Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10 syytä, miksi vanheneminen on ihanaa

Täytän ensi kuussa vuosia, ja se on ihanaa! Rakastan vanhenemista, ja voisin kai sanoa, etten edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa. Siksi kerron 10 hyvää asiaa ikääntymisestä.
DSC_0598Uskottavuus kasvaa ja ikää kuvaava numero näyttää paremmalta. Olen toistuvasti kohdannut niin työelämässä kuin arkielämässä ennakkoluuloja ikäni vuoksi, ja on tuntunut siltä, ettei minua oteta vakavasti. Yhdessä työhaastattelussa taivasteltiin kolme vuotta sitten tovi sitä, että olen 24-vuotias. Eikä siis hyvällä tavalla. Tytöttely on ollut monessa hommassa arkipäivää ja oma paikka on täytynyt todella lunastaa. Nyt, kun iän voi matemaattisin säännöin pyöristää kolmeenkymppiin, on elämä taas asteen helpompaa. Vielä, kun ikänumeroon saisi kolmosen eteen!

Mieli jalostuu ja rohkeus kasvaa. En väitä, että ihminen kasvaa henkisesti automaattisesti, kun ikää tulee lisää, mutta jotainhan on pakko tapahtua vaikka väkisin. Jos on elämänkokemusta, on oltava edes vähän viisautta. Huomaan jo nyt, että mustavalkoisuus on muuttunut selvästi harmaan sävyiksi ja uskallan tulkita niitä tarkemmin. Ehdottomuus saa selkäkarvani – jos niitä siis olisi – pystyyn. Toivoisin, että ikä toisi kaikille lempeyttä, ymmärrystä ja joustavuutta.

Itseään uskaltaa huomioida paremmin. En vieläkään osaa kunnolla kertoa, mikä minua vaivaa ja käännän edelleen toisenkin poskeni, sillä olen äärimmäisen miellyttämisenhaluinen. Sentään tiedostan sen, joten olen päässyt vähän eteenpäin. Uskallan kieltäytyä ja ajatella itseäni. Mietin usein vapaapäiväni alkaessa, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi. Eikö kuulostanutkin pelottavan paljon mietelausekortilta?

Liikuntaa on harrastettava väkisin ja terveyttä muistaa vaalia paremmin. Isäni pitäessä verenpainepäiväkirjaa olen myös alkanut miettiä fyysistä terveyttäni. Meillä on liki 32 vuotta ikäeroa, joten en usko olevani samassa jamassa, mutten voi paeta sitä tosiasiaa, että minunkin kehoni vanhenee. Esimerkiksi laihduttaminen oli kaksikymppisenä paljon helpompaa, ja toisinaan aamuisin minulla on silmäpussit. Polvet saattavat olla kipeät, ja lenkille on lähdettävä siksi, että se on yksinkertaisesti terveellistä.

Kutsuja merkkipäiväjuhliin tulee useammin. Rakastan juhlia! Ikä tuo mukanaan paljon ihania juhlia: polttareita, häitä, babyshowereita ja syntymäpäiviä. Vielä on edessä monet kolmikymppiset ja sen jälkeen voikin valmistautua jo ensimmäiseen nelikymppiskierrokseen.

Vanhoista jutuista riittää keskusteltavaa. Jo tässä iässä on mahdollista jauhaa menneistä, enkä uskalla edes ajatella, minkälaisella toistolla ikimuistoisista illoista lätistään, kun muisti alkaa pettää ja katetripissapussi heilua rollaattorin kyljessä, kuten talomme ohi kävelevällä miehellä.

Elämä on hyvällä tavalla tasaista. Inhoan tunnetusti muutoksia, joten on ihana ajatella, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän muutoksia on. Se voi toisaalta olla huonokin juttu. Tuleeko elämästä pannukakku, jos tyytyy siihen, että on taikinan kerran kaatanut pellille?

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Minkälaisia ajatuksia iän karttuminen herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sirkka-mummille, joka ehti innostua kierrättämisestä ja nähdä Reeperbahnin tytöt

Sirkka Maksimoff ei ole lukenut ilmastoraporttia, mutta hän on seurannut huolestuneena maailmanmenoa. Nykyään ihmiset ovat onneksi monessa asiassa huolellisempia kuin ennen. Näillä sanoilla tämän jutun piti alkaa, mutta ennen kuin ehdin julkaista tekstini, Sirkka-mummi kuoli. Koruttomasti ja yllättäen vessan lattialle.
sirkkamummi4sirkkamummi2
sirkkamummi1
sirkkamummi5
sirkkamummi6
sirkkamummi3
Minun täytyy tunnustaa, että haastattelua tehdessäni Sirkka-mummi ei itse asiassa tiennyt olevansa haastattelussa. Ehkä arvasi, sillä hän oli terävässä kunnossa. Vaikka älypuhelin oli hänelle tuntematon vempele, olen melko varma, että hän arvasi nauhurin pyörivän, sillä kieli oli paljon siistimpää kuin yleensä. Ajatukset jaloja, kauniita ja tarkoin valittuja. Hauskoja ja rempseitä siivosti suodatettuina.

Minä haluaisin muistaa mummin Pikku Myyn tavalla nauravana ilkikurisena kujeilijana. Sellaisena, johon Armas-vaarikin todennäköisesti rakastui. Sellaiseen Sirkkaan, jolle vaari kirjoitti rakkauskirjeitä 1950-luvulla. Sellaiseen Sirkkaan, joka kutsui itseään sontatorakaksi ja nauroi päälle makeasti.

Se ilmastoraportti. IPCC:n (2018) raportti julkaistiin otolliseen aikaan. Sitä ennen Kokkolassa asuva eläkeläinen Sirkka Maksimoff (1930–2018), tuttavallisemmin Sirkka-mummi, oli nimittäin ehtinyt saada kotiinsa taloyhtiöltä värikkään lapun, jossa esiteltiin kierrätyssääntöjä. Hän otti ohjeet vakavasti: raivasi kattiloiden täyttämästä kaapista tilaa monenlaisille kierrätyspussukoille ja vahti haukansilmällä vierailijoidensa jätöksiä.

Sirkan mielestä kaikki laatuihmisetkään eivät lajitelleet tarpeeksi. Jos ihmettelee, millainen on laatuihminen, määritteli Sirkka sellaisen ihmiseksi, joka ehti enemmän kuin hän. Mutta ei Sirkka sentään täydellinen luullut olevansa.

– Kyllä minä varmasti olen opettanut lapseni huonoille tavoille, kun syövät voita ja muuta sellaista. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että on elänyt pula-ajan, niin sitten sitä haluaa jälkikasvulleen syöttää kaikkea hyvää. Ei ole ekologista, jos sitä ajattelit, Sirkka pohti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

No ei totisesti ole. Niin kuin ei kahvikermakaan, jota mummilla oli tapana kaataa kuppiinsa valtoimenaan. Oli maitotuotteiden ihannointiin toinenkin syy. Sirkka-mummi oli kotoisin kaustislaiselta luomutilalta.

– Sehän olisi nykyään trendikästä, mutta silloin minun aikaanhan kaikki oli luomua. Ei tiedetty muusta, hän kertoi.

– Hevosenlanta oli parasta ainetta, mitä saattoi kuvitella. Siitä kasvoi niin kullankeltaisia perunoita, että kyllä ne olivat sitten hyviä, Sirkka tiivisti luomuviljelyn hyödyt.

Runomummi ja kollit

Sirkan kertoessa elämästään nykyisen vuokrakaksionsa keittiössä mietin, miksi äänitin kuulemaani. Äänitin siksi, että tunsin, etten näe häntä enää. Tätäkin juttua on vaikea kirjoittaa hyppelehtien preesenssistä imperfektiin, sillä kaikki keskustelut ilmastoraportista Subwayn patonkeihin olivat siinä hetkessä totta, mutta nyt vain muistoja, joita teknologia ehti taltioida puhelimeeni audiomuodossa.

Vanhan ihmisen kuolema ei ole koskaan yllätys, mutta se, milloin on sen hetki, on salaisuus viimeisiin hetkiin saakka. Se on haikeaa, mutta muistuttaa siitä, ettei elämä lopu kuolemaan. Sirkka-mummi näki uskon asiat toisin kuin minä ja puhuisi tässä yhteydessä oman elämänsä jatkumisesta, minä ajattelen lähinnä meitä tänne jääviä. Elämä jatkuu. Me jatkamme kulkuamme.

Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Se on pitkä lukusana kirjoitettavaksi ja pitkä elämä yksityiskohtaisesti avattavaksi. Mummin jälkeen jäi satojen kuvien lisäksi 1940-luvun alussa kirjoitettu vihko täynnä teini-ikäisen ajatuksia. Olen miettinyt hautajaisista lähtien mummin kirjoittamaa runoa. Sen nimi on Muisto.

Sirkka on kala
Pauli on kalajastaja
Suudelma on syötti
Avioliitto on paistinpannu

Pauli ei ollut vaarini, vaan todennäköisesti tavallinen teini-iän ihastus. Varmaan viereisen maitotilan poikia tai kansakoulun kasvoja.

Mummin eläessä Muisto-runo oli vielä piilossa. En siis voinut kiusoitella Paulista tai muista kolleista, kuten meillä oli mummin kanssa tapana kutsua poikia ja miehiä.

Kasvissyöjä ja sika

En ehtinyt kiusoitella Sirkkaa kolleista viimeisellä vierailullakaan. Kesken haastattelun keittiössä alkoi tuoksua tomaatti ja vieno sipuli. Se kuljetti meidät takaisin ilmastoraportin liepeille.

– Minä olen kyllä syönyt itseni irti sipulista. Terveellistähän ja melkein ilmastahan se olisi, mutta minä en enää saata, Sirkka sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Sirkan ainoa lapsenlapsi – minä siis – puolisonsa kanssa on kasvissyöjä. Sirkka kutsui meitä viherpiipertäjiksi. Mitä sellaiset mahtavat syödä?

– No ne syövät, mitä viherpiipertäjät syövät. Jotakin vihreää ja terveellistä. Ehkä lunta ja vettä, kun talvi tulee, sanoi Sirkka, vaikka lapsenlapsi paistoi samaan aikaan pakastepitsaa uunissa.

Keltasävyisessä keittiössä tuli kuuma uunin hohkatessa lämpöä kerrostalokaksion avaraan keittiöön.

– Parhaani mukaan yritän täällä siivota. Vanha talo on pian huonon näköinen, jos sitä ei siivoa koko ajan, kun uuttakin saa puunata tauotta, tiesi Sirkka.

– Ikinä ei ole minua tarvinnut siaksi sanoa.

Morsian ja siivooja

Sirkkalan seinät oli vuorattu valokuvilla. Kaiken maailman kuvapalveluista huolimatta eivät modernit kodit haali kuvia huoneisiin, ei varsinkaan jokaiselle seinälle. Toista oli ennen.

Olohuoneen suurimmassa valokuvassa Sirkka istuu 23-vuotiaana morsiamena penkillä kukkakimppu kädessään. Yksin. Sulhanen odotteli varmasti kuvaajan takana vuoroaan.

– Ei enää kuvata morsiamia samalla tavalla, mutta silloin se oli tärkeää. Melkein tärkeämpää kuin hääkuvat, Sirkka muisteli.

Hääkuvat pakattiin pahvilaatikkoihin, kun Kokkolan keskustassa sijaitseva kaksio tyhjennettiin poismenon jälkeen. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia söin spelttipuuroa muovisella lattialla, rasvasin allergiasta turvonneita sormiani ja väkersin mummin viimeiseksi jäänyttä potrettia kehyksiin.

Paperikasan välistä lattialle putosi eläkevakuutuskortti. Sirkka muuten rakasti työtään sairaalassa.

– Kyllä siivoaminen oli minulle tärkeää. Viimeksi, kun jouduin käymään Kauppatorin laidalla hotellin vessassa, tarkistin samalla heidän huoneitaan. Työnjälki oli ihan kelvollista, Sirkka sanoi, nauroi ja muisti kehua myös vastaremontoituja hotellihuoneita.

Poika ja patonki

Haastatteluhetkellä Sirkkalaksi kutsutussa kodissa syötiin Subwayn patonkeja. Kaikki paitsi Sirkka itse.

– Älä syö sitä kuin kurki käärmettä, Sirkka ohjeisti poikaansa, joka naposteli leipäänsä keittiönpöydän ääressä.

Reissun jälkeen olemme syöneet Subi-leipiä perheemme kanssa monta kertaa. Joka kerta olemme nauraneet sille, kuinka isäni syö edelleen Subia kuin kurki käärmettä. Liian nopeasti ja huonosti niellen.

Sirkka inhosi pikaruokaa. Hän söi vain kerran elämässään Hesburgerin hampurilaisen, mutta yhteisellä Subway-hetkellä hän halusi maistaa Subiksi kutsuttua Subwayn leipää, johon hänen poikansa oli valinnut paljon jalapenoja ja chilimajoneesia. Liki kuusikymppiseksi varttunut kuopus leikkasi Sirkalle palan täytetystä patongista.

Sirkka sahasi veitsellä ja haarukalla palan muotileivästä. Maisteli ja maiskutti.

– Kyllä tämä on sitten hyvää ja väkevää, kuului tuomio.

Pähkinäallergiasta huolestunut poika päätti, että mutustelulle sai tulla loppu, sillä ainesosaluettelosta ei ollut tietoakaan. Eikä Sirkka edes olisi halunnut enempää, kyllä vanhaan taikinajuureen leivottu leipä ja valtava voinokare olisivat maistuneet paljon paremmilta.

– Minä olen vähän omahyväinen, kun tykkään vain omista ruoistani, Sirkka totesi.

Ruusut ja Reeperbahnin tytöt

Sirkka jäi leskeksi 11 vuotta sitten. Aika kului nopeasti ikävän siivittämänä. Rollaattorin päällä lepäsi aina nenäliinojen lisäksi Karjala-lehtiä, sillä edesmennyt aviomies oli Karjalan evakkoja. Karjala-seuran toiminnasta tuli myös Sirkalle tärkeää.

Tutulla porukalla reissattiin ympäri Suomen. Voisi luulla, että Karjala-harrastuksella ja lähetyspiirin kakkuja myymällä päätyy korkeintaan Kälviälle, mutta Sirkka kävi jopa Kanadassa. Ja Kangasalla karjalaisten kesäjuhlissa. Se jäi viimeiseksi kotimaanmatkaksi. Kolarissa 1980-luvulla itseensä ottanut lonkka alkoi vihoitella – hitto vie! Autossakin tuli pissahätä joka mutkassa, joten oli luonnollista vähentää reissuja.

Aivan ehdottomasti matkustelua pitäisi muutenkin vähentää. Sirkka tiesi, että siitä aiheutuu hirveästi haitallisia päästöjä.

– Nytkin yhden kosmetologin poika lähti sinne isoon maahan. Mikähän se oli? Se, johon kaikki matkustavat, Sirkka pohti ja sai lopulta mieleensä Australian.

Kanadan Thunderbay, jossa Sirkka kävi sukuloimassa, ei kuulemma kummoinen ollut.

– Ei se eronnut Kokkolasta mitenkään. Tasainen pannukakku niin kuin tämäkin kaupunki.

Euroopan kaunein paikka – jos Kaustista ei lasketa – oli Sirkan mielestä risteys, josta lähtevät tiet Itävaltaan ja Saksaan. Jälkimmäinen painui muutenkin hänen mieleensä.

– Reeperbahnilla oli hirveästi naisia. Kauniita ne olivat portinpielissä, vaikka kauheitahan niiden kohtalot olivat.

Kohtalo. Se päätti, että 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on juuri sopivasti. Ja niin se onkin. Se on ihan valtava pätkä eloa ja historiaa. Se on enemmän kuin monesti voi edes toivoa.

Hautajaisissa laskettiin arkulle punaiset ruusut ja syötiin sitten lihakeittoa ja Härkis-pyöryköitä. Koruttomasti, mutta yhtä elämää kunnioittaen.

Junassa matkalla kotiin kuuntelin, kuinka humalaiset bisnesmiehet ylistivät Lauri Törniä. Sirkka-mummi olisi sanonut heitä retuiksi. Ainakin retukeffeleiksi.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Oletko taltioinut isovanhempiesi tai vanhempiesi haastatteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

7 hyvää asiaa viime viikolta

Kaikilla pilvillä ei todellakaan ole hopeareunusta, mutta uskallan väittää, että jokaisessa viikossa on jotakin hyvää. Ainakin aika usein. Minun viime viikkoni oli poikkeuksellisen mukava, ja luulen, että tästä tulee vielä parempi.
DSC_0599DSC_0610DSC_0611Maanantaina söin maailman parhaimman vegaanisen hampurilaisen Ravintola Puistossa kotikaupungissani Tampereella Koskenrannassa. Purilainen oli koottu ihanan sitkeästä seitanista, suolaisesta vegejuustosta, pehmeästä briossisämpylästä, herkullisesta vegevalkosipulimajoneesista, balsamicosta, salaatista ja rapeista perunoista.

Tiistaina sain blogikirjoitusintoni takaisin. Neljän päivän tauko tuntui ikuisuudelta, mutta uuden tekstin julkaiseminen päätti kohmeen. Instagram-kulisseista kertovasta jutusta tuli todella luettu.

Keskiviikkona aloin katsoa Markku Pölösen Oma maa -elokuvaa (2018), josta Oona Airola voitti naispääosa-Jussin. Pidän enemmän sarjoista kuin elokuvista, joten olen nautiskellut elokuvaa pitkin viikkoa pienissä pätkissä, vaikka jonkun mielestä se on varmasti elokuvan kaltoinkohtelua.

Torstaina ostin kotiin Violifen savunmakuisia vegejuustoviipaleita. En vieläkään pidä vegejuustosta kuin sulaneena, mutta jostakin syystä olen halunnut opetella. Eihän siinä järkeä ole, mutta luulen intoni johtuvan siitä, etten ole koskaan elämässäni syönyt juustoja.

Perjantaina pyöräilin pitkän lenkin ja nuuhkin kevättä oikein kunnolla. Kotona sivelin naamion kasvoilleni, istuin saunassa jalat katossa, uitin hiuksiani syväpuhdistavassa shampoossa ja valelin ne lopuksi hopeashampoolla. Perjantai on viikon ihanin päivä. Täynnä toivoa, ja silloin kevätkin tuoksuu poikkeuksellisen hyvältä.

Lauantaina kävin neljännen kerran elämässäni pakohuonepelissä. Ottaen huomion kuinka vähän pidän peleistä olen suorastaan ihmeissäni pakohuonepeli-innostani. En koe olevani niissä erityisen hyvä, mutta nautin ongelmanratkaisusta suunnattomasti. Tänään hyvästelimme toiselle paikkakunnalle muuttavan ystävämme ex-työporukastani.

Sunnuntaina en tehnyt mitään tähdellistä, sillä se, ettei tee mitään, on joskus parasta, mitä itselleen voi suoda. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta saadakseni energiaa uuteen viikkoon. Vierailin Tallipihalla, kävin ruokaostoksilla, paahdoin vihanneksia, tein seitanpihvejä ja kesärullia. Melkoinen lista, muttei tunnu miltään, kun mitään ei ollut pakko tehdä.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Mitä hyvää sinulle tapahtui viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kommentoi ja kysy! + arvonta

Julkaisin vuosi sitten tähän aikaan blogini ensimmäisen kysymyspostauksen, johon sain onnekseni muutaman kysymyksen! Tällä hetkellä lukijatilastot ovat kasvussa, mutta kommenttiboksi huutaa tyhjyyttään. On siis vanhan kunnon kysymyspostauksen aika arvontamausteella.
DSC_0582Minulta saa kysyä mitä tahansa! Toki toivon, että kysymykset noudattavat hyvää makua, ja jos oikein saa toivoa, olisi mukava saada kunnolla pohdittavaa tai vastata hauskoihin yksityiskohtiin. Lempivärien tai -eläinten ruotiminen sen sijaan ei innosta, vaikka voivathan nekin kertoa ihmisestä paljonkin. Ehkä!

Täytyy myös todeta, että arvonnan pystyttäminen tuntuu vähän laittomalta. Taustani on journalismissa, joten tämähän on vähän kuin lahjusten antamista tai vastaanottamista. En kuitenkaan ole niin kova tylsimys, etten ymmärtäisi, miksi blogistit järjestävät arvontoja. On kiva muistaa lukijoita yhteisestä taipaleesta. Uusien näkökulmien tarjoaminen ja hienot ajatukset eivät aina riitä, joten yritän ajatella arvonnan vähän kuin lehden tilaajalahjana.

Arvon kysymyksen jättäneiden kesken kaksi Finnkinon elokuvalippua.

Kyselyaikaa on 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Jos haluaa osallistua arvontaan, täytyy kommentoidessa jättää sähköpostiosoite sille varattuun kenttään. Osoitetta ei julkaista. Jos haluaa vain kysyä eikä jättää tietoja itsestään, voi kommentoidessa merkitä sähköpostiksi eiole@eiole.fi:n tai muun yhtä kekseliään.

Finnkino ei liity arvontaan. Kysymysten jättäneiden kesken arvotaan yksi palkinto, joka sisältää kaksi elokuvalippua Finnkinon elokuvateattereihin.

Kivaa viikonloppua! Kiitos, että luet ja kysyt!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa