Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ärsyttääkö hygge-viikko?

Loppuvuoden viikot tuntuvat lipuvan ohi sellaista vauhtia, etten oikein pysy perässä. Maa on musta, mutta mieli alkaa olla jo valkea, odottava ja innostunut. Siksi päätin koota yhteen kuluneen viikon hyggeimmät hetket. Samalla lukija voi päättää, kuinka paljon hygge-termin käyttö raivostuttaa.
DSC_0179Maanantaina olin niin täynnä energiaa edellisen viikon sairastelun ja siitä johtuneen makoilun vuoksi, etten oikein osannut rauhoittua, sillä energiaa tuntui riittävän valtavasti. Mitään ihmeellistä en kuitenkaan saanut aikaiseksi: katselin Salkkarit ja köllöttelin puhtaissa lakanoissa työpäivän jälkeen.

Tiistaina päätin, että joulumieli on parasta kaivaa esiin nyt, jos seesteisestä tunnelmasta aikoo nauttia kunnolla. Kävelin varhain aamulla aution joulutorin läpi, mutta päälle jätetyt koristevalot onneksi tervehtivät kulkijoita. Minulla oli laukussani lahja Joulupuu-keräykseen, josta olen tehnyt jokavuotisen perinteen itselleni. Tuli hyvä mieli. Tätä joulun odotus on parhaimmillaan. Sitä, että osaa arvostaa pieniä asioita ja pystyy auttamaan muita. Parempihan se olisi, että sellainen mieli vallitsisi ihan ympäri vuoden.

Keskiviikkona kokosin äidilleni valtavaa sukupuuta, ja kuuntelin samalla joululauluja. Oli aivan täydellistä olla yksin kotona ja kuunnella joulukipaleita jo sammuneilta teiniaikojeni supertähdiltä Britney Spearsilta ja Hilary Duffilta. Neliömme seinät jytisivät, kun joululaulut raikasivat. Uppouduin sukupuun tekemiseen niin kovin, että polveni kipeytyivät lattialla kököttämisestä. Miten ihmeessä lapsena pystyi samaan koko päivän ajan?

Sukupuun tekeminen on muuten todella hyggeä. Rentouttavaa ja inspiroivaa. Jokainen ihminen on tarina! Kaiken lisäksi touhu on erittäin viihdyttävää – varsinkin, jos törmää sellaisiin nimiin kuin Ananias ja Israelintytär. Mitähän heille tapahtui?

Torstaina syöksyin viimeisille joululahjaostoksille paikkaan, jossa ystäväni on töissä. Oli ihana seurata ihmisiä, nauttia rauhallisesta tunnelmasta ja vaihtaa ajatuksia. Sellaista ihanan tavallista arkea. Matkalla kotiin poikkesin syömässä American Dineriin saapuneen Beyond Meat -burgerin, jonka vegaanisen pihvin on tarkoitus muistuttaa mahdollisimman paljon lihaa. Voisin tarinoita aiheesta loputtomiin, mutta tyydyn sanomaan vain, että ei se minusta niin lihaisalta vaikuttanut. Tai sitten en vain totisesti muista, miltä liha maistuu. Burgeria parempaa oli se, että menin purilaiselle hetken mielijohteesta yksin. Oli miellyttävää olla omissa ajatuksissa ja katsella ihmisvilinää.

Palatessani kauppakeskuksessa sijaitsevasta ravintolasta käytävällä sijaitsevan Helsingin Sanomien lehtipisteellä oli käynnissä rähinä. Ohi kulkeneen pariskunnan toinen osapuoli oli napannut mukaansa esittelijältä maksuttoman lehden, mistä pari sai riidan aikaiseksi. Mies huusi, ettei helsinkiläistä lehteä saa ottaa, sillä olemme Tampereella. Ymmärrätkö, Tampereella! Hän huusi niin, että koko ostoskäytävä raikui. Räyhäämisestä huolimatta minulla oli lämmin olo. Maailma näyttää rullaavan ennallaan, sillä ihmisillä on kaiken kiireen keskellä aikaa kiukutella mitättömistä asioista.

Perjantaina päätin, että ainoa tehtäväni illalla on ostaa nippu tuoretta korianteria, ennen kuin vetäydyn lepäämään ansaitusti. Ilta sai kuitenkin odottamattoman käänteen, sillä uni ei enää tullutkaan sen jälkeen, kun muistin, että Syke-sarjan kaksi uusinta jaksoa on julkaistu. Jonkun mielestä katson varmasti paljon televisiosarjoja, mutta en itse ajattele niin. Minä olen tarinaharrastaja, ja onkin yhden tekevää, missä muodossa nautin tarvittavan tarina-annokseni. Hyggeä se joka tapauksessa on.

Mikä oli sinun arkiviikkosi ihanin hetki?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minun Suomi-hetkeni

Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla (2018) inspiroi minua pohtimaan minun kaikista suomalaisimpia hetkiä. Wiskarin tuotanto jakaa varmasti mielipiteitä, mutta Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen sanoitukset kannattaa lukea.
DSC_0055Wiskari piikittelee osuvasti kappaleessaan Suomen urheiluhistoriaa: ”Entä jos lääkelaukkua ei ois Shellille unohdettu?” Samalla hän liittää jääkiekon merkityksen kansallisidentiteettiin: ”Olisko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?” Minä en muista Suomen hiihtomenestyksestä mitään. Päin vastoin. Muistan etäisesti doping-kohun ja Mika Myllylän kuoleman. Jääkiekosta muistan hyvin hämärästi MM-kullan 1995, vuoden 2011 vähän paremmin ja niiden lisäksi Patrik Laineen pettyneen ilmeen pari vuotta sitten.

Oli aika tavallisen suomalaista tai ehkä vähän edellä käymistä jopa, että sain ensimmäisen puhelimeni 8-vuotiaana. Se ostettiin heti ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen. Oli aika siirtyä astetta itsenäisempään elämään, ja se vaati luuria. Suomalaista laatua. Nokian puhelinta. Sellaista, johon sai vaihtaa kuoria niin usein kuin halusi. ”Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä, jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä?” Wiskari kysyy. Niinpä!

Tuskin ymmärsin, kuinka suomalaisesta hetkestä oli kyse, kun juhlimme railakkaasti 19-vuotissyntymäpäiviäni eräänä toukokuisena lauantaina kauan sitten. Tanssimme mökin pirttipenkeillä ja kuuntelimme kevään jääkiekkomusiikkia. Suomi oli voittanut maailmanmestaruuden. Mertarannan ääni kuului kaiuttimista ja me juhlimme. Juhlimme ja juhlimme. Uimme, vaikkei järvi ollut vielä kunnolla lämmennyt.

Onhan Suomi tietysti muutakin kuin urheilutuskaa ja teknologiavuoristorataa. En taatusti arvannut, kuinka suomalaista olikaan se, että katsoin jo lapsena Linnan juhlia ja piirsin nähtyjä pukuja paperille. Ei tällaista ole ehkä muualla. Myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa koko juhlien järkevyyden, mutta ehkä niilläkin on päämääränsä. Toivottavasti hyvä sellainen.

Tunsin valtavaa onnea ja iloa luonnosta kävellessäni kouluun aamuina, jolloin paksu lumi oli kuorruttanut oksat. Kun kävelimme ystäväni kanssa rannassa ja näimme, kuinka kallioita pitkin valunut vesi oli muuttunut jääksi ja tehnyt valtavasta kalliosta suuren veistoksen.

Kuinka suomalaiselta tuntuikaan kävellä vapun jälkeen vanhaa kotitietä pitkin, nyrpistellä nenää tielle hylätyille serpentiineille, etsiä kuumeisesti ensimmäisiä silmuja puista ja nähdä, kuinka oma isä ajaa mopedilla vastaan. Takana mökkireissu, edessä ostokset jättimarketissa.

Puhuessani suomea kiinalaisille kandingilaisessa vuoristoyökerhossa tunsin olevani muukalainen, suomalainen. Turvauduin suomeen, sillä minulle puhuttiin kiinaa, eivätkä he ymmärtäneet englantia. Tapasin myös Leshanissa norjalaismiehen, joka oli asunut vuosia Kiinassa. Puhuimme ruotsia. Sekin tuntui suomalaiselta. Tuntui siltä, että olemme naapureita, samasta maasta, vaikka niin ei ollutkaan.

Kaikista eniten tunnen itseni suomalaiseksi silloin, kun kirjoitan. Suomi on minun äidinkieleni. Tunnekieleni. Mikään kieli, jota osaan tai ehkä opin joskus ei koskaan voi voittaa suomea. Siksi palaankin vielä lopuksi Arttu Wiskariin, joka kiteyttää Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen lyriikoissa hienosti suomalaisuuden raadollisuuden. Sen, mitä meistä uskotaan ja johon me itsekin joskus uskomme.

”Parannetaan maailmaa keittiössä tissuttelemalla,
tupakoidaan ketjussa hajonneen liesituulettimen alla
Ja aamuviideltä, kun naapureidenkin viinat on juotu, on hyvä mennä nukkumaan, kun uusiks maailma on luotu.”

Minä rakastan sanoja. Lauseita, virkkeitä ja niiden luomia merkityksiä. Suomi teki minusta minut, ja suomen kieli luo minut uudelleen joka päivä.

Mikä on sinun Suomi-hetkesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajatuksia ennen DNA-testin tuloksia

Tilasin DNA-testipakkauksen tänään. Kuukauden päästä tiedän paremmin, mistä tulen ja kenen kanssa. Onko sillä mitään merkitystä?
medicine-163707_960_720Kuva: Pixabay

Tehdessäni FamilyDNA:n serkkutestitilausta innostuin eniten siitä, että saan vihdoin tietää, mistä perimäni maantieteellisesti tulee. Sen selvittäminen on tuntunut tärkeältä, sillä sukunimestänikin voi päätellä, että isäni puolen juuret on istutettu kauan Suomi-neidon helmasta jonnekin itään. Äidin puolelta hänen tekemänsä sukututkimuksen perusteella jäljet johtavat Pohjanmeren toiselle puolelle ja Keski-Eurooppaan. Odotan ja ehkä vähän toivonkin, ettei perimäni olisi kovin suomalainen. En edes tiedä, miksi. Ehkä ihmisellä on tarve tuntea itsensä erityiseksi.

Miten elämäni muuttuu, kun etninen alkuperäni selviää? No ei mitenkään. Herään samalla tavalla joka aamu töihin, äidinkieleni on edelleen suomi ja passini Suomen EU-asiakirja sitten, kun joskus jaksan sen uusia. Jos sukulaisia löytyy Saksasta, ei maan kielen kielioppi avaudu minulle lukematta ja tuskin alan tuntea syvää kaipuuta torille, jossa pretzelit ja bratwurstit paistuvat katukojuissa rasvassa tiristen. Venäläisyys herättää enemmän kiinnostusta, sillä jos juuria on itärajan takana, saan vahvistuksen monelle epäilylle ja piilotetulle tarinalle. Uskon kuitenkin, että tieto etnisestä alkuperästä rauhoittaa, sillä on luontaista olla kiinnostunut siitä, mistä tulee. Mieli on levollinen, kun ei tarvitse arvailla.

Testi antaa perimän alkuperän lisäksi sukulaisuusosumia, jos muut ovat tehneet vastaavan testin. Kuulemani mukaan jotkut DNA-testin tehneistä ovat kokeneet, että elämä on mennyt pilalle testin jälkeen. Yllätyssukulaiset ja paljastuneet petokset ovat romuttaneet perheidyllejä. Kun tekee perimää selvittävän testin, täytyy varautua siihen, että yllättäviä perhesuhteita voi paljastua, ja sehän jokaisen on hyväksyttävä testiä tehdessä. Ei tuloksia voi ohjata uskomalla hyvään. Itse asiassa, jos testi onnistuu kertomaan jotakin uutta, on se silloin erityisen onnistunut.

Olisi kutkuttavaa saada tietoa yllätyssukulaisista tai salatuista sisaruksista, mutta valitettavasti minulle ei taida olla luvassa sellaisia – ainakaan kovin läheisiä. Jos minulle löytyisi esimerkiksi tuntemattomia sisaruksia, ottaisin heidät ilolla vastaan. Kai minussa elää ainoan lapsen ikuinen sisaruskaipuu, sillä tiedän, että perheessäni ei ole lehtolapsia, ja siksi mitään henkilökohtaisesti erityisen koskettavaa ei voi ilmaantua, mutta sisarukset olisivat silti mukava lisä elämään. Saman testin tekevä äitini sen sijaan voi saada hänelle merkittävää ja mieltä rauhoittavaa tietoa vanhempiensa juurista. Olen itsekin innokas kuulemaan niistä, mutta koska en ole tavannut tarinoihin liittyviä, jo kauan sitten edesmenneitä henkilöitä, ei tieto ole sydäntäni lähellä samalla tavalla kuin äidilläni.

DNA-testin teettäessä kannattaa myös muistaa, että sukulaisuus perustuu kaikesta huolimatta ihan muuhun kuin DNA:han koodattuun tietoon. Osumalistalla näkyvistä ihmisistä, kaukaisista sukulaisista, ei tule sillä sekunnilla rakkaita, vaan ne tärkeimmät läheiset löytyvät muistoista, joissa Barbie-leikit kuvattiin videolle, tehtiin retkiä peikkometsään ja naurettiin viinilasin äärellä ihan älyttömille jutuille. Tekisi mieli sanoa, että sillä, onko jonkun kanssa samaa verta, ei ole mitään merkitystä, mutta ei se toisaalta ihan niinkään ole. Voisi sanoa enemmin niin, että se, mitä DNA-testi näyttää, ei pyyhi pois nykyisiä sukulaisuussuhteita, vaan tuo vain bonusläheisiä elämään, jos samaa perimää kantavat ihmiset haluaa ottaa arkeensa. Jos niin ei tee, on kaikki niin kuin ennenkin.

Oletko tehnyt DNA-testin? Oletko saanut yllättävää tietoa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa