Vedätys, josta tuli koko elämän kokoinen

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva Ihmisen osa (2018) näyttää, kuinka huijari voi pitää kulissit pystyssä, miten hukkuva tarttuu oljenkorteen ja niin kuin aina – kuinka asiat lopulta järjestyvät.
ihmisenosa2_photo_kuokkasenkuvaamo___bufo2018Kuva: Hannu-Pekka Björkman elokuvassa Ihmisen osa. Kuokkasen kuvaamo / Bufo 2018.

Juha Lehtolan ohjaama Ihmisen osa alkaa, kun Malmikunnaan toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet joutuvat väistämättä yhteen maalta tulevien vanhempien Salmen (Leena Uotila) ja Paavon (Asko Sarkola) saapuessa kaupunkiin. Pitäähän lapsia nähdä, kun ne kerta on tehty.

Kaupungissa Salmea ja Paavoa odottavat kaiken menettänyt, mestarihuijari Pekka (Hannu-Pekka Björkman), lapsestaan vieraantunut uraohjus Helena (Ria Kataja), hänen aikuista kaipaava, tarkkanäköinen tyttärensä Sini (Della McLoud) ja Malmikunnasten oma kuopus Maija (Armi Toivanen), joka vanhempiensa järkytykseksi seurustelee tumman naisen Bikan (Nicole Stiles) kanssa. Kymmenien valheiden takaa paljastuu lopulta yhdessä naurava perhe, mutta sitä ennen täytyy kohdata tragedia, jonka aiheuttaa menestynyt moottoriturpahuijari Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti).

Ihmisen osaa luonnehditaan draamakomediaksi, mutta mistään huvittelusta ei ole kyse, sillä elokuvan huumori rakentuu pitkälti yksittäisten kommellusten ja pienten yksityiskohtien varaan. Eniten irti elokuvasta saa arjen komiikasta nauttiva ja ihmiselon tragikoomisuudesta nauttiva – sellainen, jota naurattavat absurdit tilanteet hautajaisissa ja käsittämättömän kohtaamiset. Kun näkee Björkmanin alastomana kukkona syvässä hiljaisuudessa, voi punnita oman huumorinsa laadun.

Elokuva yrittää naurattaa myös tukeutumalla junttiuteen, johon elokuvassa kuuluu erilaisuuden kummastelu, kun Salme ja Paavo ihmettelevät naisparia ja tummaihoisia ihmisiä. Se tuntuu vähän kummalliselta, sillä heitot ovat pöhköydessään ja yksinkertaisuudessaan nykykontekstissa huvittavia ja jopa vähän väkisin väännettyjä, jo useasti kuultuja. Täytyy tosin muistaa, että vuonna 2009, kun alkuperäinen kirja julkaistiin, teemat olivat tuoreita ja puhuttelevia.

Kauan sitten menestyksekkään yrityksen toimitusjohtajana työskennellyt Pekka on onnistunut luomaan ympärillensä täydellisen kulissin, vaikka syö jauhoja suoraan pussista ja nukkuu rakennustyömaalla. Hän ruokailee luvatta buffeteissa ja tuntemattomien hautajaisissa ja puijaa rahaa rukoilevilta. Ihmisen osa ei kuitenkaan moralisoi tai sen enempää jumaloi huijaamista, vaan näyttää, mitä tapahtuu, kun kivi lähtee vierimään alas sellaista rinnettä, ettei murikkaa saa mitenkään pysähdyksiin. Samalla se osoittaa, että apua kannattaa pyytää silloin, kun ensimmäisen Domino-palikan voi nostaa vielä pystyyn. Parhaiten oman tilanteensa näkee yleensä ulkopuolelta, ja siksi työkseen latteuksia ja muunneltua totuutta puhuva Kimmo Hienlahti saa Pekan havahtumaan valheelliseen elämäänsä.

Ihmisen osa päättyy lohdulliseen loppuratkaisuun, muttei silti tule väittäneeksi, että asiat järjestyisivät itsestään. Ensimmäinen askel on tilanteen hyväksyminen ja toinen avun pyytäminen. Vaikka elokuvan vire on positiivinen ja toiveikas, muistuttaa se katsojaa siitä, että ne, jotka menettävät paljon, menettävät yleensä kaiken. Ihmisen osa ei kuitenkaan välttämättä ole tyytyminen kohtaloon, vaan ryhtyminen loputtomaan taisteluun. Sitä kutsutaan usein elämäksi.

21.12.2018 ensi-iltansa saanut Ihmisen osa pyörii elokuvateattereissa parhaillaan.

Pidätkö hitaista elokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hölmö nuori sydän on todentuntuinen kuvaus teiniraskaudesta ja lähiöelämästä

Teiniraskaus sotkee ja yhdistää 15-vuotiaiden Lennin ja Kiiran elämät, mutta Hölmö nuori sydän osoittaa, että nuoressa sydämessä asuu hölmöyden lisäksi lämpöä ja uskoa parempaan.
HNS_metro_01_printKuva: Tuffi Films

Hölmö nuori sydän -elokuvaa luonnehditaan nuortenelokuvaksi, mutta sadan minuutin edestä tulee niin tiukkaa draamaa ja räiskyvää Helsinkiä, ettei aikuistenkaan parane jättää Kirsikka Saaren romaanin pohjalta tehtyä Selma Vilhusen toista pitkää näytelmäelokuvaa väliin. Elokuva on ennemminkin laajalle ikäryhmälle sopiva tarina, jota jokainen tulkitsee ja tuntee ikänsä mukaan.

Itähelsinkiläiset yläasteikäiset Lenni (Jere Ristseppä) ja Kiira (Rosa Honkonen) sekoilevat yhdessä alkoholinhuuruisen kotibileillan jälkeen, mistä seurauksena on erittäin epätoivottu teiniraskaus. Edessä häämöttävä vanhemmuus säikäyttää ja yhdistää, sillä tukea ei liiemmin heru lähiömutsien irvikuvilta alkoholiin menevältä Lennin äidiltä (Katja Küttner) ja Kiiran äidiltä (Pihla Viitala), joka itsekin on teiniäiti.

Elokuvan kerrontatyyli on rehellinen, jollakin tavalla jopa dokumentaarinen. Todentuntuisuus syntyy vilpittömästä, taidokkaasta näyttelemisestä ja raa’asta lavastuksesta. Ristseppä ja Honkonen ovat yksinkertaisesti ihanan aitoja ja erinomaisia nuoria näyttelijöitä, jotka kannattelevat tarinaa kaksin. Hölmö nuori sydän ei todellakaan ole mikään visuaalinen ilotulitus – hyvällä tavalla. Ahtaat lähiökodit ja harmaat kadut tehostavat tarinan sanomaa, vaikka eivät hölmöt, nuoret sydämet niin synkkiä loppujen lopuksi ole. Siinä mielessä elokuva todella on nuortendraama, sillä se kertoo tarinan nimenomaan nuorten suulla eikä vauhkoavien vanhempien silmin. On kaunista uskaltaa katsoa nuorta tasavertaisesti eikä ylhäältä päin moralisoiden. Ei, vaikka päätös pitää lapsi ja tulla vanhemmiksi tehdään yöpaidassa rappukäytävässä.

Tarina kuvaa erityisen ansiokkaasti sitä, miten nuori suhtautuu päätöksentekoon: haparoiden ja intohimoisesti. Samalla Kiiran ja Lennin tarina osoittaa, mitä tapahtuu, kun joutuu liian nuorena liian suurten kysymysten äärelle. On vaikea olla samaan aikaan lapsi ja aikuinen, jonka vastuulla on pian toinen lapsi. Tunteiden myllertämisestä seuraa pesänrakennusvietin herääminen, taloudellisten realiteettien kohtaaminen, ajautuminen vääriin käsiin ja lohduttomuus. Ja jossakin kaukana siintävä toivo ja usko parempaan.

Itä-Helsinki näyttää valkokankaalla synkältä, betoniselta ja harmaalta.  Hölmö nuori sydän antaa ymmärtää, että samalta näyttää myös elementtilinnakkaiden sisällä. Tarinan sivujuoni pureutuu lähiöelämän ongelmiin ja rasismin käsittelemiseen, minkä voi nähdä oleellisena Lennin tarinan kannalta, mutta toisaalta yhtäkkiä alkavat lähiömellakat jäävät tarinasta osin irrallisiksi, vaikka kohtausten idea onkin tärkeä. Ne nimittäin näyttävät, millaisia seurauksia elämän solmukohdilla voi olla, ja mitä käy, jos nuori ei saa tarpeeksi tukea tai saa sitä vääriltä ihmisiltä, kuten Lenni naapurin Jannelta (Ville Haapasalo). Lähiön jännitteisiin liittyvä rasismi on tärkeä aihe, mutta se tuntuu välillä teiniraskauteen keskittyvässä elokuvassa pakolliselta ajankohtaiskoukulta.

Hölmön nuoren sydämen loppu on toiveikas, mikä saattaa yllättää katsojan. Ehkä ihminen on lähtökohtaisesti vähän kyyninen, vaikka uskoisi hyvään. Onneksi sydän on nuoruudesta ja hölmöydestä huolimatta välillä myös paljon ajatteleva ja erityisen paljon tunteva. Joskus se riittää.

Hölmö nuori sydän saapui elokuvateattereihin 12. lokakuuta 2018.

Minkälaisia ajatuksia Hölmö nuori sydän sinussa herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Uskonto kiinnostaa tulevana kulttuurivuonna

Vaikka kuluva vuosi on vasta ylittänyt puolivälinsä, kulttuurituotannon katseet ovat jo ensi vuodessa. Kesällä julkaistut tiedotteet kertovat, että tulevan vuoden kiinnostavin teema on uskonto. Sitä ennen syksyllä katsotaan toimintaa ja komediaa.
marian-paratiisi_nordiskfilm.pngKuvakaappaus Nordisk Filmin sivuilta Marian paratiisi -elokuvan mainoksesta.

Marian paratiisi (2019)
Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi kertoo 1920-luvulla lahkoaan johtaneesta Maria Åkerblomista (1898–1981). Kokkolasta alkunsa saanut liike siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti vain kiihtyy. Unisaarnaajana tunnettua Åkerblomia syytettiin elämänsä aikana pahoinpitelyistä ja taposta, ja myöhemmin tie vei mielisairaalaan. Mielenkiintoisinta on se, että saarna-aikojen ja henkisten ongelmien jälkeen hän alkoi parkettikauppiaaksi, josta lopulta tuli alkoholisti. Ei kovin pyhää! Åkerblomin tarina osoittaa, millainen voima jopa yhden naisen uskonlahkolla voi olla ja kuinka höynäytettävissä ihmiset olivat vielä vuosisadan alussa. Ja ovat kenties edelleen.

Ylen Elävässä arkistossa on edelleen katsottavissa Rikostarinoita historiasta -sarjan jakso Unisaarnaaja, joka kertoo Maria Åkerblomista.

Kaikki synnit (2019)
Elisa Viihteessä julkaistava Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma rikosdraamasarja Kaikki synnit luottaa myös uskonnon voimaan, sillä sarjan rikoksille alustan tarjoaa lestadiolaisyhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Uskonnolla, lahkoilla ja herätysliikkeillä on yllättävän helppo luoda mystiikkaa kulttuuriteoksiin, koska kyse on yleensä jostakin kaukaisesta, sulkeutuneesta ja koskemattomasta. Ensi keväänä selviää, sortuuko sarja vain reposteluun lestadiolaisteemalla vai onko uskonto ja murhajuoni sidottu perustellusti ja saumattomasti yhteen.

Bullets (2018)
Jo tänä syksynä Elisa Viihteessä ensi-iltansa saava Bullets liittyy itse asiassa myös uskontoon. Ainakin löyhästi. Minna Virtasen ja Antti Pesosen luoma sarja kertoo turvapaikanhakijanaisesta (Sibel Kekilli), joka osoittautuu itsemurhaiskijöitä värvääväksi tšetšeeniterroristiksi. Bullets on poliisisarja, joten keskiössä on terroristin ja hänen lähipiiriinsä soluttautuvan poliisin (Krista Kosonen) suhde ja kamppailu. Väkivallalla mässäily tuntuu turhalta, mutta ilmeisesti sitä on aiheen velvoittamana luvassa. Mielenkiintoisempaa olisi keskittyä rikosten psykologisiin vaikutuksiin.

Sorjonen, toinen kausi (2018)
Ylen syksyn ohjelmistoon kuuluu Suomen ensimmäisen nordic noir -sarjan, Miikko Oikkosen luoman Sorjosen toinen kausi. Lappeenrannassa poliisina työskentelevä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) jatkaa työskentelyään siitä, mihin sarja ensimmäisellä kaudella jäi. Toinen kausi on toteutettu samaan tapaan kuin ensimmäinen, sillä se perustuu myös viiteen tosipohjaiseen tarinaan, jotka on jaettu jaksoiksi. Sorjonen antaa Itä-Suomesta vaarallisen kuvan ja osoittaa, kuinka raja hallitsee asukkaiden elämää – ainakin, jos on sekaantunut hämärähommiin.

Swingers (2018)
Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus Swingers saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018. Parinvaihdosta kertova komedia vaikuttaa nopealla vilkaisulla olevan sukua mauttoman riehakkaille Luokkakokous-elokuville, mutta voihan tietysti olla, että elokuva onnistuukin tiivistämään valkokankaalle parinvaihdosta jotakin olennaista. Vaiettua ja koskettavaa. Vähän epäilen, mutta onneksi aina ei tarvitse herkutella suurilla mysteereillä ja filosofisilla suurteoksilla.

Mitä elokuvia tai sarjoja sinä odotat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojansa moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta, mutta ennen kaikkea se on yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa