Näin valehtelen kirjoittamisesta netissä

Jos korvista tulee ulos jo blogihuijaushaaste, kannattaa tarttua minun versiooni, joka on omistettu kirjoittajille ja kirjailijoille. Kirjoittajuus ja kirjailijuus ovat täysin vapaasti ymmärrettävissä tässä haasteessa.
DSC_0089.JPGTeen asioita siksi, että niistä saa hyviä kirjoituksia tai kohtauksia käsikirjoitukseen.
Kyllä ja ei. Ajattelen paljon blogiani, kun sovin lounastreffejä, ja pohdin usein myös sitä, mistä saisi inspiraatiota luovaan kirjoittamiseen. En toistaiseksi saa rahaa blogillani, joten napostelut on kustannettava itse, minkä vuoksi valitsen tarkoin ruokapaikat. Haen monipuolista hyötyä ravintoloilta ja kulttuuripaikoilta, mutta suunnitelmani eivät koskaan aja inhimillisyyden ohi. Jos lounasseuralaiseni haluaa johonkin niin sanotusti sopimattomaan paikkaan syömään tai muuten vaan vierailemaan, ei se liiemmin minua kiinnosta. Elämään mahtuu kokemuksia, joten niitä ehtii haalia myös blogiin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta.

Teen asioita, joiden tiedän tuovan inspiraatiota kirjoittamiseen.
Ehdottomasti. Ei syyttä sanota, että jokaisen kirjailijan ensimmäinen teos kertoo omasta elämästä. Pelkään jo etukäteen sitä, suuttuvatko muut minulle. Olen onneksi värittänyt hyvin tummalla värikynällä juttujani, joten ketään ei voi tunnistaa. En varsinaisesti valitse vapaa-ajan touhujani kirjoittamiseen liittyvien hyötyjen vuoksi, mutta bongaan elämäni filminauhalta hetket, joita tiedän hyödyntäväni vielä myöhemmin.

Siloittelen elämääni julkaisemissani teksteissä.
Tietysti! En oikein tiedä, kuka enää tähän maailman aikaan, jolloin kaikki toivottavasti tuntevat some-etiketin, kirjoittaisi sosiaaliseen mediaan mitään sopimatonta. No, olemme tietysti nähneet, että sekin on mahdollista, mutta jos järki on päässä, osan pystyy pitämään itsellä. Myös luovassa kirjoittamisessa. Kirjoitan elämästäni, mutta toivon läheisteni näkevän, että kokemukseni ovat liioiteltuja.

Olen kaikista eniten avoinna, kun kirjoitan romaaniani. Sitä ei näe kukaan. Se ei joudu kenenkään arvioitavaksi. Vielä. Uskon, että sen muokkaaminen sattuu aikanaan. Siinä on myös eri tavalla auki kuin esimerkiksi pro gradussa. Gradu mittasi ajattelua, romaani kokemusten kiteyttämistä ja ilmaisemista. Hyväksyn sen, että olen vajavainen suurena akateemisena ajattelijana, mutta luova kirjoittaminen on paljon lähempänä sisintäni. Lyttäämällä luovat teokseni lyttää myös minut.

Kadun joitakin julkaisemiani kirjoituksia.
Kyllä. Tähän pitäisi tietenkin vastata, että mitään ei pidä katua, sillä kaikki kokemukset kasvattavat. Eihän se niin mene. Joskus nolottaa ja joskus moka on niin kamala, ettei siitä voi keksiä mitään hyvää. Joitakin blogikirjoituksiani kadun, ja muistaakseni olen pari poistanut. Toinen oli rohkea, ja toinen kirjoitettu sillä tavalla liioitellen, etten ollut varma, aukeaako tekstin tarkoitus muille. Viime aikoina olen pohtinut paljon muutamien tekstien poistamista vuodelta 2015, mutten ole sitä vielä tehnyt, sillä toivon, että muut antavat minulle mahdollisuuden erehtyä ja näyttää, kuinka paljon olen kasvanut. En onneksi ole julkaissut mitään hirvittävän kamalaa, mutta sellaisia kirjoituksia, joihin en ole tyytyväinen. Punnitsen edelleen tarkkaan tekstit ennen julkaisua. Jos teksti läpäisee seuraavat seulat, sen voi lähettää mihin tahansa: mies, vanhemmat, muut sukulaiset, miehen vanhemmat, ystävät, työkaverit, entiset työnantajat, nykyinen työnantaja, tulevat työnantajat, yhteistyökumppanit ja mummi. Mummi tosin sillä erotuksella, että hän on varsin tiukka uskovainen, joten hänet lasketaan mukaan harkinnalla.

Kirjailijoiden elämä on glamourista.
Ei todellakaan! Glamour on mielestäni todella henkilökohtaista. Syysprinssi (2016) kiteytti hyvin sellaisen kirjailijaelämän, jota vielä nykypäivänäkin ihannoidaan, vaikka leffa kertoo 1970-luvusta. Tienaan suurin piirtein suomalaisen keskipalkan verran, joten aivan tähtisumuun sillä ei sukelleta, mutta elän kivasti. Pystyn hankkimaan kokemuksia, jotka tukevat unelmaani. Minulle glamouria olisi päästä vaikka mihin kirjajulkkareihin, mutta näillä natsoilla kutsuja ei ole vielä näkynyt ammatin suorituksen ulkopuolella.

Ajattelen hetket repliikkeinä.
Ehdottomasti! Korvani on nykyään aika pettämätön ikuistamisen arvoisille repliikeille. Rakastan paperista muistivihkoa, mutta repliikki-inspiraatioihin toimii paremmin kännykän muistio. Kirjoitan usein puhelimen muistioon mieleen painuneet, salakuunnellut repliikit. Yleensä jo konteksti luo käsikirjoituksen kohtaukselle miljöön. Välillä ihmettelen, mitä muistiinpanoni tarkoittavat, mutta ei sillä ole väliä. Tärkeintä on se, että niitä käyttää. Joskus.

Kirjoittamisesta ei koskaan voi tulla oikeaa työtä.
Olisipa se niin helppoa! Kyllä siitä voi tulla ihan oikea työ. Koulutukseni jo oikeuttaa toimimiseni journalistina, mutta muuten on ihan mahdollista edetä kirjoittajaksi ilman papereita. Sanan voima on sen verran suuri, ettei se vaadi viiden vuoden opintoja. Kirjoittamisen muuttuminen työksi vaatii kuitenkin ripauksen onnea, vaikka kuinka pöydällä lepäisi dekaanin leimaama paperi.

Saa kopioda! Kuulisin mielelläni muiden näkemyksiä rakkaasta leipälajistani. Kirjoittamisen saa ymmärtää, miten haluaa. Merkitse minut tekstiisi, jos toteutat haasteen.

Ovatko ketjuhaasteet täysin kuolleita? Kiinnostaako kirjoittamisesta lukeminen enää ketään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Julkisesti sinun

Maanantaina blogini liikenne räjähti. Tiistain aikana kävijöitä oli enemmän kuin koko kuukauden aikana normaalisti. Rintaani alkoi puristaa.
DSC_0018Tammisaaresta kertova matkailujuttuni alkoi elää omaa elämäänsä alkuviikosta. Tietenkin silloin, kun olin itse matkalla vähällä tietotekniikkavarustuksella. Yllätys junassa oli melkoinen, kun WordPress-sovelluksen tilastotaulussa vilkkui tuhansia kävijöitä yhdessä päivässä. Näin pikkuruisella blogilla!

Oikeastaan olen odottanut sitä, että jokin teksteistäni osuu oikeaan hetkeen, löytää lukijansa ja päätyy jaettavaksi ketjureaktion lailla. Sitä en olisi osannut arvata, että ensimmäinen oikea hittitekstini kertoo Tammisaaresta. En, vaikka tarkemmin ajateltuna Tammisaaren-reissustani kertova juttu on malliesimerkki blogitekstistä: uutta tietoa tarjoava, sydämellä kirjoitettu ja laajaa lukijakuntaa ja yrityksiä kiinnostava.

Jutun jakojen ja lukukertojen kasvaessa ymmärsin olevani aikamoinen bloginoviisi, mikä unohtuu minulta aika usein. Se, että olen saanut journalistikoulutuksen, kirjoittanut kaupallisia sisältöjä ja satoja juttuja toimittajana, ei tee minusta ammattibloggaajaa, vaikka vaatimukset siihen ovat kohdallaan. En ole tehnyt vielä rahaa blogillani, joten ei tätä ihan ammatiksi voi kutsua. Eikä minulla siten ole ammatillista tukea touhuun. Olisipa!

Tammisaaren-juttu poiki valtavasti kommentteja jakolinkkeihin, vaikka blogiin suoria kommentteja ei tullutkaan. Suosio näkyi myös siten, että sain muutaman sähköpostin! Iski pakokauhu huomion määrästä. Siitä, että minä todella olen vastuussa kaikesta, jokaisesta sanasta ja viestistä, joita blogini välittää. Olen siitä ennen kaikkea vastuussa omana itsenäni, en työntekijänä, toimittajana tai kasvottomana yrityksen edustajana. Minun on oltava valmis perustelemaan jokainen kirjoittamani virke ja esittämäni mielipide vielä kuukausienkin päästä tekstin julkaisemista.

Kävijämäärien kasvaessa ajattelin myös ensimmäistä kertaa lukijoideni määrää. Minä kirjoitan usein pienessä työhuoneessani tai olohuoneen nojatuolissa, tällä hetkellä mökin terassilla. Työhuoneessa edessäni on valkoinen seinä, olohuoneessa televisio ja mökillä pelkkää metsää. Silti jossakin on yleisö, joka lukee tekstejäni joka päivä. Ja minun pitäisi antaa itsestäni vielä enemmän ja riisua loputkin suojavaatteet. Olla ystävä, samastuttava ja ihastuttava, julkinen ihminen.

Puhutaan tuhansista, kuukauden aikana samaan tahtiin kymmenistätuhansista. Se on ihan kammottava määrä uniikkeja kävijöitä blogilleni, mutta samalla tiedän, että käsillä voi olla uusi alku. Piste, josta kaikki vasta alkaa.

Onko sinuun iskenyt koskaan blogipakokauhu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10x Näitä te haette!

Olisi kutkuttavaa olla sellainen kaikkitietävä keidas, jonka äärelle tiedonjanoiset poloiset hakeutuisivat. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että ihan kaikkeen ei Mediakkakaan pysty vastaamaan.
DSC_0010.JPG”Apetit jasviskauhispitsa”
Minunkin mielestäni Kasvisjauhis on vähän tönkkö nimi vegaaniselle proteiinivalmisteelle. Mutta eihän se nyt ’jasviskauhista’ ole! Apetitin vegaaninen pizza on kuitenkin ihan kelpoa, joskin aika suolaista ja kitalakeen tarttuvaa.

”Seitan yksinkertainen”
Olenkin onneksi julkaissut aika yksinkertaisen seitankinkkureseptin, jota voi itse asiassa yksinkertaistaa entisestään jättämällä pois sinapin ja vaihtamalla jauholajikkeita. Voin kuitenkin vakuuttaa, ettei seitanin valmistaminen ole lainkaan haastavaa.

”Cegaaninen ruoka”
Joskus, eli silloin, kun oli alakoulussa, oli muotia sanoa olevansa ihan seko. Jopa C8. Ei, sehän oli yläasteella. Kaikki olivat sekaisin. Vegaaninen ruokavalio ei kyllä ole cegaanista eli sekoa vegaanista, vaan järkevää, terveellistä ja eettistä. Kirjoitusvirheelle en suo ajatusta.

”Härkis kastike perunalle”
Mielessä perinteinen illallinen? Tomaattipohjaiset soosit ovat aika varmoja vegaaniruokavaliota noudattaville. Jos haluaa vähän kermaisuutta, voi tomaattimurskaan sotkea pari lusikallista maapähkinävoita. Uskomaton maku- ja koostumusero! Luulen, että tomaattinen maapähkinävoikastike maistuisi paatuneimmallekin läskisoosifanille. No ei ehkä, mutta melkein. Onneksi Härkiksellä on helppo huijata!

”Onko soijapapu sama kuin papu?”
Todella sympaattinen haku! Ihanaa, että joku on oikeasti halunnut hakea tietoa. Toivottavasti voin olla avuksi. Soijapapu on yksivuotinen hernekasvi. Papu taasen viittaa hernekasvisukuun, johon soijapapukin kuuluu. Käsitykseni mukaan yleiskielessä kuitenkin pavuilla tarkoitetaan usein vihreitä pakastepapuja tai sitten pavulla viitataan vain johonkin syötävään hernekasviin, kuten esimerkiksi kidneypapuun tai ruskeisiin papuihin.

”Rokotusneula pakara”
Huh! Aihepiiriin liittyviä kuvia ei ainakaan minun blogistani löydy! En edes muista, koska olisin saanut pistoksen takapuoleeni. Varmaankin silloin, kun rokoteohjelmaan ei vielä kuulunut käsivarteen pistäminen. Jos joku on vilpittömästi halunnut tietoa lapsen rokotteista, kannattanee kurkistaa rokoteohjelmaan.

”Paras resepti”
Ihanan filosofinen hakulauseke! Parhaus on aina googlaajan silmässä. Jos minun pitäisi nimetä oman tuotantoni paras resepti, se olisi riisinuudelisalaatti. Salaatista on sittemmin jäänyt pois tarpeeton hunaja, ja olen valmistanut salaattia myös vaihtamalla pääraaka-aineeksi seitankebabin. Voiko muuten yleisesti määrittää sitä, mikä tai kuka on paras?

’”Housuun”’
”Housuun”. Jokainen voi itse kuvitella, mitä hakulausekkeen naputtelija on tarkoittanut haullaan. Mitähän uutta tietoa hän on hakenut?

”Bambuverho”
Olisin niin kiitollinen, jos joku kertoisi, mistä ihmeestä saa helposti kiinnitettäviä bambuverhoja. Hongkongin sivuilla on jo ikuisuuden ollut bambukaihtimia, jotka ovat alati loppu. Juuri sellaisen haluaisin. Milloinkohan niitä tulee saataville? Vai tuleeko ollenkaan?

”Amuri rakennus Pyynikin helmi”
Onkohan Pyynikin Helmi jokin taloyhtiö? Jos ei, niin hyvä tietoa janoava, tässä vastaus: Amurin Helmi on Amurin työläismuseokorttelin yhteydessä toimiva ihastuttava vanhan ajan kahvila, josta saa lounasta ja maailman parasta kauraleipää.

Mikä on älyttömin hakulauseke, johon olet törmännyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Alussa oli abi, blogi ja Blogspot

Viritys. Se on oikein hyvä sana kuvaamaan aiempia blogikokeiluitani. Mediakka ei nimittäin ole ensimmäinen blogini.
DSC_0031 (2).JPGHurraa! Mediakka on ollut pystyssä jo kolme vuotta! En rehellisesti sanottuna olisi uskonut pystyväni tähän, sillä aiemmat blogisivustoviritykset olivat kuolleet yhtä nopeasti kuin olin ne perustanutkin. Halusin kirjoittaa, mutta kamerani oli surkea, enkä muutenkaan tiennyt, mistä olisin kertonut. Omasta elämästä kirjoittaminen ei silloinkaan sellaisenaan tuntunut hyvältä.

Mutta yritin silti. Ensimmäisenä perustin Abina-blogin Blogspotiin. Bannerissa oli apina, jonka päässä keikkui ylioppilaslakki. Kuten arvata saattaa, blogi kertoi opiskelusta abivuonna. Ei ehkä myyvin teema. Kirjoitin sinne useita tekstejä, mutten enää muista ainuttakaan aihetta. Todennäköisesti selostin tekemiäni tehtäviä tarkasti ja raportoin tulevista kokeista. Opiskelu oli silloin minulle maailman tärkeintä ja ylioppilaskirjoitukset koko elämä, vaikken niihin loppujen lopuksi kovasti lukenutkaan.

Lukioaikana ja vähän sen jälkeen perustin useita blogeja, joihin kirjoitin yhden tai muutaman tekstin ennen kuin poistin ne. Vattupuskassa oli selvästi heijastus Zen Café -vaiheestani, Jumalainen näytelmä taas peilaus kirjallisuusinnostuksesta ja historiaharrastuksesta. Sen lisäksi pidin myös blogia ystäväni kanssa. Nimi oli sen verran ruokoton, että se jääköön salaisuudeksi. Paljastan kuitenkin, että se oli suora lainaus eräästä saamastani tekstiviestistä. Ennen kuin päätön blogisekoiluni loppui, ehdin vielä pitää vain kutsutuille henkilöille avoinna olevaa laihdutus- ja hyvinvointikeskeistä blogia. Pääsin tavoitteeseeni, ja lopetin blogin.

Blogitaivaltani taaksepäin katsoessani muistin, ettei Abina itse asiassa ollutkaan ensimmäinen blogini. Lukion viestintälinjan mediakritiikin kurssilla oli pakko perustaa WordPress-alustalle blogi ja julkaista opintokirjoitukset siellä. En varmasti silloin käsittänyt yhtään, mitä olin tekemässä. En lukenut blogeja, eikä blogosfääriäkään voinut katsoa vielä syntyneeksi ainakaan Suomen mittakaavassa, vaikka vuoden 2009 tienoilla olikin jo blogeja, osa myös suosittuja. Tietotasostani kertoi se, että blogin nimeksi tuli Katariinan journalismia. Muistini mukaan ulkoasu oli ihan hyvännäköinen, joskin epäkätevä: kolmipalstainen ja kuvaton.

WordPress-kokeilu oli kuitenkin jättänyt jälkeensä hyvät muistot, joten lukiessani enemmän blogeja ja kypsytellessäni ajatusta oman perustamisesta päädyin WordPressiin. Aloittaessani yliopisto-opinnot pidin kulttuurikritiikkiin keskittynyttä Mediakka-blogia. Sekin oli kuvaton! Ei ihme, että suurin piirtein – oikeasti – viisi ihmistä luki sitä viikossa. Tekstit olivat kyllä hyviä. Tein paljon musiikki-, teatteri- ja elokuva-arvosteluita. Saatoin myös suoltaa omia proosatekeleitäni sinne kuvitellen, että joku kustantamo löytäisi ne. No ei löytänyt, ja blogi päätyi roskakoriin.

Olin onnistunut lukitsemaan Mediakka-sivutunnuksen itseltäni, joten lopulta vuonna 2015 perustin Akkamedia-nimellä tämän blogin. Melko pian aloin inhota valtavasti hätäratkaisunimeä, ja ostin oman Mediakka-domainin.

Nimessä ei edelleenkään ole järkeä, mutta on se parempi kuin Katariinan journalismia. Sen asettama rima ei tosin koskaan kovin korkealla ollutkaan.

Minkälaisia blogikokeiluita sinulla on ollut? Mitkä olivat ensimmäisiä lukemiasi blogeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa