Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielitaidoton kieli-ihminen

Puhun kolmea kieltä sujuvasti, mutta silti nykymittapuulla en ole mitenkään erityisen kielitaitoinen. Paitsi ulkomailla.
DSC_0057Olen aina ajatellut olevani kieli-ihminen. Sellainen, joka on taitava omassa äidinkielessään, mutta myös nopea oppimaan vieraita kieliä. Ja silti on käynyt niin, että osaan vain kahta kieltä suomen lisäksi, vaikka useampaan olisi ollut mahdollisuus, jos siis olisin opiskellut enemmän. Enpä opiskellut, vaikka arvostan kielitaitoa valtavasti.

Tilastokeskuksen (2006/2008) mukaan noin kolmasosa suomalaisista osaa kahta vierasta kieltä. Neljäsosa suomalaisista osaa kolmea vierasta kieltä ja joka kuudes vähintään neljää vierasta kieltä. Suomen Kuvalehden (25.9.2012) jutussa todetaankin se, mitä ajan takaa: ”Yhä useampi suomalainen osaa peruskoulun käytyään vain kahta kieltä: englantia ja ruotsia.” Vain kahta. Niin kuin minä. Jutussa todetaan myös, että taide- ja taitoaineiden vahvistaminen on vaikuttanut kielten opiskelun suosioon, ja niin kävi myös minun kohdallani. Olisin mielelläni opiskellut lisää kieliä, mutta viestintä, suurin rakkauteni, vei voiton, eivätkä kompromissit olleet vaihtoehtoja tuntisuunnitelman vuoksi.

En siis ole mitenkään erityisen kielitaitoinen, vaikka olen taitava niissä kielissä, joita osaan. En, vaikka voisin elää arkea suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Pitäisi osata enemmän: saksaa, ranskaa ja mieluiten myös venäjää ja kiinaa. Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että olen luottanut liikaa laatuun, vaikka nykyaikana arvostetaan määrää. Se määrittänee enemmän kielitaitoa siksi, että internet mahdollistaa sen, että vaikka kielitaito olisi ainakin aluksi vajavainen, on siihen helppo saada tukea pikahauilla ja ilmaisilla some-kielikylvyillä.

Vaikka koen itseni kieli-ihmiseksi, en ollut erityisen kiinnostunut vieraista kielistä ennen kuin englanti tuli koulussa pakolliseksi kolmannella luokalla. Innostuin kuitenkin paljon itselleni tavanomaiseen tapaan uuden oppimisesta, ja erityisen palkitsevaa oli huomata, kuinka helppoa oppiminen oli. Koin kuitenkin – myöskin itselleni tavalliseen tapaan – paineita onnistua, vaikkei kukaan vaatinut ihmesuorituksia. Kun ruotsi tuli mukaan opiskeluihin seitsemännellä luokalla, sain päähäni, että olen huono englannissa, koska sen arvosana oli vain 9, ruotsin 10. No ei ihmekään, sillä osasin ruotsia jo valmiiksi opiskeluiden alkaessa ja olin kuullut sitä lapsesta saakka isäni kotikaupungissa Kokkolassa. B-ruotsi oli ehkä väärä sijoituspaikka minulle, mutta samat ryhmät luokkakavereiden kanssa helpottivat arkieloa.

Uppouduin täysillä ruotsin kieleen ja keskityin sen kehittämiseen, minkä vuoksi englanti jäi taka-alalle, ja opiskelusta tuli pakkopullaa. Olin koulupolun loppuun saakka kiitettävä englannissa, mutta kiinnostus katosi. Ehkä myös maailma muuttui ja kielestä tuli niin kiinteä osa arkea, ettei se enää inspiroinut. Yliopistossa oli pakko inspiroitua edes vähän, sillä tieteellistä tekstiä piti sisäistää ja tuottaa englanniksi.

Rakkaus ruotsin kieleen sai minut identifioitumaan Pohjoismaihin, ja koin olevani nimenomaan pohjoismaalainen, en suomalainen. Tosiasioita ei kuitenkaan voi kiistää. Olen tietysti myös pohjoismaalainen, mutta ennen kaikkea kai suomalainen, en suomenruotsalainen, ruotsalainen tai mikään kansallisidentiteetitön leijailija. Se, että ruotsin kielen taitoni hioutui erinomaiseksi, avasi ovet auki paiskaten tien myös kulttuuriin, mikä johti siihen, että koin vahvaa kiintymystä nimenomaan pohjoismaalaisuuteen. Kieli, kun sattuu olemaan avain kulttuuriin.

Olen aika varma, että jotakin oleellista on mennyt ohi Aasian-reissuillani, sillä en ole osannut kohdemaan kieltä. Jos kädessä ei ole avainta paikalliseen kieleen ja siten mieleen, ei koskaan voi ymmärtää syvästi ympäröivää todellisuutta. Kun yhteistä kieltä ei ole, jää puolin ja toisin vähän yksinkertainen kuva toisesta, vaikka tiedostaa, että yhteisen kielen puuttuminen tekee järkevästä keskinäisviestinnästä mahdotonta. Niin kauan, kun en osaa kiinaa, en voi koskaan ymmärtää täysin sitä, mitä vuorilta alas syöksyvä sumu merkitsee, mitä temppeleiden sisältä kaikuvat kumeat äänet tarkoittavat tai mitä arki katuruokakojulla on. Kun ei ole mahdollisuutta edes kysyä.

Ulkomaanreissut ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka erinomainen henkilökohtainen kielitaitoni on ja kuinka hyvin koko kansakunnallamme menee, mistä kiitos kuuluu erityisesti koulujärjestelmälle. Kuulun vielä siihen ikäryhmään, joka ei nauttinut vieraskielisestä mediasta, sillä lähimmäksi sitä päästiin vain Music Televisionia katsomalla ja senkin sisällöstä iso osa hurahti ohi korvien, kun tekstitykset puuttuivat. Ei tullut edes mieleen, että kieltä voisi kuunnella rauhassa ja kärsivällisesti, kun opetus oli tiivistä kielioppipiiskaamista koulupäivien aikana. Ja silloin pahin pelko oli joutua sanomaan jotakin ääneen. Tai vaihtoehtoisesti joutua karmeaan kuuntelukokeeseen.

Olen matkustanut aika paljon Aasiassa, viettänyt siellä yhteensä liki kolme kuukautta, joten olen saanut aika hyvän käsityksen täkäläisestä kielitaidosta. Erityisesti Kiinan-reissut ovat saaneet pohtimaan globaalia kielitaitoa paljon. Länsi-Kiinassa, johon matkani ovat suurimmaksi osaksi suuntautuneet, ei oikeasti puhuta sanaakaan englantia. Ei niissä pienissä kaupungeissa ja kylissä, joihin olemme rämistelleet. Jopa kymmenien miljoonien ihmisten asuttamista kaupungeista on ollut vaikea löytää ihmistä, joka voisi kääntää meille englannista kiinaan ruokarajoitelappusen. ”Ei sanaakaan” englantia tarkoittaa Kiinan tapauksessa liioittelematta sitä, ettei kieltä osata sanaakaan. ”Hello” on jo melko suuri saavutus. Taivastelusta huolimatta haluan kuitenkin korostaa, että englannin kielen osaamattomuus voi kuitenkin olla kaunista, oman kulttuurin vaalimista, vaikka helpottaisihan yhteinen kieli kaikkien elämää. Ja voi pojat, kun pääsee Vietnamiin, jossa sattuneesta syystä puhutaan jonkun verran englantia, edes yksittäisiä sanoja, elämä tuntuu ihan luksukselta.

Matkustelusta ja töistä huolimatta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että englannin ja ruotsin kielen taitoni olivat turvallisesti köllötelleet jossakin rauhallisessa aivosopukassa, josta ne kyllä olivat tulleet luontevasti esiin arjessa, mutta jossa ne eivät olleet saaneet kehittyä haluamallani tavalla. Aloin pelätä sanavarastoni supistumista, ja etenkin ruotsin kielen kohdalla aloin olla huolissani siitä, että leppoisa suomenruotsi veisi voiton ja söisi akateemisen kielen osaamisen kokonaan – ruotsi, kun ei toiveistani huolimatta ole toinen äidinkieleni, joten sen ylläpitäminen vaatii aitoa kiinnostusta.

Olen viime aikoina katsonut paljon YouTube-videoita niin englanniksi kuin ruotsiksi. Kanadalaista vegaanivlogitarjontaa olen seurannut jo pitkään, mutta nyt voisi olla aika tutustua oikeasti vaikeisiin murteisiin. Uskon, että tottumalla monimutkaiseen kieleen ja puhetapaan tulee omasta ilmaisusta rikkaampaa samalla, kun kielen kokonaisvaltainen ymmärrys laajenee. Ruotsalaisten vlogien etsintä on työn alla, sillä voisin kuunnella hurmaavasti kielen takaa lähtevää tukholmalaista s-ääntämystä tunteja päivässä. Therese Lindgrenin testivideot ovat jo tuttua tavaraa.

Kun kaksi arkikieltä äidinkieleni lisäksi on hiottu huippuunsa, on aika syytä harkita aivan uuden kielen omaksumista. Pitäisikö luottaa turvalliselta tuntuvaan saksaan vai heittäytyä matkailuhistorian perässä jopa kiinan vietäväksi?

Kannattaa lukea

Lehtonen, Heini (2016) Kuka on kielitaitoinen? (Koneen Säätiö 16.2.2016)

Mitä kieltä haluaisit oppia? Millaiseksi koet oman kielitaitosi? Mikä on erinomaisen kielitaidon määritelmä mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Päivän positiiviset negatiiviset

Onko negatiivisuuteen keskittyminen ärsyttävää? Onko sittenkin rasittavampaa mehustella positiivisuudella? En tiedä, joten päätin kokeilla vähän kumpaakin.
DSC_0048Pyörä kulki tänään ihan mahdottoman hyvin, kiitos juuri pumpattujen renkaiden ja niiden pumppaajan. Aamulla tuli kiire, pyörän lukko sotkeutui pinnojen väliin ja puistossa pyöräillessäni tuuli repäisi puusta tammenterhon, joka osui kupoliini hirveällä voimalla. Sattui muuten yllättävän paljon!

Suuntasin iltapäivällä innoissani läheiseen kauppakeskukseen tekemään ostoksia. Ajattelin, että nyt laitetaan raha kiertoon. Loppujen lopuksi kävin syömässä Fafa’sissa ja ostoksilla K-Marketissa, missä ei siis ollut mitään vikaa, mutta ostosten jääminen puolitiehen kismitti. Eräässä päivittäistavaraliikkeessä ei palveltu minua enkä siten löytänyt etsimääni. Vaatteita taas ei löytynyt muuten vain, sillä mikään ei miellyttänyt silmääni. En haluaisi valittaa pienestä, mutta näköjään teen niin. Rahat säästyivät, ja Fafa’sin ruoka oli aivan ihanaa.

Luovuus tuntuu olevan joskus pienestä kiinni. Inspiroiduin tänään – ja niin monena muuna päivänä – kaduille pudonneista lehdistä. Katoaminen, kuihtuminen ja menettäminen koskettavat, vaikka kyse olisi vain luonnosta. Enkä ole edes kovin näreissäni siitä, että limaiset lehdet kulkeutuvat kengänpohjissa eteisen matolle. Joku ne on tähän mennessä tehokkaasti siivonnut, ennen kuin olen itse ehtinyt kiinnostua kodin puhtauden epäkohdasta.

Lyhyestä virsi kaunis. (En muuten ymmärrä, miksi lyhyt virsi on kaunis, mutta ei mennä siihen. No, en minäkään kyllä jaksaisi ihan hirveän montaa säkeistöä kuunnella, jos yhtäkään.) Vierailin tänään Syö!-viikoilla illallistamassa 10 euron kasvispata-annoksen georgialaisessa Purpur-ravintolassa. Ei tarvitse toista kertaa mennä, sillä hinta-laatusuhde oli ala-arvoinen, kooltaan liian pieni annos jo valmiiksi kylmä, sipulit raakoja ja ruokaan kuuluvat pavut kadoksissa. Pahinta oli se, että Adzhabsandal-padan oikea hinta on 20 euroa. Ihan oikeasti. Kammottavaa! Sain onneksi kokeilla georgialaista ruokaa, vaikka valtavan paljon paremmin sitä on mahdollista tarjoilla. Ihan varmasti.

Tiedättekö, kun asiat alkaa luisua päin prinkkalaa – missä ikinä se onkaan – niin myös tapahtuu? Surkean georgialaisen illallisen jälkeen päädyimme edelleen nälkäisinä Panimoravintola Plevnaan. Siellä onkin veikeä tarjoilukulttuuri. Joitakin ruokalistaan kuuluvia annoksia ei olekaan enää saatavilla, myös pienet ruoat täytyy tilata pöydästä odottamalla tarjoilijaa luvattoman kauan ja sehän kerrotaan vasta, kun on yrittänyt tilata niitä ruokia, joita ei enää ole tarjolla. Istuessani perimmäisessä nurkkapöydässä odottamassa inspiroiduin kuitenkin aidosta tiiliseinästä, ja muutenkin ravintolan tunnelma vaikuttaa yleisesti oikein viehättävältä. Mukava piristys keskellä viikkoa!

Huomisen vapaapäiväni omistan Hulluille päiville. Epäilen, että konsepti on jo vähän nähty eikä se edes sovi antitarjoushaukkaluonteeseeni, mutta jokin keltaisissa kasseissa viehättää. Taidan hukkua joukkohysteriaan samalla tavalla kuin muutkin, vaikka olen aika varma, etten kuitenkaan löydä mitään nyt, kun nimenomaan tarvitsisin talvikolttuja. Ruuhkassa seilaaminen onneksi on asennekysymys, ihan oikeasti. Sopiva vaatetus on jo suunniteltu ja hermot höllätty huomista ja koko loppuviikkoa varten.

Tästä tulee vielä ihan mahtava viikko.

Kumpaan kallistut: negatiivisuuteen vai positiivisuuteen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Älä pelkää pikkukaupunkia, käy Kokkolassa!

Kirjoitin Kokkolasta melko kurjaan sävyyn pari vuotta sitten. Se johtui varmasti siitä, että suhteeni Kokkolaan on ollut pitkä, vaiheikas ja liian monien tarinoiden värittämä. Myöhemmin tajusin, etten voi maalata taulua niillä sävyillä, jotka minulle on annettu, vaan minun on löydettävä sävyt itse. Aika runollista, eikö?
kokkola_2 (1)kokkola_2 (2)originalsokoshotelkaarle2 (1)originalsokoshotelkaarle2 (2)kokkola_4 (2)DSC_0009 (7)kokkola_5kokkola_4 (1)Minun isäni on kotoisin Kokkolasta ja hänen perheensä on asunut siellä aina. Isäni on nostanut kytkintä kaupungista jo yli 30 vuotta sitten, mutta olemme toki vierailleet perheenä kaupungissa säännöllisesti lapsuudestani saakka. Aikuisena aloitin itse tutkimusmatkat kaupunkiin, ensiksi villisti juhlien kavereiden kanssa ja sen jälkeen rauhallisesti hotellilomista nauttien. Niin kuin lokakuisena viikonloppuna viikko sitten.

Havaitsin matkalla, että mielipiteitäni ohjaa vahvasti se, millaisena näin Kokkolan lapsena. Ihan oikeasti, joskus 90-luvulla tai 2000-luvun alussa Kokkolassa ei näin puolituristin silmin ollut muuta kuin HalpaHalli, jo kuopattu Anttila ja kertaalleen sijaintijaan muuttanut Citymarket, jossa mummi jutteli aivan liian pitkään kaikkien kanssa. Kesät Kokkolassa tarkoittivat pohjatonta tylsyyttä, ja lopulta olikin vaikea myöntää itselleen, että pikkuruisessa merenrantakaupungissa onkin oma viehätyksensä. Eikä kaupunki sitä paitsi ole enää niin pikkuinen kuntaliitosten jälkeen ja verrattuna koko Suomeen. Kokkolassa nimittäin asuu vajaat 48 000 ihmistä (Kokkola.fi 13.6.2017).

Ei ole salaisuus, että viehätyn ruotsalaisuudesta yllättävän paljon. Kokkolassa äidinkielenään ruotsia puhuu vain noin 12 prosenttia asukkaista, mutta mielestäni ruotsalaisuudessa onkin kyse tunnelmasta: kaksikielisistä mainoksista, rakennuksista ja meri-ilmasta. Kokkolassa on jonkinlaista samankaltaisuutta Tammisaaren kanssa, vaikka uskallan väittää, että Tammisaari vetää pidemmän korren ainakin kesämarkkinoinnissaan. Siitäkin huolimatta, että Kokkolalla on puolellaan M/S Jenny, Tankarin majakka, idyllinen vanhakaupunki Neristan ja niin valtavan suloiset vanhat puutalot, jotka värittävät katukuvaa vieretysten vanhanaikaisten kivitalojen kanssa.

Kauniita unia luvassa

Yövymme Original Sokos Hotel Kaarlessa, jossa uinuimme myös viime kerralla melko tyytyväisinä, mitä nyt viimeksi ikkunasta näkyi parkkipaikka, johon urheilujoukkue pomputteli jalkapallojaan tauotta. Tällä kertaa saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, mikä tuntuu kieltämättä lottovoitolta, sillä minusta maiseman merkitys korostuu pikkukaupungissa. Tunnelmaa on vaikea aistia, jos sitä ei näe.

Kaarle on uusinut huoneidensa ilmeet upeasti parin vuoden takaisesta visiitistä. Huoneet ovat nyt tummanpuhuvia ja jopa ylellisen näköisiä. Ei hullumpaa 80 euron hintaan! Jotkut sanovat, että maisematapetit eivät ole enää muodissa, mutta minun mielestäni meidän huoneeseemme sopii rentouttava auringonlasku todella hyvin. Tiedän kyllä, että olemme Kokkolassa emmekä Karibialla, mutta on tapetissa yritystä. Mieli lepää.

Ruokaristiretkellä

Arvelen jo etukäteen, että vaikeinta Kokkolassa on ruoan metsästys vegaanina. Suuntaamme Kauppatorin laidalla sijaitsevalta hotellilta vielä enemmän ytimeen, jos nyt Kokkolasta voi varsinaista ydinkeskustaa erottaa. Pian alkaa pyörryttää, huimata. Pitkänsillankadulla sijainnut nepalilainen Ravintola Api on kadonnut. Apin mainosteipeistä ei ole jälkeäkään, ja pikainen googlettaminen kertoo, että Api on karistanut Keski-Pohjanmaan pölyt jo kauan sitten ja muuttanut Helsinkiin Annankadulle. Vaihdoimme pari vuotta sitten Kokkolassa Apin omistajan kanssa muutaman sanan ja saimme niin maistuvaa nepalilaista ruokaa, että menetys on sääli. Onnea helsinkiläiset!

Olemme vähällä paikata nepalilaisen ruoan kaipuun Punjab Grillillä, mutta paikan palak chana jää testaamatta, sillä päädymme nakertamaan eväitä pieleen menneen ravintolaelämyksen vuoksi. Olisi kuitenkin oikeasti mielenkiintoista nähdä, miltä näyttävät kokkolalais-intialaisen grillin antimet. Tiedossa olisi joko täyskatastrofi tai jackpot. Arvonta jäänee seuraavaan vierailuun.

Ruokapaikkaa etsiessä käy ilmi, että Kokkolan suurin heikkous ei todellakaan ole tarjonnan yksipuolisuus, vaan se, ettei apetta ole saatavilla läheskään aina. En tarkoita, että pikkukaupungissa pitäisi pitää väkisin ravintoloita auki aamusta iltaan, mutta mielestäni on aika erikoista, että esimerkiksi kaupungin thaimaalainen ravintola Phrikthai sulkee ovensa lauantaina jo klo 16. Eikö todella Keski-Pohjanmaan suurimmassa kaupungissa riitä thaiherkuttelijoita kuin neljään saakka? Liekö syy omissa elintavoissani, mutta minä en ole edes päässyt vauhtiin neljän maissa lauantaina.

Vöyriläiset tulevat

Eivät ihan kaikki vedä luukkujaan kiinni ennen iltaa. Timin aasiagrilli nimittäin aukeaa vasta illalla ja palvelee aamuun saakka. Kun iltakymmeneltä haen kevätrullia huikopalaksi hotellisänkyyn, valmistautuu Timin porukka ottamaan vastaan illan alottavat ja lopettavat humalakulinaristit.

Kauppatorin laidalla lepäävän grillivaunun ympärille on kertynyt jono, vaikka grilli on ollut auki vasta hetken, ja vaunun eteen nostetut baaripöydät ovat jo täynnä ruokailijoita. Ei ihme, sillä lauantai on suuri päivä kaupungin yöelämälle. Varsinkin tänään, sillä Eini keikkailee Calle Nightclubissa, joka kuulemma on kaupungin ykköspaikka. Calle sijaitsee Sokos Hotel Kaarlen alimmassa kerroksessa maan alla.

Mielettömän makumatkan sijaan kummassakin grillin eteen asetetussa pöydässä mehustellaan väkivallalla. Puhutaan siitä, kuinka joku on aiemmin lentänyt kylki edellä asfalttiin, kuinka hyvää ystävää on hakattu pienessä pubissa ja miten tänään juodaan niin, että järki lähtee – ja mikä pahinta: vöyriläiset ovat tulossa. Minä ihmettelen lähinnä, mitä ne vöyriläiset tänne asti tulevat ja mitä he aikovat Kokkolassa tehdä.

Minua alkaa itse asiassa naurattaa, sillä tuntuu siltä, että olen keskellä kliseistä elokuvakohtausta, jossa jurot pikkukaupungin asukkaat haluavat nujakoida grillijonossa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monen kanssa. Tällä kertaa vaaraa ulkopuolisille ei aiheudu, mutta en silti voi olla kuvittelematta, miltä meno näyttää muutaman tunnin päästä, kun Eini on lopettanut keikkansa ja yökerho sulkenut ovensa.

Alaston Kokkola

Hurjista grillitapahtumista huolimatta levollisesti nukutun yön jälkeen Sokos Hotel Kaarlen aamupalaravintola ottaa meidät vastaan lempeästi mutta eloisasti. Rauhalliselta vaikuttava hotelli näyttää olevan melko yllättäen täynnä aamupalakansan määrän perusteella. En lataa kovin suuria odotuksia hotelliaamupalalle näin vegaanina, mutta annan kuitenkin mahdollisuuden. Olen avoin ja hyvällä tuulella.

Tarjolla on monenlaista jyväleipää, tuoreita edelmiä, joista erityismaininta irtoaa tuoreesta ananaksesta, vegejogurtteja, vegaanisia juustoviipaleita ja vegaanisia pyöryköitä, jotka mitä ilmeisemmin ovat tehty soijasta. Kun olen hyvässä vauhdissa hotkimassa vegaanista aamupalaani, alan pohtia vähän tarkemmin pyöryköitä ja tajuan, että olen ehkä syyllistynyt anastukseen. Vegaaniset tuotteet on aseteltu sivupöydälle, josta käyn nappailemassa omaan ruokavaliooni sopivia tuotteita, mutta yhtäkkiä alkaa epäilyttää se, että vegaaniset tuotteet on pakattu oudosti pieniin astioihin ja erillisille lautasille. Tyypillistä erityisruokavalioille, mutta silti tuntuu siltä, että taisin vahingossa mähkiä jonkun etukäteen tilaamaa aamupalaa. Jos en, hyvä niin ja pisteet Sokos Hotelleille kattavasta vegaanitarjonnasta!

Kun kävelemme viimeistä kertaa Kokkolan keskustan katuja, en malta olla ihastelematta jokaista talon kulmaa. Kirkas ja aurinkoinen syyspäivä tarjoaa siihen erinomaiset avut, mutta uskallan silti väittää, että kaupunki kannattelee rauhaansa myös ihan itse. Kadunvarsille istutetut vaahterat huojuvat tuulessa ja pudottelevat keltaisia lehtiään kävelijöiden jalkoihin. No, kadut itse asiassa ovat tyhjiä, eli saaamme kylpeä lehdissä ihan itseksemme. Hiljaisuudesta huolimatta tulee vähän kansainvälinen olo, sillä tunnelmassa on eittämättä jotakin ruotsalaista. Sitä on vaikea selittää, se pitää kokea.

Missä kaikki kokkolalaiset ovat sunnuntaiaamuna? Eivät ainakaan kahviloissa, sillä niitä tulee vastaan yllättävän vähän. Kovin meininki edellisen Kauppatori-episodin jälkeen on teollisuusalueelle muuttaneen Citymarketin Subwayssa, jossa alennuskuponkeihin hurahtanut väki on jo heti avaamisen jälkeen leipäjonossa. Niin minäkin, sillä eihän kolme kahden hinnalla -tarjousta voi väistää Kokkolassakaan.

Toivon todella, että Kokkola osaisi hyödyntää tulevaisuudessa paremmin sitä kauneutta ja kulttuuria, joka kaupungilla on ollut käsissä jo Anders Chydeniuksen (1729–1803) ajoista lähtien. Toivon, että ravintolakulttuuri elävöityisi muuallakin kuin grillijonoissa ja että keskustan palvelut eivät pakenisi teollisuusalueella sijaitseviin hypermarketteihin. Ja että suloiselta puiselta juna-asemalta voisi paeta välittömästi johonkin ihanaan kahvilaan, joka hengittäisi keskustan tunnelmaa myös sateisina kurapäivinä.

Kokkolan todellinen viehätys punnitaan oikeasti sitten, kun kaamos laskeutuu lopullisesti Pohjolaan. Miten idyllinen merenrantakaupunki aikoo vastata loskaan ja loputtomaan pimeyteen, kun ihmiset kaipaavat yhä enemmän elämyksiä myös kotimaan lomaltaan?

Mikä on Suomen viehättävin merenrantakaupunki? Innostutko ruotsalaisuudesta? Oletko käynyt Kokkolassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä aikaa haluaisit elää?

Olen historian vanki, jota kalvaa alati tarve koskettaa mennyttä. Nähdä, miten meistä tuli me. Ja ehkä vähän hengittää kadonnutta Tamperetta.
DSC_0017 (4)Ymmärrän hyvin, miksi historiaa täytyy opiskella. Käsitykseni mukaan ensinnäkin siksi, että ihmisen on yksinkertaisesti tunnettava menneisyytensä, ja toiseksi siksi, että menneisyydestä voitaisiin oppia ja ennakoida tulevaa. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä, ja haluaisin nähdä menneisyyteen tosi-tv-tyyliin. Ikään kuin elää mennyttä aikaa.

Huvittavaa kyllä, en voi sietää ennen oli kaikki paremmin -jaarittelua, sillä siinä ei ole mitään perää. On toki totta, että nykyaikana on edelleen valtavasti epäkohtia ja vuosien saatossa on tapahtunut myös hyvinvointivaltioon liittyviä heikennyksiä, mutta arvostan silti sitä, että asiat ovat aikanamme paremmin kuin koskaan. Kaipaan mennyttä siis todennäköisesti tiedonjanoni vuoksi, sillä haluaisin ehdottomasti nähdä, vastaavatko nykyajan historiarepresentaatiot todellisuutta. Voi, kun Nikonit ja Canonit olisi keksitty 500 vuotta aiemmin.

En ole koskaan haaveillut aikamatkailusta, mutta jotenkin ihmeellisesti haluaisin päätyä menneeseen – nähdä, miten kaikki tapahtui. Edes unen verran! (Ei näytä toteutuvan. Viime yönä näin unta siitä, että Sami Minkkinen kommentoi blogiini.) Haluaisin nähdä, oliko maailma todella niin sekaisin ennen kuin luulen, ja viisastuiko ja sivistyikö ihminen ihan yhtäkkiä.

Jos saisin valita, eläisin 1800-luvun Tampereella. En nimittäin ole renessanssiaikojen fani tai haikaile huppupäisten linnan neitojen kinkereihin haarniskojen kolinaa kuuntelemaan, enkä varsinkaan halua matkustaa nykyään jo kuivuneen joen uomille, johon Pirkanmaan ensimmäiset ihmiset perustivat asumuksensa.

Liikkuessani kotikulmillani Finlaysonilla mietin oikeastaan joka kerta – paitsi järkyttävässä työkiireessä – sitä, miten ihmiset saivatkaan aikaan niin valtavan upeita tehtaita. Kuinka he vaelsivat pitkin aluetta ruokatauolle, kirkkoon ja kotiin. Kuinka puuvilla täytti välillä keuhkot, sai yskimään hillittömästi ja miltä ylipitkät työpäivät tuntuivat. Minusta ei olisi raatamaan 16-tuntista päivää tunkkaisessa tehtaassa tai edes räyhäämään oikeuksistani niin, että lait muuttuisivat pysyvästi. Todennäköisesti olisin siis 1800-luvun aikalaisena mutissut vain omiani matkalla ulkohuussiin jossakin puu-Amurin pienistä taloista, joiden rankujia pitkin juoksivat rotat. On siis kai hyvä, että saan asua vanhassa puu-Amurissa asumatta ihan oikeasti siellä ja elämättä arkea, jonka täyttivät liian raskaat työt, leviävät taudit ja rottien kansoittamat kotinurkat. Elementtitalossa 2010-luvulla on sittenkin ihan hyvä olla.

Ihminen ajattelee aina elävänsä jollakin tavalla merkityksellistä aikaa, mutta todellisuudessa emme koskaan voi tietää, mitä ajastamme jää jäljelle. Varmaa on vain se, että elämämme aika painuu unholaan ja muuttuu historiaksi. Vain murto-osa painetaan kirjoihin opiskeltavaksi, emmekä me ole valitsemassa ajan parhaita paloja. Siksi niitä täytyy elää nyt.

Mitä aikaa sinä haluaisit elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa