Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan?

Sanotaan, että ihminen on taitavimmillaan opiskelujen päätyttyä, ja oletettavasti moni kokee ainakin kielitaitonsa olleen parhaimmillaan silloin. Minulle kävi vähän päinvastoin.DSC_0004 (8).JPGOn ollut ihanaa huomata, että vieraisiin kieliin liittyvät juttuni ovat olleet suosittuja, sillä kyseessä on yksi arkielämäni suosikkipuheenaiheista. Aiemmin olen kirjoittanut kielitaidottomuudesta ja kielten opiskelemisesta sovelluksella.

Kävin taannoin ystäväni kanssa keskustelun ylioppilaskirjoitusten kielikokeista. Hän oli saanut erinomaiset arvosanat, mutta koki kielitaitonsa rapistuneen, vaikka hän käyttää arjessaan englantia. Näin ollen hän oli päätynyt siihen, että kielitaito todella on parhaimmillaan tuoreena ylioppilaana. Itse olin toista mieltä niin henkilökohtaisen kokemukseni kuin yleisten ajatusteni kannalta.

Vaikka menestyin koulussa opiskelemissani vieraissa kielissä eli ruotsissa ja englannissa, on kielitaitoni nyt kahdeksan vuotta ylioppilaskokeiden jälkeen monin verroin parempi kuin silloin. Syitä on oikeastaan kaksi: työelämä ja sosiaalinen media. Kaikissa työpaikoissani järjestelmät ovat olleet englanninkielisiä, ja kieli on luonnollinen osa arkea. Ruotsiin olen kiintynyt muuten vain ja halunnut kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista, ja siksi olen väkisin hakeutunut töihin paikkoihin, jossa kielitaidosta on hyötyä.

Vapaa-ajalla työelämässä käytetystä kielestä ei kuitenkaan ole ollut yhtä paljon hyötyä kuin sosiaalisen median tarjoamista opeista. Some-julkaisujen seuraaminen on laajentanut sanavarastoani ja parantanut erilaisten murteiden ymmärtämistä. Ajattelen niin, että jos pystyy ymmärtämään mitä tahansa murretta, on kielitaito erinomaisella tasolla. Voisinko sanoa osaavani suomea, jos en ymmärtäisi esimerkiksi kaakkoismurteita tai jos en oikein saisi selvää, mitä turkulaiset höpöttävät?

On itse asiassa aika hullunkurista ja jopa harmillista, jos kielitaito todella on parhaimmilaan ylioppilaskokeiden tienoilla. Siinäkö kaikki? Voiko missään asiassa saavuttaa oikeasti huippua 19-vuotiaana? Oma kielitaitoni oli silloin paperilla erinomainen, mutta todellisuudessa se on sitä vasta nyt. Siksi, että uskalsin päästää irti ja antaa mennä. Muutuin rohkeaksi, koska harteilta katosivat suorituspaineet ja pakkomielle saada kokeista kymppejä, jolloin tilalle tuli aito ilo siitä, että vahvan osaamisen pohjalle voi rakentaa vielä entistä paremman kielitaidon, josta on oikeasti hyötyä ja jonka avulla voi murtaa monenlaisia kommunikaatiomuureja.

Kielioppikeskeisyydestä huolimatta suomalaisen kieltenopetuksen arvon huomaa, kun on opiskelussa omillaan. Olen opiskellut saksaa Duolingo-sovelluksella, mutta tulokset eivät ole olleet kummoisia. Sovellus uskoo toiston voimaan, joka onkin yleensä opin avain, mutta on vaikea sisäistää asioita, joiden taustaa kukaan ei avaa. Etenkin, kun ihmisenä olen sellainen, jonka täytyy saada tietää, miksi jokin on niin kuin on. Kaiken lisäksi olen myös kiinnostunut kielen etymologiasta ja rakenteista, joista sovellusopiskelulla ei oikein pääse nauttimaan.

Itsenäisestä opiskelusta puuttuu myös koulussa tapahtuvan opiskelun inhottavat puolet: epämiellyttävät tilanteet, esitelmät ja videoidut keskustelut sekä yllätyssanakokeet. Omillaan ollessa ei tarvitse haastaa itseään tai astua epämukavuusalueelle, mikä kurjuudesta huolimatta on niin ikään kehityksen avain.

Ehkä tavanomaisin syy kielitaidon hiljaiselle rapistumiselle huippuvuosien jälkeen on ikä. Ei se, että vuosia kertyy mittariin, vaan se, että jostakin syystä monen puheeseen on juurtunut kulunut laulu siitä, ettei vanhana enää opi mitään, joten ei kannata edes yrittää. Eikä tarvitse edes mainita vanhaa koiraa. Toki ikä voi vaikeuttaa oppimista, mutta niin kauan kuin aivot ovat puhtaat, voi aivan hyvin heittäytyä uuteen ja luottaa omiin oppimiskykyihinsä.

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan? Mitä tapahtui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onni asuu

Keskityn helposti puhumaan siitä, kuinka onnellinen olisin, jos ja jos. Kun ja kun. Kulunut viikko ei totisesti ole ollut elämäni parhain, sillä olen maannut reporankana ja puhumattomana sängyssä, mutta on sentään ollut aikaa ajatella. Miettiä, missä onni asuu.
DSC_00611Poukamissa, joissa taivas värjää järven haluamallaan värillä ja joissa voi elää kuunnellen vain vatsaansa ja mielen virkeyttä. Luonnon ääniä, joihin renkaiden kirskunta ei sekoitu. On vain sudenkorennon pörinää ja sen jälkeen itsestä lähtevää kiljuntaa. En tiedä, opinko koskaan sietämään ötököitä. Tuskin, mutta sekin tekee onnelliseksi, kun vihdoin pääsee puhtaaseen – jopa kliiniseen – kotiin.

Kaduilla, joilla pennipalkalla soittavien viulisten ja hanuristen soinnut hukkuvat tuuleen. Silloin kadunmiesten viinapullojen tuoksu pyyhkäisee nenään, sillä eihän täällä enää ole leipomoita, joiden uunituoreet herkut kantautuisivat nokkaan saakka. Aurinkoinen katu, pieni viima ja vapaus pysähtyä mihin vain.

Junissa, jotka kulkevat niin nopeasti, että raiteiden vieressä kasvavat metsät näyttävät ikkunoiden läpi vihreiltä tahroilta. Salakuunneltuja keskusteluita ja ylihintaista kahvia. Hento huojuminen likaiseen vessaan. Suhina vaunua vaihtaessa ja kiire hypätä pois. Miten kaikki voikin käydä niin nopeasti?

Ravintoloissa, joissa aterimien narina lautasella satuttaa korvia ja joissa nenään leijailee vatsan kurnimaan saava tuoksu. Viereisen pöydän supinaa, huonoja treffejä ja hyviä kohtaamisia. Pieleen menneitä perheillallisia ja idyllisiä sukukokouksia. Kutkuttava odotus, ennen kuin ruoka tulee pöytään ja ikuisuudelta tuntuva aika ennen loppulaskun saamista.

Työhuoneessa, jonka vanha tuoli särkee pakaroita ja kolisee vietävästi liikkuessaan. Tuoli, jonka pyörät nirhaavat vastoin kaikkia sääntöjä parkettia. Mielihyvä aikaan saamisesta ja näppäimistön naputuksesta. Kalenterin rapina ja magneettitaulun napina. Ei oikeastaan ole väliä, syntyikö mitään uutta.

Sängyssä, jonka lakanoissa on täydellisen viileää ja muhkea Tempuria matkiva tyyny halpaliikkeestä. Uni, joka tulee käskemättä ja vie niin pitkäksi aikaa pois, että herää virkeänä. Yön pimeydessä katsottavat dekkarit ja niiden jälkeen paniikissa suoritettu yöpissa. Valtava loikka takaisin sänkyyn, joka tuntuu sittenkin niin lämpimältä.

Onni on niin monessa paikassa samaan aikaan.

Missä sinun onnesi asuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun Teisko ja Tukholma jäivät taakse, tilalle tuli Thaimaa

Ruotsinlaivoja käsittelevä juttuni herätti lukijoissa paljon muistoja ja ajatuksia risteilyistä. Minä jäin pohtimaan kotimaanmatkailua, jollaiseksi kai risteilytkin voi lukea. Miksi kaukomaat kiinnostavat enemmän kuin lähi- ja muut kotimaankohteet?
DSC_03911.JPGSanovat, että maailma on nykyisin kaikille avoinna ja pienentynytkin vielä. On niin hirvittävän helppoa porhaltaa toiselle mantereelle, hypätä koneeseen, lojua kentillä, lähettää sekunnissa viesti kotimaahan ja puhua maksutta videopuheluita. Kaukokaipuuhötäkässä unohtuu kuitenkin kotimaanmatkailu: Miksi lähteä naapuripitäjään, kun muutamalla lisälantilla pääsee toiseen maahan ja eri mantereelle?

On kieltämättä nurinkurista, että en ole koskaan käynyt Tampereen laidalla Teiskossa viinitilalla enkä varmasti edes osaisi ajaa sinne, mutta pystyn kyllä hankkimaan Kiinassa itselleni bussiliput ja suhaamaan ilman yhteistä kieltä ympäri valtavaa maakuntaa. Tänä viikonloppuna lähden kauan sitten sovitulle sukulointimatkalle Espooseen, ja samalla yövymme Helsingissä. Toisin kuin Kiinassa, minulla ei ole mitään hajua, miten ja mistä saan bussilipun Helsingistä Espooseen, johon ei muuten Tampereelta pääse julkisilla suoraan ilman vaihtoja.

Harva kehuskelee tulevalla Espoon-reissulla ja tunnelmoi sitä etukäteen. Ei palmuja, ei vierasta kieltä tai uusia makuja. Toista oli silloin, kun olin lapsi. Oli aivan tavallista tehdä tiuhaan hotellilomia vieraisiin kaupunkeihin, tutkia niiden nähtävyyksiä ja koluta leirintäalueita läpi. Muistoni lapsuudesta voivat tosin olla pahasti värittyneitä, sillä raha- tai aikataulupohdinnat eivät koskeneet minua, mutta luulen, että ennen kaikki oli silti paremmin. Saattoi pakata tavarat autoon ja soittaa hotelliin, että tulossa ollaan tai könytä leirintäalueen tiskille kyselemään mökkiä. Ja laivallekin pääsi, kun halusi!

Veikkaan lähimatkojen muodikkuuden laskeneen siksi, että lamassa kärvistellyt kansa joutui kauan sitten tyytymään kotimaanmatkailuun rahapulassa ja sai lopulta koko touhusta ähkyn. Sitten tuli nousukausi, halpalentoyhtiöt ja uusia kohteita. EU ja euro. Idän avautuneita valtakuntia. Turistirysiä kaukomaiden rannikoille.

Olipa rahahuolia tai ei, jokainen meistä joutuu edelleen miettimään, mihin pennosensa haluaa syytää. Ja valitettavasti siksi reissut kotimaassa häviävät edelleen kaukomatkoille. Matkailu Suomessa ja lähialueilla on yksinkertaisesti kallista siihen nähden, mihin asti investoinnillaan pääsee ja mitä sillä saa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että yhden yön reissu pääkaupunkiseudulle maksoi yhteensä 160 euroa, johon sisältyi vain junamatkat ja yöpyminen. Kahden laivayön ja yhden hotelliyön Tukholman-matka puolestaan kustansi 340 euroa, kun taas viime kerralla yhden vaihdon edestakainen lentomatka Vietnamiin maksoi 560 euroa ja elo luksushotelleissa ja ulkona syöden toiset 500 euroa kuukauden aikana.

Toivoisin, että matkailussa saataisiin kiinni taas yksinkertaisuudesta ja spontaaniudesta. On totta, että aikuisen ihmisen täytyy olla kykenevä suunnittelemaan menonsa ajoissa, mutta matkailutilannetta ei ainakaan paranna se, että on auttamattomasti myöhässä reissusta, ellei lippuja ja hotellia 150 kilometrin päähän varaa yli kuukautta etukäteen. Mekään emme saaneet enää Espoosta hyvää hotellia varatessamme reissua viisi viikkoa sitten. Tukholman-matkan kohdalla taas kävi tuuri, sillä laivayhtiön kautta hotellihuoneen keskustasta sai yli puolet halvemmalla kuin nettivaraussivustoilta. Varaus piti tehdä yli kaksi kuukautta lähtöä aiemmin.

Uskon lähi- ja kotimaanmatkailun suosion kuitenkin kasvavan, sillä vaikka hinta kurittaa lompakkoa, on moni valmis maksamaan siitä jo ekologisuuden vuoksi. Telluksen hyvinvoinnin lisäksi lähimatkailussa minua kiehtoo tieto ja vähän yllättäen ilmennyt kokemuksen puute. Miksi ihmeessä tiedän, mistä saa Tukholman parasta pistaasijäätelöä ja maukkainta parsakaalia vuoristoisessa Länsi-Kiinassa, mutta en osaa ajaa Tampereen maaseudulle viinitilalle? Miksi olen käynyt Aasiassa, mutta en perunarieskoja myyvällä lähitilalla Pirkanmaalla?

Maailma on totta vie pienentynyt. Mutta ei vain maantieteellisten rajojen kaatumista syleillen. Kun voi katsoa mihin vain, ei enää näe tarpeeksi lähelle. Ja kun niiden lähimatkojen kohteita ei kukaan näe, pysyvät hinnat pilvissä.

Mitäpä jos siis varaisi vaikka huoneen eteläsuomalaisesta kummituslinnasta tai vanhasta vankilasta ja ostaisi matkalla sitä perunarieskaa, ennen kuin tekee ostoksia Finnairin sivuilla.

Matkustatko enemmin kotimaassa vai ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

On hyvä olla ihan hiljaa

Haudoin viikon verran tekstiä hiljaisuuden arvostamisesta, mutten saanut aikaiseksi kuin surkeaa lässytystä. Kävi kuitenkin niin, että minuun tarttui inhottava virustauti, jonka kaupanpäällisenä lähti ääni ja tuli tilalle lääkärin määräämä puhekielto yhä kyntävän kurkkukivun lisäksi. Nyt on siis ihan pakko arvostaa hiljaisuutta.
DSC_0397Maailma on aika tyhjä paikka ilman ihmisen puhetta. Parisuhde on aika ontto ilman sanoja. Ei sitä voi rakentaa lähettämällä tekstiviestejä huoneesta toiseen. Kahvia! Haetko nenäliinoja? Mulla on nälkä! Onko sulla vielä kipeä olo? Kun ei saa puhua, tuntuu siltä, ettei edes kuulu ympäröivään maailmaan. Kuulen kaduilta ihmisten ilakointia, ruohonleikkurin pörinää, naapureiden supattelua ja huvipuistolaitteiden kolinaa. Enkä mitenkään voi olla osa sitä.

Päässäni humisee. Koska en hiisku, en myöskään kuule omaa ääntäni pääni sisällä. Mutta siellä on ihan hirveästi ajatuksia ja mielipiteitä, joille kirjoitetut sanat ovat ainoa keino päästä ulos. Niin toki on aika usein elämässäni, sillä vaikka pidän paljon puhumisesta ja tarinoinnista suullisesti, ei se ole pääilmaisukeinoni. Kirjoittaminen on. Kuten ystäväni totesi, ei kirjoittaminen sentään ole kielletty. Mitä siis yhdestä suljetusta suusta, kun sormet toimivat kohtuullisen hyvin yhteispelissä räkäaivojen kanssa.

Vaikka minussa jyllää raivostuttavan pitkäkestoinen virus, parantuu se itsekseen eikä jätä jälkiä. Entä jos olisi toisin? Entä jos en voisi enää toteuttaa itseäni? Tuntuu oikeastaan aika itsekkäältä julistaa, kuinka näin pitkään sairastaneena oppii arvostamaan arkielämää oikein kunnolla. Totuus, kun on se, että yllättäen maailmassa on niin paljon kurjuutta ja kuolemaan johtavia sairauksia, että yhdestä ruputaudista on turha jankuttaa. Ehkä se kertoo siitä, miten hyvin ja toisaalta huonosti asiat ovat nykyään. On aikaa murehtia kurkkukipua, mutta ei se kovin jaloa kuvaa ihmisestä anna.

Alun perin halusin kirjoittaa hiljaisuudesta siksi, että koin huonoa omatuntoa blogin hiljaiselosta, vaikkei kukaan minua velvoita kirjoittamaan. Stressaannuin, kunnes muistin, miksi on hyvä joskus olla hiljaa. Niin sosiaalisessa mediassa kun arkielämässä. Jos ei ole sanottavaa, kannattaa sulkea suu, sillä muutoin sieltä voi päästä sammakoita. Blogissa se ehkä näkyy turhina teksteinä, mutta arkielämässä ajatus on huomattavasti somea tärkeämpi. On hyvä sanoa, mitä on sydämellä, mutta jonkinlaista suodatinta kannattaa käyttää.

Vaikka välillä tuntuu siltä, että äänekkäimmät meistä pääsevät aina muita pidemmälle, toivon, että hiljaiselle harkinnallekin on paikkansa niin työ- kuin vapaa-ajalla. Nyt kun olen väkisin vaiti, on todella mietittävä, mihin vähäiset äänivaransa käyttää. Pyytäisinkö sitä kahvia sänkyyn vai nalkuttaisinko jostakin?

Uskotko vaikenemisen olevan kultaa vai sanotko kaiken, mitä sylki suuhun tuo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hyvän tuulen mökkiolympialaiset

Rakastan juhlien järjestämistä, ja minusta pieni kisailu kuuluu ainakin mökkipirskeisiin. Nettiohjeet luottavat tikanheittoon ja jopa ammuskeluun, joten kokosin muutaman älyä, tuuria ja taitoa yhdistävän lajin yhteen. Ei aseita kenenkään mökkireissulle!
DSC_0023 (4)Kysyin jopa eräässä keskustelusovelluksessa vinkkejä mökkiolympialaislajeiksi. Moni tiedusteli, onko käytössä aseita. Kuulemma miesten reissuilla jonkinlaisia aseita on aina. Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi kesällä tulee ruumiita. Minkäänlaiset tai -tasoiset aseet eivät kuulu mökille.

Olipa vastaajissa sitten huvikseen heittelijöitä tai ei, esiintyy netin valmiiksi kootuissa mökki- ja polttariolympialaisissa joka tapauksessa paljon vaativia lajeja, kuten nimanomaan ammuntaa tai hurjia urheilusuorituksia. Mitä jos vain nauttisi kesästä ihan kevyillä kisoilla ilman kättä pidempää?

Hyvän tuulen mökkiolympialaislajeja

Sananselitys
Alias pelinä on aika työläs ja aikaa vievä, mutta sanoja voi selittää muutenkin. Joukkueesta kannattaa valita suorittava pari, ja vielä hauskempaa pelistä tulee, kun sanat keksii itse.

Tikanheitto
Klassikko. Jos kaikki ovat erityisen hyviä heittäjiä, kannattaa ohjeistaa heittämään huonolla kädellä.

Pallonheitto
Hassuttelukaupoista löytää oivia apuvälineitä, kuten päähineitä, joihin palloja heitetään.

Tietovisa tai ristisana osallistujista
Toki myös perinteinen visa on hyvä valinta, mutta uudenlaista puhtia tietokilpailut saavat, kun niihin yhdistää triviatietoa porukasta. Kisan voi tehdä myös ristisanamuotoon.

Tunnusmusiikkivisa
Tietovisojen ei aina tarvitse olla kysymyspatteristoja, vaan ne voi tehdä sarjojen ja elokuvien tunnusmusiikeista. Tai mistä tahansa audioelementistä – vaikka linnunlaulusta!

Kurkkuviesti
Kisassa kurkku vaihtaa omistajaa reisien välistä toiseen ikään kuin viestikapulana. Kuulostaa roisilta, mutta tutussa porukassa on oikein viihdyttävä ja innostava viestilaji, joka vaatii keskittymistä ja kekseliäisyyttä.

Pussihyppely
Tukevalla säkillä pussihyppely on edullinen ja sopivan lapsenmielinen kilpailu illanviettoon myös aikuisille.

Piilotettu esine
Aikuiset on helppo villitä hyvällä palkinnolla etsintäleikkiin. Jos ympäristö on mielenkiintoinen, saa pelistä yllättävän viihdyttävän ja jopa liikunnallisen.

Mitä lajeja suosittelet juhlaolympialaisiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakka
Kun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna ruotsinlaivalle uusi mahdollisuus!

Mitä jos ruotsinlaivalla käyminen olisikin taas luksusta? Vähintäänkin rentouttava ja tyylikäs matka naapuriin. Toivon nimittäin risteilykulttuurin uuden aikakauden alkavan pian.
DSC_0121Ei ihme, että suomalaiset innostuivat viime talvena YLEllä nähdystä yhden vuorokauden risteilystä kertovasta M/S Romantic -sarjasta (2019). Se koskettaa lähes kaikkia suomalaisia, ja jollakin tavalla lienee jo outoa se, jos ei ole käynyt risteilyllä. M/S Romantic on siitä nerokas sarja, että se onnistuu kokoamaan yhteen kaikki risteilijä- ja risteilystereotypiat vaalien draamaa ja huumoria. Sarjasta on helppo löytää itsensä ja tuttunsa, mutta viihteen alle jää se, kuinka uniikista matkasta on kyse. Ja millaisen inflaation risteilykulttuuri on kokenut viime vuosina.

Käsittääkseni missään muualla maailmassa ei ole samanlaista, täysin vastaavaa risteilykonseptia kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Ei, vaikka paatteja seilaa maasta toiseen kaikkialla. Missään ei ole samanlaista välkehtivää yökerhoa, oksennettua kokolattiamattoa, kullanhohtoisia kaiteita, hyljepehmoleluja myyviä puoteja ja täyteen ahdettua buffet’ta. Mikään reissu ei ole niin kuin 23 tunnin risteily Ruotsiin. Eikä mikään muu kansa ole siitä yhtä innoissaan kuin suomalaiset – eivät edes reitin toisessa päässä odottavat ruotsalaiset.

Lähden itse pitkästä aikaa laivalle syyskuussa. Termithän ovat tarkkoja. Kyseessä ei ole edestakainen matka eli risteily, vaan reittimatka Tukholmaan perinteisessä yölaivassa, jossa meno yltynee aina sekavaksi.  Meidän seilatessa halki Itämeren ajatuksena on syödä hyvin, nauttia tunnelmasta ja tunnelmoida lapsuutta. Painaa illan lopuksi pää siistin hytin tyynyyn ja herätä levänneenä Tukholmassa.

Risteilyllä aion nautiskella lasin samppanjaa laivan viinibaarissa ihan vain siksi, etten ole koskaan tehnyt niin. Sen lisäksi haluan tutkailla ihmisiä etäältä ja ihmetellä, miten kaikki selviävät reissusta kotiin. Kyse ei ole siitä, että arvostelisin muiden tekemiä valintoja ja tapoja viettää aikaa risteilyllä. Jollakin kierolla tavallahan örveltäminen kuuluu risteilyyn, mikä näin kirjoitettuna kuulostaa aika älyttömältä.

Raisu juomiskulttuuri lienee myös syynä siihen, että risteilyjen hohto on kärsinyt arvon alenemisesta. Voisi nimittäin olla toisin. Voisi olla, että risteilyt olisivat taas miellyttävä koko kansan juhlapaikka, joka tarjoaisi unohtumattomia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Siksi lähden laivalle seuraavaksi niin kuin kaikki olisi uutta. Ja niin tavallaan onkin. Ei paineita juhlimisesta, maittava ateria ravintolassa, josta vihdoin saa vegaanista ruokaa, muutama typerästi tuhlattu euro lapsuudesta tuttuun peliin ja se ylihinnoiteltu samppanjalasillinen laivan valtavan ikkunan edessä. Sininen Itämeri, jonka takana odottaa Tukholma. Sitäkin aion katsoa niin kuin en olisi ennen nähnyt. Mehän luulemme aina tuntevamme länsinaapurimme pääkaupungin, mutta totuus on se, että harva meistä on kolunnut sitä tarkemmin. Se, että näkee kaupungin edustan saaret laivan ikkunasta, ei ole Tukholmassa käymistä. Eikä laivamatkustamista ole se, ettei muista matkasta mitään.

Suosittelen siis pitämään pään kunnossa laivamatkalla ja heräämään kerrankin Tukholmasta niin, että on aikaa tehdä mitä tahansa. Kaljakärryt ehtii täyttämään paluumatkalla.

Mitä mieltä olet risteilyistä? Miten niiden arvoa voisi nostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajankohtaisia ajatuksia onnettomuuspaikalta huvilaitteisiin

Heinäkuu on rullannut eteenpäin niin vauhdikkaasti, että sana-arkkuni on pysynyt visusti kiinni. Palaan blogin pariin tällä kertaa ajankohtaiskatsauksella, sillä heinäkuu on antanut yllättävän paljon pohdinnan aiheita.
DSC_0381
Peltipoliisipäivitys

Maanteillä on otettu kaahaajien kauhuiksi kutsutut uudet liikennekamerat käyttöön (IS.fi 11.7.2019). Tracking radar -tekniikalla toimivat peltipoliisit pystyvät seuraamaan ajoneuvoja jopa 150 metrin päästä. Mistään kauhuista on turha puhua, sillä asia on niin yksinkertainen, että jos ajaa nopeusrajoitusten mukaan, ei ongelmia ilmene. Sen vaikeampaa uusien vehkeiden kanssa toimiminen ei ole. Ylinopeuden ajaminen on itsekästä ja myös muiden turvallisuuden vaarantamista.

Syöttöporsasopiskelijat loman tarpeessa

Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) kannanotosta alkanut ja Twitterissä levinnyt keskustelu opiskelijoiden lomista poiki jopa tahdittoman vertauskuvan syöttöporsaista, jota Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi käytti tviitissään. Vaikka itse elin poikkeuksellisen yltäkylläisen opiskeluajan ihan omin avuin, kiitos töiden ja sopivan löysän opiskeluaikataulun, elävät kaikki päätoimiset, tukia saavat opiskelijat köyhyysrajan alapuolella. En sanoisi syöttöporsaiksi. Tapaus herätti pohtimaan loma-asiaa, sillä en ollut edes ajatellut sitä. Ei minullakaan ollut lomia, vaan lomat olivat mitä parhainta työskentelyaikaa. Jälkikäteen ajateltuna se on aika hurjaa. Tekisikö työssä käyvät töitä lomallaankin ihan aina, jokaisena vapaapäivänä? Siihen en kuitenkaan ota kantaa, miten lomailu kustanneittaisiin.

Onnettomuuspaikalla kuvaaminen

Keskiviikkona työpaikkani lähellä tapahtui onnettomuus, jonka satuin näkemään verekseltään – kirjaimellisesti – ikkunasta, kun avasin lasin ja hivuttauduin katsomaan, mistä jatkuva ja alati voimistuva hälytysajoneuvokonsertti johtuu. Näin kuin valkokankaalta koko onnettomuuspaikan. Se tuntui lohduttomalta ja näky kummitteli mielessäni pitkään, vaikka suljin nopeasti ikkunan. Sitä ennen ehdin nähdä ikkunan alla seisovan miehen, joka kuvasi onnettomuutta pitkään kädet ojossa. Se ei ollut lohdutonta, vaan etovaa haaskalintuilua. Mitä hän tekee materiaalilla? Haluaisiko hän itse tulla kuvatuksi kerällä maassa kuormurin juuressa?

Särkänniemi 50 vuotta

Naapurissamme sijaitseva huvipuisto Särkänniemi juhlii 50-vuotistaivaltaan, ja siksi pikkuruiselle parvekkeellemme on kantautunut tuon tuosta laitteiden ryminän lisäksi mekkalaa juhlavuoden artistien musiikkiesityksistä. Särkänniemi on joutunut uudistumaan vuosien aikana, kuten yrityksillä muutenkin on tapana. Viimeisimpänä lähti delfinaario vuonna 2016 ja tilalle tuli Superpark. Sitä ennen Lasten eläintarha oli muuttunut Koiramäeksi vuonna 2012.

Uudistuksista  huolimatta en ole aivan varma siitä, onko huvipuistoille enää sijaa tulevina vuosikymmeninä. Se on selvää, että lapset leikkivät vuosisadasta riippumatta, mutta on vaikea kuvitella, että kirskuvat kärryt, raketit ja pyörteet vetäisivät puoleensa ainakaan nykyhinnoittelulla kävijöitä niin kuin parhaimpina aikoina. Tai sitten olen vain tylsä kyttääjä, joka ei ymmärrä pitää hauskaa, vaan kurtistaa kulmiaan luvatta pihaan pysäköidyille huvipuistokävijöiden autoille.

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman kaunein ja syntisin viitta

Voi sitä päivää, kun minulta nähtäisi legendaarinen asupostaus blogissa! Se päivä ei koittane koskaan, mutta haluan silti keskustella konseptista ja uskomattoman kauniista kukkaviitasta, jonka ostin. Piti perustaa yritys, mutta kävinkin Kekäleen alennusmyynneissä.DSC_0409DSC_0422DSC_0402DSC_0425Jos on vähänkään kärryillä blogimaailmasta, tietää, mistä kaikki alkoi: suttuisista asukuvista parvekkeen nurkassa. Itse olen blogosfäärin myöhäisheränneitä ja kaiken lisäksi täysin mitäänsanomaton pukeutuja, joten moisia poseerauksia tai kolttukuvia ei minulta ole nähty. Eikä nähdä.

Vaikka sisällöntuotanto blogeissa on ammattimaistunut jopa harrastelijatasolla, eivät asukuvat ole kadonneet mihinkään, sillä havaintojeni mukaan niitä käytetään edelleen jopa mielipidejuttujen kuvituksina. Siihen en pysty. Että laittaisin kuvan itsestäni keikistelemässä kesäleningissä lähikaupan takana tekstiin, joka kertoo sairaasta suhtautumisesta aborttilakiin. Neutraali kasvokuva on eri asia, sillä sehän muistuttaa vähän perinteistä kolumnityyliä.

Joku asukuvista kuitenkin saa irti, koska niitä julkaistaan niin paljon. Ymmärrän, että se on oiva markkinointiväylä, mutta selvästi myös vastaanottava yleisö pitää näkemästään. Itseänihän ei muiden vaatekaappi kiinnosta, mutta toisaalta enhän ymmärrä muotilehtiäkään ja silti ne ovat erottamaton osa muotibisnestä. En sentään ole puusilmä, vaan nautin visuaalisuudesta, vaikkei se heijastu pukeutumiseeni. Minulle riittää, että vaate tuntuu hyvältä, kestää, miellyttää silmääni ja on kaikkien arvojeni vastaisesti kohtuuhintainen, mikä siis yleensä viittaa tuotantoketjun epämääräisyyteen. Kuvien kukkaviittaan en voi ottaa kantaa, sillä en ole perehtynyt merkin taustoihin, mutta sen tiedän, että pitkästä aikaa jokin vaate vei sydämeni. Tunnen olevani oma itseni kukkatakin uumenissa, ja se riittää tässä vaiheessa.

Suhtaudun nykyään asu- ja tavaramainostamiseen melko nuivasti moraalisista ja yhteiskunnallisista syistä. Kun samasta syystä kirjoitin säästä ja ilmastosta, sai se ristiriitaisen vastaanoton. Pitäisi lopettaa öyhöttäminen, kun auringon alla makaava ei kuitenkaan voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Eipä sinänsä, mutta puheenvuorot vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin ja pitkässä juoksussa suuriin päätöksiin. Sama pätee vaatekaappiin. Onko järkeväää hehkuttaa vaatteita, jos se kannustaa kuluttamiseen, vaikka esimerkiksi pienille puodeille sosiaalinen markkinointi voi olla elinehto?

Voihan olla, että jälleen kerran ajattelen liikaa. Pitäisi heittää kukkanuttu hyvillä mielin harteille ja paahtaa eteenpäin. Kun eivät ne massatuotantotehtaat työolojaan muuta kuitenkaan.

Mitä mieltä olet muodin mainostamisesta ja kuluttamiseen kannustamisesta blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa