Vappumuistoja kakkaavasta teekkarista kotihodareihin

Kirjoitin viime vuonna vapun syvällisestä merkityksestä aina pyhimyksistä työläisten oikeuksiin. Tänä vuonna lähestyn toukokuun ensimmäistä hieman kevyemmin raottamalla parhaimpia vappumuistojani.
vappu 0533Näin kypsissä merkeissä vietin vappua vuonna 2012.

Vanha kunnon vapputori

Kun nyt ajattelen vapputoria, mieleni valtaa lähinnä ahdistus krääsästä, mutta lapsena vapputori tavaroineen oli maaginen paikka, ja muistankin muutaman ikisuosikin: vappupallot, vaahtomuoviset talutusnuoraan kiedotut sisiliskot, kimaltelevat huiskat, keinuvat pellet ja maalatut savikorut. Ja sen, kun vappupalloihin sai vihdoin hankittua muovisen, juuri pallolle tarkoitetun painon, jolla hökötys pysyi nätisti huoneen nurkassa.

Sammunut teekkari

Muistan sateisen vappupäivän, jolloin suuntasimme äitini kanssa torille. Ennen sitä pysähdyimme leikkimään puistoon, jonka liukumäkileikkimökistä löysin sammuneen teekkarin. Säikähdin ja huusin äitini paikalle. Hän herätteli opiskelijapojan lempeästi uuteen päivään, vaikken usko, että hänen aamunsa kovin kirkkaana valkeni.

Perinteinen Koskenranta

Tammerkosken ranta kuuluu vapputorin kanssa samaan kategoriaan: epäuskoon ja ahdistukseen. En enää jaksaisi istua roskameressä ihmismassan keskellä palelemassa ja juomassa lämmintä siideriä, mutta sitäkin olen toki yrittänyt muistaakseni kaksi kertaa.

Kakkaava teekkari

Tarina ulostavasta tupsulakista on ehkä suosikkini kaikessa järjettömyydessään. Naputtelin tietokonettani eräänä vappuna, kun ikkunani alta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Kurkkasin alas kadulle, jonka nurmikkoalueella istui kyykyssä haalarihemmo takapuoli paljaana kakalla. Samalla hän oksensi järjettömän kovaa. Itse olisin jo tässä vaiheessa lähtenyt kotiin, mutta kaikkia eivät pienet vastoinkäymiset näytä lannistavan.

Rentouttavat mökkibileet

Parhaimpiin vappumuistoihini kuuluvat mökkivaput, vaikka Suomen sää on hieman armoton niille, sillä kevään eteneminen ratkaisee pitkälti, kuinka järkevää on lähteä palelemaan mökille. Mieltäni lämmittävät keskustelut grillikodassa, kevään ensimmäiset mökkisaunat ja hurjat tanssit nurmella vanhojen hittibiisien tahtiin.

Kyyläystä kotihodareiden kera

Nykyään suosin rauhallisia vappuja hyvän ruoan – esimerkiksi alusta asti itse tehtyjen hotdogien – ja juoman kera. Kuinka ihanan keski-ikäistä, vaikken ole edes kolmeakymmentä! Asun sen verran keskeisellä paikalla, että tyydyn usein kyttäilemään kaupungin vilskettä ja ihmisten riemua. Ja riemuitsenhan minäkin omalla tavallani. Vielä pitäisi jaksaa käydä haalimassa vappuruoat, ennen kuin viimeiset vegemakkarat ostetaan loppuun.

Suosittelen tutustumaan viime vuoden vappujuttuuni. Keskustella saa edelleen sen herättämistä ajatuksista.

Miten sinä vietät vappua? Mikä vappu on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sirkka-mummille, joka ehti innostua kierrättämisestä ja nähdä Reeperbahnin tytöt

Sirkka Maksimoff ei ole lukenut ilmastoraporttia, mutta hän on seurannut huolestuneena maailmanmenoa. Nykyään ihmiset ovat onneksi monessa asiassa huolellisempia kuin ennen. Näillä sanoilla tämän jutun piti alkaa, mutta ennen kuin ehdin julkaista tekstini, Sirkka-mummi kuoli. Koruttomasti ja yllättäen vessan lattialle.
sirkkamummi4sirkkamummi2
sirkkamummi1
sirkkamummi5
sirkkamummi6
sirkkamummi3
Minun täytyy tunnustaa, että haastattelua tehdessäni Sirkka-mummi ei itse asiassa tiennyt olevansa haastattelussa. Ehkä arvasi, sillä hän oli terävässä kunnossa. Vaikka älypuhelin oli hänelle tuntematon vempele, olen melko varma, että hän arvasi nauhurin pyörivän, sillä kieli oli paljon siistimpää kuin yleensä. Ajatukset jaloja, kauniita ja tarkoin valittuja. Hauskoja ja rempseitä siivosti suodatettuina.

Minä haluaisin muistaa mummin Pikku Myyn tavalla nauravana ilkikurisena kujeilijana. Sellaisena, johon Armas-vaarikin todennäköisesti rakastui. Sellaiseen Sirkkaan, jolle vaari kirjoitti rakkauskirjeitä 1950-luvulla. Sellaiseen Sirkkaan, joka kutsui itseään sontatorakaksi ja nauroi päälle makeasti.

Se ilmastoraportti. IPCC:n (2018) raportti julkaistiin otolliseen aikaan. Sitä ennen Kokkolassa asuva eläkeläinen Sirkka Maksimoff (1930–2018), tuttavallisemmin Sirkka-mummi, oli nimittäin ehtinyt saada kotiinsa taloyhtiöltä värikkään lapun, jossa esiteltiin kierrätyssääntöjä. Hän otti ohjeet vakavasti: raivasi kattiloiden täyttämästä kaapista tilaa monenlaisille kierrätyspussukoille ja vahti haukansilmällä vierailijoidensa jätöksiä.

Sirkan mielestä kaikki laatuihmisetkään eivät lajitelleet tarpeeksi. Jos ihmettelee, millainen on laatuihminen, määritteli Sirkka sellaisen ihmiseksi, joka ehti enemmän kuin hän. Mutta ei Sirkka sentään täydellinen luullut olevansa.

– Kyllä minä varmasti olen opettanut lapseni huonoille tavoille, kun syövät voita ja muuta sellaista. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että on elänyt pula-ajan, niin sitten sitä haluaa jälkikasvulleen syöttää kaikkea hyvää. Ei ole ekologista, jos sitä ajattelit, Sirkka pohti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

No ei totisesti ole. Niin kuin ei kahvikermakaan, jota mummilla oli tapana kaataa kuppiinsa valtoimenaan. Oli maitotuotteiden ihannointiin toinenkin syy. Sirkka-mummi oli kotoisin kaustislaiselta luomutilalta.

– Sehän olisi nykyään trendikästä, mutta silloin minun aikaanhan kaikki oli luomua. Ei tiedetty muusta, hän kertoi.

– Hevosenlanta oli parasta ainetta, mitä saattoi kuvitella. Siitä kasvoi niin kullankeltaisia perunoita, että kyllä ne olivat sitten hyviä, Sirkka tiivisti luomuviljelyn hyödyt.

Runomummi ja kollit

Sirkan kertoessa elämästään nykyisen vuokrakaksionsa keittiössä mietin, miksi äänitin kuulemaani. Äänitin siksi, että tunsin, etten näe häntä enää. Tätäkin juttua on vaikea kirjoittaa hyppelehtien preesenssistä imperfektiin, sillä kaikki keskustelut ilmastoraportista Subwayn patonkeihin olivat siinä hetkessä totta, mutta nyt vain muistoja, joita teknologia ehti taltioida puhelimeeni audiomuodossa.

Vanhan ihmisen kuolema ei ole koskaan yllätys, mutta se, milloin on sen hetki, on salaisuus viimeisiin hetkiin saakka. Se on haikeaa, mutta muistuttaa siitä, ettei elämä lopu kuolemaan. Sirkka-mummi näki uskon asiat toisin kuin minä ja puhuisi tässä yhteydessä oman elämänsä jatkumisesta, minä ajattelen lähinnä meitä tänne jääviä. Elämä jatkuu. Me jatkamme kulkuamme.

Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Se on pitkä lukusana kirjoitettavaksi ja pitkä elämä yksityiskohtaisesti avattavaksi. Mummin jälkeen jäi satojen kuvien lisäksi 1940-luvun alussa kirjoitettu vihko täynnä teini-ikäisen ajatuksia. Olen miettinyt hautajaisista lähtien mummin kirjoittamaa runoa. Sen nimi on Muisto.

Sirkka on kala
Pauli on kalajastaja
Suudelma on syötti
Avioliitto on paistinpannu

Pauli ei ollut vaarini, vaan todennäköisesti tavallinen teini-iän ihastus. Varmaan viereisen maitotilan poikia tai kansakoulun kasvoja.

Mummin eläessä Muisto-runo oli vielä piilossa. En siis voinut kiusoitella Paulista tai muista kolleista, kuten meillä oli mummin kanssa tapana kutsua poikia ja miehiä.

Kasvissyöjä ja sika

En ehtinyt kiusoitella Sirkkaa kolleista viimeisellä vierailullakaan. Kesken haastattelun keittiössä alkoi tuoksua tomaatti ja vieno sipuli. Se kuljetti meidät takaisin ilmastoraportin liepeille.

– Minä olen kyllä syönyt itseni irti sipulista. Terveellistähän ja melkein ilmastahan se olisi, mutta minä en enää saata, Sirkka sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Sirkan ainoa lapsenlapsi – minä siis – puolisonsa kanssa on kasvissyöjä. Sirkka kutsui meitä viherpiipertäjiksi. Mitä sellaiset mahtavat syödä?

– No ne syövät, mitä viherpiipertäjät syövät. Jotakin vihreää ja terveellistä. Ehkä lunta ja vettä, kun talvi tulee, sanoi Sirkka, vaikka lapsenlapsi paistoi samaan aikaan pakastepitsaa uunissa.

Keltasävyisessä keittiössä tuli kuuma uunin hohkatessa lämpöä kerrostalokaksion avaraan keittiöön.

– Parhaani mukaan yritän täällä siivota. Vanha talo on pian huonon näköinen, jos sitä ei siivoa koko ajan, kun uuttakin saa puunata tauotta, tiesi Sirkka.

– Ikinä ei ole minua tarvinnut siaksi sanoa.

Morsian ja siivooja

Sirkkalan seinät oli vuorattu valokuvilla. Kaiken maailman kuvapalveluista huolimatta eivät modernit kodit haali kuvia huoneisiin, ei varsinkaan jokaiselle seinälle. Toista oli ennen.

Olohuoneen suurimmassa valokuvassa Sirkka istuu 23-vuotiaana morsiamena penkillä kukkakimppu kädessään. Yksin. Sulhanen odotteli varmasti kuvaajan takana vuoroaan.

– Ei enää kuvata morsiamia samalla tavalla, mutta silloin se oli tärkeää. Melkein tärkeämpää kuin hääkuvat, Sirkka muisteli.

Hääkuvat pakattiin pahvilaatikkoihin, kun Kokkolan keskustassa sijaitseva kaksio tyhjennettiin poismenon jälkeen. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia söin spelttipuuroa muovisella lattialla, rasvasin allergiasta turvonneita sormiani ja väkersin mummin viimeiseksi jäänyttä potrettia kehyksiin.

Paperikasan välistä lattialle putosi eläkevakuutuskortti. Sirkka muuten rakasti työtään sairaalassa.

– Kyllä siivoaminen oli minulle tärkeää. Viimeksi, kun jouduin käymään Kauppatorin laidalla hotellin vessassa, tarkistin samalla heidän huoneitaan. Työnjälki oli ihan kelvollista, Sirkka sanoi, nauroi ja muisti kehua myös vastaremontoituja hotellihuoneita.

Poika ja patonki

Haastatteluhetkellä Sirkkalaksi kutsutussa kodissa syötiin Subwayn patonkeja. Kaikki paitsi Sirkka itse.

– Älä syö sitä kuin kurki käärmettä, Sirkka ohjeisti poikaansa, joka naposteli leipäänsä keittiönpöydän ääressä.

Reissun jälkeen olemme syöneet Subi-leipiä perheemme kanssa monta kertaa. Joka kerta olemme nauraneet sille, kuinka isäni syö edelleen Subia kuin kurki käärmettä. Liian nopeasti ja huonosti niellen.

Sirkka inhosi pikaruokaa. Hän söi vain kerran elämässään Hesburgerin hampurilaisen, mutta yhteisellä Subway-hetkellä hän halusi maistaa Subiksi kutsuttua Subwayn leipää, johon hänen poikansa oli valinnut paljon jalapenoja ja chilimajoneesia. Liki kuusikymppiseksi varttunut kuopus leikkasi Sirkalle palan täytetystä patongista.

Sirkka sahasi veitsellä ja haarukalla palan muotileivästä. Maisteli ja maiskutti.

– Kyllä tämä on sitten hyvää ja väkevää, kuului tuomio.

Pähkinäallergiasta huolestunut poika päätti, että mutustelulle sai tulla loppu, sillä ainesosaluettelosta ei ollut tietoakaan. Eikä Sirkka edes olisi halunnut enempää, kyllä vanhaan taikinajuureen leivottu leipä ja valtava voinokare olisivat maistuneet paljon paremmilta.

– Minä olen vähän omahyväinen, kun tykkään vain omista ruoistani, Sirkka totesi.

Ruusut ja Reeperbahnin tytöt

Sirkka jäi leskeksi 11 vuotta sitten. Aika kului nopeasti ikävän siivittämänä. Rollaattorin päällä lepäsi aina nenäliinojen lisäksi Karjala-lehtiä, sillä edesmennyt aviomies oli Karjalan evakkoja. Karjala-seuran toiminnasta tuli myös Sirkalle tärkeää.

Tutulla porukalla reissattiin ympäri Suomen. Voisi luulla, että Karjala-harrastuksella ja lähetyspiirin kakkuja myymällä päätyy korkeintaan Kälviälle, mutta Sirkka kävi jopa Kanadassa. Ja Kangasalla karjalaisten kesäjuhlissa. Se jäi viimeiseksi kotimaanmatkaksi. Kolarissa 1980-luvulla itseensä ottanut lonkka alkoi vihoitella – hitto vie! Autossakin tuli pissahätä joka mutkassa, joten oli luonnollista vähentää reissuja.

Aivan ehdottomasti matkustelua pitäisi muutenkin vähentää. Sirkka tiesi, että siitä aiheutuu hirveästi haitallisia päästöjä.

– Nytkin yhden kosmetologin poika lähti sinne isoon maahan. Mikähän se oli? Se, johon kaikki matkustavat, Sirkka pohti ja sai lopulta mieleensä Australian.

Kanadan Thunderbay, jossa Sirkka kävi sukuloimassa, ei kuulemma kummoinen ollut.

– Ei se eronnut Kokkolasta mitenkään. Tasainen pannukakku niin kuin tämäkin kaupunki.

Euroopan kaunein paikka – jos Kaustista ei lasketa – oli Sirkan mielestä risteys, josta lähtevät tiet Itävaltaan ja Saksaan. Jälkimmäinen painui muutenkin hänen mieleensä.

– Reeperbahnilla oli hirveästi naisia. Kauniita ne olivat portinpielissä, vaikka kauheitahan niiden kohtalot olivat.

Kohtalo. Se päätti, että 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on juuri sopivasti. Ja niin se onkin. Se on ihan valtava pätkä eloa ja historiaa. Se on enemmän kuin monesti voi edes toivoa.

Hautajaisissa laskettiin arkulle punaiset ruusut ja syötiin sitten lihakeittoa ja Härkis-pyöryköitä. Koruttomasti, mutta yhtä elämää kunnioittaen.

Junassa matkalla kotiin kuuntelin, kuinka humalaiset bisnesmiehet ylistivät Lauri Törniä. Sirkka-mummi olisi sanonut heitä retuiksi. Ainakin retukeffeleiksi.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Oletko taltioinut isovanhempiesi tai vanhempiesi haastatteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Saitko ruusun? Entä oikeutta?

Hävettää myöntää, että minun oli tarkoitus arvostella naistenpäivää nokkelasti sukupuolinäkökulmasta, turhien lahjojen kannalta ja puhua toisen arvostamisesta, mutta huomasin unohtaneeni, mistä naistenpäivässä todella on kyse.
DSC_02666Naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909 Yhdysvalloissa vaatetyöläisten lakon jälkimainingeissa, mutta kansainvälistä naistenpäivää on juhlistettu vasta vuodesta 1911 lähtien. Suomeen juhlapäivä saapui joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1914, mutta vakiintunut juhlapäivä siitä tuli vasta vuonna 1917, kun naisten onnistui lakollaan vauhdittaa Venäjällä tsaarin vallasta luopumista.

Historiasta huolimatta Suomessa naistenpäivää käsitellään mielestäni liian kevyesti, jos asiantuntijajärjestöjä ei oteta huomioon. Ei aina tietenkään tarvitse synkistellä, mutta minua risoo se, että päivässä huomio kiinnittyy siihen, että mies muistaisi ostaa ruusun naisläheiselleen. Vaaleanpunaisten ja ylihinnoiteltujen krääsäkorujen äärellä unohtuu helposti se, että kyse on ihmisoikeuksista, ja siksi on harmi, ettei teema ole selkeästi läsnä arjessa, vaan valtaa pitävät orkidea-asetelmat ja suklaasydänrasiat.

Ehkä ongelma on päivän nimessä. Me kutsumme sitä naistenpäiväksi, kun taas kansainvälinen naistenpäivä muistuttaa selvästi globaalista ongelmasta, puhumattakaan siitä, kuinka vaikuttavilta englanninkieliset nimet International Women’s Day ja United Nations Day for Women’s Rights and International Peace kuulostavat.

Jotakin arvostuksestamme päivää kohtaan kertoo, että muualla, kuten Guinea-Bissaussa, Laosissa ja Kiinassa, naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä. Uskallan tosin epäillä, että vapaapäivä ei välttämättä kulu näillä seuduilla puhtaasti ihmisoikeuskysymyksiä pohtiessa. Tuskin niin tapahtuisi meillä koti-Suomessakaan. Eihän vappunakaan tuijoteta työläisten oloja, vaan pullonpohjia.

On hyvin helppoa alkaa saivarrella sukupuolikysymyksillä naistenpäivänä. Entä miehet tai muunsukupuoliset? Miksi naisilla on oma päivä? Miksi yksi sukupuoli on nostettava jalustalle? Äkkiseltään voisi ajatella, että naissukupuolen korostaminen tiettynä päivänä korostaa naisten erityisyyttä – eikä välttämättä hyvällä tavalla. Ikään kuin sanoo ääneen sen, että epätasa-arvoa on ja on aina ollut. Ja se täytyykin kohdata!

Naistenpäivähän on viesti historiasta. Siitä, että oikeuksia tai huomiota ei ollut eikä maailma ole vieläkään tasa-arvoinen, olipa kyse sitten sukupuolista tai muista tekijöistä, kuten rahasta, työstä tai uskonnosta. Siksi naistenpäivä on erinomainen tilaisuus kerrata jo saavutettuja työvoittoja ja uusia tavoitteita. Iltalukemiseksi voi valita naistenlehden sijaan vaikkapa Pekingin julistuksen ja toimintaohjelman, joka laadittiin YK:n neljännessä naisten maailmankonferenssissä Pekingissä vuonna 1995.

Minulla on joka päivä mahdollisuus viettää naistenpäivää: väkivallatonta ja oikeudenmukaista arkea turvallisessa kodissa. Tasapainoinen elämäni ei tietenkään poista maailman kurjuutta, ja siksi ihmisoikeuskysymyksiin pitäisi pureutua 364 päivänä vuodessa, ei vain 8. maaliskuuta kalenteriin kirjattuna naistenpäivänä.

Toistaiseksi yksikään maaliskuun alussa ostettu ruusupuska ei ole onnistunut edistämään naisten maailmanlaajuista tasa-arvoa.

Minkälaisia ajatuksia naistenpäivä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DNA-testitulokset – tarinoita ja toivoa sukulaisten Tinderistä

Ehti vierähtää kolme kuukautta siitä, kun kerroin tilanneeni DNA-testipaketit itselleni ja äidilleni. Black Friday -huumassa tilattujen DNA-testien tulokset saapuivat viikko sitten. Elämämme eivät menneet uusiksi, mutta tulokset yllättivät silti.
dnatestiSaimme tulokset kolmessa viikossa siitä, kun olin postittanut ne Yhdysvaltoihin, sillä pahin ruuhka oli laantunut loppuvuoden tarjousten jälkeen testaajayrityksellämme Family Tree DNA:lla. Tilasimme siis serkkutestit, josta sukulaisuussuhteiden lisäksi selviää esi-isien alkuperä ja testaajan etninen alkuperä. Kiinnostavin ja joskus jopa koko elämän päälaelleen kääntävä anti on sukulaisuusosumat, jotka saa pitkänä, alati päivittyvänä listana esiin omalle käyttäjätilille.

Vaikka totuus monesti on ihmeellisempää kuin luulee, olin täysin varma, ettei minulle tupsahda läheisiä yllätyssukulaisia, kuten sisaruspuolia, DNA-testien perusteella. Ajatuksena se oli kuitenkin kutkuttava, ja ehkä vähän toivoinkin huippuosumaa, joka laittaisi koko pakan ihan uusiksi. Ajattelin, että elämä kerrankin yllättää kunnolla. Edes äitini! Enemmän kuin omaa sisarusta toivoin, että äitini murtaisi jonkin sukunsa suurista salaisuuksista, jonka ratkaisu näkyisi kuin tilauksesta testituloksissa.

On nimittäin niin, ettei äitini vanhempien elämässä ollut isiä läsnä. Isoäitini ei tiennyt isästään mitään, ja isoisän elämästä isä katosi ensimmäisten vuosien jälkeen, eikä heppua kirjattu mihinkään ylös. Kaiken huipuksi äitini isoäitikään ei tuntenut isäänsä. Isäepisodista jäi jäljelle vain käydyt käräjät, joissa isäksi oli väitetty tyystin väärää henkilöä, eikä oikeasta isästä koskaan saatu virallista selvyyttä. Kuulostaa aika ronskilta ja kevytkenkäiseltä, mutta joskus – ja etenkin entisaikaan – elämä kuljetti niin uskomattomin kääntein, ettei isiä voitu selvittää. Eikä siihen ollut edes tarvetta, kun valtionkaan ei tarvinnut tietää elatusavun maksajaa.

Perimätestejä tarjoavat yritykset ovat havaintojeni mukaan mainostaneet sosiaalisessa mediassa testipakettejaan melko ahkerasti, minkä huomaa esimerkiksi YouTuben aiheeseen liittyvien yhteistyövideoiden määrästä. Testit yleensä keskittyvät vain etnisen alkuperän selvittämiseen, ja sen mekin siis saimme selville sukulaisuusosumien lisäksi.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, mitä ihminen oikeastaan ostaa tilatessaan selvityksen etnisestä alkuperästään. Tunsin voitonriemua nähdessäni, että olen vain 93-prosenttisesti suomalainen, äitini vielä vähemmän. Tuntui hienolta, että viisiprosenttia minusta on brittiläistä alkuperää ja että minussa on jälkiä Siperiasta, Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Äitini puolestaan on vain 91-prosenttisesti suomalainen, sillä loppuosa hänen perimästään jakautuu Keski-Euroopan ja Brittein saarten kesken. Tapasiko sukulaisemme Euroopan metropoleista Suomeen vaeltaneen miehen kenties satamassa? Purjehtiko vierasta kieltä puhunut lady syrjäiseen Suomeen? Tekikö joku yllätysreissun Keski-Eurooppaan? Voivatko kaukaisuudessa siintävät juuret keskieurooppalaiseen ylimystöön näkyä näin vahvasti?

Ihmisellä on toki tarve tietää, missä hänen juurensa ovat, mutta olisi kai liioiteltua sanoa, että sillä olisi kovasti merkitystä, missä kaukaiset juuret ovat. Sitä en osaa kuvitella, millaista olisi, jos ei tietäisi toista vanhempaansa, sattuneesta syystä yleensä isäänsä. Ajatus siitä, että äitini mahdollisia tätejä, setiä, enoja ja serkkuja vaeltaa ohitsemme, on kiehtova. Moni kohtaaminen on niin pienestä kiinni.

Luulen, että etniseen alkuperään keskittyvän DNA-testin tekemällä ihmiset ostavat perimätietoa enemmän erityisyyden tuntua ja tarinoita kerrottaviksi. Sellaista arjen viihdettä. Koska äidin puolen sukuni on pieni, tietoa siitä on saatavilla vähän pitkälti siksi, että äitini vanhemmat ovat kuolleet nuorina noin 40 vuotta sitten, testin tekeminen tuntui meistä tärkeältä. Etnisen alkuperän tulokset herättivät kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia, mutta toisaalta saimme fantasioitavaksemme uusia tarinoita ja tunteen siitä, että meillä on luonnontieteen valtuuttama alkuperä, sillä se, mitä kirkon kirjoissa lukee, on vain yhdestä kynästä kirjoitettu totuus.

Saimme testeistä muutaman mielenkiintoisen sukulaisosuman, joita äitini alkaa selvittää tarkemmin. Suuria salaisuuksia emme löytäneet, mutta kenties jotakin sellaista, joka voi joskus johtaa niiden jäljille. DNA-testien tekeminen yleistyy käsitykseni mukaan vauhdilla, joten on mahdollista, että sukulais-Tinder laulaa vielä jonakin päivänä värssyn, jota odotamme. Me nimittäin toivotamme sukuumme kaikki tervetulleeksi, olipa rippikirjan sarakkeeseen kirjattu minkälaisia nootteja tahansa.

Mitä ajattelet DNA-testeistä? Miksi ihmiset selvittävät perimäänsä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa