Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuudes kerta

Sääntö: seksisuhde loppuu aina kuudennen kerran jälkeen. Maarit Lallin ohjaamassa, käsikirjoittamassa ja tuottamassa elokuvassa on paljon kauniita ja suupieliä nostattavia hetkiä, mutta ajoittain ylitsevuotava taiteellisuus pitkästyttää.

kuudeskerta_juliste_a
Kuva: Huh huh -filmi

Kuudes kerta on tarina irtosuhteista, seksistä ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Ei siis mikään uniikki aihe, vaikka lakanat hulmuavat keskivertoa kotimaista elokuvaa enemmän.

Pihla Viitala näyttelee kömpelöä yksityisetsivää Annikaa, joka alkaa varjostaa vaimoaan pettävää kiinteistövälittäjää Rickyä (Antti Luusuaniemi). Viitalan roolityö kohtauksissa on tarkkaa ja karismaattista, vaikka Annikan olemus jääkin paikoin irralliseksi, mikä johtunee käsikirjoituksen heikkouksista. Annikan tarina ei kosketa. Luusuaniemi tulkitsee naistenkaataja-Rickyä rauhallisesti ja vakaasti. Tosin Rickyn silmissä loistava Luusuaniemen kylmä katse saa välillä jo miettimään, näytteleekö hän täysillä mulkvistia, vai tuijottaako hän tyhjää paikoillaan flirttailun välissä.

Sivurooleissa nähdään muun muassa Rickyn vaimo (Anna-Maija Tuokko) ja isä (Esko Salminen) sekä työkaverit Kristian (Stig Rästa), Sanna (Aksa Korttila) ja toimiston suihkurusketusmies (Pirkka-Pekka Petelius). Tarinan alkupuolella keskeisissä sivurooleissa ovat myös Annikan kummisetä Ulf (Dick Idman) ja tämän vaimo Brita (Arja Saijonmaa). Minna Haapkylä vilahtelee pitkin elokuvaa Annikan työhuoneella itkemässä ja nalkuttamassa samalla, kun työhuoneella vierailee kaksikon ystävä (Paavo Kinnunen). Lähes mykäksi teoksessa jää Annikan mies ja lapsen isä (Sebastian Rejman).

Kuten listasta voi huomata, sivurooleja on poikkeuksellisen paljon, mikä vaikuttaa merkittävästi elokuvan eheyteen. Alussa keskiössä Annikan ja Rickyn lisäksi on Ulf ja Brita, jotka kuitenkin katoavat hyvin nopeasti valkokankaalta, kun seurataan Rickyn työntekoa trendikkäässä toimistossa. Kiinteistövälitysfirman porukka sanailee ja pettää työpaikalla, mutta henkilöiden tarinat jäävät irralliseksi pääparista. Itse asiassa elokuva paranisi huomattavasti, jos Rickyn ystävät jäisivät lähinnä rekvisiitaksi, vaikka Kristiania esittävä Stig Rästa onkin hurmaava virolaisella aksentillaan.

Kuudes kerta ratsastaa markkinoinnissaan seksillä, jota traileriinkin on upotettu runsaasti. Lopulta kyseisen teeman kohtaukset jäävät kuitenkin vähemmälle kuin traileri antaa ymmärtää, mikä on täysin perusteltua, koska kyseessä on aikuisviihteen sijaan draamateos. Ilta-Sanomien kriitikko Tarmo Poussu lyttää elokuvakritiikissään seksikohtaukset epäuskottaviksi. Tarmo, ovatko ne joskus elokuvissa aitoja tai uskottavia? Lallin elokuvassa seksitouhukohtauksiin tiivistyy paljon itseironiaa ja huumoria, joten ehkäpä Poussua harmittaneet kohtaukset voikin nähdä stereotyyppisten elokuvaseksikohtausten irvikuvina.

Ajoittain elokuvaa vaivaa teennäinen taiteellisuus. Stig Rästan ja Elina Bornin Euroviisu-kisabiisi Goodbye to yesterday raikaa pariinkin otteeseen Annikan vetistellessä tuolilla huppelissa ja Rickyn pohtiessa valintojaan ruskanväreissä hohtavien vaahteroiden alla. Väliin läväytetään pari seksikohtausta, ja sitten soikin jo elokuvan alusta tuttu Olavi Uusivirran Rakastajat-kappale, kunnes kamera alkaa seurata tummanpuhuvien varisten lentoa ja lintuparven etenemistä kohti etelää. Juuri niin teennäistä kuin miltä kuulostaa.

Kuudes kerta ei suinkaan ole huono elokuva, vaikka välillä katsoja saattaakin alkaa epäillä Rickyn ja Annikan välistä kemiaa. Mutta silloin pitää muistaa, että kyseessä ei ole suuri rakkausdraama, vaan suhdedraama, jonka on tarkoitus jäädä kylmäksi, vaikka tunteitta siitä ei selvitäkään. Kuudes kerta osoittaa myös lopussa, ettei rakkaus aina voita. Ja hyvä niin. Paha saa myös palkkansa, mutta jatkaa silti kulkuaan.

Kuudes kerta -elokuva tuli ensi-iltaan 6.1.

Kerro mielipiteesi elokuvasta kommenttikentässä!

Onnenonkija

Suomen ensimmäinen blogimaailmasta kertova elokuva Onnenonkija kokoaa puoleentoista tuntiin tuhdin paketin blogosfäärin kliseitä ja narratiiveissä puhkiveivattuja perusratkaisuja.

Onnenonkija_pressi15Kuva: Helsinki-filmi

Mitä saadaan, kun yhdistetään blogibuumi, Instagram-vitsit ja sosioekonomisesti epätasa-arvoiset aikuiset, jotka silti vähän ihastuvat toisiinsa? Saadaan köyhän tytön ja rikkaan pojan rakkaustarina, joka ihme kyllä lähtee lentoon, vaikka päähenkilöiden kipinä valkokankaalla jää olemattomaksi.

Marja Aurora (Minka Kuustonen) hukkuu Lindorffin perintälaskuihin ja haaveilee vauraasta, blogikelpoisesta elämästä, kun taas paperiyrityksen miljoonaperijä Olavi (Olavi Uusivirta) haluaa irti rahan ohjailemasta, kapitalismin nöyryyttämästä systeemistä. Onnenonkija ei sentään sorru ryysyistä rikkauksiin -kaavaan, mikä lajityypin ja aiheen huomioiden olisi voinut olla hyvin mahdollista. Ongelmat eivät ratkea sillä, että blogin lukijamäärät saataisiin nousuun. Ongelmat ratkeavat romanttiselle komedialle uskollisesti rakkaudella, joka hioo päähenkilöiden särmät tylpiksi kulmiksi.

Olavi sysää luottotiedottoman Marja Auroran velanlyhennysasiat liikkeelle, ja jossain kohden elokuva onkin hetken kuin opetusvideo jälkiperinnästä toipuville pikavippeihin langenneille. Excel-taulukot eivät ole visuaalisesti seksikkäitä elementtejä varsinkaan, kun Takuu-Säätiön logot vilahtelevat samaan aikaan ruudussa kuin vahvistaakseen elokuvan opetussisältöä. Toisaalta rahaongelmat ovat todellisia, joten elokuva tarjoaa siten monelle samastumispintaa hahmojen jäädessä muuten etäisiksi.

Visuaalisesti elokuva kyllästetään liikkuvan kuvan lisäksi graafisilla elementeillä. Hashtagit, kommentit ja verkko-osoitteet pomppivat pitkin ruutua, mikä tuo lähinnä mieleen Disney Channelin esiteineille suunnatut ohjelmat pinkin ja valkoisen väri-ilotulitusta katsellessa. Vähempikin riittäisi.

Vähemmän on enemmän -mottoon on päädytty kuitenkin elokuvan loppuratkaisussa. Elokuva päättyy yllättäen jääden vaille loppuräjähdystä. Ongelmatilanteet ratkeavat itsestään ja lopputulemat esitetään tiivissä tahdissa. Kritiikistä huolimatta puolitoista tuntia kuluu vikkelästi ja viihtyisästi, vaikka huvi loppuukin lyhyeen.

On kuitenkin tarpeetonta syyttää Onnenonkijaa karrikoinnista, koska komediassa on lupa leikitellä ja liioitella. Elokuvasta kirjoitetuista muista arvioista voi havaita, että jotkut kriitikot (ks. esim. IL.fi 25.3.2016) tuntuvat unohtaneen kohderyhmän ja lajityypin. Ei, Onnenonkija ei ole yhtä hyvä kuin The Revenant. Se on selvää. Onnenonkija ei kuitenkaan ole kotimaisen leffavuoden heikoin tekele, vaikka seuraavassa blogosfäärielokuvassa kannattaakin raikastaa käsittelytapaa. Kaikkia netikettikarikatyyrejä ei tarvitse ympätä samaan 90 minuuttiin.

Onnenonkijan kompastuskivi ja tähtihetki kiteytyvät samaan ajatukseen. Blogikliseet huvittavat, mutta pilkkovat elokuvan samaan aikaan sarjaksi minisketsejä, joista on eheys kaukana. Elokuvateatterissa raikui kuitenkin ensi-illassa teinien hersyvä nauru Finnkinon salin kaijuttimien syöttäessä ääniaalloille Vilma Alinan elokuvassa käytettyä musiikkia niin, että korvat soi. Sellaiseksi myös elokuvan sanoma jää: irralliseksi toistoksi, joka jaksaa naurattaa. Ainakin hetken.

Kunniamaininnan voi antaa elokuvan markkinoinnille, joka pääsee jopa ironisen herkullisesti hyödyntämään Instagramia. Marja Auroran Instagram-tili osallistaa katsojia ja tuotteistaa elokuvan helposti lähestyttävästi. Tili on avattu viikko sitten, mutta varhaisempikin avaaminen olisi voinut toimia. Tili on kerännyt viikossa yli 1000 seuraajaa. Lisäksi myös bloggaajaporukoita on kierrätetty ennakkonäytöksissä.

Nyt vain on niin, ettei Marja Auroran sanottava riitä, vaikka Minka Kuustonen on ihana, ja on virkistävää nähdä kotimainen blogielokuva. Martsa, sun postaus jäi nyt silti vähän puolitiehen.

Onnenonkija elokuvateattereissa 25. maaliskuuta.

Instagram: #onnenonkija @onnenonkijamarjaaurora

Menetkö katsomaan?

Juttua päivitetty 28.3.2016 klo 16.37. Korjattu Takuu-Säätiötä koskeva piilomainontahuomio.

Nuotin vierestä

nuotin vierestä
Kuvakaappaus Nuotin vierestä -elokuvan virallisesta trailerista. (FremantleMedia Finland)

1. tammikuuta ensi-iltansa saanut Nuotin vierestä on Lauri Nurksen ohjaama karaokepainotteinen draamakomedia, joka kuljettaa katsojan romantiikasta ahdistukseen ja suruun Kotkan merellisissä maisemissa. Lopussa odottaa lämpö ja tasapaino, mutta sitä ennen Johanna Hartikaisen käsikirjoitus tarjoaa helmeilevää dialogia.

Elokuva kertoo hysteerisestä insinööri-Artosta (Riku Nieminen), jonka painajainen on toteutumassa, kun leskeksi jäänyt äiti Leena (Leena Uotila) päättää rohkaistua karaoken SM-kilpailuihin Kotkaan. Samoissa maisemissa lomailee Arton lapsuudesta tuttu koulukiusaaja, nykyinen työtoveri ja karaokevihaaja Rainesalo (Antti Luusuaniemi). Kotona Artoa odottaa takakireä Marjukka-vaimo (Pihla Viitala). Karaokekisoissa Artoa sen sijaan odottaa yllätys: hurmaava karaoketuomari Susanna (Essi Hellén). Tästähän voi jo päätellä jotakin juonesta.

Mistä Kymenlaakson rivieralla voi ahdistua? Nuotin vierestä -elokuvan vahvuus on pistävän dialogin ohella toimiva draamankaari ja tunteiden kirjo. Arton ja Leena-äidin tarina on kaunis, vaikka se esitetään huumorin keinoin. Elokuva käyttää hyväksi myös takaumia, joita ovat perheen 80-luvun kotivideot. Kotivideoilla loistaa nuorena Leenana Leena Pöysti, jonka ilmaisu ja roolihahmon olemus on ajan henkeen sopivaa: vähän hölmöä, mutta siihen aikaan vallankumouksellista.

Nuotin vierestä yrittää todennäköisesti kertoa, että luopuminenkin voi olla kaunista, ja siitä voi seurata jotakin hyvää. Ei välttämättä parempaa, mutta vähintään yhtä hyvää. Hetkessä eläminen ei ole välttämättömyys, mutta joskus kannattaa riipasta kunnon limukänni, niin voi tavata esimerkiksi Susannan.

Erikoismaininnan ansaitsee Uotila, jonka roolityö on mutkatonta ja taitavaa. Leena Uotilan repliikit sisältävät elokuvan parhaimmat heitot, mutta myös hänen sanaton ilmaisunsa ja eletyönsä tuovat lisäarvoa suoritukseen. Kuinka velmu äiti Artolla onkaan!

Teurastetulta mustakarhulta näyttävä karvaneuleeni täyttyi kyynelistä. Pyyhin ne poolokaulukseen, ettei naapuripenkin setä huomaisi. Ja joku vielä sanoo, etteivät suomalaiset osaa tehdä elokuvia. Minkälaisia elokuvia pitäisi sitten tehdä? Aina ei voi sotia, eikä robotteja ole oikeasti olemassa.

Mitä pidit?

Mosku – lajinsa viimeinen

Harrastan paljon Wikipedia-surffausta, ja suosikkikohteitani ovat Afrikan valtiot ja Pohjois-Suomi, erityisesti Lappi. Loogista. Miten tämä liittyy Aleksander Hihnavaaraan ja Kai Lehtiseen? No, Afrikan valtioilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, mutta Aleksander ”Mosku” Hihnavaara oli savukoskelainen poronomistaja, jota Kai Lehtinen näyttelee vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa Mosku – lajinsa viimeinen.

Elokuvan jälkeen oli vaikea saada unta. Sen vuoksi tämä ei ole kaikkein tavanomaisin elokuva-arvio. Jäin Moskuun koukkuun jo pari viikkoa sitten, kun kahlasin läpi artikkeleita hänestä. Sitten naureskelin Lapin rankalle poromiehelle kumppanini kanssa, ja lopulta lompsittiin pääkirjastoon noukkimaan Mosku lainaan. Elokuva itsessään ei ole kovin kummoinen. Vaikka toteutuksesta on aikaa alle 15 vuotta, elokuvan alku on silti amatöörimäinen sekoitus Rölliä, Hui hai hiisiä ja Tuntematonta sotilasta.

DSC_1248

Mosku oli raskaan sarjan poronomistaja, joka tarinoiden mukaan anasti toisinaan koltilta poroja, ja päätti muutaman ihmisen päivät osallistuessaan sisällissodan jälkeen rauhoitustoimiin pohjoisen rajaseuduilla. Rakastetun, luotettavan tietolähteen, eli Wikipedian, mukaan jotkut pitävät Moskusta tehtyä elokuvaa liialti kohdettaan ihannoivana, vaikka miehen teot olivat brutaaleja. On kieltämättä totta, että elokuva on Moskun puolella, ja kuvaa Moskun hyväsydämisenä mutta itsekkäänä, hiljaisena heikompien puolella olevana menestyksekkäänä poromiehenä, joka toisinaan soveltaa korpilakia. Mutta mehän emme oikeasti Moskusta tiedä, vaikka hän elikin liki 1940-luvulle.

Jos mietin ajanhenkeä sen kannalta, mitä tiedän 1920-luvun aikalaishistoriasta, ymmärrän Moskua. Eikö kaikkien tehtävä ole selvitä hengissä? Kaikkia ei voi auttaa, ja joskus täytyy vähän oikoa omaksi parhaaksi. Mosku ei ole täydellinen avomies tai isä. Oikeastaan elokuvan perusteella ei edes hyvä, mutta se taas ei liity tosielämään mitenkään – välttämättä.

Elokuvassa yksi kohahduttavimmista kohtauksista on se kiintiöseksikohtaus. Tosin Mosku hoitaa hommat hieman eri tavalla. Hän väijyy takan nurkalla pirttiin astelevaa nuorta Maria (Maria Järvenhelmi) ja kellistää naisen pirtin pöydälle lupaa kyselemättä pienen vastarinnan jälkeen. Mari toteaa vain: ”Noinko sinä minut häpäsit – ja vielä pirtin pöydällä.” Sitten asia on loppuunkäsitelty, ja Marista tulee talon emäntä. En tiedä kohtauksen todenperäisyyttä, mutta se kuvaa pistävän raadollisesti ajan miehen ja naisen suhdetta. Puhki kulutettu vakioaihe, tasa-arvo, oli joskus oikeasti vitsi. Tuollainen raiskaukseksi, Suomen laissa sukupuoliyhteyteen pakottaminen, oli silloin jokseenkin ’normaalia’.

Elokuva muuttuu sujuvammaksi loppua kohti, tai sitten katsoja vain tottuu korvessa pomppimiseen ja tappeluun. Elokuvan jälkeen on myös selvää, että Kai Lehtinen on mieletön mies. Ja Moskuunkin olen kaikesta huolimatta vähän ihastunut.

Kolme tähteä ***

Joko kaivoit 2000-luvun korpiseksisymbolin äitisi hyllystä? En nimittäin ole ainoa, joka on ihastunut Kaihin ja Aleksiin.