Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojansa moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta, mutta ennen kaikkea se on yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa