Kaikki, mikä teitä kiinnostaa pettämisestä purilaisiin

Rakastan tutkia hakusanoja! On mieltä lämmittävää nähdä, että blogini on onnistunut tarjoamaan monille hyödyllistä tietoa. Saattaapa joku olla tosin sitä mieltä, että muka jotakin turhaa tietoa saisi myös täältä.
DSC_0060 (2)Draama-Mediakka

miami pettäminen bergroth
Aloin juuri miettiä, tapahtuiko Zaida Bergrothin Miami-elokuvassa (2018) pettämistä. Ei ainakaan parisuhteeseen liittyvää, mutta sisarussuhteet olivat kyllä aivan tuhannen solmussa.

saana uimonen 2018
Onko joku kuullut hänestä? En minä ainakaan eikä tilannetta valoittanut edes Jussi Parviaisen elämäkerta.

olavi uusivirta rakastajat elokuva
Ei se Rakastajat-elokuva ollut, vaan Kuudes kerta (2017), jossa soi Olavi Uusivirran Rakastajat-kappale. Hyvä biisi ja sopii erinomaisesti elokuvaan!

hyviä norjalaisia sarjoja
Niitä on muuten nykyään paljon tarjolla Yle Areenassa. Kirjoitin norjalaisista sarjoista aiemmin, mutta tekstissä mainitut ohjelmat ovat jo poistuneet Areenasta käsitykseni mukaan. Aion kuitenkin koota vinkkilistan pohjoismaisista sarjoista vielä tällä viikolla. Suosittelen myös tanskalaista draamaa.

hovimuusikko ilkka ja laura voutilainen tappelu
Yksi vinkki: antakaa olla. Seiskasta saa varmasti asiasta parempia tietoja kuin blogistani.

Arki-Mediakka

hämeenpuisto historia
Kyllä sitä minunkin blogistani löytyy. Hämeenpuisto on upea ja täynnä historiaa. Toivoisin, että sitä osattaisiin hyödyntää enemmän.

specsavers koskikeskus
En ole koskaan käynyt ja ennustan, etten ihan hetkeen käykään. Kesti kuusi vuotta, että sain hommattua lasit, joten turha luulla, että menisin optikolle lähivuosien aikana. Omat lasini ostin Silmäasemalta.

naisia
Pikku naisia ilmeisesti ja toivottavasti etsinnässä. En ollut kovin viehättynyt Louisa May Alcottin klassikkoteoksesta, mutta jälkikäteen ajateltuna tarina oli mukavan lämmin ja BBC oli tehnyt uudelleen filmatisoinnin laadukkaasti.

vuoristotauti
Ei tunnu kivalta. Olen aika varma, että sairastuin vuoristotautiin Kiinassa. Ainakin kärsin sen oireista.

mutta 3x
Mutta. Mutta. Mutta. Vitsit sikseen! En oikein tiedä, pitävätkö ihmiset jutuista, jotka otsikoidaan kertaa jotakin -tyylillä. Minusta ne ovat ihan mukavia, kunhan sitä ei käytä otsikointityylinä kovin usein.

Ruoka-Mediakka

thai golden chang kokemuksia
Ja niitähän riittää! Pelkästään hyviä onneksi. Suuri suositus siis Tampereella Tuulensuun liepeillä sijaitsevalle Thai Golden Changille. Take away -ateria lähtee ravintolasta mukaan 8,50 eurolla.

vegaaninen munakas silkentofu
Enpä lähtisi vegaanista munakasta tekemään silkentofusta, joka on kaikista pehmein tofulaji. Ei pysy kasassa! Kannattaa siis käyttää kikherne- eli gramjauhoja, sillä ne voi sekoittaa suoraan veteen, ja munakas on sen jälkeen paistovalmis. Tosin silkentofu on tietyllä tavalla rakenteeltaan hyllyvän munamaista, joten voihan sitä yrittää paistaa ja maustaa kala namak -suolalla, niin saattaa se muistuttaa vähän puolikypsää paistettua munaa. Etäisesti.

pavut suoraan purkista
Hmm. En suosittele. Kannattaa ainakin huuhdella ne, sillä papujen liemi ei maistu kovin hyvältä. Kikherneiden purkkiliemestä voi tehdä vaahdottamalla aquafabaa, jota  voi käyttää kananmunan tapaan sidosaineena.

pitaleivät kauppa tampere
Jos pitäisi valita, ostaisin pitaleipäni Tampereen puutarhakadulla sijaitsevasta Alanya Marketista. Ne muistuttavat enemmän tortillalättyjä ja sopivat myös pizzapohjiksi sekä hummuksen dippikaveriksi. Jos mielessä on ihan perinteinen pitaleipä, kannattaa varmaankin ostaa Pirkan superhalpa alle euron maksava kuuden leivän pakkaus.

onko subway vegan delite vegaaninen
Et ikinä arvaa, mutta on se. Siksi nimi on Vegan Delite. Tällä hetkellä suurimpien kaupunkien Subway-ravintoloissa on muuten tarjolla toinenkin vegaanisubi: kikherne-kvinoapihvillä täytetty leipä.

mcvegan onko oikeasti
On se. Ihan oikeasti. Maksaa 3 euroa, ja nykyään McVegania saa käsittääkseni kaikkialta Suomesta, mutta Tampere sai kunnian olla pilottipaikka.

Mikä on huvittavin hakusana, johon olet törmännyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_01922Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Siellä, missä parhaat ideat syntyvät

Kun luovuuslukko on tiukimmillaan, kannattaa istuutua suihkutilan kylmälle lattialle ja kuunnella veden kohinaa, päästää irti toivosta ja huomata, kuinka ideat lopulta ja vähän yllättäen valuvat käsiin.
DSC_0167Viikko sitten ajauduin yllättäen ihan hirvittävään kirjoituslukkoon. Se tuntui puristuksena rinnassa enkä monesta yrityksestä huolimatta saanut sanaakaan virtuaalipaperille. Mieleeni ei tullut yhtäkään sellaista aihetta, josta jalostuisi vaivatta teksti. Yleensä nimittäin minulla on noin 20 aihetta, joista osasta tulee valmis juttu käden käänteessä. En tarvitse ullakkohuoneistoa ja kynttilänvaloa hyödyntääkseni luovuuttani.

Suunnittelin selvää hoito-ohjelmaa lukkoni avaamiseen: lenkkeilyä, viiniä ja rentoutusäänien kuuntelemista. Yhtäkään näistä ei tarvinnut ottaa käyttöön, sillä jumitus laukesi itsestään, ja sen jälkeen ymmärsin, missä parhaat ideani todella syntyvät.

Sateisilla, tuntemattomilla kaduilla. Kävelen nykyään enää harvoin mihinkään, sillä kuljen lähes poikkeuksetta pyörällä. Viime viikolla olin kuitenkin pakon sanelemana liikkeellä jalkaisin. Ja sinä päivänä satoi niin, että kastuin koko vaatekertaa myöten ja niin, että vesi valui pitkin silmälasejani. En voinut hypätä bussiin enkä tilata taksia keskelle puistoa, joten rämmin pitkin vähän tuntemattomampia lähiseudun katuja kotiin. Ideat alkoivat herätä. Sumuinen sade ja autiot kadut tuntuivat mystisiltä.

Suihkun rauhassa. Lukko aukesi lopulta suihkussa. Istuin suihkun lattialla hieromassa syväpuhdistavaa shampoota likaisiin hiuksiini ja katselin samalla puista kylpyhuoneen penkkiä. Sitten jostakin, ihan yllättäen, tuli mieleeni ainakin kolme postausteemaa, sitten vielä pari lisää, ja lopulta oli kiire pois suihkusta, etteivät ideat unohdu.

Kun lukko vihdoin aukesi, sain kasaan alle tunnissa seuraavan kolmen viikon tekstien aiheet eli parisenkymmentä juttua. Osa jäänee toteuttamatta niin kuin aina, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun ei tarvitse murehtia saamattomuuttaan.

Kauppakeskuksen hälinässä. Meluisat ostarit eivät varsinaisesti auta, jos ideointijumitus on pahimmillaan, mutta tavallisessa luovuustilassa kauppakeskukset ovat valtavan inspiroivia. On rauhoittavaa katsella ihmisten touhuja, seurata sivukorvalla keskusteluita ja nähdä, kuinka arki vilisee silmissä. Sellaisista hetkistä ammennan surutta erityisesti fiktioon.

Olen huomannut, että ideatyhjiöt syntyvät sykleissä. Blogin ja proosateokseni kannalta on hyviä, suorastaan riehakkaita viikkoja ja sitten vastapainoksi niitä vaikeita, kun täytyy maata suihkun lattialla tai kävellä sateessa, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Erikoista on tosin se, että journalistisissa teksteissä en ole koskaan lukossa. Kai se on koulutuksen ansiota. Ne syntyvät kuin itsestään aina ja kaikkialla käskystä.

Opiskelin yhden kurssin verran ideointia yliopistossa. Valitsin kurssin täytepisteiksi, mutta se osoittautuikin ihanaksi viikon aloittavaksi luovuushetkeksi, jossa myös jääräpäiset ideointiperiaatteeni saivat kyytiä. Olen paatunut yksilösuorittaja ideoinnissa, mutta kurssilla huomasin, että on uskallettava myös luottaa ryhmän voimaan.

Ideointia voi omatoimisesti opiskella Risto Harisalon teoksesta Luovuuden teknologia – ideointimenetelmät organisaatioiden luovuuden vahvistajina (Tampere University Press 2011). Vaikka uskon siihen, että ideointia ja tietyssä määrin myös luovuutta voi opiskella, olen sitä mieltä, että parhaat ideat syntyvät, kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin, kun odottaa, ei tule kuin kylmä ja kiukkuinen olo. Niin kuin eilen illalla luovuuslenkillä Näsijärven rannassa.

Inspiroivaa maanantaita!

Minkälainen ideoija olet? Missä parhaat ideat syntyvät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näistäkään aiheista ei tullut kokonaista blogitekstiä

Kirjoitin aiemmin säännöllisesti aiheista, joista ei koskaan olisi voinut syntyä kokonaista blogitekstiä, vaikka olisin halunnut niistä kovasti keskustella. Muistio on jälleen pullollaan aiheita, joista en halua kirjoittaa satoja sanoja, mutta olisi mielenkiintoista kuulla kuitenkin muiden ajatuksia samoista aiheista.
mustalahti_tampere.JPGVarusmiesten kasvisruokapäivät
Varusmiesten viikkoruokalistaan lisättävistä vegemuonapäivistä olisi niin paljon sanottavaa, mutta samalla koen turhaksi jaaritella aiheesta pitkään, sillä en jaksa saarnata. Olen vain hirvittävän hämmentynyt aiheista kertovien uutisten kommenteista, joissa uskotaan, että Suomelle nauretaan, kasvisruokapäivän jälkeen pitää syödä kaksi viikkoa pelkkää lihaa ja kaiken lisäksi hihitellään sille, ettei mies pupunruoalla marssi. Kuulin tähän liittyen myös sanonnan: ”En minä pupun ruokaa syö, eikä pupu aja mun Mersulla.” Mitä? En ymmärrä, aiheet eivät liity mitenkään toisiinsa. Niin, ja miehille ei kasva rintoja soijasta, ja kasvisruoka oikein ja hyvin tehtynä on täyttävää ja ravitsevaa. Paljon parempaa kuin varusmiesten suosikit makkara, kebab ja makaronilaatikko. Kohu vegeruokapäivän ympärillä osoittaa vain sen, kuinka takapajuisessa yhteiskunnassa tietyiltä osin elämme.

Nosto-automaatit
S-ryhmän kauppojen seinien Otto-automaatit ovat muuttuneet vaivihkaa Nosto-automaateiksi. Perusjääräpäänä olen tietysti kauhuissani ja epäluuloinen. Mitä nostaminen maksaa? Mikä ihmeen Nosto-automaatti? Mistähän se tuli? Vielä pitäisi vapaa-aikaa uhrata selvitystyöhön. Eniten ajatuksia on kuitenkin herättänyt Nosto-automaatin katumainoksen slogan ”Kahisevaa muovin tilalle”. Ovela veto suositella käteistä muovin – eli tässä tapauksessa muovikorttien – tilalle aikana, jolloin muovin käyttäminen on todellinen ympäristöongelma. Mainostekstiä ei kuitenkaan voi pitää kovin onnistuneena, sillä en lähtisi syyttämään maksukortteja ensimmäisenä muovikriisistä. Ja sitä paitsi käteisen ylivalta ei koskaan palaa, joten on turha parjata muovikortteja. Niiden kätevyys on kiistatonta. Mainoksesta jää siis vain tunne, että uusi automaatti on ontuvasti kytketty globaaliin ongelmaan, johon palvelu ei edes tarjoa ratkaisua.

#kiitollinen
Sosiaalisessa mediassa pitäisi olla koko ajan valtavan kiitollinen kaikesta. Itsestä, terveydestä, kodista, kesästä, työstä ja ystävistä. Ajattelin pohtia kiitollisuutta some-julkaisujen aiheena tarkemmin, mutta tulin siihen tulokseen, ettei kukaan jaksaisi lukea jorinaa aiheesta pitkän tekstin verran. Pohdin myös omaa kiitollisuustasoani. On ihan totta, että en varmastikaan muista kovin usein olla kiitollinen, vaan keskityn yleensä siihen, mikä voisi olla paremmin, vaikka koenkin olevani hyväntuulinen ja peruspositiivinen. Tänään olen kiitollinen siitä, että päätä ei enää särje, kirjoittaminen luistaa, blogilla menee hyvin, aamupalapizza on uunissa ja kahvi porisee MoccaMasterissa.

Kesän viimeinen ilta
Kävin ottamassa kuvia lähellä kotiamme sijaitsevassa Mustanlahden satamassa. Käynnissä olivat venetsialaiset, satamaravintolasta kuului naurua ja bändien musiikkitestailua, ja satamaan pysähtyneissä veneissä katsottiin Cheekin keikkaa ja kuunneltiin kansainvälistä räppiä. Taivas värjäytyi hiljalleen purppuran sävyillä, sitten keltaisella ja oranssilla. Ilta oli ihan valtavan kaunis, mutta ei siitä ehkä kokonaista blogitekstiä saisi. Ei edes siitä, etten ymmärrä, miksi ihmiset suuttuvat siitä, että sisämaassa järjestetään venetsialaisia. Eikä siitä, että yhdessä veneessä jyskynyt räppi raikui koko satamassa peittäen alleen kaiken muun. Tahditonta.

Jos bloggaat, mistä sinä jätit kirjoittamatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa