Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuudes kerta

Sääntö: seksisuhde loppuu aina kuudennen kerran jälkeen. Maarit Lallin ohjaamassa, käsikirjoittamassa ja tuottamassa elokuvassa on paljon kauniita ja suupieliä nostattavia hetkiä, mutta ajoittain ylitsevuotava taiteellisuus pitkästyttää.

kuudeskerta_juliste_a
Kuva: Huh huh -filmi

Kuudes kerta on tarina irtosuhteista, seksistä ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Ei siis mikään uniikki aihe, vaikka lakanat hulmuavat keskivertoa kotimaista elokuvaa enemmän.

Pihla Viitala näyttelee kömpelöä yksityisetsivää Annikaa, joka alkaa varjostaa vaimoaan pettävää kiinteistövälittäjää Rickyä (Antti Luusuaniemi). Viitalan roolityö kohtauksissa on tarkkaa ja karismaattista, vaikka Annikan olemus jääkin paikoin irralliseksi, mikä johtunee käsikirjoituksen heikkouksista. Annikan tarina ei kosketa. Luusuaniemi tulkitsee naistenkaataja-Rickyä rauhallisesti ja vakaasti. Tosin Rickyn silmissä loistava Luusuaniemen kylmä katse saa välillä jo miettimään, näytteleekö hän täysillä mulkvistia, vai tuijottaako hän tyhjää paikoillaan flirttailun välissä.

Sivurooleissa nähdään muun muassa Rickyn vaimo (Anna-Maija Tuokko) ja isä (Esko Salminen) sekä työkaverit Kristian (Stig Rästa), Sanna (Aksa Korttila) ja toimiston suihkurusketusmies (Pirkka-Pekka Petelius). Tarinan alkupuolella keskeisissä sivurooleissa ovat myös Annikan kummisetä Ulf (Dick Idman) ja tämän vaimo Brita (Arja Saijonmaa). Minna Haapkylä vilahtelee pitkin elokuvaa Annikan työhuoneella itkemässä ja nalkuttamassa samalla, kun työhuoneella vierailee kaksikon ystävä (Paavo Kinnunen). Lähes mykäksi teoksessa jää Annikan mies ja lapsen isä (Sebastian Rejman).

Kuten listasta voi huomata, sivurooleja on poikkeuksellisen paljon, mikä vaikuttaa merkittävästi elokuvan eheyteen. Alussa keskiössä Annikan ja Rickyn lisäksi on Ulf ja Brita, jotka kuitenkin katoavat hyvin nopeasti valkokankaalta, kun seurataan Rickyn työntekoa trendikkäässä toimistossa. Kiinteistövälitysfirman porukka sanailee ja pettää työpaikalla, mutta henkilöiden tarinat jäävät irralliseksi pääparista. Itse asiassa elokuva paranisi huomattavasti, jos Rickyn ystävät jäisivät lähinnä rekvisiitaksi, vaikka Kristiania esittävä Stig Rästa onkin hurmaava virolaisella aksentillaan.

Kuudes kerta ratsastaa markkinoinnissaan seksillä, jota traileriinkin on upotettu runsaasti. Lopulta kyseisen teeman kohtaukset jäävät kuitenkin vähemmälle kuin traileri antaa ymmärtää, mikä on täysin perusteltua, koska kyseessä on aikuisviihteen sijaan draamateos. Ilta-Sanomien kriitikko Tarmo Poussu lyttää elokuvakritiikissään seksikohtaukset epäuskottaviksi. Tarmo, ovatko ne joskus elokuvissa aitoja tai uskottavia? Lallin elokuvassa seksitouhukohtauksiin tiivistyy paljon itseironiaa ja huumoria, joten ehkäpä Poussua harmittaneet kohtaukset voikin nähdä stereotyyppisten elokuvaseksikohtausten irvikuvina.

Ajoittain elokuvaa vaivaa teennäinen taiteellisuus. Stig Rästan ja Elina Bornin Euroviisu-kisabiisi Goodbye to yesterday raikaa pariinkin otteeseen Annikan vetistellessä tuolilla huppelissa ja Rickyn pohtiessa valintojaan ruskanväreissä hohtavien vaahteroiden alla. Väliin läväytetään pari seksikohtausta, ja sitten soikin jo elokuvan alusta tuttu Olavi Uusivirran Rakastajat-kappale, kunnes kamera alkaa seurata tummanpuhuvien varisten lentoa ja lintuparven etenemistä kohti etelää. Juuri niin teennäistä kuin miltä kuulostaa.

Kuudes kerta ei suinkaan ole huono elokuva, vaikka välillä katsoja saattaakin alkaa epäillä Rickyn ja Annikan välistä kemiaa. Mutta silloin pitää muistaa, että kyseessä ei ole suuri rakkausdraama, vaan suhdedraama, jonka on tarkoitus jäädä kylmäksi, vaikka tunteitta siitä ei selvitäkään. Kuudes kerta osoittaa myös lopussa, ettei rakkaus aina voita. Ja hyvä niin. Paha saa myös palkkansa, mutta jatkaa silti kulkuaan.

Kuudes kerta -elokuva tuli ensi-iltaan 6.1.

Kerro mielipiteesi elokuvasta kommenttikentässä!

Onnenonkija

Suomen ensimmäinen blogimaailmasta kertova elokuva Onnenonkija kokoaa puoleentoista tuntiin tuhdin paketin blogosfäärin kliseitä ja narratiiveissä puhkiveivattuja perusratkaisuja.

Onnenonkija_pressi15Kuva: Helsinki-filmi

Mitä saadaan, kun yhdistetään blogibuumi, Instagram-vitsit ja sosioekonomisesti epätasa-arvoiset aikuiset, jotka silti vähän ihastuvat toisiinsa? Saadaan köyhän tytön ja rikkaan pojan rakkaustarina, joka ihme kyllä lähtee lentoon, vaikka päähenkilöiden kipinä valkokankaalla jää olemattomaksi.

Marja Aurora (Minka Kuustonen) hukkuu Lindorffin perintälaskuihin ja haaveilee vauraasta, blogikelpoisesta elämästä, kun taas paperiyrityksen miljoonaperijä Olavi (Olavi Uusivirta) haluaa irti rahan ohjailemasta, kapitalismin nöyryyttämästä systeemistä. Onnenonkija ei sentään sorru ryysyistä rikkauksiin -kaavaan, mikä lajityypin ja aiheen huomioiden olisi voinut olla hyvin mahdollista. Ongelmat eivät ratkea sillä, että blogin lukijamäärät saataisiin nousuun. Ongelmat ratkeavat romanttiselle komedialle uskollisesti rakkaudella, joka hioo päähenkilöiden särmät tylpiksi kulmiksi.

Olavi sysää luottotiedottoman Marja Auroran velanlyhennysasiat liikkeelle, ja jossain kohden elokuva onkin hetken kuin opetusvideo jälkiperinnästä toipuville pikavippeihin langenneille. Excel-taulukot eivät ole visuaalisesti seksikkäitä elementtejä varsinkaan, kun Takuu-Säätiön logot vilahtelevat samaan aikaan ruudussa kuin vahvistaakseen elokuvan opetussisältöä. Toisaalta rahaongelmat ovat todellisia, joten elokuva tarjoaa siten monelle samastumispintaa hahmojen jäädessä muuten etäisiksi.

Visuaalisesti elokuva kyllästetään liikkuvan kuvan lisäksi graafisilla elementeillä. Hashtagit, kommentit ja verkko-osoitteet pomppivat pitkin ruutua, mikä tuo lähinnä mieleen Disney Channelin esiteineille suunnatut ohjelmat pinkin ja valkoisen väri-ilotulitusta katsellessa. Vähempikin riittäisi.

Vähemmän on enemmän -mottoon on päädytty kuitenkin elokuvan loppuratkaisussa. Elokuva päättyy yllättäen jääden vaille loppuräjähdystä. Ongelmatilanteet ratkeavat itsestään ja lopputulemat esitetään tiivissä tahdissa. Kritiikistä huolimatta puolitoista tuntia kuluu vikkelästi ja viihtyisästi, vaikka huvi loppuukin lyhyeen.

On kuitenkin tarpeetonta syyttää Onnenonkijaa karrikoinnista, koska komediassa on lupa leikitellä ja liioitella. Elokuvasta kirjoitetuista muista arvioista voi havaita, että jotkut kriitikot (ks. esim. IL.fi 25.3.2016) tuntuvat unohtaneen kohderyhmän ja lajityypin. Ei, Onnenonkija ei ole yhtä hyvä kuin The Revenant. Se on selvää. Onnenonkija ei kuitenkaan ole kotimaisen leffavuoden heikoin tekele, vaikka seuraavassa blogosfäärielokuvassa kannattaakin raikastaa käsittelytapaa. Kaikkia netikettikarikatyyrejä ei tarvitse ympätä samaan 90 minuuttiin.

Onnenonkijan kompastuskivi ja tähtihetki kiteytyvät samaan ajatukseen. Blogikliseet huvittavat, mutta pilkkovat elokuvan samaan aikaan sarjaksi minisketsejä, joista on eheys kaukana. Elokuvateatterissa raikui kuitenkin ensi-illassa teinien hersyvä nauru Finnkinon salin kaijuttimien syöttäessä ääniaalloille Vilma Alinan elokuvassa käytettyä musiikkia niin, että korvat soi. Sellaiseksi myös elokuvan sanoma jää: irralliseksi toistoksi, joka jaksaa naurattaa. Ainakin hetken.

Kunniamaininnan voi antaa elokuvan markkinoinnille, joka pääsee jopa ironisen herkullisesti hyödyntämään Instagramia. Marja Auroran Instagram-tili osallistaa katsojia ja tuotteistaa elokuvan helposti lähestyttävästi. Tili on avattu viikko sitten, mutta varhaisempikin avaaminen olisi voinut toimia. Tili on kerännyt viikossa yli 1000 seuraajaa. Lisäksi myös bloggaajaporukoita on kierrätetty ennakkonäytöksissä.

Nyt vain on niin, ettei Marja Auroran sanottava riitä, vaikka Minka Kuustonen on ihana, ja on virkistävää nähdä kotimainen blogielokuva. Martsa, sun postaus jäi nyt silti vähän puolitiehen.

Onnenonkija elokuvateattereissa 25. maaliskuuta.

Instagram: #onnenonkija @onnenonkijamarjaaurora

Menetkö katsomaan?

Juttua päivitetty 28.3.2016 klo 16.37. Korjattu Takuu-Säätiötä koskeva piilomainontahuomio.

Nuotin vierestä

nuotin vierestä
Kuvakaappaus Nuotin vierestä -elokuvan virallisesta trailerista. (FremantleMedia Finland)

1. tammikuuta ensi-iltansa saanut Nuotin vierestä on Lauri Nurksen ohjaama karaokepainotteinen draamakomedia, joka kuljettaa katsojan romantiikasta ahdistukseen ja suruun Kotkan merellisissä maisemissa. Lopussa odottaa lämpö ja tasapaino, mutta sitä ennen Johanna Hartikaisen käsikirjoitus tarjoaa helmeilevää dialogia.

Elokuva kertoo hysteerisestä insinööri-Artosta (Riku Nieminen), jonka painajainen on toteutumassa, kun leskeksi jäänyt äiti Leena (Leena Uotila) päättää rohkaistua karaoken SM-kilpailuihin Kotkaan. Samoissa maisemissa lomailee Arton lapsuudesta tuttu koulukiusaaja, nykyinen työtoveri ja karaokevihaaja Rainesalo (Antti Luusuaniemi). Kotona Artoa odottaa takakireä Marjukka-vaimo (Pihla Viitala). Karaokekisoissa Artoa sen sijaan odottaa yllätys: hurmaava karaoketuomari Susanna (Essi Hellén). Tästähän voi jo päätellä jotakin juonesta.

Mistä Kymenlaakson rivieralla voi ahdistua? Nuotin vierestä -elokuvan vahvuus on pistävän dialogin ohella toimiva draamankaari ja tunteiden kirjo. Arton ja Leena-äidin tarina on kaunis, vaikka se esitetään huumorin keinoin. Elokuva käyttää hyväksi myös takaumia, joita ovat perheen 80-luvun kotivideot. Kotivideoilla loistaa nuorena Leenana Leena Pöysti, jonka ilmaisu ja roolihahmon olemus on ajan henkeen sopivaa: vähän hölmöä, mutta siihen aikaan vallankumouksellista.

Nuotin vierestä yrittää todennäköisesti kertoa, että luopuminenkin voi olla kaunista, ja siitä voi seurata jotakin hyvää. Ei välttämättä parempaa, mutta vähintään yhtä hyvää. Hetkessä eläminen ei ole välttämättömyys, mutta joskus kannattaa riipasta kunnon limukänni, niin voi tavata esimerkiksi Susannan.

Erikoismaininnan ansaitsee Uotila, jonka roolityö on mutkatonta ja taitavaa. Leena Uotilan repliikit sisältävät elokuvan parhaimmat heitot, mutta myös hänen sanaton ilmaisunsa ja eletyönsä tuovat lisäarvoa suoritukseen. Kuinka velmu äiti Artolla onkaan!

Teurastetulta mustakarhulta näyttävä karvaneuleeni täyttyi kyynelistä. Pyyhin ne poolokaulukseen, ettei naapuripenkin setä huomaisi. Ja joku vielä sanoo, etteivät suomalaiset osaa tehdä elokuvia. Minkälaisia elokuvia pitäisi sitten tehdä? Aina ei voi sotia, eikä robotteja ole oikeasti olemassa.

Mitä pidit?