Siellä, missä parhaat ideat syntyvät

Kun luovuuslukko on tiukimmillaan, kannattaa istuutua suihkutilan kylmälle lattialle ja kuunnella veden kohinaa, päästää irti toivosta ja huomata, kuinka ideat lopulta ja vähän yllättäen valuvat käsiin.
DSC_0167Viikko sitten ajauduin yllättäen ihan hirvittävään kirjoituslukkoon. Se tuntui puristuksena rinnassa enkä monesta yrityksestä huolimatta saanut sanaakaan virtuaalipaperille. Mieleeni ei tullut yhtäkään sellaista aihetta, josta jalostuisi vaivatta teksti. Yleensä nimittäin minulla on noin 20 aihetta, joista osasta tulee valmis juttu käden käänteessä. En tarvitse ullakkohuoneistoa ja kynttilänvaloa hyödyntääkseni luovuuttani.

Suunnittelin selvää hoito-ohjelmaa lukkoni avaamiseen: lenkkeilyä, viiniä ja rentoutusäänien kuuntelemista. Yhtäkään näistä ei tarvinnut ottaa käyttöön, sillä jumitus laukesi itsestään, ja sen jälkeen ymmärsin, missä parhaat ideani todella syntyvät.

Sateisilla, tuntemattomilla kaduilla. Kävelen nykyään enää harvoin mihinkään, sillä kuljen lähes poikkeuksetta pyörällä. Viime viikolla olin kuitenkin pakon sanelemana liikkeellä jalkaisin. Ja sinä päivänä satoi niin, että kastuin koko vaatekertaa myöten ja niin, että vesi valui pitkin silmälasejani. En voinut hypätä bussiin enkä tilata taksia keskelle puistoa, joten rämmin pitkin vähän tuntemattomampia lähiseudun katuja kotiin. Ideat alkoivat herätä. Sumuinen sade ja autiot kadut tuntuivat mystisiltä.

Suihkun rauhassa. Lukko aukesi lopulta suihkussa. Istuin suihkun lattialla hieromassa syväpuhdistavaa shampoota likaisiin hiuksiini ja katselin samalla puista kylpyhuoneen penkkiä. Sitten jostakin, ihan yllättäen, tuli mieleeni ainakin kolme postausteemaa, sitten vielä pari lisää, ja lopulta oli kiire pois suihkusta, etteivät ideat unohdu.

Kun lukko vihdoin aukesi, sain kasaan alle tunnissa seuraavan kolmen viikon tekstien aiheet eli parisenkymmentä juttua. Osa jäänee toteuttamatta niin kuin aina, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun ei tarvitse murehtia saamattomuuttaan.

Kauppakeskuksen hälinässä. Meluisat ostarit eivät varsinaisesti auta, jos ideointijumitus on pahimmillaan, mutta tavallisessa luovuustilassa kauppakeskukset ovat valtavan inspiroivia. On rauhoittavaa katsella ihmisten touhuja, seurata sivukorvalla keskusteluita ja nähdä, kuinka arki vilisee silmissä. Sellaisista hetkistä ammennan surutta erityisesti fiktioon.

Olen huomannut, että ideatyhjiöt syntyvät sykleissä. Blogin ja proosateokseni kannalta on hyviä, suorastaan riehakkaita viikkoja ja sitten vastapainoksi niitä vaikeita, kun täytyy maata suihkun lattialla tai kävellä sateessa, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Erikoista on tosin se, että journalistisissa teksteissä en ole koskaan lukossa. Kai se on koulutuksen ansiota. Ne syntyvät kuin itsestään aina ja kaikkialla käskystä.

Opiskelin yhden kurssin verran ideointia yliopistossa. Valitsin kurssin täytepisteiksi, mutta se osoittautuikin ihanaksi viikon aloittavaksi luovuushetkeksi, jossa myös jääräpäiset ideointiperiaatteeni saivat kyytiä. Olen paatunut yksilösuorittaja ideoinnissa, mutta kurssilla huomasin, että on uskallettava myös luottaa ryhmän voimaan.

Ideointia voi omatoimisesti opiskella Risto Harisalon teoksesta Luovuuden teknologia – ideointimenetelmät organisaatioiden luovuuden vahvistajina (Tampere University Press 2011). Vaikka uskon siihen, että ideointia ja tietyssä määrin myös luovuutta voi opiskella, olen sitä mieltä, että parhaat ideat syntyvät, kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin, kun odottaa, ei tule kuin kylmä ja kiukkuinen olo. Niin kuin eilen illalla luovuuslenkillä Näsijärven rannassa.

Inspiroivaa maanantaita!

Minkälainen ideoija olet? Missä parhaat ideat syntyvät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näistäkään aiheista ei tullut kokonaista blogitekstiä

Kirjoitin aiemmin säännöllisesti aiheista, joista ei koskaan olisi voinut syntyä kokonaista blogitekstiä, vaikka olisin halunnut niistä kovasti keskustella. Muistio on jälleen pullollaan aiheita, joista en halua kirjoittaa satoja sanoja, mutta olisi mielenkiintoista kuulla kuitenkin muiden ajatuksia samoista aiheista.
mustalahti_tampere.JPGVarusmiesten kasvisruokapäivät
Varusmiesten viikkoruokalistaan lisättävistä vegemuonapäivistä olisi niin paljon sanottavaa, mutta samalla koen turhaksi jaaritella aiheesta pitkään, sillä en jaksa saarnata. Olen vain hirvittävän hämmentynyt aiheista kertovien uutisten kommenteista, joissa uskotaan, että Suomelle nauretaan, kasvisruokapäivän jälkeen pitää syödä kaksi viikkoa pelkkää lihaa ja kaiken lisäksi hihitellään sille, ettei mies pupunruoalla marssi. Kuulin tähän liittyen myös sanonnan: ”En minä pupun ruokaa syö, eikä pupu aja mun Mersulla.” Mitä? En ymmärrä, aiheet eivät liity mitenkään toisiinsa. Niin, ja miehille ei kasva rintoja soijasta, ja kasvisruoka oikein ja hyvin tehtynä on täyttävää ja ravitsevaa. Paljon parempaa kuin varusmiesten suosikit makkara, kebab ja makaronilaatikko. Kohu vegeruokapäivän ympärillä osoittaa vain sen, kuinka takapajuisessa yhteiskunnassa tietyiltä osin elämme.

Nosto-automaatit
S-ryhmän kauppojen seinien Otto-automaatit ovat muuttuneet vaivihkaa Nosto-automaateiksi. Perusjääräpäänä olen tietysti kauhuissani ja epäluuloinen. Mitä nostaminen maksaa? Mikä ihmeen Nosto-automaatti? Mistähän se tuli? Vielä pitäisi vapaa-aikaa uhrata selvitystyöhön. Eniten ajatuksia on kuitenkin herättänyt Nosto-automaatin katumainoksen slogan ”Kahisevaa muovin tilalle”. Ovela veto suositella käteistä muovin – eli tässä tapauksessa muovikorttien – tilalle aikana, jolloin muovin käyttäminen on todellinen ympäristöongelma. Mainostekstiä ei kuitenkaan voi pitää kovin onnistuneena, sillä en lähtisi syyttämään maksukortteja ensimmäisenä muovikriisistä. Ja sitä paitsi käteisen ylivalta ei koskaan palaa, joten on turha parjata muovikortteja. Niiden kätevyys on kiistatonta. Mainoksesta jää siis vain tunne, että uusi automaatti on ontuvasti kytketty globaaliin ongelmaan, johon palvelu ei edes tarjoa ratkaisua.

#kiitollinen
Sosiaalisessa mediassa pitäisi olla koko ajan valtavan kiitollinen kaikesta. Itsestä, terveydestä, kodista, kesästä, työstä ja ystävistä. Ajattelin pohtia kiitollisuutta some-julkaisujen aiheena tarkemmin, mutta tulin siihen tulokseen, ettei kukaan jaksaisi lukea jorinaa aiheesta pitkän tekstin verran. Pohdin myös omaa kiitollisuustasoani. On ihan totta, että en varmastikaan muista kovin usein olla kiitollinen, vaan keskityn yleensä siihen, mikä voisi olla paremmin, vaikka koenkin olevani hyväntuulinen ja peruspositiivinen. Tänään olen kiitollinen siitä, että päätä ei enää särje, kirjoittaminen luistaa, blogilla menee hyvin, aamupalapizza on uunissa ja kahvi porisee MoccaMasterissa.

Kesän viimeinen ilta
Kävin ottamassa kuvia lähellä kotiamme sijaitsevassa Mustanlahden satamassa. Käynnissä olivat venetsialaiset, satamaravintolasta kuului naurua ja bändien musiikkitestailua, ja satamaan pysähtyneissä veneissä katsottiin Cheekin keikkaa ja kuunneltiin kansainvälistä räppiä. Taivas värjäytyi hiljalleen purppuran sävyillä, sitten keltaisella ja oranssilla. Ilta oli ihan valtavan kaunis, mutta ei siitä ehkä kokonaista blogitekstiä saisi. Ei edes siitä, etten ymmärrä, miksi ihmiset suuttuvat siitä, että sisämaassa järjestetään venetsialaisia. Eikä siitä, että yhdessä veneessä jyskynyt räppi raikui koko satamassa peittäen alleen kaiken muun. Tahditonta.

Jos bloggaat, mistä sinä jätit kirjoittamatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Syysihminen, tulppaaninainen ja kaupunkilainen

Arvaatko, kumman valitsen? -blogihaasteen aloitti Kolmistaan-blogin Karoliina. Koska jokainen blogiviikko vaatii myös kevyttä sisältöä, olkoon tämä haastejuttu viikon hömppäannos!
annamaksimoff.JPGSuihku aamulla vai illalla?
Aivan ehdottomasti illalla. En voi sietää aamusuihkuja, sillä ne saavat olon tuntumaan märältä koiralta ja silloin tuntuu nöyryyttävältä poistua kodista.

Suunniteltu vai ex tempore?
Rakastan suunnittelemista, mutta yleensä vain harvat pienistä suunnitelmistani toteutuvat. Suuret suunnitelmat ovat onneksi toteutuneet aika hyvin, mutta esimerkiksi tälle viikonlopulle suunnittelin vaikka mitä ohjelmaa, ja niistä ei itse asiassa toteutunut mikään. Ainakaan vielä. Uskon, että parhaimmat asiat tapahtuvat silloin, kun niitä vähiten odottaa eli ex tempore.

Kaupungin ydin vai luonnonläheisyys?
Kaupungin ydin. Elän kaupungin äänistä, paloautoista, ihmisten huudoista, liikenteen melusta ja valoista. On jotenkin koskettavaa, kuinka pieneksi olonsa voi kaupungissa tuntea. Sellaisen olon voi kokea ihan Tampereella tai sitten Kiinassa kaupungissa, jossa asuu 30 miljoonaa asukasta. Luontoannokseksi minulle riittää mökki, joka sekin sijaitsee itse asiassa kaupungissa, jos hallintopuolta ajattelee.

Kirkkaat vai neutraalit värit?
Ehdottomasti neutraalit, sillä ne sopivat kasvojeni väriin, ja lisäksi niiden avulla on helppo hukkua massaan. En halua olla esillä, ellei kerrottavana ole mehukas tarina. Joskus revittelen keltaisilla vaatteilla.

Kevät vai syksy?
Vuosi tavallaan alkaa syksystä. Silloin kaikki on vielä edessä: syyssateet ja myrskyt, joulu, sydäntalvi, kevään hiljalleen heräävä luonto ja kesä. Minä rakastan sadetta ja aamuja, jolloin ei tarvitse mennä minnekään, voi vain kuunnella sadetta. Sellaiset päivät ovat tosin aika harvassa.

Aamut vai myöhäiset illat?
Olen aina ollut iltaihminen, ja lapsena aikaisin nukkumaan meneminen oli vaikeaa, mutta vielä kammottavampaa oli aikaisin herääminen. Täyttä riitaa ja vääntöä joka aamu. Aikuisena olen oppinut nauttimaan aikaisista aamuista, mutta vain silloin, kun on tarpeeksi aikaa.

Ylipukeutunut vai alipukeutunut?
Huomaamaton, sanoisin. Valitsen neutraalit, mukavat ja siistit vaatteet ilman ali- tai ylisuorittamista.

Tv-sarjat vai elokuvat?
Ehdottomasti televisiosarjat! Pidän siitä, että tarina jatkuu. Elokuvan jälkeen olo on kovin tyhjä. Kansainvälisistä elokuvista minulla ei ole hajuakaan, ja suomalaisia rainoja katson muutaman vuodessa.

Korkokengät vai matalapohjaiset kengät?
Haluaisin vastata olevani korkokenkätyyppi, mutta nykyään on paljon helpompaa ja mukavampaa tepastella matalapohjaisissa kengissä. Ei tule rakkoja eikä koskaan tarvitse miettiä jaksamista. Haluaisin kuitenkin käyttää korkokenkiä enemmän, sillä oloni on niissä itsevarmempi. Ei tosin tulisi kuuloonkaan, että raahaisin mukanani kaksia kenkiä, toisia laukussa ja toisia jalassa.

Suklaa vai karkki?
Suklaa. Siinä on kaikki: sokeri, uniikki maku ja täyteläisyys. Ongelma vain on se, että vegaaniset suklaat eivät ole kovin kummoisia. Hiivatin maito tekee ihmeitä kaakaolle.

Puhelimen kalenteri vai paperinen?
Olen niin kiintynyt paperiseen kalenteriin, että tuskin koskaan tulen siirtymään elektroniseen versioon. Unohtaisin vain kaikki tapaamiset ja sovitut menot. Entä jos kännykkä hukkuisi tai lukkiutuisi? Tiedetään, että kalenterit yleensä tallentuvat pilveen, mutta minä luotan ihan vain tavalliseen paperiin, joka tietysti voi myös kadota.

Lauantait vai sunnuntait?
Pitääkö joku ihan oikeasti sunnuntaista? Silloin kaikki on loppu, ja on vain aikaa odottaa uuden viikon alkua. Yritän kovasti nauttia viikon viimeisestä päivästä, mutta aina se on vähintäänkin surkea tai sitten ihan hirveä. Lauantai on täynnä toivoa, sillä se ikään kuin lupaa, että on vielä paljon aikaa jäljellä, vaikkei sitä edes tarvitsisi mihinkään.

Tanssiminen vai laulaminen?
Ei kumpikaan. Minulla ei ole rytmitajua ja äänenikin on todella heikko. Pysyn jostakin syystä kuitenkin nuotissa, mutta minulla ei ole mitään syytä laulaa julkisesti. Eikä tanssia. Näin viime viikonlopusta tanssivideoita ja järkytyin.

Auringonnousu vai -lasku?
Auringonlaskuun tiivistyy iltojen kauneus. Miten voisi edes vastata muuta, kun auringolasku sisältää kaikki keltaisen, punaisen ja violetin sävyt ja tarjoaa ne ilotulituksena horisontissa?

Kulta vai hopea?
Ihooni ja tyyliini sopii kulta. En kuitenkaan käytä oikeaa kultaa, sillä en vain uskalla kuljettaa mukanani kalliita koruja. Pitäisi uskaltaa päästää materiasta irti, sillä eivät arvokorut kaapissakaan ilahduta. En siis omista mitään järkyttävän arvokkaita koruja, mutta ei minua myöskään huvita hukata satasen tai muutaman arvoista helyä.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli?
Olen toimittaja, joten kysyn kysymyksiä. Se on luontaista minulle, ja välillä saan ystäviltäni palautetta, että kuulostan toimittajalta. Kun jotakin uutta – esimerkiksi miesasioissa – on tapahtunut, alan kysellä. Asiat pitää selvittää ja muodostaa niistä kokonaiskuva. Blogissa olen kuitenkin alkanut tykätä siitä, että saan itsekin välillä vastata.

Tulppaani vai ruusu?
Keväällä on ihanaa ostaa marketista edullisia tulppaaneita, vaikka pitäisi ympäri vuoden tukea kivijalkaliikkeitä. Valitsen aina tulppaanin ruusun sijasta, sillä ruusu muistuttaa jollakin tavalla vanhuudesta ja kuolemasta. En halua minkäänlaista hautajaistunnelmaa kotiini, ja siksi olen myös lyhtyjen valitsemisessa tarkkana. Tällä hetkellä tosin keittiön maljakossa on monivärinen ja jopa vähän veikeältä näyttävä ruusukimppu.

Samastutko yhtään näihin vastauksiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näin valehtelen kirjoittamisesta netissä

Jos korvista tulee ulos jo blogihuijaushaaste, kannattaa tarttua minun versiooni, joka on omistettu kirjoittajille ja kirjailijoille. Kirjoittajuus ja kirjailijuus ovat täysin vapaasti ymmärrettävissä tässä haasteessa.
DSC_0089.JPGTeen asioita siksi, että niistä saa hyviä kirjoituksia tai kohtauksia käsikirjoitukseen.
Kyllä ja ei. Ajattelen paljon blogiani, kun sovin lounastreffejä, ja pohdin usein myös sitä, mistä saisi inspiraatiota luovaan kirjoittamiseen. En toistaiseksi saa rahaa blogillani, joten napostelut on kustannettava itse, minkä vuoksi valitsen tarkoin ruokapaikat. Haen monipuolista hyötyä ravintoloilta ja kulttuuripaikoilta, mutta suunnitelmani eivät koskaan aja inhimillisyyden ohi. Jos lounasseuralaiseni haluaa johonkin niin sanotusti sopimattomaan paikkaan syömään tai muuten vaan vierailemaan, ei se liiemmin minua kiinnosta. Elämään mahtuu kokemuksia, joten niitä ehtii haalia myös blogiin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta.

Teen asioita, joiden tiedän tuovan inspiraatiota kirjoittamiseen.
Ehdottomasti. Ei syyttä sanota, että jokaisen kirjailijan ensimmäinen teos kertoo omasta elämästä. Pelkään jo etukäteen sitä, suuttuvatko muut minulle. Olen onneksi värittänyt hyvin tummalla värikynällä juttujani, joten ketään ei voi tunnistaa. En varsinaisesti valitse vapaa-ajan touhujani kirjoittamiseen liittyvien hyötyjen vuoksi, mutta bongaan elämäni filminauhalta hetket, joita tiedän hyödyntäväni vielä myöhemmin.

Siloittelen elämääni julkaisemissani teksteissä.
Tietysti! En oikein tiedä, kuka enää tähän maailman aikaan, jolloin kaikki toivottavasti tuntevat some-etiketin, kirjoittaisi sosiaaliseen mediaan mitään sopimatonta. No, olemme tietysti nähneet, että sekin on mahdollista, mutta jos järki on päässä, osan pystyy pitämään itsellä. Myös luovassa kirjoittamisessa. Kirjoitan elämästäni, mutta toivon läheisteni näkevän, että kokemukseni ovat liioiteltuja.

Olen kaikista eniten avoinna, kun kirjoitan romaaniani. Sitä ei näe kukaan. Se ei joudu kenenkään arvioitavaksi. Vielä. Uskon, että sen muokkaaminen sattuu aikanaan. Siinä on myös eri tavalla auki kuin esimerkiksi pro gradussa. Gradu mittasi ajattelua, romaani kokemusten kiteyttämistä ja ilmaisemista. Hyväksyn sen, että olen vajavainen suurena akateemisena ajattelijana, mutta luova kirjoittaminen on paljon lähempänä sisintäni. Lyttäämällä luovat teokseni lyttää myös minut.

Kadun joitakin julkaisemiani kirjoituksia.
Kyllä. Tähän pitäisi tietenkin vastata, että mitään ei pidä katua, sillä kaikki kokemukset kasvattavat. Eihän se niin mene. Joskus nolottaa ja joskus moka on niin kamala, ettei siitä voi keksiä mitään hyvää. Joitakin blogikirjoituksiani kadun, ja muistaakseni olen pari poistanut. Toinen oli rohkea, ja toinen kirjoitettu sillä tavalla liioitellen, etten ollut varma, aukeaako tekstin tarkoitus muille. Viime aikoina olen pohtinut paljon muutamien tekstien poistamista vuodelta 2015, mutten ole sitä vielä tehnyt, sillä toivon, että muut antavat minulle mahdollisuuden erehtyä ja näyttää, kuinka paljon olen kasvanut. En onneksi ole julkaissut mitään hirvittävän kamalaa, mutta sellaisia kirjoituksia, joihin en ole tyytyväinen. Punnitsen edelleen tarkkaan tekstit ennen julkaisua. Jos teksti läpäisee seuraavat seulat, sen voi lähettää mihin tahansa: mies, vanhemmat, muut sukulaiset, miehen vanhemmat, ystävät, työkaverit, entiset työnantajat, nykyinen työnantaja, tulevat työnantajat, yhteistyökumppanit ja mummi. Mummi tosin sillä erotuksella, että hän on varsin tiukka uskovainen, joten hänet lasketaan mukaan harkinnalla.

Kirjailijoiden elämä on glamourista.
Ei todellakaan! Glamour on mielestäni todella henkilökohtaista. Syysprinssi (2016) kiteytti hyvin sellaisen kirjailijaelämän, jota vielä nykypäivänäkin ihannoidaan, vaikka leffa kertoo 1970-luvusta. Tienaan suurin piirtein suomalaisen keskipalkan verran, joten aivan tähtisumuun sillä ei sukelleta, mutta elän kivasti. Pystyn hankkimaan kokemuksia, jotka tukevat unelmaani. Minulle glamouria olisi päästä vaikka mihin kirjajulkkareihin, mutta näillä natsoilla kutsuja ei ole vielä näkynyt ammatin suorituksen ulkopuolella.

Ajattelen hetket repliikkeinä.
Ehdottomasti! Korvani on nykyään aika pettämätön ikuistamisen arvoisille repliikeille. Rakastan paperista muistivihkoa, mutta repliikki-inspiraatioihin toimii paremmin kännykän muistio. Kirjoitan usein puhelimen muistioon mieleen painuneet, salakuunnellut repliikit. Yleensä jo konteksti luo käsikirjoituksen kohtaukselle miljöön. Välillä ihmettelen, mitä muistiinpanoni tarkoittavat, mutta ei sillä ole väliä. Tärkeintä on se, että niitä käyttää. Joskus.

Kirjoittamisesta ei koskaan voi tulla oikeaa työtä.
Olisipa se niin helppoa! Kyllä siitä voi tulla ihan oikea työ. Koulutukseni jo oikeuttaa toimimiseni journalistina, mutta muuten on ihan mahdollista edetä kirjoittajaksi ilman papereita. Sanan voima on sen verran suuri, ettei se vaadi viiden vuoden opintoja. Kirjoittamisen muuttuminen työksi vaatii kuitenkin ripauksen onnea, vaikka kuinka pöydällä lepäisi dekaanin leimaama paperi.

Saa kopioda! Kuulisin mielelläni muiden näkemyksiä rakkaasta leipälajistani. Kirjoittamisen saa ymmärtää, miten haluaa. Merkitse minut tekstiisi, jos toteutat haasteen.

Ovatko ketjuhaasteet täysin kuolleita? Kiinnostaako kirjoittamisesta lukeminen enää ketään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa