Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

Pendolino Helsinkiin kulkee ohi Lempäälän. Äitini katseli maisemia hiljaa. Isoisän haamuko se pelloilla hääri? Vai oliko se sittenkin kadoksissa oleva isovaari? Lähdimme metsästämään viimeksi mainitun isyydestä käytyjä käräjäkirjoja Hämeenlinnaan.
DSC_0122 (2)DSC_0124DSC_0126Ei ole salaisuus, ettei suvussamme juuri ole pidetty lukua isistä. Äitini puolen suvusta ensimmäinen varmasti isänsä tietävä on äiti itse sisarineen. Jokaisesta sukuhaarasta puuttuu siis puolet, mikä tarkoittaa sitä, että puolet meistä on kadoksissa.

Suullisen tiedon mukaan äitini mummon isyydestä on käräjöity, mutta tietoa tarkasta ajankohdasta ei ole. Siksi tuomioluetteloiden ja varsinaisasioiden käsittelylistojen läpi käyminen vie aikaa. Erityisen vaikean operaatiosta tekee se, ettei tietoa ole siitä, onko kyseessä ollut elatusasia vai esimerkiksi jonkinlainen solvaus tai kunnianloukkaus, jossa tiettyä henkilöä on väitetty isäksi. Tällöin tuomiokunnan kirjat täytyisi niiltä vuosilta selata kokonaisuudessaan, sillä jos asia on isäksi väitetyn nimellä, emme tietenkään voi sitä arvata asialuettelon perusteella. Mehän emme tiedä hepusta mitään!

Isyysepäselvyydet eivät meitä hävetä, vaan saavat enemminkin toivomaan, että jostakin putkahtaa vielä yllättävän läheisiä sukulaisia. Siksi on vaikea ymmärtää sukututkimuksen käänteitä leimaavaa häpeää, joka joillakin tuntuu pukkaavan esiin, kun suvusta paljastuu salattuja isejä, pettureita tai rikollisia. Miksi hävetä jotakin sellaista, johon ei ole mitenkään voinut vaikuttaa?

Maakunta-arkiston matala kynnys

Hämeenlinnan maakunta-arkisto toimii Kansallisarkiston alaisuudessa, ja siellä säilytetään valtion alue- ja paikallishallinnon virastojen arkistoja, kirkollisia ja joitakin kunnallisia arkistoja sekä yksityisiä arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä mikrofilmeinä. Matkamme suuntautui Hämeenlinnaan nimenomaan siksi, että sen toiminta kattaa myös Pirkanmaan, joten ylvään ja modernin rakennuksen uumenissa lepäävät kaipaamamme tuomioluettelot Lempäälä–Vesilahden alueelta silloisesta Pirkkalan tuomiokunnasta.

Saimme erinomaista palvelua arkistossa, vaikka esittämämme pyynnöt olivat epämääräisiä ja vyyhdin selvittäminen siksi työlästä niin arkistosihteereille kuin meille. Oli itse asiassa yllättävää, kuinka omistautuneita arkiston työntekijät olivat asiallemme. Jopa tosin niin omistautuneita, ettei sisäpiiritermeistä aina saanut kiinni, mutta se taitaa mennä myös keltanokkaisuutemme piikkiin.

Maakunta-arkistossa on avara sali, jossa on erinomaisen mukavat tuolit ja kätevät pöydät lukulamppuineen. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aika rientää siivillä arkistoja tutkiessa. Salissa saa kuvata tiettyjä materiaaleja, ja henkilökunta kertoo erikseen, onko toimitettujen asiakirjojen kuvaaminen luvallista omaan käyttöön.

Meidän tuloksemme olivat tällä kertaa laihoja, mutta harvalle osuu jackpot heti ensimmäisellä kierroksella. Yhden hepun saimme rajattua laskuista pois, joten saavutus sekin.

Maailma pölyisissä kirjoissa

Arkistojen selaaminen on yllättävän koukuttavaa – aivan kuin dekkaria lukisi! On pakko edetä vielä vähän, lähestyä loppuratkaisua. Sitä ei meidän tapauksessa tullut, mutta jo kellastuneisiin papereihin musteella muotoillut tekstit kertovat vielä jonakin päivänä, mitä ihmettä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lempääläläisessä käräjäsalissa. Pääsikö isä livahtamaan vai syytettiinkö tyystin väärää miestä? Ei hän ainakaan lempääläläisen pellon reunassa seissyt junamatkallamme, sillä me emme usko aaveisiin, vaan toteen. Vähän tuomioluetteloihin ja tarpeettoman epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa liian monta mutkaa on vedetty suoraksi.

Vanhojen asiakirjojen silmäily antaa myös hyvää perspektiiviä historiaan, sillä jo pelkät rikosnimikkeet kertovat vinksallaan olleesta maailmasta. Varsinaisasioiden luettelot täyttyivät solvauksista, lapsen eläkeasioista, laittomien teiden ja uittojen puimisesta, huoruudesta, oma- ja itsevaltaisuudesta, palveluksesta karkaamisista ja niskottelusta palvelukseen astuessa.

Eniten epätasapainossa ennen olivat luokkaerot ja voimasuhteet, mikä käy hyvin ilmi isyysasioita selvitettäessä. Mitä enemmän rahaa ja valtaa oli, sitä todennäköisemmin pääsi pälkähästä vannomalla kaksi sormea Raamatulla syyttömyyttään. Olisivatpa retaleet tienneet, että vielä jonakin päivänä voi jäädä kiinni pelkällä sylkinäytteellä!

Maailma oli epäreilu ja auki vain pienelle kansan osalle. Sellaisessa maailmassa emme halua elää. Ja siksi välit menneen kanssa täytyy tehdä selväksi.

Jaa parhaat arkistovinkkisi tai kerro ajatuksiasi sukututkimuksesta!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tällaisina minä näen menneet vuosikymmenet

Olen historiafani. Nautin suunnattomasti siitä, kun mietin, millaista ennen ihan oikeasti oli, mutta mielikuvissani menneet vuosikymmenet ovat värittyneet tietynlaisiksi. Olisipa aikakone!
DSC_0105Aika on kiinnostava käsite. Tieteen näkökulmasta se ei minua inspiroi, mutta ihmiselämän mittakaavassa kyllä. Mikä vaikuttaa siihen, millaisena jonkin vuosikymmenen muistaa? Miksi se muuttuu puheissa ja muistikuvissa tietynlaiseksi? Miksi ja miten jokin yksityiskohta tai teema alkaa leimata yhtä ajanjaksoa? Mitä esiin nostetun tunnuspiirteen taakse jää?

Olen tähän mennessä elänyt kolmella vuosikymmenellä, joista viimeisintä tuntuu olevan vaikea edes tunnistaa vuosikymmeneksi, mutta niin vain elämme 2010-lukua. Koko uusi vuosituhat tuntuu yhtenäiseltä puurolta, vaikka nykyhetkestä katsottuna voi tietysti erottaa vuosituhannen alun leimallisia piirteitä, jotka tuntuvat kulahtaneilta ja huvittavilta. Itse asiassa nythän puhutaan nollarityylistä, kun kasari ja ysäri siirtyvät pian jo museoon. Tyylillä tarkoitan itse koko ihmiselämää: tapaa elää arkea, ilmaista itseä ja reagoida päivänpolttaviin tapahtumiin.

Näen mielikuvissani viimeiset sata vuotta väreinä, rakennuksina ja tapahtumina. Kahdeksan vuosikymmentä on täytynyt opetella historiankirjoista, viimeiset kolme perustuvat muistiini, vaikka ei yhdeksänkymmentäluku niin kirkkaasti ole piirtynyt enää mieleeni – rakennettuja lumilinnoja, Barbie-leikkejä ja ensimmäistä kouluaamua lukuun ottamatta.

1910:  Aika mitäänsanomaton vuosikymmen. Ajattelen 1910-luvun kohdalla vain Titanicia ja ensimmäistä maailmansotaa, joka ei ollut Suomen kannalta järin kiinnostava. Mietin vuosikymmenten kohdalla myös sitä, kuinka vanhat ihmiset silloin kuolivat. Elinikä toki oli lyhyt, mutta jos kävi tuuri ja eli vanhaksi, saattoi olla syntynyt 1800-luvun alussa. Hullua!

1920: Ajattelen jostakin syystä charlestonia, yleistä seuratanssia. Enpä tosin tiedä, tanssittiinko sitä Suomessa tai Tampereella. Tuntuu siltä, että ihmiset pyykkäsivät pirteissään ja häätivät rottia kellareista. Ehkä rikkailla oli aikaa muuhun. Isoisäni syntyivät 1920-luvulla. Mitähän 20-luvun lapset puuhasivat?

1930: Isoäitini syntyivät. Toinen Pirkanmaalla, toinen Pohjanmaalla. Kaupunkikoti ja maalaistalo. Niukkuutta ja vaaniva, poliittinen uhka. Toinen pakeni pommituksia ja toinen kylvi lannalla perunamaata sen mitä pystyi. Surua ja kuolemaa.

1940: En pysty ajattelemaan kuin sotaa, mikä on ymmärrettävää, mutta myös harmillista. Mitä 1940-luvusta jää kertomatta? Mikä leimasi sodan ulkopuolella ihmisten arkea? Oliko elämää ilman sotaa?

1950: Ei merkittäviä ajatuksia tai yhtymäkohtia. Jälleenrakennusta ja työtä, oletan. Markku Pölösen Oma maa (2018) kertoo muuten sotien jälkeisestä ajasta, mutta minusta kuvaus ei ole erityisen onnistunut visuaalisesti kauniista kuoresta huolimatta. En tosin ole oikea ihminen arvioimaan sen todenperäisyyttä.

1960: Vanhempani syntyivät. Näen puutaloja, erikokoisia ja -värisiä. Hiekkatien, kiskot ja rautatien tuoksun. Maalaiskylän, jossa ei tapahdu mitään vielä moneen vuosikymmeneen ja Tampereen, jonka puutalot saavat väistyä korkeiden, sinivalkoisten kerrostalojen tieltä. Niiden, jotka nytkin näen ikkunastani. Miten maisema saattoi olla niin sama liki 60 vuotta sitten?

1970: Nuoruus ja raikkaus. Ensimmäiset merkit uudesta ajasta. Yleistyneet ajokortit ja Suomeenkin rantautunut uudenlainen nuorisokulttuuri. Elementtitaloja ja massalaatikkokerrostaloja. Vauhdilla nousevia lähiöitä ja Ruotsin-matkoja. Osa ei koskaan palannut. Ne, jotka ovat saattaneet jo unohtaa suomen kielen.

1980: Näen 80-luvun värikkäänä ja vauhdikkaana kiihtyvänä pyöränä, jota tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Keltaisesta tai valkoisesta tiilestä rakennetut omakotitalot. Kellertävät kuvioparketit ja kierreportaat. Saunalihapiirakat ja sketsiohjelmat. Turtlesit ja He-Manit. My Little Ponyt. Ja jossakin kulman takana odottava taloudellinen loppurysäys. Alamäki.

1990: Minun vuosikymmeneni. En muista lama-ajasta, sillä sen näkyvimmät vaikutukset olivat jo hälvenneet, kun minun muistini alkaa. Eivätkä huolet koskettaneet lasta. Asuinpaikkamme viereen rakennettiin iso Prisma ja niin meidän perheestä tuli S-ryhmäläisiä. Sanoimme heipat Turtolan Citymarketille. Kaikki perheet olivat joko S- tai K-perheitä. Kun valinta oli tehty, sitä ei vaihdettu kovin helposti.

2000: Muistan hyvin, kun vuosituhat vaihtui. Taivaalla näkyi kuulemma Mars, sanoi naapurissa kyläillyt valokuvaaja. Äiti oli ostanut minulle ja serkulleni lastenskumppaa ja Jasmin-elokuvan. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen menikin leikkiessä ja Tiimarissa ostoksilla. Digiaikakausi teki tuloaan, ja meillekin ostettiin ensimmäinen tietokone. Harmaa Fujitsu Siemens. Elämässä oli sopivasti elektroniikkaa, mutta myös paperia. Huolettomuutta, vakautta ja uskoa tulevaan.

2010: Minusta tuli aikuinen. Arjen vuosikymmen. Teknologian ja somen vuosikymmen. Paineita, mutta rajattomasti mahdollisuuksia. Kaupunkiin nousevat pilvenpiirtäjät. Ilmastohuolet ja uudet ruokavaliot. Arki, jota kutsumme elämäksi. Arki, josta 100 tai edes 20 vuotta sitten ei voitu edes haaveilla. Mutta kuinka arvokasta aikaa tämä on?

Millaisina näet menneet vuosikymmenet? Mitkä seikat vaikuttavat muistikuviisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unettomien öiden opit

On öitä, jolloin nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikken onnekseni kärsi unettomuudesta. Hankalina iltoina tuuditan itseni uneen knoppitiedolla. Silloin maailma ei olekaan enää sama asia kuin hikinen lakana ja huonosti aseteltu tyyny, vaan savanni, Sahara, hiekkadyynit ja kaikki maailman kielet sekoitettuna yhteen.
DSC_0154Totesin miehelleni vähän turhankin itseriittoisesti, että olisin loistava Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, sillä tiedän paljon. En sentään kaikkea kaikesta niin kuin ei varmasti kukaan meistä, mutta varmasti paljon yksityiskohtia epäolennaisuuksina pidetyistä asioista, vaikka minusta mikään tieto ei ole turhaa. Miksi itse asiassa olisi?

Vaikka maantieteen opiskelusta meni maku siinä vaiheessa, kun oppituntien sisällöt alkoivat keskittyä siihen, missä kulmassa auringonsäteet tulevat maapallolle, ei intoni maantieteen kulttuuripuoleen kuollut. Nimittäin kun en saa unta, alan selata kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella maantietoon: kansoihin, kieliin, kulttuureihin, kaupunkeihin, nähtävyyksiin ja jopa vesiputouksiin.

Olen opetellut ulkoa kaikki Suomen kunnat ja maailman itsenäiset valtiot sekä niiden pääkaupungit. Lipuista en ole järin kiinnostunut, sillä en oikeastaan ymmärrä, miksi ne pitäisi osata ulkoa. No, en tiedä, onko kunta- ja kaupunkikimarastakaan hyötyä muualla kuin miljonäärivisassa – johon siis en aio koskaan hakea. Kunhan huutelen itsevaltiaana blogialustallani.

Aivan turhaa kuntiin ja valtioihin liittyvä tankkaus ei ole, sillä monesti se laajentaa käsitystä myös historiasta. Suomen tapauksessa tarkastelen yleensä kunnan sosioekonomista taustaa ja entisiä kuntaliitoksia, kun taas maailman mittakaavassa keskityn kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Joskus saatan mennä niin pitkälle, että käyn läpi pienen heimokielen kielioppia, jos sellainen on saatavilla, tai tutkin presidenttien taustoja.

Kielisuosikkejani ovat kuitenkin pohjoismaiset kielet. Osaan ruotsia niin hyvin, ettei tanskan tai norjan kielten yksityiskohtien tutkiminen oikein innosta, mutta islanti ja fäärin kieli sen sijaan vangitsevat silmäni puhelimen näytölle yön pikkutunteina. On hyvä nukahtaa, kun on opiskellut kielen epämääräiset artikkelit. Tai eihän sitä opiskeluksi voi sanoa, vaan lähinnä selvittämiseksi. Tietää sitten vastata oikein, kun kysytään, mikä on vene-sanan nominatiivin määräinen muoto fäärin kielessä.

Tämän tietoylistyksen jälkeen on pakko vielä kertoa, miksi ihmeessä en voi osallistua mihinkään tietokilpailuihin. On nimittäin kaksi osa-aluetta, joista en tiedä yhtään mitään: elokuvat ja urheilu. En näet esimerkiksi kuluneella viikolla tiennyt, kuka on Roope Hintz. (Kuulosti lumilautailijalta, kuten Teemu Selänne mäkihyppääjältä.) Hakuvuoteni pääsykoekirjassa mainittiin Public Enemy, jonka minä luulin olevan elokuva. (Ei ollut eikä ole.) En vieläkään tiedä, mitä Star Warseissa tapahtuu, enkä todellakaan tiedä, miksi se sormus oli niin tärkeä Tolkienin tarinoissa.

Mutta sen tiedän, että skanneri on fääriksi ein ljóslesari ja että Majuro on Marshallinsaarten pääkaupunki. Kiitos, unettomat yöt!

Mikä on mielestäsi epäolennaista tietoa? Mistä niin sanotusti turhista asioista tai elämääsi liittymättömistä jutuista tiedät eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vappumuistoja kakkaavasta teekkarista kotihodareihin

Kirjoitin viime vuonna vapun syvällisestä merkityksestä aina pyhimyksistä työläisten oikeuksiin. Tänä vuonna lähestyn toukokuun ensimmäistä hieman kevyemmin raottamalla parhaimpia vappumuistojani.
vappu 0533Näin kypsissä merkeissä vietin vappua vuonna 2012.

Vanha kunnon vapputori

Kun nyt ajattelen vapputoria, mieleni valtaa lähinnä ahdistus krääsästä, mutta lapsena vapputori tavaroineen oli maaginen paikka, ja muistankin muutaman ikisuosikin: vappupallot, vaahtomuoviset talutusnuoraan kiedotut sisiliskot, kimaltelevat huiskat, keinuvat pellet ja maalatut savikorut. Ja sen, kun vappupalloihin sai vihdoin hankittua muovisen, juuri pallolle tarkoitetun painon, jolla hökötys pysyi nätisti huoneen nurkassa.

Sammunut teekkari

Muistan sateisen vappupäivän, jolloin suuntasimme äitini kanssa torille. Ennen sitä pysähdyimme leikkimään puistoon, jonka liukumäkileikkimökistä löysin sammuneen teekkarin. Säikähdin ja huusin äitini paikalle. Hän herätteli opiskelijapojan lempeästi uuteen päivään, vaikken usko, että hänen aamunsa kovin kirkkaana valkeni.

Perinteinen Koskenranta

Tammerkosken ranta kuuluu vapputorin kanssa samaan kategoriaan: epäuskoon ja ahdistukseen. En enää jaksaisi istua roskameressä ihmismassan keskellä palelemassa ja juomassa lämmintä siideriä, mutta sitäkin olen toki yrittänyt muistaakseni kaksi kertaa.

Kakkaava teekkari

Tarina ulostavasta tupsulakista on ehkä suosikkini kaikessa järjettömyydessään. Naputtelin tietokonettani eräänä vappuna, kun ikkunani alta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Kurkkasin alas kadulle, jonka nurmikkoalueella istui kyykyssä haalarihemmo takapuoli paljaana kakalla. Samalla hän oksensi järjettömän kovaa. Itse olisin jo tässä vaiheessa lähtenyt kotiin, mutta kaikkia eivät pienet vastoinkäymiset näytä lannistavan.

Rentouttavat mökkibileet

Parhaimpiin vappumuistoihini kuuluvat mökkivaput, vaikka Suomen sää on hieman armoton niille, sillä kevään eteneminen ratkaisee pitkälti, kuinka järkevää on lähteä palelemaan mökille. Mieltäni lämmittävät keskustelut grillikodassa, kevään ensimmäiset mökkisaunat ja hurjat tanssit nurmella vanhojen hittibiisien tahtiin.

Kyyläystä kotihodareiden kera

Nykyään suosin rauhallisia vappuja hyvän ruoan – esimerkiksi alusta asti itse tehtyjen hotdogien – ja juoman kera. Kuinka ihanan keski-ikäistä, vaikken ole edes kolmeakymmentä! Asun sen verran keskeisellä paikalla, että tyydyn usein kyttäilemään kaupungin vilskettä ja ihmisten riemua. Ja riemuitsenhan minäkin omalla tavallani. Vielä pitäisi jaksaa käydä haalimassa vappuruoat, ennen kuin viimeiset vegemakkarat ostetaan loppuun.

Suosittelen tutustumaan viime vuoden vappujuttuuni. Keskustella saa edelleen sen herättämistä ajatuksista.

Miten sinä vietät vappua? Mikä vappu on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sirkka-mummille, joka ehti innostua kierrättämisestä ja nähdä Reeperbahnin tytöt

Sirkka Maksimoff ei ole lukenut ilmastoraporttia, mutta hän on seurannut huolestuneena maailmanmenoa. Nykyään ihmiset ovat onneksi monessa asiassa huolellisempia kuin ennen. Näillä sanoilla tämän jutun piti alkaa, mutta ennen kuin ehdin julkaista tekstini, Sirkka-mummi kuoli. Koruttomasti ja yllättäen vessan lattialle.
sirkkamummi4sirkkamummi2
sirkkamummi1
sirkkamummi5
sirkkamummi6
sirkkamummi3
Minun täytyy tunnustaa, että haastattelua tehdessäni Sirkka-mummi ei itse asiassa tiennyt olevansa haastattelussa. Ehkä arvasi, sillä hän oli terävässä kunnossa. Vaikka älypuhelin oli hänelle tuntematon vempele, olen melko varma, että hän arvasi nauhurin pyörivän, sillä kieli oli paljon siistimpää kuin yleensä. Ajatukset jaloja, kauniita ja tarkoin valittuja. Hauskoja ja rempseitä siivosti suodatettuina.

Minä haluaisin muistaa mummin Pikku Myyn tavalla nauravana ilkikurisena kujeilijana. Sellaisena, johon Armas-vaarikin todennäköisesti rakastui. Sellaiseen Sirkkaan, jolle vaari kirjoitti rakkauskirjeitä 1950-luvulla. Sellaiseen Sirkkaan, joka kutsui itseään sontatorakaksi ja nauroi päälle makeasti.

Se ilmastoraportti. IPCC:n (2018) raportti julkaistiin otolliseen aikaan. Sitä ennen Kokkolassa asuva eläkeläinen Sirkka Maksimoff (1930–2018), tuttavallisemmin Sirkka-mummi, oli nimittäin ehtinyt saada kotiinsa taloyhtiöltä värikkään lapun, jossa esiteltiin kierrätyssääntöjä. Hän otti ohjeet vakavasti: raivasi kattiloiden täyttämästä kaapista tilaa monenlaisille kierrätyspussukoille ja vahti haukansilmällä vierailijoidensa jätöksiä.

Sirkan mielestä kaikki laatuihmisetkään eivät lajitelleet tarpeeksi. Jos ihmettelee, millainen on laatuihminen, määritteli Sirkka sellaisen ihmiseksi, joka ehti enemmän kuin hän. Mutta ei Sirkka sentään täydellinen luullut olevansa.

– Kyllä minä varmasti olen opettanut lapseni huonoille tavoille, kun syövät voita ja muuta sellaista. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että on elänyt pula-ajan, niin sitten sitä haluaa jälkikasvulleen syöttää kaikkea hyvää. Ei ole ekologista, jos sitä ajattelit, Sirkka pohti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

No ei totisesti ole. Niin kuin ei kahvikermakaan, jota mummilla oli tapana kaataa kuppiinsa valtoimenaan. Oli maitotuotteiden ihannointiin toinenkin syy. Sirkka-mummi oli kotoisin kaustislaiselta luomutilalta.

– Sehän olisi nykyään trendikästä, mutta silloin minun aikaanhan kaikki oli luomua. Ei tiedetty muusta, hän kertoi.

– Hevosenlanta oli parasta ainetta, mitä saattoi kuvitella. Siitä kasvoi niin kullankeltaisia perunoita, että kyllä ne olivat sitten hyviä, Sirkka tiivisti luomuviljelyn hyödyt.

Runomummi ja kollit

Sirkan kertoessa elämästään nykyisen vuokrakaksionsa keittiössä mietin, miksi äänitin kuulemaani. Äänitin siksi, että tunsin, etten näe häntä enää. Tätäkin juttua on vaikea kirjoittaa hyppelehtien preesenssistä imperfektiin, sillä kaikki keskustelut ilmastoraportista Subwayn patonkeihin olivat siinä hetkessä totta, mutta nyt vain muistoja, joita teknologia ehti taltioida puhelimeeni audiomuodossa.

Vanhan ihmisen kuolema ei ole koskaan yllätys, mutta se, milloin on sen hetki, on salaisuus viimeisiin hetkiin saakka. Se on haikeaa, mutta muistuttaa siitä, ettei elämä lopu kuolemaan. Sirkka-mummi näki uskon asiat toisin kuin minä ja puhuisi tässä yhteydessä oman elämänsä jatkumisesta, minä ajattelen lähinnä meitä tänne jääviä. Elämä jatkuu. Me jatkamme kulkuamme.

Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Se on pitkä lukusana kirjoitettavaksi ja pitkä elämä yksityiskohtaisesti avattavaksi. Mummin jälkeen jäi satojen kuvien lisäksi 1940-luvun alussa kirjoitettu vihko täynnä teini-ikäisen ajatuksia. Olen miettinyt hautajaisista lähtien mummin kirjoittamaa runoa. Sen nimi on Muisto.

Sirkka on kala
Pauli on kalastaja
Suudelma on syötti
Avioliitto on paistinpannu

Pauli ei ollut vaarini, vaan todennäköisesti tavallinen teini-iän ihastus. Varmaan viereisen maitotilan poikia tai kansakoulun kasvoja.

Mummin eläessä Muisto-runo oli vielä piilossa. En siis voinut kiusoitella Paulista tai muista kolleista, kuten meillä oli mummin kanssa tapana kutsua poikia ja miehiä.

Kasvissyöjä ja sika

En ehtinyt kiusoitella Sirkkaa kolleista viimeisellä vierailullakaan. Kesken haastattelun keittiössä alkoi tuoksua tomaatti ja vieno sipuli. Se kuljetti meidät takaisin ilmastoraportin liepeille.

– Minä olen kyllä syönyt itseni irti sipulista. Terveellistähän ja melkein ilmastahan se olisi, mutta minä en enää saata, Sirkka sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Sirkan ainoa lapsenlapsi – minä siis – puolisonsa kanssa on kasvissyöjä. Sirkka kutsui meitä viherpiipertäjiksi. Mitä sellaiset mahtavat syödä?

– No ne syövät, mitä viherpiipertäjät syövät. Jotakin vihreää ja terveellistä. Ehkä lunta ja vettä, kun talvi tulee, sanoi Sirkka, vaikka lapsenlapsi paistoi samaan aikaan pakastepitsaa uunissa.

Keltasävyisessä keittiössä tuli kuuma uunin hohkatessa lämpöä kerrostalokaksion avaraan keittiöön.

– Parhaani mukaan yritän täällä siivota. Vanha talo on pian huonon näköinen, jos sitä ei siivoa koko ajan, kun uuttakin saa puunata tauotta, tiesi Sirkka.

– Ikinä ei ole minua tarvinnut siaksi sanoa.

Morsian ja siivooja

Sirkkalan seinät oli vuorattu valokuvilla. Kaiken maailman kuvapalveluista huolimatta eivät modernit kodit haali kuvia huoneisiin, ei varsinkaan jokaiselle seinälle. Toista oli ennen.

Olohuoneen suurimmassa valokuvassa Sirkka istuu 23-vuotiaana morsiamena penkillä kukkakimppu kädessään. Yksin. Sulhanen odotteli varmasti kuvaajan takana vuoroaan.

– Ei enää kuvata morsiamia samalla tavalla, mutta silloin se oli tärkeää. Melkein tärkeämpää kuin hääkuvat, Sirkka muisteli.

Hääkuvat pakattiin pahvilaatikkoihin, kun Kokkolan keskustassa sijaitseva kaksio tyhjennettiin poismenon jälkeen. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia söin spelttipuuroa muovisella lattialla, rasvasin allergiasta turvonneita sormiani ja väkersin mummin viimeiseksi jäänyttä potrettia kehyksiin.

Paperikasan välistä lattialle putosi eläkevakuutuskortti. Sirkka muuten rakasti työtään sairaalassa.

– Kyllä siivoaminen oli minulle tärkeää. Viimeksi, kun jouduin käymään Kauppatorin laidalla hotellin vessassa, tarkistin samalla heidän huoneitaan. Työnjälki oli ihan kelvollista, Sirkka sanoi, nauroi ja muisti kehua myös vastaremontoituja hotellihuoneita.

Poika ja patonki

Haastatteluhetkellä Sirkkalaksi kutsutussa kodissa syötiin Subwayn patonkeja. Kaikki paitsi Sirkka itse.

– Älä syö sitä kuin kurki käärmettä, Sirkka ohjeisti poikaansa, joka naposteli leipäänsä keittiönpöydän ääressä.

Reissun jälkeen olemme syöneet Subi-leipiä perheemme kanssa monta kertaa. Joka kerta olemme nauraneet sille, kuinka isäni syö edelleen Subia kuin kurki käärmettä. Liian nopeasti ja huonosti niellen.

Sirkka inhosi pikaruokaa. Hän söi vain kerran elämässään Hesburgerin hampurilaisen, mutta yhteisellä Subway-hetkellä hän halusi maistaa Subiksi kutsuttua Subwayn leipää, johon hänen poikansa oli valinnut paljon jalapenoja ja chilimajoneesia. Liki kuusikymppiseksi varttunut kuopus leikkasi Sirkalle palan täytetystä patongista.

Sirkka sahasi veitsellä ja haarukalla palan muotileivästä. Maisteli ja maiskutti.

– Kyllä tämä on sitten hyvää ja väkevää, kuului tuomio.

Pähkinäallergiasta huolestunut poika päätti, että mutustelulle sai tulla loppu, sillä ainesosaluettelosta ei ollut tietoakaan. Eikä Sirkka edes olisi halunnut enempää, kyllä vanhaan taikinajuureen leivottu leipä ja valtava voinokare olisivat maistuneet paljon paremmilta.

– Minä olen vähän omahyväinen, kun tykkään vain omista ruoistani, Sirkka totesi.

Ruusut ja Reeperbahnin tytöt

Sirkka jäi leskeksi 11 vuotta sitten. Aika kului nopeasti ikävän siivittämänä. Rollaattorin päällä lepäsi aina nenäliinojen lisäksi Karjala-lehtiä, sillä edesmennyt aviomies oli Karjalan evakkoja. Karjala-seuran toiminnasta tuli myös Sirkalle tärkeää.

Tutulla porukalla reissattiin ympäri Suomen. Voisi luulla, että Karjala-harrastuksella ja lähetyspiirin kakkuja myymällä päätyy korkeintaan Kälviälle, mutta Sirkka kävi jopa Kanadassa. Ja Kangasalla karjalaisten kesäjuhlissa. Se jäi viimeiseksi kotimaanmatkaksi. Kolarissa 1980-luvulla itseensä ottanut lonkka alkoi vihoitella – hitto vie! Autossakin tuli pissahätä joka mutkassa, joten oli luonnollista vähentää reissuja.

Aivan ehdottomasti matkustelua pitäisi muutenkin vähentää. Sirkka tiesi, että siitä aiheutuu hirveästi haitallisia päästöjä.

– Nytkin yhden kosmetologin poika lähti sinne isoon maahan. Mikähän se oli? Se, johon kaikki matkustavat, Sirkka pohti ja sai lopulta mieleensä Australian.

Kanadan Thunderbay, jossa Sirkka kävi sukuloimassa, ei kuulemma kummoinen ollut.

– Ei se eronnut Kokkolasta mitenkään. Tasainen pannukakku niin kuin tämäkin kaupunki.

Euroopan kaunein paikka – jos Kaustista ei lasketa – oli Sirkan mielestä risteys, josta lähtevät tiet Itävaltaan ja Saksaan. Jälkimmäinen painui muutenkin hänen mieleensä.

– Reeperbahnilla oli hirveästi naisia. Kauniita ne olivat portinpielissä, vaikka kauheitahan niiden kohtalot olivat.

Kohtalo. Se päätti, että 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on juuri sopivasti. Ja niin se onkin. Se on ihan valtava pätkä eloa ja historiaa. Se on enemmän kuin monesti voi edes toivoa.

Hautajaisissa laskettiin arkulle punaiset ruusut ja syötiin sitten lihakeittoa ja Härkis-pyöryköitä. Koruttomasti, mutta yhtä elämää kunnioittaen.

Junassa matkalla kotiin kuuntelin, kuinka humalaiset bisnesmiehet ylistivät Lauri Törniä. Sirkka-mummi olisi sanonut heitä retuiksi. Ainakin retukeffeleiksi.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Oletko taltioinut isovanhempiesi tai vanhempiesi haastatteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Saitko ruusun? Entä oikeutta?

Hävettää myöntää, että minun oli tarkoitus arvostella naistenpäivää nokkelasti sukupuolinäkökulmasta, turhien lahjojen kannalta ja puhua toisen arvostamisesta, mutta huomasin unohtaneeni, mistä naistenpäivässä todella on kyse.
DSC_02666Naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909 Yhdysvalloissa vaatetyöläisten lakon jälkimainingeissa, mutta kansainvälistä naistenpäivää on juhlistettu vasta vuodesta 1911 lähtien. Suomeen juhlapäivä saapui joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1914, mutta vakiintunut juhlapäivä siitä tuli vasta vuonna 1917, kun naisten onnistui lakollaan vauhdittaa Venäjällä tsaarin vallasta luopumista.

Historiasta huolimatta Suomessa naistenpäivää käsitellään mielestäni liian kevyesti, jos asiantuntijajärjestöjä ei oteta huomioon. Ei aina tietenkään tarvitse synkistellä, mutta minua risoo se, että päivässä huomio kiinnittyy siihen, että mies muistaisi ostaa ruusun naisläheiselleen. Vaaleanpunaisten ja ylihinnoiteltujen krääsäkorujen äärellä unohtuu helposti se, että kyse on ihmisoikeuksista, ja siksi on harmi, ettei teema ole selkeästi läsnä arjessa, vaan valtaa pitävät orkidea-asetelmat ja suklaasydänrasiat.

Ehkä ongelma on päivän nimessä. Me kutsumme sitä naistenpäiväksi, kun taas kansainvälinen naistenpäivä muistuttaa selvästi globaalista ongelmasta, puhumattakaan siitä, kuinka vaikuttavilta englanninkieliset nimet International Women’s Day ja United Nations Day for Women’s Rights and International Peace kuulostavat.

Jotakin arvostuksestamme päivää kohtaan kertoo, että muualla, kuten Guinea-Bissaussa, Laosissa ja Kiinassa, naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä. Uskallan tosin epäillä, että vapaapäivä ei välttämättä kulu näillä seuduilla puhtaasti ihmisoikeuskysymyksiä pohtiessa. Tuskin niin tapahtuisi meillä koti-Suomessakaan. Eihän vappunakaan tuijoteta työläisten oloja, vaan pullonpohjia.

On hyvin helppoa alkaa saivarrella sukupuolikysymyksillä naistenpäivänä. Entä miehet tai muunsukupuoliset? Miksi naisilla on oma päivä? Miksi yksi sukupuoli on nostettava jalustalle? Äkkiseltään voisi ajatella, että naissukupuolen korostaminen tiettynä päivänä korostaa naisten erityisyyttä – eikä välttämättä hyvällä tavalla. Ikään kuin sanoo ääneen sen, että epätasa-arvoa on ja on aina ollut. Ja se täytyykin kohdata!

Naistenpäivähän on viesti historiasta. Siitä, että oikeuksia tai huomiota ei ollut eikä maailma ole vieläkään tasa-arvoinen, olipa kyse sitten sukupuolista tai muista tekijöistä, kuten rahasta, työstä tai uskonnosta. Siksi naistenpäivä on erinomainen tilaisuus kerrata jo saavutettuja työvoittoja ja uusia tavoitteita. Iltalukemiseksi voi valita naistenlehden sijaan vaikkapa Pekingin julistuksen ja toimintaohjelman, joka laadittiin YK:n neljännessä naisten maailmankonferenssissä Pekingissä vuonna 1995.

Minulla on joka päivä mahdollisuus viettää naistenpäivää: väkivallatonta ja oikeudenmukaista arkea turvallisessa kodissa. Tasapainoinen elämäni ei tietenkään poista maailman kurjuutta, ja siksi ihmisoikeuskysymyksiin pitäisi pureutua 364 päivänä vuodessa, ei vain 8. maaliskuuta kalenteriin kirjattuna naistenpäivänä.

Toistaiseksi yksikään maaliskuun alussa ostettu ruusupuska ei ole onnistunut edistämään naisten maailmanlaajuista tasa-arvoa.

Minkälaisia ajatuksia naistenpäivä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa