Yhdeksän joulun ihmettä

Todellisuudessa ihmeet ovat jättäneet taakseen monet kodit. Miksi juhlapyhät ovat niin vaikeita?
DSC_0057.JPGYhdessäolon taikaa. Niinpä niin. Tarvitaanko siihen aina jokin juhlapyhä? Jos nyt ei vuoden jokaisena päivänä, niin melkein jokaisena pitäisi pysähtyä ja viettää aikaa lähimmäisten kanssa. Surullista on, että vain vuoden viimeisenä kuukautena antaudutaan yhteisöllisyydelle ja ihmetellään porukalla tonttuja, joita ei ole olemassakaan.

Joululahjakulttuuri ja ruuhkat kaupoissa. Yhdessäolon kauniista ajatuksestahan kaikki lähtee, mutta touhu muuttuu nopeasti hermojen kiristymiseksi. Koskettavat teemat unohtuvat kassajonossa ja kaupan hyllyjen välissä. On hyvä vakuutella, että tekee vain järkeviä lahjahankintoja ja arvostaa itse tehtyä, mutta silti lahjoja ostetaan päättömästi pankkitilin saldo ja hermot apua huutaen.

Hyi, mitä ruokaa! Perinteet ja uudet kokeilut roskiin. Laatikkoruoat ovat pahoja, ja mitään seitankinkkua ei todellakaan voi laittaa joulupöytään. Mieluummin pikalihotettu pikkupossu, joka on elänyt elämänsä ulosteessaan piehtaroiden. Siinä vasta juhla-ateria! Sivuruokalajeiksi tehtaassa pakattuja lootia, jotka ovat periytyneet pöytään pula-ajalta. Ja silti mitään uutta ei voi kokeilla.

Tontturenkutukset särkevät päätä. Jos ei vielä tarpeeksi kyrsinyt, kannattaa kaivaa raivostuttavin joulu-cd-levy 1990-luvulta. Vähän sama kuin kuuntelisi sastamalalaista karaokekisaa. Uusia lauluja ei ainakaan voi kuunnella. Eikä mieluiten mitään riemukasta. Parempi turvautua syviin vesiin vievään Loiri-tulkintaan siitä varpusesta, jolla oli hieman ankea aattoaamu.

Lumeton joulu pilaa juhlafiiliksen ja masentaa. Kaikki on muuten kunnossa, mutta viimeinen silaus puuttuu. Ikkunasta kurkistaa musta katu ja karahkalta näyttävä pihapuu, jota on yritetty elvyttää jouluvaloilla. Nekin todennäköisesti joutuvat oikosulkuun ja sytyttävät puun palamaan. Ainakin osan oksista. Miten joulun tärkein teema voi olla perhe, jos koko juhla on pilalla lumettoman maan vuoksi?

Hiljaisuus syö riemun. Koska musta maa ei ole tarpeeksi harmaa, on hyvä jo ihan omallakin toiminnalla pitää huoli siitä, ettei kaduille ainakaan pääse elämää. Jouluna voi ihan hyvillä mielin kääriytyä peittoon villasukat jalassa, mutta ei sentään erakoitua tarvitse. Hiljaisuus on kaunista, mutta kuollut ilmapiiri karsea ja kaukana yhteisöllisyydestä.

Yhdessäolon juhla on monelle yksinäisyyttä. Ja ahdistusta. Kaikeksi onneksi sentään kuppilat ovat auki, ja nykyään jokunen kauppakin saattaa olla. Heikompia ajatuksen tasolla muistaminen ei kuusen alla auta, mutta vaatii paljon ryhtyä toimiin.

Viranomaistehtävätilastot näyttävät surullisilta vuoden hartaimman juhlan jälkeen. Joku syyhän sille täytyy olla, että rötöstelyitä, itsemurhia ja surmia tapahtuu niin paljon juhlapyhinä. Kai olemme siihen kaikki tavallaan syyllisiä.

Miksi joulun pitäisi olla täydellinen – mitä ikinä se tarkoittaakaan? Koko juhla olisi kevyempi, jos uskaltaisi vain olla. Ja unohtaisi sen, että on joulu. Sanan voisi korvata ihan vain läheisten kanssa vietetyllä ajalla. Säästyisi ehkä ihmishenkiä tai ainakin hermoja.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Mikä joulussa on pielessä? Voihan tätä käsitellä myös positiivisesti: kerro, mikä joulussa on oikeasti parasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tämä pitäisi tietää 100-vuotiaasta

Satavuotias on valtioiden historian mittakaavassa pojankoltiainen. Tänä vuonna 6. joulukuuta muistuttaa siitä, millaisen taipaleen olemme onnistuneet kulkemaan pärepirteistä teknologian ja sananvapauden huippumaaksi.
DSC_0050Minun Suomessani…

Kaduilla on niin turvallista kävellä, ettei vaara uhkaa mihinkään vuorokaudenaikaan. Järkeä täytyy silti käyttää täällä, mutta periaatteessa ja käytännössäkin on turvallista. Maailma on täynnä pahoja, arvaamattomia ihmisiä ja heidän tekojaan, mutta täällä kaiken lumen ja puhtaan luonnon keskellä ei tarvitse miettiä – toivottavasti – räjähteitä ja kuolemaa.

Lumi on tärkeä kansallinen symboli. Surullista, että talvet ovat yhä mustempia. Lapsuudessa se olisi ollut katastrofi. Minun elinaikanani ensimmäinen musta joulu saapui vuonna 2006. Kun ensilumi tänä vuonna lokakuun loppupuolella satoi maahan, siitä innostuivat eläkeläisetkin niin, etten edes muista, kuinka moni mamma alkoi työmatkallani jutella minulle.

On mahdollista suorittaa yliopistotutkinto alle 600 eurolla. Lukuvuosimaksu tosin nousee lähes joka vuosi, mutta laskeskelin, että sellaiset vajaat 600 euroa kului kaikkineen lukuvuosimaksuihini. Sen lisäksi ostin omasta tahdostani muutaman opuksen ja käytin YTHS:n palveluita, joista maksoin kaikkine hoitoineen vajaat 100 euroa. Lopulta sain JOKESin opiskelijastipendin 900 euroa pro graduani varten, joten oikeastaan koko tutkinto tuli ilmaiseksi. Stipendin kera tai ilman tämänhintainen opiskelu on lottovoitto. Pelkään pahasti, että jonakin päivänä tällainen auvo viedään vielä pois.

Blogia ja muidenkin medioiden sisältöä voi kirjoittaa vapaasti ilman, että joku estää pääsyn niihin tai alustoille, joilla niitä voi tuottaa. Jos kaipaa aitoa some-taukoa, kannattaa reissata Kiinaan, jossa sosiaalisen median hurvitteluihin ei niin vain, jos ollenkaan, klikata itseään. Monissa muissakin maissa saa toivoa parasta, ettei blogialusta tärkeänä päivänä ole blokattu.

Voi ihan hyvin tehdä itsenäisyyspäivänä vietnamilaisia kesärullia. Tässä maassa sitä paitsi tehdään niin ahkerasti töitä, ettei oikein muulloin kuin vapaapäivänä olisi edes aikaa pitkätöiseen rullailuun. Minun Suomeeni mahtuu monia ruokakulttuureita, ja siksi kesärullat keskellä talvea eivät ole yhtään sen epäsuomalaisempaa kuin karjalanpaistikaan. (No ehkä vähän, mutta ajatus on tärkein.)

Tietovisan voi satavuotiaasta kotimaastamme voi tehdä Ilta-Sanomien sivuilla. 100 kysymystä Suomesta -visa kertoo hyvin siitä, mikä katsotaan ainakin näennäisesti oleelliseksi tiedoksi. Oikeasti tärkeät teemat ovat jotakin ihan muuta.

Tänään juhlitaan, mutta huomenna on taas aika jatkaa kehittymistä. Kaikista hienoista saavutuksista huolimatta on vielä paljon tehtävää.

Kerro kommenteissa tuloksesi. Minä sain 91. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

15 000 paria kuuroja korvia

Isoisäni asteli sotatantereelta pois minun ikäisenä – kun sota päättyi. Aika hurjaa, jos itse olisi kuluttanut yliopistovuosien sijaan aikansa rintamalla. Ei ihme, että vaarilla alkoi suu vähän napsata ja korkki poksua. Eikä niin vähääkään. Viisi vuotta kuolemaa joka päivä. Siinä alkaa näyttää maailma lasipullon pohjasta katsottuna edes hieman kirkkaammalta. Pulloon hukkui vaiettu arvostus, joka nyt raikuu kahdelle prosentille elämänsä uhranneista.
DSC_0020.JPG
Lapsuudessani veteraanit saivat maksuttoman lounaan lähikouluissa. Mieskööri tuli aina ruokailun päätyttyä ja viihdytti siivousvuoroon joutunutta luokkaa. Tämän puolesta kaikki, ajatteli äijäporukka. Tai sitten he eivät edes miettineet mennyttä, koska olivat kenties oppineet, ettei se kannata. Pytinki pystyyn valtion ohjaamalle tontille, maa jaloilleen, työputkeen ja lopulta eläkkeelle. Toiset ehjänä, osa aivan rikkinäisinä. Julkinen kiitos saapui myöhään vasta vuosituhannen loppupuolella, kun sotiemme veteraaneja alettiin tuoda entistä laajemmin esiin mediassa. Syksyllä 2017 veteraaneja on elossa noin 15 000, ja he ovat keskimäärin 93-vuotiaita (Veteraanit.fi 3.12.2017).

Täytyy tietysti muistaa, ettei yksioikoinen palvominen ja veteraanihehkutus ole ollut täysin ongelmatonta silloin, kun todellisuudessa olisi ollut sen aika. Syy ei ole tarkoituksellinen ilkeys, vaan valinneet poliittiset olosuhteet. Oli parempi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. En myöskään usko, että yksilötasolla sodan vatvominen ja siinä vellominen olisi auttanut, vaikka sitä ei voi kiistää, etteikö apua olisi tarvittu. Se käy ilmi Ville Kivimäen (2013) Tieto-Finlandia-palkitussa Murtuneet mielet -teoksessa. Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarja (2017) puolestaan tuo esiin yhden ensimmäisistä huumausaineaalloista: torilla pyörivät narkomaanit, jotka olivat sodasta tulleita miehiä. Ongelma ei olisi ratkennut mitaleilla, mutta oikeanlaisella avulla kyllä. Vaikeneminen on huono lääke.

Suomen veteraanit eivät ole poikkeuksia niin kunniallista kuin heidän toimintansa onkin ollut. Maailma on täynnä veteraaneja, ja koska sotia käydään edelleen, tulee myös uusia veteraaneja. Veteraani käsitteenä lihallistui koskettavasti vieraillessani Vietnamissa, jossa alle 50 vuotta sitten päättyneen sodan vuoksi on edelleen runsaasti veteraaneja. Heistä ei huudella kaduilla, mutta kasvoista näkee sotahistorian, vaikkei rinnassa riipu mitalimerkkejä. Paikallisen Bia Hoi -kojun nurkalla notkuvat miehet ovat arpisia ja likaisia, surullisiakin. Sodan julmuudet ja kenties rakkaustarinat näkyvät myös heissä, jotka selvästi ovat puoliksi länsimaalaisia. Niitä sodan aikana syntyneitä. Kun kohtaa erilaisuutta, sodan julmuus tulee paremmin esiin. Kotipuolessa veteraanit ovat tavallisia isoisiä ja naapureita, ja usein ylistyssanojen alle katoavat ne oikeat muistot rintamalta.

Sotiin osallistui Suomessa 600 000 miestä ja 100 000 naista, eli kaksi prosenttia (15 000) heistä on elossa 100-vuotisjuhlavuonna. Tuntuu tosin aavistuksen esineellistävältä käsitellä veteraaneja tilastoina. Ennen kaikkea he olivat  – ja ovat – ihmisiä, jotka uhrasivat elämänsä parhaat vuodet sotaan ja näkivät asioita, joita kukaan ei haluaisi nähdä. Vaihtoehtoja ei ollut. Ei valintaruutua, jonka olisi voinut ruksia tai jättää tyhjäksi. Oli mentävä.

Isoisästä olisi ehkä tullut jalkapalloilija. Siitä hän haaveili Pispalan kentillä. Maailma päätti toisin. Sota tuhosi haaveet, ja elämä päättyi lopulta turhan varhain vähän 60-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Ei tullut Ronaldon esikuvaa hänestä, sillä jalkapalloura rajoittui sodan jälkeen lähinnä kioskin kulmalla päissään tehtyyn vakioveikkaukseen. Siinä syy poismenolle. Ei hän olisi arvostuksella pelastunut, mutta tuntuu silti väärältä, että niin moni hänen kohtalontoverinsa kuljetetaan reporankana etunenässä linnan vastaanotolle. Monta vuosikymmentä myöhässä.

Kiitokset kaikuvat nyt korville, jotka eivät kuule. Korville, joille olisi pitänyt kuiskia sillloin, kun ääniviestit menivät vielä perille. Mullan alle tai kuurolle korvaparille on vaikea viestiä. Särkyneistä mielistä vaiettiin väärään aikaan, ja linnaan roudattiin puhvihihaiset etikettitaitajat ja komentajat niiden sijaan, jotka jäätyivät lumihankeen ase kourassa. Sen isänmaan puolesta, jonka 100-vuotistaivalta muistetaan tällä viikolla.

Minkälaiselle Suomelle sinä osoitat kiitoksesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

6+1 epäolennaista faktaa – eväitä tietokilpailuun

Trivial Pursuit -maraton on vallannut taloutemme. Oikeiden vastausten suoralla tuntuu kuin olisi Haluatko miljonääriksi? -ohjelman huipulla. Sitten tulee NHL-kysymys, joka pudottaa maanpinnalle. Tasaväkinen kilpakumppani on paras peliseuralainen, jota on mukava kurittaa heikoimman osa-alueen kysymyksillä maaliviivalla.
DSC_0005.JPGLinssi on toiselta nimeltään kylvövirvilä. Olen jo tunnettu siitä, että minulla on kylvövirvilää lähes joka päivä eväänä. Siihen ei voi kyllästyä. Jatkossa piristän ruokailuani kutsumalla punaisia linssejä ja riisiä sisältävää ateriaani kylvövirvilää riisillä -annokseksi.

Ruusukaalia voi kutsua myös brysselinkaaliksi. Enpä ollut tajunnut, vaikka tiedän ruusukaalin englanninkielisen nimen, joka nimenomaan on suora käännös brysselinkaalista.

Erkki Junkkarinen nousi pinnalle vuonna 1950 Yksinäinen harmonikka -hitillään. Trivial Pursuit kuvaa osuvasti sitä, mitä pidetään olennaisena tietona. Kotoani löytyvä pelipainos on vuodelta 2005, joten ihan kasarikysymyksillä ei tarvitse visailla. Silti vielä vuonna 2005 on katsottu oleelliseksi tiedoksi Junkkarisen hittibiisi vuosikymmenten takaa. Voitteko uskoa? Junkkarisen musiikki vainoaa pelaajaa useassa kysymyksessä.

Maailman lyhin näytelmä kestää 30 sekuntia. Se on Samuel Beckettin Breath vuodelta 1969. Olisikohan herra Beckettin silti pitänyt vähän lisämateriaalia laittaa teokseensa?

Riikinkukko on lähtöisin Intiasta. Se on myös maan kansallislintu. Sinänsä siis typerää, ettei tullut edes mieleen lajin olevan sieltä kotoisin. Kuvia katsoessa vakuutun siitä, että intianriikinkukkonakin tunnettu tepastelija on kenties maailman kaunein lintu.

Enologi tutkii viinejä. Jos nyt ei kovin syvälle yhteiskunnan epäkohtiin lähdetä, niin tyydyn vain toteamaan, että on vähän kieroutunutta, että viinienkin tutkimiselle on oma oppinsa. Pidän itsekin viineistä ja jollakin älyttömällä tavalla haluan ottaa niistä selvää, mutta sille varattu oppi tuntuu siltä, että huomio kohdistetaan johonkin täysin epäolennaiseen.

+ Hygge-termi tulee tanska kielestä ja tanskalaisesta kulttuurista. Yhtäkkiä kaikki on myös itäisessä Pohjolassa kovin hyggeä. Inasen ärsyttävä ilmiö, mutta miksipä elämästä ei voisi tehdä vähän mielekkäämpää ja kotoisampaa kuin mihin on totuttu raatajien ja sisunauttien maassa. Perisuomalaisella tavalla täytyy kuitenkin olla vähän näreissään hyggeilystä. Elämästä voi tehdä hyvää ilman, että siihen tarvitaan jokin käsite. Mene ja tee elämästä ihana hyggeilemättä.

Näitäkin tietoja ilman varmasti pärjäisi. Paitsi ei Trivial Pursuitissa. Seuraavaa erää odotellessa! Lopuksi täytyy myöntää, että Trivial Pursuit -illat villasukissa ovat aika hyggeä.

Mitä epäolennaista olet oppinut viime aikoina? Innostutko tietovisapeleistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elossa

On hetkiä, joissa tuntee olevansa poikkeuksellisella voimakkuudella elossa. Sunnuntai ei lukeudu niihin, mutta ainahan niitä voi viikon päätteeksi muistella, kun ei muutakaan ole taskussa.
DSC_0109Con te partirò, paesi che non ho mai. Silloin maailma pysähtyi. Ainakin ensimmäiset unihiekan rippeet karisivat silmistä ja vaikku ropisi korvista, kun naapurin täti lauloi karaokessa Bocellin Con te partiròn. Tuntui kuin jokin mystinen puhuri olisi riehunut ympäri kuppilaa. Siinä on todellinen taiteilijasielu, jos pystyy vetämään oopperaa keskellä hikistä juottolaa. Kirkkain äänin. Pidän siitä, kun ihmiset tekevät juuri sitä, mistä eniten nauttivat.

Lumihiutaleet tippuivat hiljaa kadulle. Sulivat hetkessä siihen paikkaan. Valomerkki oli jo tullut. Odottelin kumppaniani lähikapakasta. Mentäisiin siitä yhdessä kotiin. Kaksi keski-ikäistä, siististi pukeutunutta miestä saapui ulos baarin ovesta. Toinen avasi suunsa: ”Äitiäskö sä siinä odotat?” Suutuin aivan käsittämättömän paljon. Ei tarvitse omaa äitiä odotella baarista, eikä ole koskaan tarvinnutkaan, mutta kaikilla ei ole samanlainen tilanne. Siksi kiehuin, sillä tiedän myös, että näytän nuoremmalta kuin olen, sellaiselta äidin odottajalta. Miltä tuntuisi kuulla kyseiset tökeröt sanat, jos oikeasti odottaisi äitiään pakkasessa baarin ulkopuolella?

Sviitin parvekkeen lattialaatat olivat melkein tulikuumia keskipäivän auringon porotuksen jälkeen. Phan Xi Păng kohosi jylhänä edessä. Yhtäkkiä vuoristo katosi. Sumu vyöryi vuorilta laaksoon niin rajusti, että se tunki parvekkeelle peittäen näkyvyyden täysin. Tuntui kuin olisi keskelle jättimäistä pilveä joutunut lentokone paitsi, että seisoi paikoillaan parvekkeella. Oli kylmä. Yhtäkkiä kirkastui, ja hetken päästä kaikki oli kuin muutamia minuutteja aiemmin. Sumu vetäytyi vuorille kuin pyytäen anteeksi äskeistä kohtaustaan.

Flow, joka kirjoittaessa tulee, herättää eloon. Aina ei kulje, mutta silloin, kun luistaa, tuntuu siltä, ettei mikään ole tiellä. Tuntuu kuin Finlandia-palkinto olisi jo käsissä, vaikka samalla pelkää Aleksis Kiven kohtaloa. Tosin eipä kirjoittamisesta tarvitse palkintoja saada; riittää, että nauttii itse ja tuntee elävänsä.

Kun kaikkensa antaneena voipuu sänkyyn. Mutta sitten ei nukutakaan. Vielä parempi, jos saa aamulla kääntää kylkeä ja halutessaan raottaa silmäluomia sen verran, että tutkii heräilevää kaupunkia. Harvoin tällainen arpajaisvoitto osuu kohdalle, ja siksi se voitolta tuntuukin. Huomenna taas uusi yritys.

Milloin tunnet olevasi elossa – sellaisella poikkeuksellisella tavalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka rakastaisi rumaa kylpyhuonetta?

Rakastan kotiamme. Mutta. Kylpyhuoneemme näyttää neuvostoliittolaisten moukarinheittäjien taukohuoneelta. Miten sysirumasta kylppäristä voi oppia pitämään? Onko sille tehtävissä yhtään mitään?
DSC_0087DSC_0088DSC_0075DSC_0071DSC_0080DSC_0078DSC_0089Olisi tietysti mahtavaa, jos vuoden jokaisena päivänä voisi kirjoittaa blogiin jotakin kantaa ottavaa yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta. Elämässä on kuitenkin myös pieniä huolia niiden maailmaa syleilevien murheiden lisäksi. Yksi niistä on kylpyhuoneemme, joka aiheuttaa minulle pahaa mieltä viikottain. Ei ihan joka päivä, mutta epätoivo iskee silti yli 50 kertaa vuodessa.

Melkoinen määrä elämän tärkeimpiä tai oleellisimpia asioita tapahtuu kylpyhuoneessa. Tarkemmin ajateltuna ihminen on myös kylpyhuoneessa enemmän läsnä kuin muualla, sillä usein puhelin jää ulkopuolelle, sitä ei voi käyttää saunassa eikä suihkussa. Tilassa ollaan myös konkreettisesti paljaana enemmän kuin missään muussa huoneessa – todennäköisesti. Kai sekin on elämäntapasidonnaista.

Kylpyhuoneen sisustus kertoo ihmisestä paljon: onko huone pakollinen paha vai kauniisti somistettu tila. En halua olla ihminen, joka tunnetaan hikistä pukukoppia muistuttavasta vessasta. En tosin halua olla sellainenkaan, joka muistetaan siitä, kuinka suri karmeaa kylpyhuonettaan. Meidän kylpyhuoneessamme näkyy rankalla kädellä historia. Se, kuinka laitapuolenkulkijoille rakennetusta kommuunista tuli niin sanottujen tavallisten ihmisten tyylikäs keskustaneliö. Ikävä kyllä tyylituulet eivät ole aivan saapuneet kylpyhuoneeseen asti. Tilannetta ei näköjään pelastanut edes vuosituhannen taitteessa tehty remontti.

Minkä ihmeen takia kylpyhuoneista piti tehdä näin rumia vielä pari vuosikymmentä sitten? Joku siis tosissaan ajatteli, että mummon kalsareiden väriset kaakelit koristaisivat kivasti valkoisia seiniä, joihin sopisi hyvin sairaalavaatteen sininen lattia. Eihän sen esimerkiksi harmaa kannata olla! Ei kai värioppia keksitty vasta 2010-luvulla? En haluaisi valittaa, mutta kukaan muu kuin vanhan liiton työreiska ei jätä paikoilleen vanhaa nuppia ja karmeja vaihtaessaan kylpyhuoneen oven upouuteen. Mukava kiitos siitä, että asuntoon uppoaa nelinumeroinen summa kuussa. (Tiedetään –  valita huoltoyhtiöön, älä tänne.)

Ainakin kylpyhuoneellamme on sielu. Muistoja ja värikäs historia. Niin, ja ihan hirveän ruma keltainen valo, joka saa siloposkenkin näyttämään keski-ikäiseltä. Onneksi voi pelastautua mintuntuoksuisella suihkugeelillä, jota käyttäessä tuntuu edes hetken siltä, että olisi spa-osastolla. Loppuun todettakoon, että kyllä ovat ongelmat suuria, kun saa lutrata sisätiloissa kylpyhuoneessa, josta tulee kahdestakin rööristä puhdasta, juomakelpoista vettä. Kun ei kaikilla ole edes sitä.

Miten hammastahnatuubikin voi näyttää kymmenen kertaa rumemmalta karmeassa kylpyhuoneessa? Mitä osaa inhoat omassa kodissasi vai onko se kenties juuri sellainen kuin haluat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa