Ikävä kaupunkiin, jossa sumu peittää vuoretkin

Jotkut näkevät parvekkeelta hökkelikylän. Minä näen vapautta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että matkaan lähteminen avaisi silmät jälleen oikealla tavalla, sillä yltäkylläisyyden ja ahneuden maailma on taas alkanut maistua pahalta.
DSC_0184DSC_0156DSC_0212DSC_0472DSC_0455DSC_0452DSC_0652DSC_0462DSC_0513Tunnen itseni niin pieneksi, ajattelin. Sumu vyöryi laaksoon ja jyräsi alleen koko vuoriston. Hetken kaikkialla oli aivan valkoista. Minäkin hukuin sumuun, sillä se tunkeutui myös sviitin parvekkeelle. Olo oli epätodellinen. Ja hirvittävän kiitollinen. Silti matka Pohjois-Vietnamiin on ollut toistaiseksi viimeinen tekemäni, jos viinaturistireissua Tallinnaan ei oteta huomioon.

Moni on kysynyt, mitä matkailulle tapahtui. Viimeinen reissumme peruuntui epäonnisten sattumusten vuoksi, eikä siihen liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Reissaamisen taka-alalle pistäminen on antanut paljon aikaa ajatella itsestäänselvyyksiä. Matkamuistojen ahmiminen ja matkailun suorittaminen on kadonnut, ja kun kone seuraavan kerran nousee ilmaan ja suuntaa Kaakkois-Aasiaan, sen kyydissä on toivottavasti parempia ihmisiä. Aika jaloa ja ihanaa utopiaa.

Matkailu on etuoikeutettujen puuhaa. Maailman mittakaavassa porukkaan kuuluu murto-osa. Olisi tietysti mahtavaa olla niin laupea, että uhraisi oman elämänsä unohtumimmat hetket siksi, ettei muilla ole mahdollisuutta edes ajatella tavoittelevanssa niitä. En koe olevani ahne, mutta tietynlaista ahneutta on hamuta uusia kokemuksia alati ja todeta, että täytyy lähteä rentoutumaan kesken talven toiseen maanosaan, sillä kotona ei pysty toteuttamaan samaa irtiottoa. Lentopilettien ostolakko onkin opettanut arvostamaan matkustamista. Reissuun lähtiessä täytyy tietää selkeästi, miksi lähtee.

On myös aika tekopyhää omistaa elämänsä ekologisille valinnoille ja tuhota saavutettu hiilijalanjäljen pienentäminen yhdellä yölennolla Länsi-Kiinaan. Se on onneksi vähän vähemmän haitallista ja ironista kuin se, että maailman päättäjät lentävät ympäristökonferenssiin toiselle puolelle planeettaa. Metaanit tanssivat ilmakehässä, kun ministerit punovat juoniaan ja tekevät ympäristöä koskevia päätöksiä.

Mieltäni on myös kaihertanut matkalla kuvaaminen. Olen välttänyt tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista ihmisistä etenkin kotimaassa, mutta myös ulkomailla otetuissa kuvissa, vaikka olenkin kuvannut vain julkisilla paikoilla. En halua pitää ketään näyttelyeläimenä ja edesauttaa toiseuden kokemuksia julkaisemalla turistikohteiden ihmisistä kuvia ihmeellisissä paikoissa tai tilanteissa. Kadulle pysäköityjen mopojen, korttirinkien, johtosykeröiden ja arkisten ilon hetkien kuvaaminen on eri asia. Tärkeintä on esittää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Katsoessani vuoristohotellin sviitin parvekkeella edessä aukeavaa massiivista kauneutta olo oli totta vie etuoikeutettu. Minä näin maiseman luksuksena, mutta ne, jotka katsovat vuoria joka päivä, näkevät sen samoin kuin minä näen läheisen harjun ja Särkänniemen ikkunastani. Taika haihtuisi vuoristossakin nopeasti, jos selässä olisi kannettava hedelmämyyntikoju. Silti sumuun hukkuessa tuntui siltä, että olin päästänyt kaikesta ylimääräisestä irti.

Matkailuaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua muihin matkajuttuihini. Vietnam-aiheisissa aiemmissa teksteissä näkyy myös maaginen sumu, johon tässä jutussa viittaan.

Mihin matkalle seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katso, Ida, toukokuu on pian täällä

Vastaaja uusii kertomuksensa, ja kiistää edelleen kuuluvansa kaartiin. Ryssänheila. Se sinä olet, Ida. Hän huutaisi nyt Jumalaa, mutta sitä ei ole olemassa. Ei ainakaan hänelle.
idaTammikuun lopussa 1918 alkoi eteläisessä Suomessa järjetön, yli kolme kuukautta kestänyt teurastus, jossa kuoli melkein 40 000 ihmistä. Modernissa kaupungissa sodasta muistuttavat enää satunnaiset teemanäyttelyt, joukkohaudat, muistolaatat ja ne aivan pienet luodinreiät Näsinkallion suihkulähteessä. Miten ihmeessä luodit pääsivät lävistämään patsaat ja paljon muuta sata vuotta sitten?

Sata vuotta kaupunkisodan jälkeen Näsinkallio näyttää yllättävän armolliselta. Suihkulähteen teollisuuspatsaan polven läpi syöksyneen luodin jättämää reikääkään ei ihan heti huomaa. Lumi on kasaantunut kuuraksi lehtensä kauan sitten pudottaneiden puiden oksiin, ja Hämeenpuistokin on valaistu sähkövaloin, tietenkin. Särkänniemi on jo talviteloilla. Huvipuisto nyt ei ainakaan kansalaissotaa muistele.

Sodalle on monta nimeä, joista moni on politisoitunut. Sisällissota lienee yksi neutraaleimmista, jos ei halua viitata suoraan aikaan puhuen vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussota, luokkasota, torpparikapina ja punakapina kertovat tarinaa omista näkökulmistaan.

Sotaloistoa ei ole olemassa

Kevättalvella 1918 Tampere on täyden sekasorron vallassa. Sellin ovi paukahtaa. Ida horjahtaa kontilleen patjalle. ”Saatanan saatana”, hän huutaa. Huutaa niin kipakasti, että aseen piippu kolahtaa hänen ohimoonsa. Hameenhelmaa nostetaan taas. Ei haittaa, ettehän te pysty mihinkään. Ida sylkäisee valkoiselle käsivarsinauhalle.

Aamulla odottavaan loppuun on aikaa enää muutama tunti. Se tuntuu kummalliselta. Ei kukaan halua kuolla, mutta nyt on pakko. Ida kaivaa rintojensa välistä tulitikut. Patja leimahtaa hetkessä. Sen sisällä olevat oljet riemastuvat lämmöstä, ja liekit alkavat ahmia nuorta ihoa.

Kauhu- ja sankaritarinat sekä huikeiden kohtaloiden korostaminen glorifioivat sisällissotaa. Onkin syytä muistaa, ettei Suomen sisällissota ole mikään uniikki historiallinen tapahtuma. Sisällissotia on ollut kirjaimellisesti kautta aikain – ja on edelleen. Me roikumme kiinni yhdessä teurastuksessa tirkistellen sitä elämyksellisissä näyttelyissä kelluessamme hyvinvointivaltiossamme. Onhan se hullua. Elää sotaa uudelleen ja uudelleen. Mutta kun unohtaminen on niin monelle vaikeaa. Keväistä sadan vuoden takaista myllerrystä ei pidäkään haudata, vaan tarkastella sitä suhteessa nykyaikaan.

Menemättä syvempään luennointiin kerrattakoon, että ongelman ydin oli sääty-yhteiskunnan peruina poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautunut kansa, jonka välissä olevaa kuilua teollistuminen ja sen seuraukset repivät yhä suuremmaksi. Valtavaksi kasvanut railo kiristi ilmapiiriä paisuen lopulta brutaaliksi kaupunkisodaksi. Enää tuskin tarvitsee alkaa piileskellä lähipuistoissa tai pysäyttää järven jäällä eteneviä hyökkäysjoukkoja, mutta olisi naiivia uskoa, ettei intersektionaaliseen syrjintään johtavia vedenjakajia enää olisi. Siksi tarvitaan tasa-arvoa ja viisaita päätöksiä ja ihmisiä ilman kiihkoa ja jatkuvaa voiton tavoittelua.

DSC_0101.JPGIhminen vasta myöhemmin

Ehtii kulua vain hetki. Niin pieni hetki, etteivät liekit ehdi nuolla kehoa ruumiiksi. Ida vedetään pois palavilta oljilta. ”Minua ette tapa, enemmin lähden itse”, hän kirkuu. Aseen piippu kolahtaa tällä kertaa takapuolelle. Kuolema on vielä edessä. Ida sylkee päin sitä. Ei kuulu laukausta, ei lyöntiä.

Sellin raskas ovi lävähtää auki. Ida kävelee aamuyöstä kelmeään kevätyöhön. Vapauteen teloituskuopan sijaan. Kaduilla savuaa ja tömisee vielä. Jumala, oletko siellä? Ida ei tiedä. Olkitulen jäljet tekevät kipeää, vaikka alkukevään viima viilentää. Kaupunki ottaa Idan vastaan, muttei ihmisenä. Se riittää, että voi olla joku. Sen on riitettävä.

Kukaan ei tiedä, mistä äkillinen vapautuminen kuolemansellistä johtui. Puhutaan yllättävästä viestistä ja mystisestä isästä, jota ei koskaan merkitty kirjoihin. Ehkä kyseessä oli vain tuuri tai julmuuden läpi päässyt armahdus. Teloitukselta vältyttyään hän päätyi pesemään ruumiita muiden vankien kanssa Kalevankankaalle, joten lopullinen vapaus koitti vasta myöhemmin. Sukututkimus elää kiehtovista tarinoista, vaikka perustuukin arkistoituihin dokumentteihin, joita on käytetty myös tässä jutussa. Idan sotatiimellyksestä todisteena ovat haaleat pöytäkirjat ja nojatuolissa jupistut tarinat. Mikä lie niistä ollut totta ja mikä värittyneitä muistoja tai puolin ja toisin valehdeltuja asiakirjoja.

Sodan kauheus lihallistuu ihmisessä. Se konkretisoituu värikuvissa paremmin kuin yhdessäkään mustavalkoisessa taisteluotoksessa. Tuntuu hölmöltä katsoa värivalokuvasta ihmistä, jonka aikalaiset on totuttu kuvaamaan savuavilla raunioilla, kasana ruumiita, teloitusta odottavina ihmisjonoina, sodasta poikiaan odottavina äiteinä, isinä ja surullisina sotasankareina. Mustavalkoisissa kuvissa esiintyvinä tuhruina. He olivat oikeita ihmisiä, joista osa sai kansalaisluottamuksensa takaisin vasta myöhemmin. He kääntyivät toisiaan vastaan ja taistelivat sen puolesta, minkä kokivat oikeaksi. He jakoivat mielivaltaisesti oikeutta asein ja epäinhimillisissä istunnoissa. Me tulimme heistä. Oikeista ihmisistä.

Veren väri

Ei ihme, että elämä kovettaa. Muutama vuosi sisällissodan jälkeen Ida sai pojan, jonka saatteli jo seuraavan vuosikymmenen lopussa sotaan. Hän työskenteli tehtaissa, vanhoilla päivillään saunottajana ja tuli isoäidiksi, joka ei koskaan tuoksunut kardemummalta. Vähän poikansa kuoleman jälkeen, ennen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää hän lyyhistyi keuhkokuumeen kourissa kylpyhuoneeseen. ”Siinä vasta oli terävä kasikutonen”, sanoivat naapurit, kun Idan asuntoa tyhjennettiin. Sukulaisten korvissa kaikuivat narisevalla äänellä kerrotut muistot ”kapinan ajasta”.

Idan uskomaton selviytymistarina on mielekäs sukumyytti. Näemme tarinan, jonka haluamme nähdä ja kuulla, vaikka sitä täytyykin arvioida tosipohjaisten dokumenttien perusteella. Sukututkimuksen edetessä onkin ollut helpottava huomata, että tarina pitää paikkaansa. Siinä voi olla kaunistelua ja pientä seikkailulisää, mutta tähän mennessä faktat ovat pitäneet. Poliittiset seikat eivät ole oleellisia, vaan tieto siitä, mistä me olemme tulleet. Se lienee ihmisyyttä. Sitä, joka sata vuotta sitten hukattiin kaupunkisodassa.

Idan hautalaattaa ympäröivät nykyään terhakat saniaiset, jotka talvellakin ilkikurisesti keräävät kuihtuneille oksilleen lumet ja peittävät haudan. Viheäliäs viimeiseen asti. ”Pakko Idalle on kynttilä viedä. Mieti, millainen sisu meissä virtaa”, sanoo äiti melkein joka kerta. Kynttilä jää palamaan hautausmaalle, jonka takana näköttää värivaloin loistava automarket. Sillä ei ole aavistustakaan, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Ja vaikka olisi, on nykyaika antanut jo kaiken anteeksi.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Meneekö sotaihannointi jo yli mediassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa