Kummallisen rauhan ja kummajaisten kotona

Hautausmaat ovat pyhiä rauhantyyssijoita, mutta silti satojen ajasta ikuisuuteen siirtyneiden muistopaikka saattaa pelottaa, mikä johtunee lähinnä elävien ihmisten kolttosista, ei kuolleiden metkuista. Hälventäisivätkö digihaudat kauhua?
DSC_0077Tampereen ensimmäiselle hautausmaalle, nykyiseen Aleksanterin kirkkopuistoon on laskeutunut selittämätön rauha, jota ei onnistu rikkomaan edes yltyvä tuuli ja sen pudottelemat lehdet tai muut ohikulkijat. Nuorisojengi kävelee iloisesti pulputtaen ohitseni samalla, kun kadunmies istahtaa penkille ottamaan hörppyä. Tuntuu levolliselta, mutta silti vähän pelottaa, niin kuin aina hautausmaalla.

Keskeisellä paikalla sijaitsevassa kirkkopuistossa ei ole mitään pelättävää, minkä tiedän tavallisena iltapäivänä varsin hyvin. Vaikka käsillä on yksi syksyn viimeisistä keltaisten lehtien ja kirkkaan sään päivistä, ei se vie mieltäni kalvavaa, epämiellyttävää tunnetta pois. Vanhalla hautausmaalla kivet on sijoiteltu miten sattuu, niiden päällä on kerroksia sammalta, osa muistomerkeistä on ympäröity järeällä aidalla tai kettingillä ja monista ei erota edes nimiä. Ahdistavia mielleyhtymiä tehostavat vinossa nököttävät ristit. Tänne en pimeällä tulisi. Siitäkään huolimatta, että tiedostan pelkotilojen varmasti johtuvan pitkälti populaarikulttuurin tarjoamista mielikuvituksen raaka-aineista, vaikka en kummituksiin uskokaan.

Itse asiassa olisi parempi, jos ainoa pelättävä asia hautausmaalla olisi aaveet. Enpä usko, että yhdelläkään kaapukaverilla tai tuulenhenkäyksen muotoon pukeutuneella haamulla olisi pahemmin intoa tehdä kurjuuksia. Kyllä niitä tekevät ainoastaan ihan ilmielävät ihmiset. Ja sehän koko hautausmaakammoni ydin onkin! Tunnen oloni epämiellyttäväksi pimeässä, sillä en voi havainnoida ympäristöäni tarkasti, ja yleensä vierailu hautausmaalla ajoittuu iltaan. Päivällä olo ei toki olen sen parempi, sillä hautausmaat ovat yleensä melko suuria, jolloin joutuu väkisinkin syrjään lehtoihin tai kuusten juurelle kauas vilkkailta teiltä.

Sijainnin vuoksi hiljaiset paikat vetävät puoleensa usein myös hieman erikoisia hautausmaakävijöitä, kuten kivien liepeille sammuneita veitikoita, housuja alas itseltään vetäviä heppuja ja henkilöitä, jotka ovat monenlaisilla aineilla irrottaneet itsensä ympäröivästä todellisuudesta. En tiedä, voiko lieveilmiöistä syyttää vain sijaintia, vai onko niin, että hautausmaihin liittyvä kuoleman ja kauhun kuvasto vetää puoleensa arjen pimeyttä.

Digitaalisesti elossa

Ymmärrän ehdottomasti, että hautausmaat viehättävät ihmisiä. Nehän ovat kuin kiveen hakattuja historiankirjoja, täynnä tarinoita ja ilmaista tilaa mielikuvitukselle. Paikkoja muistaa rakkaita.

Some-aikakaudella hautausmaat ovat joutuneet mukaan keskusteluun yksityisyydestä, kun hautausmaakulttuuria on alettu dokumentoida nettiin kuvaamalla muistokiviä. Lopputulema lienee se, että hautausmaat ovat julkisia paikkoja, joissa kuvaaminen on sallitua, ja hautakivitekstitkin ovat julkista tietoa. Nettijulkaiseminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Tietosuojavaltuutettu on käynyt asiasta pitkän väännön Memorium Oy:n kanssa vuonna 2009, mikä päättyi siihen, että alle 25 vuotta vanhoja hautoja ei saa julkaista netissä. Kun ottaa huomioon sen, kuinka keskeisillä paikoilla hautausmaat yleensä sijaitsevat, on jopa huvittavaa, kuinka paljon hautojen yksityisyydestä on rähisty somessa. Ei pyhyys lopu siihen, että hautakiveä voi katsoa netistä. Tarkemmin ajateltuna hautausmaan laajeneminen internetiin voisi jopa vähentää hautausmaakammoa kuvaston tullessa tutuksi, ja kenties hautausmaa paikkana ei houkuttelisi luokseen yhtä paljon epätoivottua toimintaa.

Netin sijaan pitäisi olla huolistaan ajasta, joka jyrää pyhyyden alleen, sillä hautausmaat jäävät rakentamisen alle hautarauhan unohduttua. Siksi hautoja kuvataan, jotta kadonneet muistokivet pysyvät tallessa. Nykyaikana on tietysti vaikea kuvitella sitä, että meidänkin käytössämme olevat hautausmaat muuttuvat joskus yleisiksi puistoiksi samalla, kun haudat rapistuvat kasaan ja vaipuvat aikanaan unholaan. Muistoiksi jää sammaloituneita kiviä, joista ehkä erottaa merkkihenkilöiden nimet. Tavallisista ihmisistä ei jää jäljelle sitäkään vähää.

Olivatpa hautakivet internetissä tai eivät, uskon toiveajatuksista huolimatta pelon pysyvän. Emme todennäköisesti koskaan opi kohtaamaan kuolemaa ilman kauhua.

Pelkäätkö hautausmaalla? Kuuluvatko haudat ja kuolleet someen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä aikaa haluaisit elää?

Olen historian vanki, jota kalvaa alati tarve koskettaa mennyttä. Nähdä, miten meistä tuli me. Ja ehkä vähän hengittää kadonnutta Tamperetta.
DSC_0017 (4)Ymmärrän hyvin, miksi historiaa täytyy opiskella. Käsitykseni mukaan ensinnäkin siksi, että ihmisen on yksinkertaisesti tunnettava menneisyytensä, ja toiseksi siksi, että menneisyydestä voitaisiin oppia ja ennakoida tulevaa. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä, ja haluaisin nähdä menneisyyteen tosi-tv-tyyliin. Ikään kuin elää mennyttä aikaa.

Huvittavaa kyllä, en voi sietää ennen oli kaikki paremmin -jaarittelua, sillä siinä ei ole mitään perää. On toki totta, että nykyaikana on edelleen valtavasti epäkohtia ja vuosien saatossa on tapahtunut myös hyvinvointivaltioon liittyviä heikennyksiä, mutta arvostan silti sitä, että asiat ovat aikanamme paremmin kuin koskaan. Kaipaan mennyttä siis todennäköisesti tiedonjanoni vuoksi, sillä haluaisin ehdottomasti nähdä, vastaavatko nykyajan historiarepresentaatiot todellisuutta. Voi, kun Nikonit ja Canonit olisi keksitty 500 vuotta aiemmin.

En ole koskaan haaveillut aikamatkailusta, mutta jotenkin ihmeellisesti haluaisin päätyä menneeseen – nähdä, miten kaikki tapahtui. Edes unen verran! (Ei näytä toteutuvan. Viime yönä näin unta siitä, että Sami Minkkinen kommentoi blogiini.) Haluaisin nähdä, oliko maailma todella niin sekaisin ennen kuin luulen, ja viisastuiko ja sivistyikö ihminen ihan yhtäkkiä.

Jos saisin valita, eläisin 1800-luvun Tampereella. En nimittäin ole renessanssiaikojen fani tai haikaile huppupäisten linnan neitojen kinkereihin haarniskojen kolinaa kuuntelemaan, enkä varsinkaan halua matkustaa nykyään jo kuivuneen joen uomille, johon Pirkanmaan ensimmäiset ihmiset perustivat asumuksensa.

Liikkuessani kotikulmillani Finlaysonilla mietin oikeastaan joka kerta – paitsi järkyttävässä työkiireessä – sitä, miten ihmiset saivatkaan aikaan niin valtavan upeita tehtaita. Kuinka he vaelsivat pitkin aluetta ruokatauolle, kirkkoon ja kotiin. Kuinka puuvilla täytti välillä keuhkot, sai yskimään hillittömästi ja miltä ylipitkät työpäivät tuntuivat. Minusta ei olisi raatamaan 16-tuntista päivää tunkkaisessa tehtaassa tai edes räyhäämään oikeuksistani niin, että lait muuttuisivat pysyvästi. Todennäköisesti olisin siis 1800-luvun aikalaisena mutissut vain omiani matkalla ulkohuussiin jossakin puu-Amurin pienistä taloista, joiden rankujia pitkin juoksivat rotat. On siis kai hyvä, että saan asua vanhassa puu-Amurissa asumatta ihan oikeasti siellä ja elämättä arkea, jonka täyttivät liian raskaat työt, leviävät taudit ja rottien kansoittamat kotinurkat. Elementtitalossa 2010-luvulla on sittenkin ihan hyvä olla.

Ihminen ajattelee aina elävänsä jollakin tavalla merkityksellistä aikaa, mutta todellisuudessa emme koskaan voi tietää, mitä ajastamme jää jäljelle. Varmaa on vain se, että elämämme aika painuu unholaan ja muuttuu historiaksi. Vain murto-osa painetaan kirjoihin opiskeltavaksi, emmekä me ole valitsemassa ajan parhaita paloja. Siksi niitä täytyy elää nyt.

Mitä aikaa sinä haluaisit elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10x Arkitapa lapsuudesta

Olen aika muutosvastainen ihminen, vaikka samaan aikaan koen olevani myös helposti uudesta innostuva. Arjessa huomaan kantavani yhä mukanani monia asioita, jotka ovat tuttuja jo lapsuudesta. Osan niistä teen tarkoituksella toisin, ja joitakin en voisi kuvitellakaan tekeväni eri tavalla kuin lapsuudessa.
lapsuusmuistot1Suihkupäivät on aina ennakkoon aikataulutettu viikolle. Suunnittelen yhä edelleen sen, milloin menen suihkuun. Peseydyn toki joka päivä, mutten pese hiuksia aina. Muuten ne alkavat rasvottua liian nopeasti. Lapsuudessa keskiviikko oli ainakin yksi suihkupäivä. Taidan edelleen luottaa siihen.

Lapsena luulin, että saunajuoma pitää pullottaa erilliseen muovipulloon. Mikähän järki tässä oli? Koko perhe pakkasi Muumi-limut ja Smurffi-juomat sellaisiin todennäköisesti Tupperwarelta ostetuihin muovipulloihin. Johan juomat olivat alun perin muovipulloissa!

Saunan jälkeen puetaan kylpytakki, sillä pyyhkeet ovat epäkäteviä. Minusta kylpytakki oli inhottava ja nolo. Ei kavereilla niitä ollut. Aikuisena olen rakastunut kylpytakkeihin uudelleen. Sen kätevämpää kolttua ei suihkupäivänä olekaan!

Leipää ei pidä syödä pääruoan kanssa. Nykyään olen sitä mieltä, että kaikkea saa nauttia kohtuudella. Myös leipää lounaan kanssa. En tosin ole sitä itse oikeastaan ostanut, mutta yliopistoaikoina se oli pakollinen osa ateriaa.

Avainkaulanauha on turha. Jos en ihan väärin muista, vanhempani olivat avainkaulanauhavastaisia. Luulen, että he pelkäsivät sitä, että jään roikkumaan kaulanauhasta kiipeilytelineeseen tai että nauha putoaa. Minä pidin avaimia repun pikkutaskussa. Huvittaa todeta, että nykyään käytän avainkaulanauhaa vapaa-ajalla. Niin kätevää avata pyörä ja tulla kaupasta kotiin vaivatta!

Kotitehtävät tahi muut pakolliset asiat suoritetaan heti kotiin tullessa. Noudatin tätä ihan aikuisuuteen asti. Yliopistossa ymmärsin, ettei kaikkea tarvitse eikä voi tehdä heti, kun tehtävä annetaan. Se toi ihanasti armollisuutta elämään, vaikka edelleen nautin siitä, että saan jotakin aikaiseksi ennätysajassa.

Telkkarin edessä ei syödä. Ei minua varsinaisesti kielletty syömästä telkkaria katsellen, mutten oikein katsellut televisiota ruoka-aikaan. Edelleenkin telkkarin ääressä ateriointi tuntuu typerältä. Ei saa hyvää asentoa, ja ruokakin saattaa valua pitkin rinnuksia. Syödessä meillä sai aina lukea, sillä se on kehittävää puuhaa. Nykyäänkin nautin, kun saan plärätä uutisia ja blogitekstejä ruokaillessa.

Perjantai on shoppailupäivä, paljon parempi kuin lauantai. Perjantai oli viikonpäivistä paras. Silloin ostettiin ostoskori täyteen kaikkea turhaa ja tarpeellista. Kaikkia uutuustuotteita ja vakioherkkuja. Perjantaisin nähtiin kaupassa tuttuja ja seistiin sillä jättimäisellä laskunmaksuautomaatilla. Se oli kuolettavan tylsää, mutta tarkoitti myös edessä häämöttävää hurvittelureissua. Yhä edelleen perjantai on minulle tärkeä päivä. Ostan silloin kaikki ruokatarpeet viikonloppua varten ja keskitän myös muut ostokseni kyseiselle päivälle.

Kodin tekstiilit vaihtuvat vuodenaikojen mukaan. En ikinä jaksaisi vaihtaa verhoja tai tyynynpäällisiä vuodenajan mukaan. Kerran vuodessa yhteistuumin tapahtuva pesuoperaatio on jo tarpeeksi hirveä. Voi johtaa jopa parisuhdekriisiin. Puhumattakaan siitä, että pitäisi ottaa ruskan värit ja kevään kukoistus huomioon. Ei onnistu.

S-ryhmä on parempi kuin Koo. Minä vartuin Prisman kyljessä. Vihreä kortti oli ilmiselvä valinta, ja sain käsityksen, ettei duopolin toisen osapuoli ole yhtä hyvä juttu kuin S-kaupat. Pinttynyt ajatus ohjasi valintojani pitkään, mutta myöhemmin, varsinkin kasvissyöjäksi alkaessani, huomasin, ettei omistussuhteilla ole väliä, vaan sillä, mistä saa hinta-laatusuhteeltaan järkevintä ravintoa. Nykyään oma suosikkini on K-Market, vaikka lähikaupoissa on aina omat puutteensa eikä mikään marketti voi yksinään tyydyttää taloutemme tarpeita.

Minusta on mielenkiintoista ajatella, kuinka paljon lapsuus määrittää aikuisuutta. Kuulemma aika paljon, jos Freudiin on uskominen, mutta myös arjen tasolla lapsuudessa opitut rutiinit saattavat seurata perässä kauan, vaikkei niissä olisi mitään järkeä. Minusta on ollut vapauttavaa huomata, että jotakin asiaa ei tarvitsekaan tehdä tietyllä tavalla vain siksi, että niin on tehty aina, vaan asioita voi tehdä myös itselle sopivimmalla tavalla.

On siis kai aikuisuutta ripustaa verhonsa juuri niin kuin haluaa ja laittaa halutessaan kolme avainnauhaa kaulaan, vaikka todellinen kypsyys punnittaneen paljon vakavammissa tilanteissa.

Mitä tapoja sinä kannat mukanasi lapsuudestasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Liberty kertoo vapaudesta, jota ei välttämättä ole edes olemassa

Pohjoismaalainen idealismi ja rahan himo joutuvat törmäyskurssille afrikkalaisen suurpiirteisyyden ja vapauden kaipuun kanssa, kun tanskalais-ruotsalainen yrittäjäporukka saapuu hämmentämään Tansaniassa sijaitsevan Moshin kaupungin arkea.
39-4982315b48a2dc65f7dKuva: DR / Aske Foss, julkaistu myös  Yle.fi:ssä

Yhteispohjoismaisena tuotantona tehty tanskalaissarja Liberty (2018) läväyttää päin kasvoja historian jäänteet, jotka heijastuvat yhä edelleen ihmisten arkeen lähes kaikkialla maailmassa. Sellaisia jäänteitä ja yhä totta ovat esimerkiksi epätasa-arvo, erilaisuus ja köyhyys.

Moshin kaupunkia sekoittavat ja toisaalta myös hallinnoivat sekä tanskalaispariskunta Niels ja Kirsten (Carsten Bjørnlund & Sofie Gråbøl) että tanskalais-ruotsalaiset Katrina ja Jonas (Connie Nielsen & Magnus Krepper). Ajatus on tehdä hyvää ja samalla rahaa, vaikka asiat luisuvatkin väärille poluille niin yritystoiminnassa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin.

Tansania vapautui siirtomaavallasta ja itsenäistyi jo 1960-luvun alussa, mutta alistumisen jäljet näkyvät hyvin vielä 1980-luvun loppuun sijoittuvassa sarjassa. Liberty onnistuukin kuvaamaan ajan epätasa-arvoa tyylikkäästi. Kuulostaa julmalta, ja sitä sen on tarkoituskin olla: silmiä avaavaa. Orjuutta ei sentään harjoiteta, mutta selvää on se, että palkalliset tansanialaiset ovat palvelijoita ja valkoinen isäntä tansanialaisten kustannuksella herroiksi elävä herra.

Olipa tapahtuma mikä tahansa, valkoinen ja varakas ihminen syyttää aina köyhää ja tummaihoista. Näin käy, kun jotakin varastetaan, kun valkoinen nainen itse ajaa ojaan autolla eivätkä kaikki selviä tapaturmasta tai kun länsimaalaisen yrityksen työturvallisuudesta on luistettu. Tulilinjalle joutuvat lastenhoitajat, tarjoilijat ja työmiehet. Eniten saa kärsiä Katrinan ja Jonaksen palveluksessa työskentelevä Marcus (Charlie Karumi). Tietyn ihmisryhmän syyllistäminen omasta ahdingosta on kuin suoraan sosiaalipsykologian oppikirjasta, mikä ei ole ihme, sillä historiasta koulukunnan teoriat onkin muodostettu.

Tanskalais-ruotsalaisten perheiden kanssa yhteistyötä tekee myös melko vähälle huomiolle jäävä suomalaispariskunta Asko ja Tita (Antti Reini & Alma Pöysti). Heidät kuvataan viinaan menevinä ja toisiaan pieksevinä riitapukareina, jotka useimmiten ovat yhteisissä illanvietoissa hiljaa, vaikka pinnan alla kuohuu. Kun yhden illan jälkeen puhkeaa riita, raikuvat Tansanian yössä solvaukset suomeksi ja tunnettu v:llä alkava kirosanakin tulee kuulluksi. Lienee kai turha loukkaantua suppeasta ja stereotypioihin nojaavasta suomalaiskuvauksesta, sillä emme kai parempaan representaatioon pystyneet 1980-luvulla.

Erojen ja valtasuhteiden epätasapainon esiin tuomisen lisäksi Libertyn toinen kiinnostava anti on se, kuinka sarja kuvaa 1980-lukua. Vuosikymmen on vielä toistaiseksi niin lähellä nykyaikaa, ettei sitä mielletä historiaksi ja käytetä kulttuurituotteiden tapahtuma-aikana vielä kovinkaan usein, vaikka totta on se, että maailma on muuttunut melkoisesti liki 40 vuodessa. Libertyn tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, joten miljöötä ei voi peilata nykyajan Pohjoismaihin, mutta ihmisten elintavoista saa vihiä, sillä pohjoismaalaiset perheet ovat kirjaimellisesti kuljettaneet länsimaalaisen ja tasokkaan elämänsä köyhään Tansaniaan ja elelevät hulppeissa taloissaan mukavuuksineen.

Libertyn kynnyskysymys on käsitys vapaudesta. Sarja yrittänee sanoa, että se, mikä on vapautta yhdelle, on vankeutta toiselle. Osuuskuntatoiminta ei välttämättä tuo vapautta, vaikka teoriassa niin voisi olla. Tuottoisa saha ei aina tarkoita onnea tai menestystä – varsinkin, kun sarjan draamaluonteen vuoksi asiat eivät todellakaan mene niin kuin oli suunnitellut. Vapautta voi olla se, että saa kuunnella musiikkia, tehdä työtä ilman ylhäältä säädettyjä lakeja ja olla avuksi silloin, kun sitä tarvitaan. Sarjaa katsoessa tulee myös pohtineeksi sitä, onko vapautta edes olemassa. Ainakaan sellaisessa muodossa, johon me uskomme.

On niin monta tapaa elää ja siksi täytyy muistaa, etteivät unelmat aina ole yhteisiä.

Viisiosainen Liberty on katsottavissa kokonaisuudessaan Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Liberty tai muut Afrikkaan liittyvät sarjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailma oli ennen ihan sekaisin

On se kai vieläkin vähän vinksallaan, mutta paljon hullumpaa oli menneinä vuosikymmeninä ja -satoina, vaikka ihmisillä onkin edelleen tapana päivitellä sitä, kuinka nykymeno on lähtenyt käsistä ja ennen kaikki oli taatusti paremmin. Katsotaanpa!
lehtinenpaavoNoituus. En voi ymmärtää, miten ihmiset vain muutamia satoja vuosia sitten epäilivät ystäviään ja naapureitaan noituudesta, tekivät hukuttamiskokeita ja polttivat tovereitaan roviolla. Niin tapahtui aikana, jolloin ihmiset osasivat kuitenkin seilata merten yli ja rakentaa taloja ja linnoja. Osa selvästi uskoi noituuteen, mutta oliko silloin ketään, joka olisi selvästi ymmärtänyt, mistä koko touhussa on kyse ja tuominnut noitavainoajien sekoilut järjettömyyksiksi?

Ihmisten tappaminen milloin mistäkin syystä. Kuulostaa aika brutaalilta, ja sitä se onkin. En sano, etteikö järjetöntä tappamista tapahtuisi enää, mutta tuntuu siltä, että historiassa niin maailmansodissa kuin niitä edeltäneinä vuosisatoina, oli ihan sopivaa listiä ne, jotka ärsyttivät, uhosivat tai ajattelivat väärin. Koska miksei?! Kamalaa.

Naisten ja miesten roolit. Ei ihme, että tasa-arvoasioita täytyy käsitellä edelleen, kun tuhansia vuosia nainen on ollut altavastaajana yhteiskunnassa. Olen kiinnostunut siitä, miten ihmisen ajatusmallit muodostuvat ja miten ne ovat aikaan sidottuja. Ajatteliko yksikään mies sitä, kuinka järjetöntä alistaminen ja tiukat sukupuoliroolit olivat? Ei tullut mieleen ainakaan sanoa sitä ääneen tai kääntää kurssia.

Orjuus. Ihan totta, mikä ihmisiä vaivasi! Miten kukaan saattoi ajatella, että on ihan sopivaa purjehtia toiselle mantereelle, täyttää laiva tuntemattomilla ihmisillä, myydä ne kotisatamassa eteenpäin ja tehdä heistä käytännössä vankeja? On hirvittävää ajatella, että orjuuden päättymisestä on loppujen lopuksi aika vähän aikaa eivätkä sen jättämät jäljet ole vieläkään unohtuneet.

Tehdastyöläisten olot ja työläisten kohteleminen. Eikö kenellekään tullut mieleen, ettei esimerkiksi puuvillatehtaassa voi työskennellä ilman hengityssuojia? Ymmärrän, että kaikkia vaaroja ei osattu tunnistaa, mutta kai nyt silloin edes yskiminen ja siihen liittyvät mahdolliset seuraukset tunnistettiin. Ja kenen mielestä oli aivan okei, että 16 tunnin työpäivä on ihmisoikeuksien näkökulmasta ihan käypä aika? Puistattaa ajatella sitä, kuinka epätasa-arvoinen maailma oli ennen. On se sitä vieläkin, ja jossakin raadetaan edelleen 16 tuntia vuorokaudessa dollarin palkalla päivässä.

Hygienia. Ymmärrän, että lääketieteen lisensiaatteja on edelleen melko pieni osa väestöstä, mutta nykyään sentään on mahdollista käyttäytyä järkevästi hygienian ja tautien suhteen. Eikö kukaan oikeasti ajatellut, että esimerkiksi ulostaminen sisälle ja ruoan säilyttäminen lattialla levittävät tauteja ja takaavat sairastumisen? Kai ihmisillä sentään oli käsitys siitä, mikä on siistiä ja mukavaa. Ei kai kukaan halunnut elää ulosteen seassa edes aikana ennen ulkohuussia?

Kierrättäminen ja vaarallisten materiaalien käyttäminen. Oli ihan tavallista kuvitella, että jääkaapit katoavat järvenpohjaan, kun ne heittää tarpeeksi syvälle. Elohopean ja lyijyn käyttö missä tahansa tuntui hyvältä idealta. Ymmärrän, ettei tietoa ollut tarpeeksi, mutta onhan se hullua, kun ajattelee, että näitäkin aineita oli jo silloin tutkittu kauan.

Onko aina löytynyt järjen ääniä? Miksi ihmeessä ne eivät päässeet kuuluviin aikanaan? Surullisinta on ajatella, että asiat, joista itse puhuu menneisyytenä, ovat vielä jossakin päin maailmaa arkipäivää.

Mikä oli ennen eniten pielessä? Entä nyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa