Lorun loppu

Kello oli unohtanut, miten herättää. Minä olin unohtanut, miten herätä. Marimekon verhot tuntuivat yllättävän raskailta siirtää pakosti liian pieniin verhotankoihin pujotettuina.DSC_0025 (4)DSC_0028 (2)DSC_0027 (2)DSC_0032 (3)DSC_0033 (4)Olin jo tottunut paarmojen surinaan, säästynyt puraisulta. Toivonut pakotietä, istunut autoon ja ajanut vuoden tauon jälkeen. Kyllä kaupunkilainen on vieraantunut luonnosta. Autoon päässyt hyttynen lietsoi paniikkia, toivoin sen kuolevan ennen moottoritielle liittymistä.

Olen hankkinut uudet avainnauhat, ajatellut niiden tuovan lohtua ja hörppinyt kahvia vihdoin puhtaasta mukista. Pelännyt hetken bakteereja, mutta päättänyt unohtaa biologian. Ankkuroinut toivon muihin hyveisiin. Ajatellut, että ilta rantakalliolla pelastaa arjen suruilta. Katsonut sykkivää vesipumppua ja muistanut vanhat ympäristörikokset. Katsahtanut omaan muovimukiin ja unohtanut.

Ihminen on taipuvainen unohtamaan. Uskomaan, että kesä olisi loputtomia tikanheittoja tauluun, johon ei useinkaan osu. Viinilaseja lypsettynä tonkasta, jota viranomaiset välttävät. Ruokia, joihin kodan savu kietoutuu.

Elämää, joka tuntuu siltä, ettei sitä eläisi lainkaan.

Kello on 9.14. Minä en ole elossa.

Vaikuttaako kesälomasi kesän hahmottamiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Julkisesti sinun

Maanantaina blogini liikenne räjähti. Tiistain aikana kävijöitä oli enemmän kuin koko kuukauden aikana normaalisti. Rintaani alkoi puristaa.
DSC_0018Tammisaaresta kertova matkailujuttuni alkoi elää omaa elämäänsä alkuviikosta. Tietenkin silloin, kun olin itse matkalla vähällä tietotekniikkavarustuksella. Yllätys junassa oli melkoinen, kun WordPress-sovelluksen tilastotaulussa vilkkui tuhansia kävijöitä yhdessä päivässä. Näin pikkuruisella blogilla!

Oikeastaan olen odottanut sitä, että jokin teksteistäni osuu oikeaan hetkeen, löytää lukijansa ja päätyy jaettavaksi ketjureaktion lailla. Sitä en olisi osannut arvata, että ensimmäinen oikea hittitekstini kertoo Tammisaaresta. En, vaikka tarkemmin ajateltuna Tammisaaren-reissustani kertova juttu on malliesimerkki blogitekstistä: uutta tietoa tarjoava, sydämellä kirjoitettu ja laajaa lukijakuntaa ja yrityksiä kiinnostava.

Jutun jakojen ja lukukertojen kasvaessa ymmärsin olevani aikamoinen bloginoviisi, mikä unohtuu minulta aika usein. Se, että olen saanut journalistikoulutuksen, kirjoittanut kaupallisia sisältöjä ja satoja juttuja toimittajana, ei tee minusta ammattibloggaajaa, vaikka vaatimukset siihen ovat kohdallaan. En ole tehnyt vielä rahaa blogillani, joten ei tätä ihan ammatiksi voi kutsua. Eikä minulla siten ole ammatillista tukea touhuun. Olisipa!

Tammisaaren-juttu poiki valtavasti kommentteja jakolinkkeihin, vaikka blogiin suoria kommentteja ei tullutkaan. Suosio näkyi myös siten, että sain muutaman sähköpostin! Iski pakokauhu huomion määrästä. Siitä, että minä todella olen vastuussa kaikesta, jokaisesta sanasta ja viestistä, joita blogini välittää. Olen siitä ennen kaikkea vastuussa omana itsenäni, en työntekijänä, toimittajana tai kasvottomana yrityksen edustajana. Minun on oltava valmis perustelemaan jokainen kirjoittamani virke ja esittämäni mielipide vielä kuukausienkin päästä tekstin julkaisemista.

Kävijämäärien kasvaessa ajattelin myös ensimmäistä kertaa lukijoideni määrää. Minä kirjoitan usein pienessä työhuoneessani tai olohuoneen nojatuolissa, tällä hetkellä mökin terassilla. Työhuoneessa edessäni on valkoinen seinä, olohuoneessa televisio ja mökillä pelkkää metsää. Silti jossakin on yleisö, joka lukee tekstejäni joka päivä. Ja minun pitäisi antaa itsestäni vielä enemmän ja riisua loputkin suojavaatteet. Olla ystävä, samastuttava ja ihastuttava, julkinen ihminen.

Puhutaan tuhansista, kuukauden aikana samaan tahtiin kymmenistätuhansista. Se on ihan kammottava määrä uniikkeja kävijöitä blogilleni, mutta samalla tiedän, että käsillä voi olla uusi alku. Piste, josta kaikki vasta alkaa.

Onko sinuun iskenyt koskaan blogipakokauhu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tallinna 28 tunnissa

Edullinen, edistyksellinen ja empaattinen. Tunnelma Tallinnassa on ihanan kansainvälinen, vaikka kaupunki muistuttaakin välillä suomalaisten leikkikenttää. Jos unohdetaan siksakia kävelevät rymyturistit, jäljelle jäävät suloiset kujat, hyvä palvelu ja kekseliäät ruoka-annokset.

6.47 Elämä tuntuu epäreilulta. Miten lakisääteisellä ja palkallisella lomalla oleva ihminen voidaan pakottaa heräämään jo ennen kuutta ja kaiken lisäksi tunkemaan vielä aamubussiin, jossa muut väsyneet istuvat zombieina? Siten, että ihminen itse on varannut Tallinnan-matkan ja aamupäivälaivan.

7.17 Yksi suurimmista arkisista nautinnoista on aamupalan syöminen junassa. Annos itsessään ei ole luksuksesta kuullutkaan. Syön vihistä, joka on niin rasvainen, että jenkkakahvoja alkaa kiristää. R-Kioskin kahvi menettelee ja Plantin smoothienkin maistuu ihan kelvolliselta.

10.30 Tallink Megastar kelluu rauhallisesti satama-altaassa, kun kaarramme taksilla Länsiterminaaliin. Laiva on täynnä, minkä taksikuski onkin jo tiedottanut meille juuttuessamme ruuhkaan. Syömme Burger Kingissä, vaikkei huvittaisi, mutta muuallakaan ruokailu ei ole mahdollista.

12.48 Matkalaukun pyörät kirskuvat Tallinnan rosoisilla kaduilla. Istuudumme kahvilaan jäälattelle. Tallinnassa tarjoillaan todella tuimaa kahvia. Silmät avautuvat.

13.55 Kiinalaiset turistit ovat vallanneet hissit. Punnerramme portaat ylös hotellihuoneeseen, joka on ihanan pirteä, mutta ikkunasta avautuu rakennustyömaa. Yöpöytien reunoilla on räkää. Aikuiset ihmiset!

18.37 Ravintola Crun vegaaninen avokadopihvi on aivan mielettömän hyvä, mistä kiitos kuuluu karhunlaukkakreemille ja pestokuorrutukselle. Suolainen 17 euron hintakaan ei haittaa. Todistamme ruokailun lomassa suomalaisturistien urotekoja. Tarjoilija puhuu hienostunutta ja selkeää englantia. Viereisen pöydän suomalaiset tilaavat ruokansa suomeksi ja rallienglanniksi mutisten. Kun tarjoilija tulee tiedustelemaan ruokailun välissä annosten maistuvuutta englanniksi, naapuripöydän napostelijat alkavat puhua suomea. Eikä siitä tule loppua, vaikka tarjoilija kertoo, ettei hän ymmärrä suomea. Millä oikeudella suomalaiset voivat olettaa, että Virossa voi kaikkialla hoitaa asiat suomeksi? Eiväthän virolaisetkaan puhu viroa meille.

23.48 Katson viimeisen kerran kelloa. Vähän ennen yöpuhteita hotellin vierustalla on ollut ilotulitus. Meillä ei ole mitään tietoa siitä, miksi. Ehkä siksi, että joskus elämää voi vain juhlia ilman syytä. Vaikka järkevimpiäkin tapoja olisi kuin rahan taivaalle ampuminen.

8.21 Silmät avautuvat itsestään. Odottelen Prinsessa Ruususen heräämistä ja keskustelen ystäväni kanssa pikaviestipalvelussa. Keskustelu Ex-Onnelliset-sarjasta päättyy analyysiin sukupuolineutraaliudesta. Pesen hampaat, mutta operaatio jää puolitiehen, sillä hanavesi maistuu pahalta.

9.14 Hotellin aamupalalla ei ole sijaa analysoinnille, sillä ravintolassa on käynnissä jogurttikaaos. Ihmiset parveilevat kuin lokit jogurttipöntön ympärillä. Aina sama ilmiö. Ihan kuin 1860-luvun nälkävuodet olisivat käynnissä.

11.57 Luovutamme huoneen. Olo tuntuu kodittomalta. Minkä ihmeen takia hotellien uloskirjausaika on aina kukonlaulun aikaan?

13.50 Rotermannissa päivä on käynnistynyt vilkkaasti, ja tovin aukiolla istuttuamme siirrämme retkikuntamme kivenheiton päässä sijaitsevaan Basiilikiin, sillä mainokset vegaanimenusta ovat kutitelleet makuhermojani jo edellispäivästä lähtien. Vegaaninen caesarsalaatti on ihanan raikas. Tajuan syöväni ensimmäistä kertaa ikinä majoneesisalaattia ja ylipäätään caesarsalaattia, vaikka eihän vegaaninen annos tietenkään sisällä anjovista.

15.22 Piipahdamme SuperAlkossa ja sen vieressä sijaitsevassa liikkeessä etsimässä matkakumppanini kotona odottavalle olutherkkusuulle erikoispulloja. Suomalainen ujous iskee, kun etsimiämme tuotteita ei löydykään. Myyjä tulee esittelemään Sakun uutuuskäsityöoluita. Ostamme kaksi pulloa, koska emme kehtaa tyhjin käsin lähteä.

16.45 Joku laulaa epävireisesti Ed Sheerania laivan pubin lavalla. Taxfree-myymälä aukeaa vihdoin. Inhoan käteistä, joten yritän keksiä tapoja päästäkseni siitä eroon.  Ostan kookosöljyä, chilimaustetta ja olutmaistelijalle olkkosen.

19.32 Uhmaamme omia voimiamme ja päätämme taksin nappaamisen sijaan kävellä Länsisatamasta rautatieasemalle. Tyynenmerenkatu ja Kalevankatu tuntuvat loputtomilta. Toisaalta olo on myös yllättävällä tavalla kotoisa. Tunnistan paikkoja Outi Pakkasen kirjoista, vaikken muuten Helsinkiä keskustaa kummemmin tunnekaan.

20.40 Junan rauhan rikkoo syyllistävä kuulutus. Pysähdymme Riihimäellä, jotta junaan eksynyt matkustaja pääsee pois. Konduktööri korostaa ylimääräistä pysähdystä ja menetettävää aikaa. Tottahan se tietysti on, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä hyppäämään oikeaan junaan. Junissa on syystä selkeät merkinnät.

21.56 Tuttu liikennekaaos ottaa iltajunasta saapuvat matkustajat vastaan Tampereella. Hyvästelen matkakumppanini ja siirrän olkapäitäni hiertävän rinkan mieheni harteille. Kuusi litraa viiniä, muutama olutpullo ja Barbie-t-paita painavat yllättävän paljon. Ostoksistani – ja muiden juomasaaliista – huolimatta toivoisin, että ihmiset kävisivät Tallinnassa myös kulttuurin vuoksi. Etelänaapurimme on nimittäin onnistunut kehittymään parissa vuosikymmenessä vanhaa ja uutta yhdistäväksi maailmaksi, jonka antimista vielä toistaiseksi voi nauttia edullisesti.

Mikä on suosikkipaikkasi Tallinnassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Retkimuistoja, juustoja ja kärpäsiä

Kesä on ulkoiluretkien kulta-aikaa. Minä en ole hurjapäinen seikkailija, ja siksi retkikokemukseni ovatkin olleet lähes poikkeuksetta kommelluksien värittämiä. Ihme kyllä Vietnamissa Cat Catissa retkeillessäni kaikki sujui leppoisasti, mutta kotimaassa tilanne on ollut päällä jo lähimetsässä.
retkelläMatkustajajuusto
Ihan ensimmäiselle retkelleni pääsin koulutaipaleeni ensimmäisenä syksynä. Olin peloissani ja kauhuissani muutenkin uudesta ympäristöstä, ja matka Viikinsaareen jännitti kovasti. Suurin kauhistus oli edessä häämöttävä retkiruokailu, sillä olin jo silloin niin nirso, että kelpuuttamani ruoat pystyi laskea kahden käden sormilla yhdellä kerralla. Muistini mukaan ruokailut sujuivat hyvin muuten, mutta eväsleivän välissä oli inhoamani juustoviipale. Ensimmäisen leivän tiputin ’vahingossa’ maahan, mutta opettaja huomasi sen ja sain uuden leivän. Sen juusto päätyi lopulta taskuuni sellaisenaan. Se matkusti siellä mukanani koko päivän saarella, laivalla mantereelle, bussimatkan koululle ja kotiin koulunpihasta. Päästyäni kotiin syysaurinko oli ehtinyt helliä juustoviipaletta aika tavalla päivän aikana.

Ujo oksennus
En ole koskaan halunnut häiritä ketään tai olla vaivaksi. Alakoulussa en edes kehdannut sanoa, jos tarvitsin apua. Bussimatkoilla kärsin matkapahoinvoinnista, joka joskus yltyi oksetukseksi. En halunnut, että bussi pysäytettäisiin vuokseni, joten otin pienestä sinisestä repustani filmikameran, päiväkirjan, retkiesitteet ja puhelimen pois. Ja oksensin sinne. Reppuuni! Vanhemmat saivat kukkopillin lisäksi tuliaisena kotiin tyttärensä, joka oli kulkenut puolet päivästä selässään reppu täynnä oksennusta.

Hirvikärpänen ja keppi
Olin lapsena ja vielä teininäkin kovan luokan hamsteriharrastaja. Yhtenä syysiltana minun oli aivan pakko käydä hakemassa hamsterilleni järsittävä keppi luonnosta. Ennen kuin olin edennyt metsässä pitkälle, kimppuuni hyökkäsivät parvena hirvikärpäset. Ne sukelsivat hiuksiini ja surisivat niin, että korviin sattui. Panikoin. Mukana ollut isäni huiski kärpäsiä minkä ehti. Kotona kärpäsvaaran piti olla ohi, mutta löysin vielä yhden paholaisen kuohkeasta kiharapehkostani. Kärpänen putosi työpöydälleni paniikkipomppimiseni tuoksinnassa. Jäykistyin kauhusta ja tuhosin sen mäiskimällä sitä koulukirjoillani. Äidinkielen oppikirjaan jäi ruma ja ruskea läiskä.

Hurjistunut päkiä
Tällä hetkellä lepuutan jalkaani nojatuolin käsinojalla, sillä päkiäni oli kanssani eri mieltä Hangossa sijaitsevan Tulliniemen luontopolun virkistävyydestä. Sileäksi hioutuneiden kivenmurikoiden kuorruttama polku pahoinpiteli jalkapohjiani, eikä niemenkärjen kallioilla pomppiminen varsinaisesti helpottanut tilannetta. Luontopolku oli vain seitsemän kilometriä pitkä, ja siksi vähän huvittaa, miten seuraamukset siitä voivat olla näin kivuliaat. Sanoinko jo, etten ole sudenpentu?

Näistä muistoista jäi pois päiväkodin hiihtoretki, jonka aikana humpsahdin pehmeän lumen kuorruttamaan ojaan takapuoli edellä. Suksiin lukitut jalat sojottivat kohti taivasta, ja luulin, etten pääsisi sieltä koskaan pois. (Pääsin.)

Mikä retki on jäänyt mieleesi parhaiten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vapahdus! Päivä ilman puhelinta

Suosittelen puhelinlakkopäivää niille, jotka haluavat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja salakuunnella muiden keskusteluita julkisilla paikoilla.
DSC_0059DSC_0060DSC_006111.00 Saan idean pitää puhelimettoman päivän. Tarkalleen ottaen 12 puhelitonta tuntia. Kaksi viikkoa rullannut loma on kasvattanut aparaatin kiinni käteeni niin, että sen pakonomainen vilkuileminen turhauttaa.

11.03 Alan puhua aiheesta Instagramin tarinavalikossa. Ilmoitan äidilleni olevani koko päivän hengissä, mutten soittojen, tekstiviestien tai välittömän Facebook-viestin päässä.

11.07 Sammutan puhelimeni. Tuntuu hyvältä. Olo on vapautunut jo pelkästä ajatuksesta. Hetken pelkään jääväni jostakin paitsi, mutta sitten tulen järkiini ja totean, ettei se voi mitenkään olla mahdollista.

11.10 Avaan tietokoneen maksaakseni ystävälleni osuuteni roadtripistä koituneista kuluista. Äh, maksutiedot ovat Whatsappissa. Täräytän luurin vielä kertaalleen päälle, teen maksusuorituksen ja suljen kapulan taas. Samalla lähetän tietokoneelta muutaman tärkeän sähköpostin, joihin en odota saavani lauantaina vastausta, mutta jos puhelin olisi päällä, saisin heti tiedon mahdollisesta vastausviestistä.

11.22 Suunnittelen pyrähdystä Ikeaan. Kirjaan post it -lapulle bussiaikataulut. Hermostuttaa jo valmiiksi lapun mahdollinen katoaminen. Samalla mietin, mikä olisi pahinta, mitä tapahtuisi. Se, että seisoisin bussipysäkillä tietämättä mitään siitä, milloin seuraava auto tulee. Ja siihen olisi kuitenkin maksimissaan 20 minuuttia.

12.37 Mietin, milloinkohan bussi mahtaa tulla. Kun vihdoin pääsen bussiin, huomaan, etten kärsi lainkaan matkapahoinvoinnista. Se johtuu siitä, etten selaa tapani mukaan uutisia. Havainnoin ympäristöä ja salakuuntelen keskusteluita. Pikkupojat suunnittelevat skeittilautojen tuunausta ja bussiin saapunut ylioppilas ei ymmärrä, mitä hänen ranskan kielen stipendissään lukee.

13.53 Ostokset tehty! Nökötän Ikean lähellä bussipysäkillä. Minulla ei ole mitään hajua kellosta. Kuuntelen toisella korvalla perheenisän motkotusta lapsilleen siitä, kuinka kiltisti minuutin päästä tulevaa bussia täytyy odottaa. Mahtavaa, enää minuutti! En lopulta tiedä, kuinka paljon bussi on myöhässä. En osaa arvioida minuutin kestoa.

14.09 Hatanpään valtatiellä saan idean piipahtaa Clas Ohlsonille katsomaan, josko Limited Edition -mallisto olisi saapunut myyntiin. Yritän kaivaa puhelinta katsoakseni hinta- ja saatavuustietoja. Ei auta muu kuin käydä liikkeessä. Käynti jää pikapyrähdykseksi, sillä myynnissä on matkalaukkupari, joka maksaa 100 euroa. Minä haluaisin vain toisen niistä.

15.14 Kotona käynnistän jälleen tietokoneeni. En tunne siitä lainkaan huonoa omatuntoa. Ideahan on jättää puhelin pois, ja onhan luurissa sitä paitsi paljon sellaista, mihin ei tietokoneella pääse käsiksi. Haluaisin jakaa blogitekstini Instagramissa, mutta se saa jäädä iltaan.

17.10 Tekisi mieli selailla uutisia ja kurkata Whatsappiin. Siitäkin huolimatta, että minulla on samaan aikaan tietokoneella auki muodon vuoksi Facebook, ja uutisetkin voisin selata toiselta välilehdeltä. Pysyn lujana.

20.16 Pyöräilemme Onkiniemeen. Haluaisin katsoa kartasta, pääseekö niemenkärjen takaa johonkin. Mies ehdottaa, että menisimme katsomaan. Vastassa on pienen rämpimisen jälkeen umpikuja. Se olisi selvinnyt kartasta. Menikö ilta pilalle? Ei.

21.30 Huomaan, että ajatukseni ovat harhailleet yhä enemmän puhelimen kimppuun. Voisin kuitenkin pitää luurilakon uudelleen. Toisaalta tuntuu surulliselta, että näpyttelyn vähentämiseen auttaa vain laitteen sulkeminen kokonaan.

21.32 Luovutan. Puolitoista tuntia ennen aikarajaa. Elämä on liian lyhyt siihen, että sen käyttäisi pienten arkea helpottavien asioiden sääntelyyn.

21.34 Olen saanut kymmenen ja puolen tunnin aikana yhden sähköpostiviestin. Itseltäni. Julkaisemastani blogitekstistä. Ei muita ilmoituksia.

Oletko kokeillut viettää päivän ilman puhelinta? Millaista se oli? Miksi et viettäisi puhelimetonta päivää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa