Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Päärynöitä, vaniljasokeria ja yksi leskeksi jäänyt mies

Tänään luvassa on seitsemän pientä tarinaa sukunimistä vaniljasokeriin ja lesken ikävään. Näitä seitsemää kohtaamista ja kommenttia minä en saa mielestäni!
DSC_0086 (2)”Kun sun sukunimi on vähän etninen, niin mistä sä olet kotoisin?” No, ensimmäinen kotini oli Pispalassa, ja siitä pidän kynsin hampain kiinni, mutta pakko myöntää, että kävin ala- ja yläkoulun Kangasalla. Että joo, olen Tampereelta. Ai, miksi sukunimeni on outo, en oikeastaan tiedä ihan täysin. Se tulee Venäjältä, vaarin äidin suvusta. Aika kauan olin valmis antamaan mitä tahansa, että minulla olisi äidin sukunimi – ei nimeä, joka pitää luetella kirjain kirjaimelta. Lapsena suurin toiveeni Muumitalon lisäksi oli nen-päätteinen sukunimi. Taidanpa kirjoittaa sukunimiasiasta ihan kokonaisen tekstin.

”Missä kulmassa auringonsäteet tulevat ikkunasta suhteessa sänkyyn? Minkälaisia kaihtimia suosittelet?” kysyi minulta keski-ikäinen nainen, kun olin muuttamassa eräästä asunnosta pois. Talvi oli kääntymässä kevääksi, pikkuruinen yksiö oli kuurattu kiiltäväksi ja uusi asukas saanut avaimet kouraansa. Minä otin mukaani viimeisen muuttolaatikon ja mietin, kuinka uskomatonta keskustelua käyn. En tiennyt säteistä tai sälekaihtimista, mutta sen osasin sanoa, että riisiä on turvallista keittää liedellä ja että lähipuisto on yleensä hiljainen.

”Haluatko suklaata? toisella planeetalla ollut mies kysyi minulta bussissa ja puristi kädessään liiskaantunutta Geisha-patukkaa. Ei kiitos tällä kertaa, hymyilin. Hyi ei ikinä, kenenkään taskusta liiskaantunutta suklaata. Ei tutun eikä tuntemattoman, ajattelin.

”Miksi nämä päärynät maksavat yli kaksi euroa, vaikka tuon hyllyn lapussa näkyy hintana kaksi euroa?” Ne maksavat yli kaksi euroa siksi, että päärynöitä on pussissa yli kilo, ja siksi täytyy maksaa vähän yli kaksi euroa, kun kilo maksaa kaksi euroa. Ei mennyt perille. En ole koskaan ollut kaupassa töissä, mutta jostakin syystä lähimarketin senioriosasto kyselee minulta kaikenlaista ostosteni lomassa. Päärynäepisodin aikana muistin, miksi en koskaan voisi olla luokanopettaja. Koska en jaksa selittää joka päivä, miksi 1,2 kiloa päärynöitä maksaa enemmän kuin kilo päärynöitä.

”Onks sulla tietoa, missä vaniljasokeri on? Että onko näkynyt täällä?” kysyi minulta erittäin kovassa humalassa ollut mies kaupan hyllyjen välissä. Kerroin, että on todellakin näkynyt, mutta seuraavassa välikössä. Mies kiitti, ja minä mietin, että miksi ihmeessä kukaan menee ostamaan umpikännissä vaniljasokeria.

”Mä olen menossa mun vaimon haudalle. Se nukkui pois kolme kuukautta sitten, ja mulla on ihan kauhea ikävä sitä”, vanha mies sanoi minulle bussipysäkillä. Ihan rehellisesti sanottuna minua ei olisi kiinnostanut jutella kenellekään. Päätä jomottivat edellisillan kekkerit ja edessä oli pitkä bussimatka naapurikuntaan. En osannut sanoa oikein mitään. En ottaa osaa tai small talkata muutakaan. Taisin sanoa, että ihan varmasti on ikävä, mutta hienoa, että kuitenkin menet nyt haudalle.

”No mua ei kyllä kiinnosta, mihin sä olet menossa. Lipuntarkastajia kiinnostaa”, bussikuski tiuskaisi samalle leskimiehelle, joka nyt kertoi maksavansa käteisellä, kun kortille ladatut vyöhykkeet eivät ulotu hautausmaalle. Niin jatkui bussikuskin selvästi kurjalta vaikuttava työpäivä, vanha mies meni vaimonsa haudalle ja minä Hesburgeriin.

Silloin oli kevät niin kuin nytkin ihan pian. Aurinko paistoi paljaiden puiden oksien välistä, varpaat kastuivat lätäköissä ja kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Mitä kommenttia sinä et koskaan unohda?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kakkapippeli ja kävelysauvat

Aivan heti ei uskoisi, että tarinat huorista, pelleistä ja Titanicista mahtuvat samaan juttuun, mutta kyllä se vain on mahdollista. Niin ihmeellisiä kohtaamisia tapahtuu, kun tepastelee talvisella kaupungilla korvat höröllä.
DSC_0032
Pieni poika pohtii bussissa, onko pian 50 vuotta täyttävä mummo ollut elossa, kun Titanic upposi. Äiti vastaa hänelle, että ei ole ollut, mutta isomummon mummo on. Poika on hiljaa hetken ennen kuin vastaa.

– Kakkapippeli.

Ohikiitäviä ovat viisauden hetket.

Hetkeä aiemmin olen ollut suorastaan hämmentynyt, miten pikkuruinen piltti voi edes tietää, mikä Titanic on. Minua naurattaa, vaikka ei kai kakkapippelille saisi nauraa. Mietin omaa mummoani. Edes hän ei ollut Titanicin aikaan hengissä, ei edes solun murto-osana. Mutta minun äitini mummo oli. Täysi-ikäinen, vapaa ja kapinallinen.

Iltapäivällä kaupan infopisteellä serbialainen mies kertoo äidilleni tuoreesta erostaan. Hänellä on kolme poikaa Suomessa ja ’uksi’ Serbiassa. Nyt pitäisi löytää asunto, sillä vaimo on ilmoittanut, että olisi parempi etsiä sellainen.

Kaupasta palatessamme sekavan oloinen mies työntää perässämme pyöräänsä hangessa. Hän huutaa yksinään. Hän karjuu äidilleni kävelysauvoista, helvetin sauvoista, joilla ei saisi huitoa. Ennen kuin hänen huutonsa hukkuu lumisateeseen, erotan vielä yhden lauseen.

– Saatanan vitun pellet, mies uhoaa ja me juoksemme.

Me juoksemme lumen raskaaksi tekemällä tiellä kovaa. Harmittaa. On ikävää juosta karkuun ihmistä, joka on lähtenyt jo toiseen maailmaan. On pelättävä ihmistä, jonka tiet ja teot ovat arvaamattomia.

Kun istun vanhempieni keväänvihreällä sohvalla, minua harmittaa. Tuntuu pahalta, että on olemassa ihmisiä, jotka nojaavat pyöränsä tankoon viimeisillä voimillaan ja joiden askelista joka toinen lipuu taakse. Tuntuu pahalta, että on ihmisiä, joita kävelysauvat pelottavat ja joiden täytyy siksi karjua tuskansa ja aistiharhansa ulos.

Me kaksi pelleä keitämme iltakahvit ja luemme lehtiä. Äitini kävelysauvat nököttävät eteisessä kuivumassa kura-astiassa. Sauvat nojaavat vasten vaatekaappia vielä silloinkin, kun herään, peseydyn, syön ja hyppään bussiin. Bussin ovilla on vaikeuksia sulkeutua, minkä vuoksi varoitussummeri huutaa koko matkan. Pitkän matkan.

Odotan iltapäiväksi sovittua lounasta ystäväni kanssa. Kun olemme löytäneet toisemme läheisessä kauppakeskuksessa, hakeudumme talvesta täristen läheiseen ravintolaan lounaalle. Sitä ennen remontin kourissa taistelevalla Hämeensillalla hento mummeli työntää rollaattoriaan keskellä kulkuväylää. Me odotamme, kunnes väistämme. Vanhan naisen hiukset ovat harventuneet ja harmaantuneet vähän samalla tavalla kuin hänen rollaattoristaan ovat punaiset maalit rapistuneet jo ajat sitten. Hän huutaa. Huutaa vielä uudestaan peräämme.

– Huorat siinä. Huoria te olette. Te olette huoria!

Raakkuva ääni kaikuu korvissamme. Oikeasti olen tikahtua naurusta, mutta samaan aikaan mietin, kuinka surullista on elää tällaisten solvausten keskellä. Yksikään kurja huuto, joka minulle on rähisty vuorokauden sisällä, ei ole ollut tarkoitettu minulle sillä tavalla kuin ymmärrän loukkaamistarkoituksen. On silti surullista elää sellaisessa paikassa, jossa on ihan tavallista huoritella ja pelletellä.

Uskon, että monesti olisi parempi olla hiljaa, ja jos on aivan pakko pitää ääntä, voi vaikka tyynesti todeta: ”Kakkapippeli.” Siihen ei useasti ole hirveästi lisättävää, sillä ihan tavallinen ihminen jää yleensä miettimään, mitä hänelle todella halutaan viestiä. Suosittelen siis kakkapippelin käyttöä kaikille, jotka haluavat kääntää vaikean tilanteen voitoksi. Ja niille, jotka huutelevat toisille törkeyksiä, suosittelen vanhaa tuttua saippuavettä suuhun pantavaksi. Saattaa hetken kirvellä.

Minkälaisia letkautuksia sinä olet viime aikoina kuullut tuntemattomilta ihmisiltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten vanhan miehen kuolema, pakarat ja punasipuli liittyvät uintiharrastukseeni?

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan uimista. Se on ollut aina osa minua, vaikka viime vuodet olen lähinnä kulkenut uimahallin ohi töihin tai viininmaisteluiltaan sen sijaan, että olisin hypännyt altaaseen.
DSC_0076En muista ensimmäistä uimahallireissuani, mutta sen muistan kyllä, kun kävimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa koululuokan kanssa polskimassa hallissa. Yksi tyttö pissasi alleen, ja vanha mies kuoli viereisessä altaassa sydänkohtaukseen. Paluumatkalla minulla oli niin huono olo, että oksensin reppuuni.

Huomaan pitäväni itseäni tietynlaisena tyyppinä, jonka elämään kuuluvat tietyt asiat, mutta saatan havahtua vuosien päästä siihen, etteivät kyseiset seikat ole kuuluneet arkeeni enää aikoihin. Uiminen ja hallissa käynti on yksi niistä. Kun olin lapsi, kävimme säännöllisesti, joskus useita kertoja kuukaudessa, uimassa äitini kanssa. Kesät vietin lähijärvellä sukeltelemassa. Kaiken kukkuraksi olen asunut koko aikuisikäni uimahallin vieressä, kirjaimellisesti naapuritontilla, enkä silti ole käynyt uimassa kuin kerran. Silloin olin 20-vuotias ja uimahallin vastaanottotyöntekijä kysyi, haluanko ostaa lastenlipun. En halunnut, se oli tarkoitettu alle 14-vuotiaille. Samana vuonna teimme vielä ystäviemme kanssa hetken mielijohteesta reissun Serenaan, jossa löin pääni liukumäessä. Kotimatkalla automme oli vähällä hajota Tervakosken kohdalla.

Olen siis yrittänyt palauttaa uinnin elämääni, mutta inspiraatio ei oikein ole lähtenyt lentoon – tai siis veteen. Oli kuitenkin ilo huomata, että puidessani polskimisasiaa sainkin yllättäen runsaasti yksityisviestillä uimakaveritarjouksia. En siis liene ainoa, joka on hukannut syvyksiin halliharrastuksensa. Enemmän some-yhteydenottoja olen saanut vain lisääntymisjutustani ja Instagramissa esittelemästäni täydellisestä punasipulista.

Harrastuskaveritarjousten lisäksi uinti-intoni jälleensyntymistä on edesauttanut oikeanlaisen uimapuvun ostaminen. Aiemmin kokouimapukuja ei varmastikaan vallitsevan muodin vuoksi ollut saatavilla, minkä vuoksi veteen meneminen tuntui ajatuksenakin jo kurjalta. En ole ikinä – onpa kokoni ollut mikä tahansa – tuntenut oloani kotoisaksi bikineissä. En pidä siitä, että ihomakkarani roikkuvat näkyvillä enkä myöskään siitä, että vatsani on paljas. Se ei tunnu hyvältä, vaikkei vyötäröllä olisi rasvaa lainkaan. Muodin kiertäessä kehää on ollut huojentavaa huomata, että viime vuosina kokouimapuvut ovat jälleen tulleet osaksi kauppojen vakiotarjontaa, joten olen ostanut peräti kaksi uutta uima-asua. Ensimmäisen ostin ulkonäön perusteella, mutta se oli niin paljastava, että oli parempi hankkia vielä toinen, uimahalliystävällinen riepu, jossa pakarat eivät paista eikä mikään vilku turhaan. Tekosyyni jäädä kotiin ovat siis loppuneet.

Tosin iltapäivälehtien perusteella Oulussa ja Haapavedellä riehuu sarjakakkaaja paikallisissa uimahalleissa. Meillä Tampereella on onneksi vain sarjakairaaja, joka ei ole laajentanut toimintaansa vielä uimahalleihin. Kynnys altaaseen hyppäämiseen pitäisi olla matala, vaikka täytyy myöntää, että viime aikojen uutiset ovat saaneet minut miettimään aika paljon uimahallien hygieniaa, enkä halua alkaa pohtia edes ääneen kaikkea mieleeni tulevaa. Kunpa ihmiset miettisivät enemmän muita kuin itseään, mutta pitäisivät silti itsestään huolta. Silloin hallivedetkin olisivat kirkkaita.

Pidätkö uimahalleista? Mietitkö koskaan niiden hygieenisyyttä? Jos et ui, kerro ihmeessä, miksi et!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa