Pikku naisia – yliarvostetun klassikon jäljillä

Massachusetts vuonna 1861. Yhdysvaltain sisällissota repii maata, mutta rauhallisessa naapurustossa se näkyy lähinnä kaipuuna, arkisina huolina ja hetkellisesti heikentyneenä rahatilanteena. Näistä lähtökohdista ponnistavasta Marchin perheen tarinasta tuli silti klassikko.
yleareena_pikkunaisia.png

Kuvakaappaus Yle Areenasta.

Kun Louisa May Alcott (1832–1888) julkaisi Pikku naisia -romaaninsa ensimmäisen osan vuonna 1868, hän tuskin oletti, että tarinaa kerrotaan elävän kuvan muodossa 150 vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että filmatisointeja on tehty useita vuoteen 2018 mennessä. Viimeisin niistä on BBC:n tuottama kolmiosainen Pikku naisia -sarja, jonka pahin kilpailija on vuoden 1994 rakastettu samanniminen elokuva, josta erityisesti Winona Ryder muistetaan.

Ryderin paikan Jo Marchina BBC:n Pikku naisia -versioinnissa on perinyt Maya Hawke. Jo ottaa johtajan roolin perheessä pastori-isän (Dylan Baker) jouduttua Yhdysvaltain sisällissodassa rintamalle ja äidin (Emily Watson) matkustettua sinne isän yllättävän ja rankan sairastumisen vuoksi. Kotiin Jon kanssa jäävät isosisko Meg (Willa Fitzgerald) ja pikkusiskot Beth (Annes Elwy) ja Amy (Kathryn Newton). Klassikkoaseman perusteella voisi luulla, että tarina koskettaa erityisellä tavalla tai onnistuu välittämään poikkeuksellisen sanoman katsojalle.

Todellisuudessa Pikku naisia on kuitenkin tavanomainen kasvutarina keskiluokkaisesta tyttönelikosta, jolla sotatilasta huolimatta on mielessään ruoka, lämpö ja miehet, tietysti. Alcottin kirjoittaman juonen ainoa koukku onkin kasvutarina, joka ainakin liikkuvassa kuvassa näyttäytyy puuduttavan hidastempoisena. Kasvaminen kestää oikeassa elämässä, mutta elokuvia ja sarjoja leikataan siksi, että ne olisivat viihdyttäviä.

Hullunkurinen maailma

Pikku naiset elävät pula-aikaa sodan vuoksi. Hienosta talosta, koulutuksesta ja puvustuksesta voi kuitenkin päätellä perheen elävän tavallisesti keskiluokkaista ja tarpeeksi kylläistä elämää, vaikka sota onkin tuonut varantoihin loven. 150 vuotta myöhemmin Pikku naisia on jopa huvittavaa tarkastella aikansa teoksena.

Meg, Jo, Beth ja Amy elävät todella suhteellisessa kurjuudessa, kun ajatellaan samalla aikakaudella nälänhädästä kärsineitä maita, joista mainittakoot Suomen suuret katovuodet ja Intian pitkään jatkunut kurjuus. Arki suomalaisen Mikaelin ja Marian silmin oli aika paljon kurjempaa 1860-luvulla kuin Marchin sisarusten huolet kadonneesta hansikkaasta, julkaisua odottavasta romaanista ja ilkikurisen, upporikkaan tädin (Angela Lansbury) oikuista. Siitäkin huolimatta, että he odottivat isänsä parantumista ja paluuta rintamalta.

Marchin perheen tarina osoittaa kuitenkin ansiokkaasti sen, että huolet ovat aina toden totta suhteellisia ja että on asioita, joille kukaan ei voi mitään, olipa varallisuustaso tai aikakausi mikä tahansa. Juonipaljastuksia liikaa tekemättä täytyy todeta, että pikku naisetkaan eivät välty kuolemalta. Se tulee aina yllättäen. Kuolema on kuitenkin puettu juoneen kauniisti ja hyväksyvästi. Ehkä sellaista oli myös aika: oli vain pakko hyväksyä. Taudeilta ei suojauduttu vielä 100 vuottakaan sitten pelkällä rahalla, vaan pysyvän suojan antoi vasta harkitusti rakennettu rokotusjärjestelmä ja kohonnut hygieniataso.

Klassikon anatomia

Pikku naisia muistuttaa elämän arvaamattomuudesta – tarkemmin ottaen maailman arvaamattomuudesta. Kun yhdestä sodasta on selvitty, edessä on aina uusi taistelu. Jon pojista ja hänen perustamastaan koulusta kertovat jatko-osat Pikku miehiä (1871) ja Plumfieldin pojat (1886) eivät kirjailijan oman elinkaaren vuoksi ehtineet ottaa kantaa 1900-luvun alkupuoliskon hullunmyllyyn, mutta lukija voi vain kuvitella, minkälaisen elämän Marchin jälkikasvu sai elää. Yhdysvaltain sisällissota kun ei totisesti ollut viimeinen taisto ihmisen historiassa.

Ansioistaan huolimatta on vaikea sanoa, miksi Pikku naisia -teoksesta on tullut klassikko, josta yksi tuoreessa muistissa oleva elokuva ei riitä, vaan kysyntää on myös sarjalle. Ehkä Alcott osui oikeaan aikaan ja onnistui taltioimaan keskiluokan elämän ajassaan kiehtovalla tavalla. Tai kenties syynä on sota. Mikä tahansa sotaan edes väljästi liittyvä myy yleensä aina, sillä siihen liittyy niin paljon muistoja, kansallishistoriaa ja kärsimystä. Draaman perusaineksia.

Pikku naisten tarina ei tarjoa hurjia juonenkäänteitä, vaikka juoni pohjautuukin sotaan. Pikku naisia muistuttaa itse asiassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystävälille -elokuvaa (2018), jossa sota näyttäytyy melkein yhtä neutraalina ja arkisena kuin Alcottin käsikirjoituksessa. Tarinan opetus lienee se, että asiat asettuvat eri aikoina aina tietynlaisiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta vaikka sota kuinka jylläisi jossakin kaukana, ihminen on taipuvainen valittamaan pienistä.

Valitanhan minäkin turhasta. 150 vuotta vanhasta juonesta, 24 vuotta vanhasta elokuvasta ja viime vuonna julkaistusta uudelleenversioinnista. Alcottin romaani on omassa ajssaan voinut olla lohdullinen ja jopa jännittävä. Me uutta vuosituhatta elävät ihmiset olemme vain tottuneet liian suureen vaaraan ja päätä huimaavaan vauhtiin. On sitä paitsi ihan turha arvostella Jo Marchin kauhistelua kadonneesta käsineestä aikana, jolloin muualla riehui todellinen nälänhätä ja tappavat taudit. Niinhän on valitettavasti myös nykypäivänä.

Elämän suhteellisuus ei ole syy olla kertomatta tarinaa.

Pikku naisia on katsottavissa Yle Areenassa. Ensimmäinen kolmesta jaksosta poistuu jo 5.7.2018, joten kannattaa kiirehtiä.

Minkä vuoksi Pikku naisia on niin rakastettu klassikko? Mikä teoksessa kiehtoo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ahdin ja ahventen armoilla

Järvessä polskiessa jalkojen alla saattaa olla iso mies tai ainakin sata pientä kiusankappaletta.
DSC_0037 (2)Huh, viimeisten uutisten mukaan juhannuksena hukkui vain kaksi ihmistä. Siinäkin on tietysti kaksi liikaa, mutta pitkän juhlaviikonlopun tuotokseksi kaksi on yllättävän maltillinen lukema. Suomalaisen mytologian veden jumala Ahdista ei ollut tänäkään vuonna apua. Ahti tosin taitaa hukkuneiden pelastamisen sijaan keskittyä kalaonneen, ja siitä ei ole liiemmin tiedotettu juhlapyhien aikaan.

Minä pidän kovasti uimisesta, mutta luonnonvedet ällöttävät. Olo on voimaton. Ei sentään Ahdin takia, sillä olisin todennäköisesti hoidettavana jossakin muualla kuin mökillä kesälomailemassa, jos kangistuisin kauhusta kuvitteellisen veden jumalan edessä. Mutta minä inhoan kaloja! Kaikki on kuitenkin hyvin, jos en nää limaisena hytiseviä sinttejä, ja siksi syvälle järveen työntyvät laiturit saavat unohtamaan kalakammon. Poissa silmistä, poissa mielestä, vanhan toteamuksen mukaan.

Aina, kun otan esiin kalakauhuni, ensimmäinen vasta-argumentti liittyy ihmisen ja kalan väliseen kokoeroon. Enhän minä tietenkään luule, että kala syö minut! En, vaikka lapsena kuvittelin, että Kaukajärvessä asuu valas – ja sillekään en kelpaisi ravinnoksi. En myöskään pelkää haukia, sillä ei tulisi mielenkään tunkea varpaita kaislikkoon iltahämärässä. Kyse on ennemminkin siitä, etten pysty hallitsemaan kaloja. En voi estää niitä tulemasta iholleni. Niiden kanssa ei voi jutella, ja jos voisi, olisin varma, etteivät ne kuuntelisi.

Hyvän uimataitoni ansiosta olo on usein kuitenkin kaikkivoipainen vedessä. Siitäkin huolimatta, että lievää tutinaa aiheuttaa tieto siitä, että pohjassa jalkojen alla voi lipua suuriakin vonkaleita. Tiedän, etten voi hukkua, jos järki pysyy päässä. Silti se on mahdollista. Vesi tekee ihmisestä loppujen lopuksi mitättömän pienen. Mutapohjainen lilliputtijärvi Itä-Pirkanmaalla ei ehkä pysty ihmeisiin, mutta maailman suurimmat valtameret voivat tuhota kaikki rannikot. Koskettavan kauhistuttavaa on myös se, että on mahdollista saada salamanisku järvessä, vaikka ukkonen jyrisisi kaukana. Ihminen on vedessä vain yksi kaloista. Yksi, jolla ei ole mitään merkitystä silloin, kun luonnonvoimat todella näyttävät tahtonsa. Silloin ei sykkisi enää Ahdinkaan runo- ja kalaonnisuoni.

Mökkimaisemaa katsellessa ei muuten tarvitse ihmetellä, miksi esi-isät uskoivat Ahtiin. Jonkun on pakko olla tyynen pinnan alla vartioimassa veteen heijastuvaa kuvaa, täydellistä rauhaa.

Inhoatko luonnonvesissä uimista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ollapa eurooppalainen

Eurooppa-päivää ja suomalaisuuden päivää juhlitaan toukokuun toisella viikolla, muttei sentään samana päivänä. Olisiko symbolinen katastrofi juhlistaa eurooppalaisuuttaan keskittymättä kansallisvaltioon?
DSC_0007.JPGMahtipontisesta nimestä huolimatta suomalaisuuden päivän arvo tuhansien järvien maan kansalle taitaa olla mitätön – ainakin, jos sitä vertaa itsenäisyyspäivän hartaaseen tunnelmaan. Eurooppa-päivän arvostuksesta taasen kertoo se, ettei se ole arkipyhä, vaikka varmasti pöllömpiäkin juhlapäivän aiheita kalenteriin on kirjattu.

Eurooppa- ja suomalaisuuden päivä heijastavat myös osuvasti Suomen poliittista historiaa. Suomalaisuuden päivää vietetään J. V. Snellmanin syntymäpäivänä, ja samalla päivä on myös kunnianosoitus  suomen kielen aseman vahvistumiselle ja Suomalaisuuden liiton perustamiselle. Eurooppa-päivän juuret ulottuvat Robert Schumanin julistukseen, joka tehtiin 9. toukokuuta 1950. Schumanin julistusta pidetään EU:n perustamisen ensi askeleena. Suomalaisten näkökulmasta meneillään olevan viikon pitäisi siis olla tunteikas: Olemme saaneet mahdollisuuden käyttää suomen kieltä niin arjessa kuin akateemisessa maailmassa, ja kaiken lisäksi olemme myös virallisesti sitoutuneet länteen.

Maailman avartumisesta puhuminen Eurooppa-päivänä ei liene enää ajankohtaista, sillä onhan siitä jo onneksi kauan, kun rämmimme korpimetsästä Euroopan sykkeeseen. Se tapahtui kaikista mahdollisista takapajuisuuden rippeistä huolimatta jo viime vuosisadalla, eliitti tosin oli päässyt menoon mukaan sitäkin aiemmin. Eurooppa-päivänä voi kuitenkin suoda pienen kiitoksen kehitykselle siitä, etteivät valtioiden rajat enää pidättele eurooppalaisia. Elämä on pullollaan mahdollisuuksia pelkkää henkilökorttia vilauttamalla – melkoinen harppaus ajasta, jolloin Schumanin julistus tehtiin.

Tulevat sukupolvet kasvavat varmasti uudella tavalla kiinni eurooppalaisuuteen. Heidän ei todennäköisesti edes tarvitse korostaa eurooppalaisuuttaan, vaan se on luonnollinen osa identiteettiä. Kehitykseen vaikuttaa varmasti myös kielitaito, joka kasvattaa ymmärrystä kulttuureista. Kun koulunpenkkiä ei enää kuluteta 10 vuoden ajan viilaten englannin kielen partisiippejä, jää aikaa muille kielille, jotka avaavat väylän mihin tahansa, johtipa tie sitten Euroopan sydämeen tai Aasiaan. Ajatus tuntuu yllättäen vähän vanhanaikaiselta, sillä onhan kaikilla nytkin mahdollisuus pureutua eurooppalaisuuden ytimeen kielten ja matkustamisen avulla. Uskon kuitenkin, että käsitys eurooppalaisuudesta johtaa siihen, ettei oikeasti mikään raja pidättele tulevaisuuden sukupolvia.

Isänmaallisimmat pelkäävät varmasti kansallisvaltioiden puolesta, mutta huolta voi huojentaa kohtaamalla tosiasiat: valtion lopettaminen ei tapahdu napin painalluksella, ei edes Strasbourgin kansliassa. Sitä paitsi kansallisvaltion merkityksen hiipumiseen on vaikea uskoa, kun katsoo jääkiekko-otteluissa ilakoivia ihmisiä, Euroviisuissa liehuvia lippuja ja vankkumatonta oman maan kannatusta. Kuka viisuissa sitten esiintyisi, jos kaikki laulaisivat samassa rykmentissä? Sitä sopii pohtia tällä viikolla, kun eurooppalaiset kootaan jälleen yhteen jännittämään Euroviisuja. Ja antamaan kaveriääniä naapurivaltioille.

Eurooppa-päivää vietetään 9.5. ja suomalaisuuden päivää 12.5.

Koetko olevasi eurooppalainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Nukkekaappi kätkee sisäänsä 1600-luvun sairaan maailman

Amsterdam vuonna 1686. Kauppa käy ja kaupunkilaiset rikastuvat. Kaupungin korkeiden talojen seinien takana asuu surullisia ja raskaita salaisuuksia kantavia ihmisiä. Ja nököttää ainakin yksi eriskummallinen nukkekaappi.
yle_nukkekaappi.pngKuvakaappaus Yle Areenan Nukkekaappi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Jessie Burtonin samannimiseen romaaniin (2014) perustuva BBC:n alkuperäissarja Nukkekaappi (The Miniaturist 2017) kuvaa kiehtovalla tavalla 1600-luvun Amsterdamin varakkaiden elämää ponnistaen melko perinteisistä lähtökohdista. Köyhä maalaistyttö Petronella Oortman (Anya Taylor-Joy) muuttaa kaupunkiin ja nai itseään vanhemman sokeritoppakauppias Johannes Brandtin (Alex Hassell). Brandtin talossa vastassa ovat sulhasen kireä ja hurskas sisar Marin (Romola Garai), piika Cornelia (Hayley Squires) ja orjalaivalta pelastettu renki Otto (Paapa Essiedu). Sulho itse saapuu paikalle myöhemmin nukkekaapin kera tarjotakseen Petronellalle tekemistä yksinäiseen arkeen Brandtin matkustellessa Euroopassa ja ollessa muilla salaisilla reissuillaan.

Petronella tilaa muutaman huonekalun pienoistaloonsa, mutta yllättäen lähetyksiä alkaa tulla lisää pyytämättä. Kuinka ollakaan, ne alkavat kummasti ennustaa tulevaa, ja lopulta Petronella päätyy hakemaan nukketaloltaan vastauksia. Sarja rakentuu Brandtien omituisen avioliiton kiemuroiden ja nukkekaapin arvoituksen ympärille. Suhdeselkkaukset tosin vievät nukkekaapilta voiton juonikilvassa.

Romaani ja sarja ovat pitkälti fiktiivisiä, vaikka Petronella Oortman (1656–1716) oli oikeasti olemassa. Hän myös toden totta omisti jälkipolville asti säilyneen nukkekaapin, josta tarina on saanut innoituksensa. Vaan eipä tainnut Oortmanin oikea nukkekaappi olla ihan niin hurja kuin fiktiivisen Petronellan pienoismaailma.

Draamatuotannossa on kuvattu yllättävän vähän 1600-lukua, jos IMDb:n tekemää listausta on uskominen. Aikakautta kuvaavissa kulttuurituotteissa on lähinnä keskitytty sotaan, Versaillesin palatsiin ja Aurinkokuninkaaseen. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, elämää oli myös sodan ja Ranskan ulkopuolella. Noitavainot kuohuttivat koko Eurooppaa, Englannin mainio vallankumous teki tuloaan ja katovuodetkin olivat nurkan takana. Maailmankauppa vilkastui ja vaurastutti kaupunkeja ja kuningashuoneita. Nukkekaappi heijastaa osuvasti vuosisadan lopussa häämöttäviä käänteitä, muttei sorru historiavalistukseen, vaan kuvaa aikaa ihmisten arjen avulla.

Nukkekaapin juonikuvauksesta voisi luulla, että sarjan kiehtovuus perustuisi ennen kaikkea siihen, kuinka miniatyyrimaailma yhdistetään tosielämään. Loppujen lopuksi nukkekaappi jää sarjan nimestä huolimatta yllättävän pieneen rooliin, mikä yrittänee keventää draamasarjan fantasialeimaa. Nukkekaappi ei ole fantasiaa, vaan ennemminkin tarkoitushakuisesti mystifioitu draama.

Nuket teemana tarjoavat varsin helpon mystiikan rakennusaineksen, sillä ovathan ne tunnettuja pelkotilojen aiheuttajia. Yliluonnollisuuden vaikutelmaa lisää myös uskonto, joka on sarjassa vahvasti läsnä. Se on toki aikakauden velvoittamaa, sillä elettiinhän silloin puhdasoppisuuden aikaa. Kuten huomata saattaa, puhdasoppisuuden ajasta on kulunut jo tovi, minkä vuoksi teoksen muut teemat tuntuvat melkein liioittelulta, vaikka ne tarinan tapahtuma-aikaan peilattuna saavatkin sarjassa oikeat mittasuhteet. Nukkekaapin päähenkilöt ovat nimittäin varsin liberaaleja, mitä tulee homouteen, aviottomuuteen, tavanomaisuudesta poikkeavaan avioliittoon ja tummaan ihonväriin. Oikeus sen sijaan oli aikakaudella kaikkea muuta kuin vapaamielinen, ja se koituu lopulta Nukkekaapissakin ihmisten kohtaloksi.

Nukkekaappi kääntyy lopulta tarinaksi voimakkaista naisista ja yhteiskuntaluokkia ylittävästä ystävyydestä. Sarjan loppuratkaisu muistuttaa, että elämässä on oikeastaan hyvin vähän mystiikkaa. Jopa 1600-luvulla lähes kaikelle löytyi järjellinen selitys. Aivan kaikkea ei kuitenkaan pysty järkeilemään, mikä on pantu myös Nukkekaapin tarinassa merkille. Järjenvastaisuuden takana raja hulluuden, kuvitellun noituuden ja nokkeluuden välillä on kovin ohut.

Kolmiosainen Nukkekaappi on katsottavissa Yle Areenassa juhannukseen saakka.

Mitä mieltä olit Nukkekaapista? Oletko lukenut kirjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Walburgan muistoa ja työläisten oikeuksia kunnioittaen

Ensimmäinen merkki lähenevästä arkivapaasta ilmaantui lähikauppaan jo pari viikkoa sitten. Kammottavan ruma ja yksinkertaisesti täysin tyylitön, ohuen kepin varassa nököttävä glitterpallo oli aseteltu kaupan ovelle aivan tulppaanien viereen. Sitten tulivatkin jo tippaleivät, simat, serpentiinit ja hodariohjeet asiakasomistajalehtien sivuille. Kuinka kekseliästä joka vuosi!
DSC_0079.JPGKuva ajalta, jolloin ylioppilaslakilla oli arvoa, Ufoshot maistui hyvältä ja Koskenrannassa jaksoi istua. Siitä on onneksi kauan! Eikä siellä muuten muisteltu Walburgaa tai työväkeä.

Vappuhumun valtaamasta katukuvasta ei käy ilmi, että pidot ovat itse asiassa käynnissä Walburgan pyhimykseksi julistamisen vuoksi. Enpä tiennyt, kuinka kova luu Walburga-neiti olikaan. Vuoden 710 tienoilla syntynyt Walburga asui kaksoisluostarissa, ja siirtyi lopulta koko luostarin johtoon, mikä lienee poikkeuksellista ajan hengen huomioiden, sillä luostarissa toimi tietysti myös munkkiveljestö. Päästivät oikein naisen puikkoihin! Walburga tunnettiin erityisesti järkevästä ja arvokkaasta johtamistavastaan. Kaikkien ihmetekojensa lisäksi siis, mutta ne eivät taida olla enää tämän vuosituhannen vappujuhlinnassa kovin merkityksellisiä. Pyhimys hänestä tuli vuonna 1. toukokuuta 870.

Voinee olettaa, etteivät tyhjät pullot, maahan pudonneet serpentiinit ja puihin kiinni jääneet karkulaisilmapallot ole Walburgan ansiota tai syytä. Ihminen on taipuvainen hurvittelemaan, olipa pyhimyksiä olemassa tai ei. Huville rajat asettaa työ. Mitä jos aikamme tulitikkutehtaalla ei voisikaan sammuttaa koneita, lähteä kotiin ja poiketa vappusimalla? Koska onneksi asiat ovat nyt toisin kuin menneillä vuosisadoilla, on 1. toukokuuta varattu muullekin kuin mahtavalle Walburgalle. Nimittäin työväelle, meille.

Työväen vappujuhlien iskulause oli pitkään ”kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia virkistystä, kahdeksan tuntia lepoa”, jolla kampanjoitiin kurjia työolosuhteita ja -ehtoja vastaan. Jostakin syystä kenellekään ei ollut tullut mieleen, ettei ihmisiä voi laittaa raatamaan aamusta iltaan, mutta onneksi lopulta vappumarssislogan muuttui todeksi. Pitää siis olla tyytyväinen ainakin siihen, että nykyajan vappu on enimmäkseen kevään juhlaa, puistoissa juopottelua ja verkkolehtien nakkipakettiarvioita, joissa ei tosin edelleenkään voi olla yhtäkään kasvisnakkilaatua mukana.

Kehystipä vapun merkityksen miten tahansa, juhlan pääsanoma lienee se, ettei mikään ole itsestäänselvää. Ei varsinkaan ennen ole ollut. Pikkuruinen työväen oikeustaistelija minussa toivoisi niin kovasti, että joku muistaisi vappuna juhlan perimmäistä syytä sen verran, että pysähtyisi miettimään, kuinka pitkälle on päästy ja mihin – kenties huolestuttavaan – suuntaan kehitys on menossa. Vaan eipä sillä taida olla väliä, ajattelin, kun eräänä vappuaattona teekkari istui kyykkypaskalla ikkunani alla.

Loppukaneetti on tositapahtuma vuodelta 2016. Kakkija myös oksensi samalla. Minä laitoin luurit päähäni, kirjoitin lisää ja mietin, että on jollakin oikeasti otsaa – anteeksi suolta – kurauttaa Tampereen keskustan toiseksi vilkkaimman kadun varteen.

Riemukasta vappua! Ajatteletko vappuna juhlan merkitystä? Mitä vappuperinteisiisi kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa