Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojansa moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta, mutta ennen kaikkea se on yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa