Pysähdy.

Kiirekroonikolla on harvoin aikaa, mutta seuraavaksi sitä pitäisi nipistää siihen, että oppii pysähtymään. Sen ei tarvitse olla syväluotaavaa itsetutkiskelua. Ihan arkinen puistohetki riittää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen ihminen, jolla on aina kiire. Se, joka harvoin ehtii yhtäkkiä lounaalle. ”Et sä varmaan ehdi, kun sulla on kaikenlaista menossa”, kuulen. Alituinen meno on tosin ihan ymmärrettävää päivätöiden, sivutöiden ja gradun vuoksi. Mutta silti, oli kellonaika mikä tahansa, olen kiireinen. Osa kiireestä johtuu myös siitä, että haluan kotiin rauhoittumaan. Eihän kukaan ole ikiliikkuja.

Jatkuva tunne siitä, että pitäisi aina olla jo muualla tekemässä jotakin muuta, ei kanna kovin kauas. Siksi olen järjestellyt elämäni niin, että se on mielekästä ja koostuu vain osista, jotka pysyvät hyvin hallinnassa. Pidän siitä, että päädyn erilaisten kirjoitusprojektien pariin, mutta kohtuus kaikessa. CV ja rahapussi rakastavat työsumaa, mutta jatkossa aikataulutan elämäni niin, että aikaa jää myös siihen, että joskus voi vain pysähtyä.

Ihan oikea pysähtyminen ei edes vaadi suuria raivauksia arkeen. Kiire on tunne, ei aina mikään pakko. Pyöräilen työmatkalla monen kauniin puiston läpi. Katselen niitä ja mietin, kuinka kaunis kotikaupunkini onkaan. En koskaan jarruta ja istahda puistonpenkille, vaikka siihen olisi oikeasti aikaa. Alle tunti on aika vähän elämästä. Sen sijaan, että viuhdon hikisenä ja nälkäisenä kotiin, voisin hyvin ostaa läheisestä Manoushesta ruokaa ja syödä sen puistossa kaikessa rauhassa.

Viime viikolla Robbie Williams konsertoi Ratinassa. Pyöräilin ohi ja ihastelin tunnelmaa. Ei tullut mieleenkään pysähtyä, vaikkei ollut kiire mihinkään. Ei mitään, mitä olisi pitänyt vielä aivan pakosti tehdä. Samalla viikolla shoppailureissulla ystäväni kanssa hätkähdin vaatekaupan myyjän kommenttia todetessani ohimennen ystävälleni meidän olleen erityisen tehokkaita tänään. Myyjä ehdotti, että menisimme kahville. Ei ollut tullut mieleenkään, sillä piti suorittaa ja löytää tarpeelliset ostokset. ”Menkää ja ostakaa jotkut herkkulattet”, sanoi myyjä paketessaan ostoksiamme. Niin teimme. Mikä sitä paitsi olisi tärkeämpää kuin istua alas ja jutella? Ihan vain olla.

Riuhdon välillä niin vimmatusti jopa kameran kantohihnaa, että kamera napsaisee kuvan vahingossa. Eikä oikeasti ole mihinkään kiire. Samalla hetkellä otetuissa kuvissa asuu oikeasti rauha.

Osaatko sinä pysähtyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se, jota kannat ikuisesti

Tänäkin viikonloppuna monta pientä palleroa kastetaan ja nimetään. Isoja päätöksiä, huonoja valintoja ja täysosumia. ”Ei nimi miestä pahenna” on valhetta, johon pitää varautua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tule mieleen kulttuuria tai uskontoa, jossa nimensä voisi itse päättää. Se annetaan, joskus ansaitaan. Siltä vain näytetään ruttuisena vastasyntyneenä. Kannetaan hautakiveen asti vanhempien suosikkinuken nimeä, isosisarusten heittämää vitsiä, naapurin suloisen pellavapään perintöä. Oli niin söpö, että oli pakko antaa omallekin lapselle.

Suomessa ei nimetä heimopäälliköitä tai automaattisesti anneta isän ja isoisän nimeä, joita tosin monet silti suosivat perinteitä kunnioittaakseen. Vanhemman vastuu on pienen elämän alkaessa valtava. Nimi on pienin murheista, mutta silti käytännön asia, joka vaikuttaa arjessa yllättävän paljon mitä vanhemmaksi verso kasvaa.

Maailman kansainvälistyessä muuttuu entistä ajankohtaisemmaksi pohdinta siitä, ovatko marjaliisat, kalevit ja arhipat jo nähneet parhaat päivänsä. Pitäisikö miettiä täysin kansainvälistä nimeä, edes yleispohjoismaista? Vai tyytyä supisuomalaiseen? Sellainen, jonka kanssa ei tule ongelmia ja jonka takia ei kiusata. Nimeämisen vapauduttua täytyy myös tottua muihin kuin Kaanainmaan ja Mooseksen antimiin. On hedelmiä, väännöksiä kaukomailta ja luonnonihmeitä ihmislasten niminä. Tarinoita lähiöistä ja menneeltä vuosituhannelta kaivettuja aarteita.

Olen sitä mieltä, että vanhemman vastuulla on valita nimi, joka ei aiheuta tahallisesti törkeitä mielikuvia tai sellaisia mielleyhtymiä, jotka kohdistavat huomion tarpeettomasti nimeen. Toisaalta on kuitenkin älytöntä ajatella, että nimi pitäisi valita sen perusteella, ettei lapsi joudu kiusaamisen kohteeksi. Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi niin, ettei hän kiusaa. Ei nimen tai minkään muun takia.

Suomessa nimiä ei ajatella merkityksen näkökulmasta – ainakaan yhtä paljon kuin monessa muussa maassa ja kulttuurissa. Ei minua nimetty tarkoittamaan armoa tai tuomaan sitä tähän maailmaan. Ei ystävästäni kasvatettu prinsessaa tai kapinallista, vaikka nimet niin antavatkin ymmärtää. Ei aurinkoa, ei uskonnollisen tehtävän suorittajaa. Voisi siis luulla, ettei nimellä olisi väliä, jos sillä ei ole tarkoituksella valittua merkitystäkään. Itse asiassa, koska lähes kaikki nimet polveutuvat tavalla tai toisella heprean kielestä tai Raamatusta, on erikoista, ettei niiden merkitystä pohdita tarkemmin. Mitä oman lapsensa nimellä haluaa sanoa? Vai haluaako vain lausua kauniilta kuulostavan nimen vuoden jokaisena päivänä? Kauneus on korvakohtaista.

Aina nimen kantajan mieltymykset eivät kohtaa sitä, mitä kehdossa annettiin. Nimeään voi oikeasti inhota. Monesti kyse on teinikapinasta, periaatteellisesta inhosta. Kun ei kukaan muukaan täällä ole Silja, Miina tai Lasse. Joskus epämukavuus kantaa aikuisuuteen asti. Omien havaintojeni perusteella nimen vaihtaminen herättää yleensä kummastusta, sukulaisissa jopa suuttumusta. Moni voi odottaa niin kauan, että vanha sukulainen potkaisee tyhjää, jotta nimen voi vaihtaa ilman välien katkeamista. Meillä on velvoite olla nimettyjä väestörekisterissä ja siksi pitäisi myös olla vapaus ja oikeus muuttaa nimeään. Valtion puolesta toimenpide hoituu ilmeisesti ongelmitta ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta henkinen taakka voi olla yllättävän painava. Mitä niin pyhää annetussa nimessä on, ettei sitä voisi vaihtaa?

Olen inhonnut omaa nimeäni. Paljon ja hartaasti. Mutten niin syvästi, että vaihtaisin sitä. Olisin halunnut olla Sofia tai Aleksandra. Ysäritrendien puolesta kaikki mahdollisuudet olivat olemassa, mutta joku muu päätti toisin. Näin aikuisena olen ihan sinut nimeni kanssa, vaikka se on pitkä ja vaikea, eikä usein mene oikein. Vanhuksena ei varmaan edes kynä pysy enää kädessä allekirjoituksen pitkän nimenselvennyksen raapustamiseksi. Silloin surkeat puumerkit saavat riittää, sillä olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tällä mennään loppuun asti.

Jotain siitä, kuinka vakavasti nimet otetaan, kertoo se, että kalenteri listaa myös nimipäivät. Suuri, juhlallinen hetki on se, kun uusi nimi pääsee listalle. Jos oikein tarkasti ajattelee, niin mitä sitten. Mitä pitäisi juhlia? Sitä, että vanhempien valitsema nimi on vihdoin virallisesti kaikkien nähtävillä. Elämässä on onneksi paljon tärkeämpiä asioita kuin muutama kirjain passissa.

”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”, sanoi äiti. Se on totta kuitenkin vain kohtuuden rajoissa. Aika moni nimi onneksi mahtuu tähän mittaan. Jos jostain syystä kokee, että tilaa on liian vähän, on sekin kohtuullista, että tekee haluamansa muutokset. Tänään voi olla uuden nimesi päivä.

Mitä mieltä olet omasta nimestäsi? Entä lapsesi nimestä? Oletko harkinnut nimen vaihtamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon parhaat hetket

Elämä näyttää melko uomiinsa kangistuneelta, jos yksittäisen viikon parhaat hetket ovatkin niitä, jotka toistuvat yli 50 kertaa vuodessa. Ehkä kaikki on silti niin kuin pitää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASunnuntaitsekkaus
Haluan pitää asiat järjestyksessä ja olla hyvin selvillä siitä, miten tuleva viikko kulkee. Siksi oikeastaan uusi viikko alkaakin sunnuntai-iltana, jolloin avaan kalenterin, töherrän sen täyteen merkintöjä, kurkistelen verkkopankkiin, tulostan tärkeät tiedostot paperille ja lähetän mummille kirjeen, jos häneltä on ehtinyt tulla vastine. Varmistan työt ja asennan kolme herätyskelloa soimaan aamuksi. Lopuksi täytän vielä blogin viikkokalenterin mahdolliset aukot.

Hyvää juomaa ja huonoa musiikkia
On käynyt varmasti selväksi, että työhuone on minulle rakas paikka. Kynnyksen yli ei ole kovin monella asiaa. Yleensä yleistarkistuskierroksen jälkeen ajaudun Spotifyhin, avaan viikon suositukset ja eksyn kuuntelemaan jotakin kauan sitten kuopattua iskelmähittiä. Juon vichyä tai kolaa, jonka sallin itselleni harvoin. Viime aikojen suosikki on ollut Saija Varjuksen Kauriinmetsästäjä. Aivan ajanhermolla.

Päiväunet yhdessä
Olen todennäköisesti aika surkea unikaveri. Rauhoittuminen työpäivän jälkeen on vaikeaa ja välillä kuvitteellinen astma iskee päälle, eikä henki kulje päivälevolla. Melkoisen väsynyt täytyy olla, että taju lähtee keskellä päivää. Silti päiväunet yhdessä köllittynä ovat ihanat ja hyvä hetki keskustella ihan rauhassa. Ei mitään ruokasuunnitelmia, kvanttifysiikkaa, filosofiaa tai juoksevia asioita.

Ilta-ajelulla tyhjässä kaupungissa
Ihmisillä on aivan liikaa autoja. Sen kuulee tieltä kantautuvasta mölystä, huomaa nenään kertyvästä katupölystä ja siitä, että ilmakehä hermostuu pian kokonaan kaasuista. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö keskellä viikkoa arki-iltana olisi rentouttavaa huristella pitkin tyhjiä katuja. Ei tietenkään ihan turhaan; viimeksi palautin lainassa olleen auton vanhemmilleni. Ilta oli kaunis ja tiet ruuhkattomat. Kunhan muisti väistellä ratikkatyömaata.

Uusia ruokalöytöjä lähikaupasta
Kun ruokavalio on melko kapea, ainakin, jos sitä vertaa sekasyöjän tuotevaihtoehtoihin kaupassa, lähimarketista on usein hankalaa löytää mitään uutta. Eihän suosikkikasviksianikaan ole välttämättä tarjolla. Viimeksi iloitsin siitä, että Urtekramin tuotehylly on vihdoin pystytetty viereiseen kauppaan. Tapenade maistuu hyvältä kurkun kanssa, ja italialainen mauste on ollut jo kovassa käytössä.

Shoppailuonni
Epäonnistuneen ekoihmisen omatuntoa kolkuttelee moni asia, mutta joskus aivan täysi holtittomuus kaupoilla kannattaa. Täydellinen ostosreissu koostuu siitä, että löytää etsimänsä ja tarvitsemansa tuotteet sekä niiden lisäksi jotain vähän tarpeetonta, mutta niin ihanaa. Neuleen, käsirasvan tai tusinapokkarin.

Pyöräilyä Ratinassa Williamsin keikan aikana
Kuluneella viikolla kaupunki heräsi eloon kerrankin. Robbien järjestämä valoshow näkyi kadulle asti, ja kappaleet sanotuksineen kantautuivat korviin selvästi. Ratinan edusta oli täynnä koloistaan esiin hiipineitä keikkakuuntelijoita. Missä he ovat arkena, kun stadion on autio? Melkein harmitti, että viiletin pyörällä niin nopeasti ohi. Olisinhan voinut itsekin pysähtyä ja ihan vain olla. Kuunnella.

Syksy on täällä!
Sanokaa mitä tahansa, mutta syksy on saapunut. No, ehkä tämä ihan juuri ja juuri voidaan laskea kesän ja syksyn väliseksi, mystiseksi ajaksi, jota ei virallisesti ole edes olemassa. Uuden tulon huomaa keltaisista lehdistä ja käsittämättömästä syksyn tuoksusta. Kadut ja bussit ovat rasittavan täynnä, mutta syksyn tehokkuutta ei päihitä mikään vuodenaika. Olen elossa taas.

Mikä oli arkiviikkosi paras hetki? Kulkevatko viikkosi aina samaa rataa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Syksyn anatomia

Kesän viimeisellä mökkireissulla lämpesivät kota ja sauna hyvien keskustelujen ja huonojen vitsien lomassa. Pihassa tuoksui alkava vuodenaika ja kuohuviini. Ei puhuta loppumisesta tai luopumisesta, vaan siitä, mitä on edessä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASade tekee minut onnelliseksi. Ei tosin ropinan yllättäessä silloin, kun on onnistunut nappaamaan terassipöydän ympäriltä hyvän paikan ja asettunut mukavasti tuoliin rentoutumaan. Mutta silloin, kun on käpertynyt kotatulen viereen tai livahtanut navettasaunaan. Miten voikin olla niin, että syksy tuoksuu ilmassa? Eivät vuodenajat haise. Ehkä syksy on sadetta tai putoavien lehtien hätähuutoa hajuina. Yrmeäksi muuttunut taivas ja uhkaavat pilvet mielikuvitustuoksuina.

Riippuu tietenkin siitä, miten asian haluaa ajatella, mutta minulle syksy ei ole luopumista; olenhan kesävihaaja. Syksy ei ole kesästä irtipäästämistä, vaan uuden vastaanottoa. Lapsena se tarkoitti uuden oppimista, uusia kyniä ja hienoja vihkoja. Olin onnellisimmillani kevyttoppatakissa ja hyvissä kengissä harmaan ja sateisen taivaan alla koulumatkalla.

Myöhemmin yliopistoelämässä syksyn tulo on tarkoittanut lomaa ja vapaata elämää. Pelkkää opiskelua ja muutamaa työtuntia viikossa täyden paahtamisen sijaan. Vaan eipä tarkoita enää. Tästä syksystä alkaa loppuelämäni työläisenä. Se on tavallaan melko musertavaa, varsinkin, jos ei pääse koskaan edes eläkkeelle, mutten malta odottaa sitä, että elämässä on taas yksi iso kokonaisuus vähemmän. Vielä jännittävämpää on se, mitä valmistuminen tuo eteen. Yleensä yllätykset tulevat todellakin silloin, kun niitä ei odota, ja tähän uskon tänä syksynä enemmän kuin ikinä.

Seisoessani sateessa parvekkeella olen aika varma siitä, että jo pelkkä syksyn tuoksu saa ihmeitä aikaan, jos ne vain uskaltaa toteuttaa.

Miksi syksy tekee niin monet surulliseksi? Edustaako syksy sinulle uuden alkua vai kaiken loppua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pienet yksityiskohdat tekevät persoonan

Tavallaan on harmi, että blogeissa mielipide saa voimansa lausujansa persoonasta. Pitäisi antaa itsestään muutakin kuin nuttura ja tieto siitä, että olen hirveän laiska värjäämään hiuksiani.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA1. Piilotin päiväkodissa useat epämieluisat ruoat askartelukaappiin. Havaitsin jo hyvin varhain, että varsin mallikas käytös vapauttaa epäilyistä. Syyt sai niskoilleen todennäköisesti kaikista häijyin poika pöytäryhmästä. En ilmeisesti jäänyt kiinni, koska kukaan ei kertonut touhuistani vanhemmilleni. Yleensä tiensä saksihyllylle kaappiin löysivät leipäjuusto, kinkkusiivut ja omenamehu. Jollain tavalla ajattelin myös, että tämä on hiljainen protestini siihen, että päiväkodissani kiusattiin. Paljon ja julmasti.

2. Uskoin ihan oikeasti, että minusta tulisi matemaatikko, koska sain aina matematiikan kokeista täydet pisteet alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kuvittelin, että ratkaisisin työkseni maailmaa uhmaavia yhtälöitä, vaikka siinä vaiheessa koulupolkua en ollut tutustunut edes jakokulmaan. Samoihin aikoihin 8-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen menestysnovellini sipulivaraspariskunnasta ja koulukiusatusta Gerbera-nimisestä tytöstä. Opettaja kehui kumpaakin tuotosta vuolaasti, ja aloin uskoa, että minusta tulisi kirjailija. Ainakin se matemaatikkoajatus on kuopattu.

3. Parhaimmat sarjat ja elokuvat ovat suomalaisia. Tähän ei liity mitään epäilyttävää Suomi Leijona -glooriaa, vaan rakastan äidinkieltäni niin paljon, että yli puolet sarja- ja leffaelämyksestä tulee käsikirjoituksesta. Vain tanskalaiset ja norjalaiset ovat aivan kintereillä. Jopa kalkkiviivoilla. Tänään piti mennä katsomaan ensi-iltansa saava Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, mutta taidan olla kohderyhmän ulkopuolella niin iältäni kuin elokuvamaultani. Lisäksi heräsin päiväuniltani vähän ennen kuin näytös loppui.

4. Tykkään valtavasti kuunnella ranskankielistä musiikkia, vaikken ymmärrä siitä mitään. En yhtään mitään. Raakun tietenkin mukana sujuvasti. Suosikkejani ovat Hélène Segaran L’amour est un soleil ja Stromaen Papaoutai. Isäni käski opiskella ranskaa, että pääsisin EU-hommiin. Minä kieltäydyin kieliopinnoista, ja menin viestintälinjalle lukioon ja siitä Tampereen yliopistoon journalistiikkaan. Ja ajattelin, että ainoa oikea maailmankieli on ruotsi. Ei ole näkynyt lentolippua Strasbourgiin.

5. En haaveile perheestä, ja alan kiehua jo siitä ajatuksesta, että naisia arvotetaan sen perusteella, onko heillä perhe tai ei. Tämä toimii molempiin suuntiin. Työpaikka voi jäädä saamatta lapsentekoiän vuoksi. Kuinka oksettava termi sitä paitsi! Lapsettomia halveksutaan kenties siksi, etteivät he ole kokeneet niin sanotusti oikeanlaista naiseutta, ja ovat muutenkin melkoinen vaara koko yhteiskunnalle, kun lapsia voi alkaa tupsahdella keskelle lamaa ja uraputkea. Mutta eivät lasten äiditkään helpolla pääse, koska räkätautikierrevaara voi yhtä lailla vaikuttaa työelämään. Eikä se räkäralli muutenkaan kivaa ole. Tästä aiheesta kirjoitan lisää lähiaikoina. Koitan siihen asti liennytellä korvistani nousevaa savua.

6. En voi sille mitään, että kaupassa hermojani alkaa kiristää, jos ihmiset ovat tiellä. Aika usein ovat. Yritän kiertää ja valita hyvän reitin. Tientuke tai kassajonon pysäyttäjä on yleensä eläkeläinen, ja yritän muistuttaa itselleni silloin, että hän on työnsä jo tehnyt ja mahdollisesti käynyt sodan ja jälleenrakentanut maata, eikä minulla ole kiire mihinkään. Paitsi töihin tai kotiin, johon olisi mukava päästä nopeasti. Arvostan kassatyöntekijöitä, jotka joutuvat kaiken muun ohella opettamaan aikuisia ihmisiä käyttämään maksupäätettä tai riitelemään uhkapelitulosten oikeellisuudesta taistelemalla ”Mutta, kun Aamulehdessä luki niin!” -argumentteja vastaan. Tuskinpa luki, ja eiköhän se Veikkaus-masiina sylkäise oikean tuloksen ulos.

7. Ihmettelen kovasti Epäsuositut mielipiteeni -blogitekstejä. Eihän epäsuosittuja mielipiteitä ole olemassa, jos rajataan kaikki brutaalit toiveet ja vailla järjenhiventä olevat väkivaltaisuudet pois. Blogitekstistä pohjan vie jo se, kun sen aloittaa kertomalla, että tekstin ei ole tarkoitus loukata ketään ja että tämä ”on vain minun mielipiteeni”. Oletettavasti järkevä ihminen ei halua loukata tekstillään ketään, ja lukijan vastuulla on muodostaa jutusta oma mielipiteensä. Jos se on eri, kyse ei ole loukkauksesta, vaan vastakkaisesta mielipiteestä. Asioista voi keskustella, mutta ei tarvitse pahoittaa mieltänsä.

8. Ei ollut tullut ennen ensimmäistä Kiinan-reissua mieleenkään, että sinne voisi oikeasti matkustaa. Että oikeasti Finnairilla voisi painaa vähän takapajuiseen Länsi-Kiinaan suoralla lennolla. Ensimmäisen matkan jälkeen reissukohde vei täysin mukanaan, ja sitä seurasikin intensiivinen reissujakso, jolloin uutta reissua suunniteltiin heti uuden perään niin Kiinaan kuin Vietnamiin. Liika on kuitenkin liikaa, ja ahneella on likainen loppu. Siinä vaiheessa pitää jättää matka tekemättä, kun tuntuu siltä, ettei mikään tunnu enää miltään. Nyt pitää keskittää energia viimeisiin yliopistoasioihin, ja sen jälkeen voi suunnata taas kaakkoon. Voin jo kuvitella, kuinka hyvältä tuntuu Kiinan raskas ja lämmin ilma, joka syleilee heti lentokentän taksijonossa.

Kuvassa taustalla näkyvän taulun miehen ikuistin Danban kaupungissa toisella Länsi-Kiinan-reissullani. Miehen kasvot ovat valtavan kokeneen näköiset, ja taulusta mielenkiintoisen tekee se, että danbalainen maanviljelijä ei tiedä olevansa ripustettuna pohjoiseurooppalaisen työhuoneen seinälle.

Pidätkö enemmän mielipidekirjoituksista vai kevyemmistä, henkilökohtaisista teksteistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa