Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minun Suomi-hetkeni

Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla (2018) inspiroi minua pohtimaan minun kaikista suomalaisimpia hetkiä. Wiskarin tuotanto jakaa varmasti mielipiteitä, mutta Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen sanoitukset kannattaa lukea.
DSC_0055Wiskari piikittelee osuvasti kappaleessaan Suomen urheiluhistoriaa: ”Entä jos lääkelaukkua ei ois Shellille unohdettu?” Samalla hän liittää jääkiekon merkityksen kansallisidentiteettiin: ”Olisko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?” Minä en muista Suomen hiihtomenestyksestä mitään. Päin vastoin. Muistan etäisesti doping-kohun ja Mika Myllylän kuoleman. Jääkiekosta muistan hyvin hämärästi MM-kullan 1995, vuoden 2011 vähän paremmin ja niiden lisäksi Patrik Laineen pettyneen ilmeen pari vuotta sitten.

Oli aika tavallisen suomalaista tai ehkä vähän edellä käymistä jopa, että sain ensimmäisen puhelimeni 8-vuotiaana. Se ostettiin heti ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen. Oli aika siirtyä astetta itsenäisempään elämään, ja se vaati luuria. Suomalaista laatua. Nokian puhelinta. Sellaista, johon sai vaihtaa kuoria niin usein kuin halusi. ”Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä, jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä?” Wiskari kysyy. Niinpä!

Tuskin ymmärsin, kuinka suomalaisesta hetkestä oli kyse, kun juhlimme railakkaasti 19-vuotissyntymäpäiviäni eräänä toukokuisena lauantaina kauan sitten. Tanssimme mökin pirttipenkeillä ja kuuntelimme kevään jääkiekkomusiikkia. Suomi oli voittanut maailmanmestaruuden. Mertarannan ääni kuului kaiuttimista ja me juhlimme. Juhlimme ja juhlimme. Uimme, vaikkei järvi ollut vielä kunnolla lämmennyt.

Onhan Suomi tietysti muutakin kuin urheilutuskaa ja teknologiavuoristorataa. En taatusti arvannut, kuinka suomalaista olikaan se, että katsoin jo lapsena Linnan juhlia ja piirsin nähtyjä pukuja paperille. Ei tällaista ole ehkä muualla. Myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa koko juhlien järkevyyden, mutta ehkä niilläkin on päämääränsä. Toivottavasti hyvä sellainen.

Tunsin valtavaa onnea ja iloa luonnosta kävellessäni kouluun aamuina, jolloin paksu lumi oli kuorruttanut oksat. Kun kävelimme ystäväni kanssa rannassa ja näimme, kuinka kallioita pitkin valunut vesi oli muuttunut jääksi ja tehnyt valtavasta kalliosta suuren veistoksen.

Kuinka suomalaiselta tuntuikaan kävellä vapun jälkeen vanhaa kotitietä pitkin, nyrpistellä nenää tielle hylätyille serpentiineille, etsiä kuumeisesti ensimmäisiä silmuja puista ja nähdä, kuinka oma isä ajaa mopedilla vastaan. Takana mökkireissu, edessä ostokset jättimarketissa.

Puhuessani suomea kiinalaisille kandingilaisessa vuoristoyökerhossa tunsin olevani muukalainen, suomalainen. Turvauduin suomeen, sillä minulle puhuttiin kiinaa, eivätkä he ymmärtäneet englantia. Tapasin myös Leshanissa norjalaismiehen, joka oli asunut vuosia Kiinassa. Puhuimme ruotsia. Sekin tuntui suomalaiselta. Tuntui siltä, että olemme naapureita, samasta maasta, vaikka niin ei ollutkaan.

Kaikista eniten tunnen itseni suomalaiseksi silloin, kun kirjoitan. Suomi on minun äidinkieleni. Tunnekieleni. Mikään kieli, jota osaan tai ehkä opin joskus ei koskaan voi voittaa suomea. Siksi palaankin vielä lopuksi Arttu Wiskariin, joka kiteyttää Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen lyriikoissa hienosti suomalaisuuden raadollisuuden. Sen, mitä meistä uskotaan ja johon me itsekin joskus uskomme.

”Parannetaan maailmaa keittiössä tissuttelemalla,
tupakoidaan ketjussa hajonneen liesituulettimen alla
Ja aamuviideltä, kun naapureidenkin viinat on juotu, on hyvä mennä nukkumaan, kun uusiks maailma on luotu.”

Minä rakastan sanoja. Lauseita, virkkeitä ja niiden luomia merkityksiä. Suomi teki minusta minut, ja suomen kieli luo minut uudelleen joka päivä.

Mikä on sinun Suomi-hetkesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Joulutaian jäljillä

Joulukuun käynnistyttyä ihan virallisesti jouluparaatein ja avatuin joulutorein komeasti soineen vaaramerkin säestyksellä on kai vihdoin syytä päästää irti uuvuttavasta ja loputtoman pimeästä marraskuusta. Mielen vallanneeseen kaamokseen parasta hoitoa lienee se, että uskaltaa antautua joulun taialle. Minäkin yritin.
DSC_0137 Ensimmäiseksi hoitomenetelmäksi valitsin joulupakettien hankkimisen ja toiseksi kodin joulukoristeiden esiin ottamisen. Ostoksilla joulun taianomaisesta tunnelmasta ei ollut ihan hirveästi jäljellä, sillä joulukulkueesta ja avatusta torista huumaantuneet ihmiset tukkivat kulkuväylät. Siinä joutui joulumieli todella koetukselle, mutta sainpahan itseni liikkeelle melko hurjien pikkujoulujen jälkeen.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä kattilani ei siis todellakaan ollut jouluvärssyä mukaillen täynnä puuroa, vaan pakastepizzaa ja thaimaalaista noutoruokaa, jotta sain häivytettyä vuoden ensimmäisten ja viimeisten pikkujoulujen itseeni jättämät tuhot. Makoilin sängyssä, ja katselin ihastuttavia joulukalenterivideoita aktivoidakseni sisäisen pikkutonttuni. Se onnistui lepopäiväni jälkeen kohtalaisen hyvin aina karmaisevaan tavarataloruuhkaan saakka. Tiedän, olin myös itse luomassa tungosta viipottamalla kaupasta toiseen, mutten silti voi olla olematta inasen äkäinen siitä, että kauppakeskuksen kapea käytävä tukitaan glögi- ja piparijonolla. Tiedän toki sen, että kaikilla ei ole varaa edes glögiin ja pipariin, mutta luulen, että sellaiset ihmiset eivät murustele pipareitaan leuhkasti keskellä käytävää.

Jouluahkeruuteni jälkeen tulos kodissamme on nyt siis se, että lahjat on muutamaa pakettia vaille ostettu ja koti koristeltu viimeisen päälle. Jopa pöytäjoulukuusi on nostettu esille, vaikka muuten pidänkin kuusen tuomista talouteen jo alkukuusta suorastaan häväistyksenä ja ennenaikaisena ilakointina. Vähän pelottaa, osaako joulusta enää h-hetkenä nauttia. Ai niin, mutta jouluhan onkin mielentila ja asenne, ei mikään koristeisiin liittyvä tunne. En tiedä, mitä teen, jos Tuleehan joulu sinunkin kotiin -rallatus tai Hei, kuuraparta soi päässä vielä kolmenkin viikon päästä.

Toivon, että jo suorittamani lahjaralli jää tähän ja osaan kuluttaa koko kuukauden järkevästi. Sitä toivoisin kaikilta. Minulla itselläni oli ennen tapana jouluostoksilla ostaa itselleni saman verran kuin muille. Ei siksi, että ajattelisin, että minun pitää saada hyvitystä lahjoista, vaan niin vain tapahtui, kun näin kauniita tavaroita. Tänään ostin vain kotiin korianteria ja sitruunaa, muut ostokset käärin lahjapaperiin. Kaksi valmista pakettia jätän myös hyväntekeväisyyteen.

Mediakka vaikenee tänä vuonna jouluaiheista lukuun ottamatta jouluperinnemietteitä ja kulttuurivinkkauksia. Jätän suosiolla muille joulumaniapäivitykset, sillä tunnelmallisesta vuodenajasta huolimatta elämässä paljon muutakin kuin kiiltävät koristeet ja kulutusjuhla.

Sen verran antaudun kuitenkin jokapäiväiselle jouluriemulle arkielämässäni, että seuraan tiiviisti Ylen mainiota Aikuisen naisen joulukalenteria. Suosittelen!

Lukisitko mielelläsi joulujuttuja myös tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajatuksia ennen DNA-testin tuloksia

Tilasin DNA-testipakkauksen tänään. Kuukauden päästä tiedän paremmin, mistä tulen ja kenen kanssa. Onko sillä mitään merkitystä?
medicine-163707_960_720Kuva: Pixabay

Tehdessäni FamilyDNA:n serkkutestitilausta innostuin eniten siitä, että saan vihdoin tietää, mistä perimäni maantieteellisesti tulee. Sen selvittäminen on tuntunut tärkeältä, sillä sukunimestänikin voi päätellä, että isäni puolen juuret on istutettu kauan Suomi-neidon helmasta jonnekin itään. Äidin puolelta hänen tekemänsä sukututkimuksen perusteella jäljet johtavat Pohjanmeren toiselle puolelle ja Keski-Eurooppaan. Odotan ja ehkä vähän toivonkin, ettei perimäni olisi kovin suomalainen. En edes tiedä, miksi. Ehkä ihmisellä on tarve tuntea itsensä erityiseksi.

Miten elämäni muuttuu, kun etninen alkuperäni selviää? No ei mitenkään. Herään samalla tavalla joka aamu töihin, äidinkieleni on edelleen suomi ja passini Suomen EU-asiakirja sitten, kun joskus jaksan sen uusia. Jos sukulaisia löytyy Saksasta, ei maan kielen kielioppi avaudu minulle lukematta ja tuskin alan tuntea syvää kaipuuta torille, jossa pretzelit ja bratwurstit paistuvat katukojuissa rasvassa tiristen. Venäläisyys herättää enemmän kiinnostusta, sillä jos juuria on itärajan takana, saan vahvistuksen monelle epäilylle ja piilotetulle tarinalle. Uskon kuitenkin, että tieto etnisestä alkuperästä rauhoittaa, sillä on luontaista olla kiinnostunut siitä, mistä tulee. Mieli on levollinen, kun ei tarvitse arvailla.

Testi antaa perimän alkuperän lisäksi sukulaisuusosumia, jos muut ovat tehneet vastaavan testin. Kuulemani mukaan jotkut DNA-testin tehneistä ovat kokeneet, että elämä on mennyt pilalle testin jälkeen. Yllätyssukulaiset ja paljastuneet petokset ovat romuttaneet perheidyllejä. Kun tekee perimää selvittävän testin, täytyy varautua siihen, että yllättäviä perhesuhteita voi paljastua, ja sehän jokaisen on hyväksyttävä testiä tehdessä. Ei tuloksia voi ohjata uskomalla hyvään. Itse asiassa, jos testi onnistuu kertomaan jotakin uutta, on se silloin erityisen onnistunut.

Olisi kutkuttavaa saada tietoa yllätyssukulaisista tai salatuista sisaruksista, mutta valitettavasti minulle ei taida olla luvassa sellaisia – ainakaan kovin läheisiä. Jos minulle löytyisi esimerkiksi tuntemattomia sisaruksia, ottaisin heidät ilolla vastaan. Kai minussa elää ainoan lapsen ikuinen sisaruskaipuu, sillä tiedän, että perheessäni ei ole lehtolapsia, ja siksi mitään henkilökohtaisesti erityisen koskettavaa ei voi ilmaantua, mutta sisarukset olisivat silti mukava lisä elämään. Saman testin tekevä äitini sen sijaan voi saada hänelle merkittävää ja mieltä rauhoittavaa tietoa vanhempiensa juurista. Olen itsekin innokas kuulemaan niistä, mutta koska en ole tavannut tarinoihin liittyviä, jo kauan sitten edesmenneitä henkilöitä, ei tieto ole sydäntäni lähellä samalla tavalla kuin äidilläni.

DNA-testin teettäessä kannattaa myös muistaa, että sukulaisuus perustuu kaikesta huolimatta ihan muuhun kuin DNA:han koodattuun tietoon. Osumalistalla näkyvistä ihmisistä, kaukaisista sukulaisista, ei tule sillä sekunnilla rakkaita, vaan ne tärkeimmät läheiset löytyvät muistoista, joissa Barbie-leikit kuvattiin videolle, tehtiin retkiä peikkometsään ja naurettiin viinilasin äärellä ihan älyttömille jutuille. Tekisi mieli sanoa, että sillä, onko jonkun kanssa samaa verta, ei ole mitään merkitystä, mutta ei se toisaalta ihan niinkään ole. Voisi sanoa enemmin niin, että se, mitä DNA-testi näyttää, ei pyyhi pois nykyisiä sukulaisuussuhteita, vaan tuo vain bonusläheisiä elämään, jos samaa perimää kantavat ihmiset haluaa ottaa arkeensa. Jos niin ei tee, on kaikki niin kuin ennenkin.

Oletko tehnyt DNA-testin? Oletko saanut yllättävää tietoa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa