Viisivuotissuunnitelma

Viis uudenvuodenlupauksista! Vuosi on aivan liian lyhyt aika toteuttaa monta pakotettua asiaa. Senpä vuoksi olen tehnyt aina viisivuotissuunnitelman, jolla historiassa toki on varsin ikävä kaiku. Oma suunnitelmani on kuitenkin ihan vain puhtaasti hyvään elämään keskittyvä kokonaisvaltainen lupaus. Vuonna 2018 käynnistyy jo kolmas viisivuotissuunnitelmani.
business-1149630_960_720Kuva: Pixabay

Alan tehdä unelmatyötä, jossa hommia paiskitaan yhteiskunnan ja ennen kaikkea ihmisten vuoksi. Saan hyödyntää koulutustani ja kykyjäni. Tiedän, mihin pystyn, ja tavoittelen päämäärääni ihan oikeasti, enkä vain tyydy selvittämään tilanteesta kaikille. Olen myös onnellinen siitä, mitä minulla jo on: vakaa talous, hyvä olla ja ihana koti. Mutta tyytyminen ei riitä. Haluan enemmän ja näyttää kynteni.

Nautin aamuista ja varaan aikaa mannapuuron keittämiselle. Jos ihminen ei kolmeenkymppiin mennessä saa herättyä sen verran aikaisin, että ehtisi alle 10 minuutin mannapuuron kiehauttaa aamulla, niin on syytä ilmoittautua elämänhallintakurssille. No, ei kai se yhdestä puurosta kiinni ole sentään. Puuro vain sattuu olemaan mainio aamupala, mutta aivan liian työläs mikrottomalle unikeolle. Yritän myös tulevina vuosina muistaa nauttia aamun tunnelmasta ja pysähtyä katselemaan, kuinka kaupunki herää. Kiire tosin on töihin aina.

Liikun enemmän. Joogaan ja käyn pitkillä lenkeillä niin kuin aiemmin oli tapana. Ruumiillinen hyvinvointi on jäänyt kiireisten vuosien jalkoihin. Nyt, kun hallittavia lankoja on vähemmän, alan varata päivästä aikaa liikunnalle. Hyötyliikunta ei riitä, vaan haluan nauttia siitä ilosta, jonka vartalolleni suon sitä hoitamalla. Aion sopia myös paljon enemmän lenkkitapaamisia ystävieni kanssa. Silloin nimittäin tutustuu myös kotikaupunkiinsa paremmin, kun antaa toisen päättää, mihin päin suunnataan.

Minulta ilmestyy proosateos. Tämä onkin jo vauhdissa. Haaveilen, että proosan kirjoittamisesta tulee taas harrastus, joka tuo vastapainoa työlle. Mikään ei voita kirjoitusflow’ta. Haluan hukkua iltaisin hetkeksi luomaani maailmaan, ja lopulta julkaista sen kaikille. Mistään mielikuvitusmaasta ei ole kyse, sillä fantasiaa en kirjoita.

Julkaisen runoteoksen. Tiedosto on luotu. Idea on syntynyt jo kauan sitten. En usko vanhan teoksen muokkaamiseen, sillä kuusi vuotta vanha runosetti on melkoista luettavaa nykymittakaavassa. Aloitan siis puhtaalta pöydältä, sillä nyt todella tiedän, mitä haluan sanoa.

Pidän kolmekymppiset lastenjuhlateemalla. Oikein perinteiset lasten synttärikemut 90-luvulta edustavat minulle laman suurvuosikymmenen ilakointia. Tietenkin, olinhan lapsi silloin. Minulle yhdeksänkymmentäluku oli synttärikemuja hupihatut päässä ruokapöydän ympärillä ylikermaisen kakun äärellä. Pahvisia teema-astioita, ongintaa ja aasinhäntää. Tätä on luvassa myös omilla teemakutsuillani – aikuiseen makuun.

Miten kävi edellisten viisivuotissuunnitelmieni kanssa? Ensimmäistä aloittaessani olin siis 15-vuotias, ja toisen alkaessa tasan 20 vuotta vanha. Suunnitelmani liittyvät aina melko isoihin asioihin, joten pääpiirteet on helppo muistaa. Valmistuin lukiosta liki kympin keskiarvolla, sain vartaloni kuntoon, aloin syödä terveellisesti, pääsin yliopistoon, muutin Kalevaan ja sittemmin puolisoni luokse Amuriin. Lopulta valmistuin myös maisteriksi.

Vakituinen toimittajanpesti jäi saamatta, sillä en edes hakenut sellaista. Kaunokirjallista teostani ei myöskään julkaistu, koska kirja jäi 30-sivuiseksi. Sen sijaan toimitetun historiikkikirjan tein ja paljon muita kirjoitustöitä. Haaveilin myös muuttavani Pispalaan syntymäkotiini, mutta taloon on niin käsittämättömät jonot, ettei se taida olla mahdollista. Sitä paitsi ahneus kasvaa keskustan lähellä asuessa: kaiken pitää olla aivan käden ulottuvilla. Siinä alkaa Pispalakin tuntua jo kaukaiselta maalta.

Teetkö vuosisuunnitelmia tai kenties pidempiaikaisia lupauksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tästä kaikki vasta alkaa

Uusi vuosi on valtavan lohdullinen alku, jos ei elä toisessa syklissä, eli opiskelun tai työn rytmissä, joka jakaa vuoden syys- ja kevätlukukauteen. Itselleni alkava vuosi on merkityksellinen, sillä se toivottavasti sisältää rutkasti uusia käänteitä. Toivon vuoden toisena päivänä mielen vallanneen levollisen olon kantavan loppuun asti.
DSC_0018.JPGJos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä todellakaan tiedä, pitääkö tämä vuosi yhtään mitään uutta sisällään. Jostakin kumman syystä on kuitenkin pieni kutina, että niin voi käydä. Odottelemalla ei kuitenkaan mitään tapahdu, joten siksi olen päättänyt, etten jätä mitään sattuman varaan. Kuulostaapa salamyhkäiseltä!

Pääajatukseni on jopa aavistuksen uskonnolliselta haiskahtava fraasi ”Elämä kantaa”, joka tietysti on ristiriidassa sen kanssa, etten halua enää jättää mitään sattuman käsiin. Yritän siis tässä uskotella itselleni, että kerrankin rohkeita päätöksiä tekemällä ja aidolla uskalluksella voi saavuttaa sen, mitä haluaa. Joskus on pakko uskoa siihen, että putoaa jaloilleen, vaikka tekisi rohkeitakin ratkaisuja. Vieläpä, kun – toistaiseksi – turvana on hyvinvointivaltio.

Vaikken koskaan ole ollutkaan se, joka odottelee, kuinka kaikki hyvä sataa päälle taivaalta, olen sortunut myös kellumaan omassa kuplassani, ja vuodet ovat vierineet varkain. Työpöytä on täynnä tiedostoja tulevista teoksista, blogi täynnä luonnoksia ja usko omiin kykyihin vahvempi kuin koskaan, mutta silti on ollut helpompi nuuhkia tuttuja kulmia elämän jokaisella osa-alueella.

Kuluneet kaksi melko raskasta vuotta ovat kuitenkin opettaneet, että joskus on parempi laittaa korealainen kurkkunaamio kasvoille ja katsoa kokkivideoita aamuun asti ennemmin kuin selkä jumissa puurtaa yötä vasten. Ja kun kävelee kotiin, kannattaa pysähtyä ihastelemaan puistoa ja lumisia oksia tai edes kuvitella ne, jos ulkona on loskaa niin, että ruotsalainen tekonahkakenkä tulvii.

Mutta nyt kurkkunaamiot saavat olla. Antaa kenkien tulvia, koska olen valmis. Tähän vuoteen ja uuteen elämään.

Mitä ajattelit uskaltaa toteuttaa tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vauhti kiihtyy – Mediakan vuosiraportti

Mediakan vuosiraportti osoittaa, että meno hurjenee, aiheet ovat vakiintuneet ja toimivan blogin resepti on talletettu takataskuun.
DSC_0006DSC_0009DSC_0007DSC_0008Mediakan liikenne kolminkertaistui edellisvuodesta vuonna 2017. Blogin alkutaipaleeseen, ensimmäiseen puoleen vuoteen, verrattuna liikenne on nyt yli 10-kertainen. Ja saisi vielä tästäkin kymmenkertaistua. Tuntuu silti hyvältä, että ne joka paikassa ja yhteydessä esiintyvät pikkulinnutkin ovat asian huomanneet, ja yhteistyötarjouksia on tullut. Kommenttiboksikin on ollut yllättävän aktiivinen. Kiitos!

Hotellivalituksia, ruokaraivoa ja popkulttuuria

Suosituimpia aiheita vuonna 2017 olivat ruoka ja lifestyle. Kasvokkain tehdyt gallupit kertovat muuta, sillä yleensä toiveet kohdistuvat mielipiteisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta tilastoissa kategoriaerot ovat pieniä, sillä aivan kärjessä ovat myös ilmiöt, mielipiteet ja kulttuuri: koko blogin juju.

Innostuin kuluneena vuonna näköjään rähjäämään melkoisesti eineksistä, mutta taitaa olla niin, että se suo on nyt rämmitty, ellei jotakin kerrassaan uskomatonta tavaraa osu tielle. Kommenteista päätellen einesvihaaja ei ollut ihan kaikkien mieleen, mutta keskustelu onkin toivottua.

Kirjoitin hävettävän vähän popkulttuurista, ja erityisesti musiikkiarviot jäivät tyystin huomiotta. Liekö syynä vuoden musiikkitarjonta vai alitajunnassa jyskyttävä ajatus siitä, etten ole loppujen lopuksi musiikki-ihminen. En myöskään käynyt kertaakaan teatterissa, vaikka siitäkin piti kirjoittaa. Elokuvakokemukset onneksi taltioin, ja ravintolakäynneilläkin kamera oli aina mukana.

Kuluttajajournalismin hengessä päädyin kirjoittamaan jälleen hotelleista, tosin ensimmäistä kertaa kotimaan pytingeistä. Näitä haluan tehdä ehdottomasti lisää – mutten ilmaiseksi tai ainakaan itse maksamalla. Luetuksi tekstiksi nousseesta Cumulus Kaisaniemen arvostelusta toivon, että ketju ottaa onkeensa, sillä Suomen hotellien hintatasolla on turha tarjota likatahroja ja yhdeksänkymmentälukua.

Stindebinden haamu jatkoi kummitteluaan menneenä vuonna. Stindebinden mysteeriä on hakukoneissa ratkottu niin kiihkeästi, että edelleen melkein kaksi vuotta sitten julkaistut tekstit killuvat luetuimpien joukossa. Vannon, että kertoisin, jos todella tietäisin, kuka Stinde oli. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä Karjalaisen Jukkaan, joka vastauksen tietää.

Uusi blogivuosi

Vuodelta 2018 toivon, että rakas harrastukseni lähtee kunnolla lentoon, kulkee mahdollisimman pitkään mukanani ja on myös tulevaisuudessa tärkeä itseilmaisun paikka, elävä CV ja keskusteluareena, vaikka toistaiseksi olen itse saanut mesota täällä lähinnä kannustuksen säestämänä. Lässytystäni voi kuunnella nykyään myös Instagramissa, sillä olen innostunut Instagramin tarinatyökalusta.

Ai, pitääkö lopuksi kertoa jokin teksti, johon on erityisen tyytyväinen? Jutun En katoa koskaan (Mediakka 24.5.2017) teemoja mietin usein vieläkin, ja olen tyytyväinen tunteeseen, jonka sain vangittua tekstiin. Onko sittenkin niin, ettei kaiken pidäkään olla ikuista?

Kerro ihmeessä toiveita tulevalle vuodelle! Onko jokin teksti jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoittamatta jääneet aiheet, osa 2

Kun ei ole sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Aina voi kuitenkin länkyttää siitä, mitä olisi sanonut, jos olisi sanonut.
DSC_0020 (2)Blogien totuudenmukaisuus
En oikeastaan ymmärrä, miksi blogien rehellisyydestä ja avoimuudesta pitäisi edes keskustella, jos puhutaan siis henkilökohtaisen elämän jakamisesta. Markkinointiin ja mainontaan liittyvä etiikka on aihe erikseen. Tietysti draama kiinnostaa ihmisiä, mutta ei kai kukaan aikuinen oikeasti kuvittele, että joku jakaisi kaiken blogiinsa – varmasti joku tosin niin tekee. Silti on täysin turhaa puhista siitä, että blogi antaa liian kiillotetun kuvan kirjoittajastaan. Tähän liittyy medialukutaito, joka ei ole enää vain ihmeellinen sanahirviö, vaan ihmisen perustaito. Ei enempää sanottavaa, joten case closed.

Hyvät ja huonot asiakaskokemukset
Yhtäältä pitäisi olla äärimmäisen rehellinen, ja toisaalta ei kannattaisi polttaa siltoja takanaan. On paljonkin yrityksiä, joiden antamasta palvelusta tekisi mieli rähistä. Harmitukset liittyvät kuitenkin usein ohikiitäviin hetkiin,  jotka eivät anna kokonaiskuvaa palvelun laadusta. Joskus tosin hermo menee, ja yleensä aiheesta, kuten Bella Roman surkeista pizzoista, Cumulus Kaisaniemen ala-arvoisesta hotellihuoneesta ja Bistro Venlan omituisesta tomaattitentistä. Ainakin kahdessa viimeisessä kokemuksessa oli sentään hyvääkin. Harmi myös, että usein ne huippuhyvät kokemukset jäävät sanomatta. Esimerkiksi K-Supermarket Kuninkaankulmassa on aivan huippu kassatyyppi. Sellainen vaalea mies. Jaksaisipa itsekin tehdä työtä samanlaisella innolla ja ystävällisyydellä kuin hän. Päivästä toiseen.

Kauppakäyttäytyminen
Asiakasomistajapäivät. Ja aivan pakko oli itsekin ängetä ostamaan kulmakynä 20 prosentin alennuksella. Jotkut vain näyttävät saavan nautintoa siitä, kun mäiskivät ohikulkijoita kauppakasseillaan, etuilevat ja tönivät. Miksi joillakin mieltä ohjaa ajatus siitä, että on erityisasemassa muihin nähden? Nojoo, aika pientä siihen nähden, että monen muunkin asian suhteen maailmassa on niin, että toisilla on kaikkea, ja toisilla ei yhtään mitään.

Mitä kaikkea mielenkiintoista Amurissa voi tehdä?
Vaikka mitä! Mutta katso ensiksi ulos. Kukaan ei halua tehdä yhtään mitään ikävässä tihkusateessa ja loskassa. Ei edes Amurissa. Kun kevät taas koittaa, kannattaa suunnata Väinö Linnan puistoon piknikille, kävelemään Näsinkalliolle ja tutkimaan Makasiininkadun mukulakiviä. Ja istumaan tietenkin Mustaanlahteen. Amurin helmeen sentään voi mennä talvella. Siellä on joulutunnelma kohdillaan. Aamupalasta ei ole sanottavaa, mutta totean lyhyesti, ettei se palvele kasvissyöjää, ja siksi kannattaakin hakea vain luomukauraleipä tiskiltä mukaan.

Hömppäuutiskatsaus
Olisi ihan käyttökelpoinen idea alkaa tehdä jokaviikkoinen katsaus hömppäuutisiin, mutta uskon, että jokainen pystyy itse hihittelemään tauollaan Seiskan uutisille, joissa kerrotaan, kuinka ”jääkiekkoilija supatti rakkaalleen katsomossa” tai miten ”näyttelijä siemaili tuoppiaan vakavana”. Karaokebaarista kuiskitaan, ja leffasalista liverretään. Erittäin tavallisia ja varsin luotettavia tietolähteitä. Ensi torstaita odotellessa.

Kuten otsikosta voi huomata, tämä oli toinen osa juttusarjaa, jonka edeltäjän julkaisin toukokuussa.

Mistä sinä et kirjoittanutkaan? Mistä halusit kuulla, mutta kukaan ei kirjoittanutkaan siitä? Minkälaista sisältöä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lokakuisia ajatuksia, joista ei tullut blogitekstiä

En haluaisi olla sellainen ärsyttävä arjen ihanuudesta lässyttäjä. Koska faktahan on se, että arki on pitkälti keltaisia lehtiä ja koirankakkaa liimaantuneena kenkiin, kiirettä ilman meditaatiohetkiä ja muutenkin vain kamalaa puurtamista, minkä vuoksi arkihehkutus tuntuu lähinnä sormen osoittelulta. Se tosin on kiehtovaa, että pienistä huomioista jokapäiväisessä elämässä voi syntyä jotakin suurta. Tai edes artikkeli blogiin. Aina ajatukset eivät päädy blogiteksteiksi, sillä en ole tarpeeksi inspiroitunut kiteyttämään asiaa eheäksi tekstiksi.
DSC_0044Kauhistuin, kun ymmärsin, että olen profiloitunut nutturapääksi. Ei kovin vakavaa, mutta omissa kuvitelmissani olen se, jolla on räjähtäneen, mutta siistin näköinen vaalea pehko ja otsatukka vinksin vonksin. Nykyään kannatan helppoutta nutturaa ja pinnejä suosien. Lähinnä siksi, etten voi sietää sitä, kuinka avainnauha sotkeutuu luonnonkiharaan tukkaani, joka takkuuntuu, vaikka olisin yhtä eloisa kuin Tutankhamon kammiossaan. Aihe: Hiukset ja ulkonäkö.

”Peace of Kake Randelin” on niin raivostuttava sanaleikki, että se nostattaa joka kerta karvani pystyyn, kun kuulen sen Pyhimyksen ja Vestan Kynnet, kynnet -kappaleessa. Yhtä paljon raivostuttavat nykyään Spotifyn mainokset. Tiedän, että siihenhän ne pyrkivät, mutta silti sisälläni kiehuu. Aihe: Miksi sanat ja äänet ärsyttävät?

Musiikki on muutenkin puhuttanut minua tässä kuussa enemmän kuin aiemmin. Ehkä syksy saa tavallista tunteellisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Koska olen tunnettu laadukkaasta musiikkimaustani, olen kuunnellut Spotifyn viikon suosituksista muun muassa Hausmyllyä ja Saija Varjusta. Kappaleet eivät liity millään tavalla omiin muistoihini, mutta minulle tulee niistä mieleen Nokia tai jokin muu pieni suomalainen kaupunki. Paneloitu olohuone ja puulattiat. Kotibileet. Jossain Riihimäellä tai muussa ohikulkukaupungissa. Aihe: Musiikkimuistot ja koskettaneet, vähän hölmöt kappaleet.

Alan ihan oikeasti harjoitella sitä, että laitan puhelimen pois hyvissä ajoin ennen nukahtamista. Näytön tuijottaminen valvottaa, ja lukeminen olisi paljon kehittävämpää, vaikka ei koko ajan tarvitse kehittää itseään. Ei videoita, blogeja, murhamysteereitä tai uutisia. Ei syväluotaavia keskusteluita ystävien kanssa. Aihe: Hyvä elämä ja some-lakon kannattavuus.

Miksi on mahdotonta herätä 10 minuuttia aiemmin aamuisin? Ihan vain jos jaksaisi antaa itsellensä 10 minuuttia lisää aikaa, ehtisi syödä kunnon aamupalan ja lukea uutiset. Mutta ei. Tukka putkella eteenpäin. Voiko elämässä olla oikeasti niin kiire, ettei edes kahvia ehdi juoda? Aihe: Miksi arki on niin vaikeaa?

Ensimmäistä kertaa koskaan harkitsin tekeväni asupostauksen. Voi herranjestas! En pysty siihen. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta halpisriepuni. Lähinnä tekstin idea olisi ollut irvailla kolttujen esittelemiselle, mutta sitten päätin kunnioittaa ihan kätevää muotimarkkinointikeinoa ja jättää sen niille, joilla siihen on annettavaa ja jotka sitä jaksavat seurata. Tästä blogista haetaan jotain muuta. Aihe: Blogit ja blogikulttuuri.

Olisinpa yhtä pirskahteleva ja seesteinen kuin Samae Koskisen kappaleet. Ajattelisinpa joka päivä niin kuin Hillitön elämä -kappaleessa sanotaan. Olisipa kaikki niin kuin Spoon River -biisissä. Aihe: Minäkuva ja kaunis biisianalyysi.

”Tämä elämä on mieletön, upea ja hillitön, kun ilman nillitystä oppii olemaan –  – kun on aloitettu, niin antaa mennä vaan”, toteaa Koskinen. Kannattaa kuunnella loppuun. Veikkaan, että arjesta kotona ja töissä tulisi kaikille astetta mielekkäämpää. Lopputulos: Vaikeasti toteutettava.

Viikonloppu on jo ovella! Mitä olet havainnut tai pohtinut tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyörryttääkö harissa? + 9 muuta hakusanaa blogista

Hakusanat ovat siitä mielenkiintoisia, että niiden takana on aina jokin tarina. Mistä syntyy idea selvittää halvin tupakka-aski tai saada tietoa perään iskettävästä pistoksesta?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Varma Talsi”
Mikä? Selvittelin tätä hieman, ja paras osuma tulee Kielitohtorin palstalta. Liekö kysyvä mennyt sinne, sillä täältä ei Talsin Varmaa löydy. Kyseessä ei kirjoitusasusta huolimatta tainnut olla edes henkilö. Tiedätkö sinä tarinan Varma Talsin takaa?

”Lihankorvike Ilta-Sanomat”
Jo sauhuavat korvani. Kävin ihan kuumana jo vuosi sitten Ilta-Sanomien lihankorvikeartikkelista. Missä pavut? Missä linssit? Onneksi niiden ilosanoma näyttää levinneen viime aikoina mukavasti Härkis- ja nyhtisvillityksen jälkeen.

”Harissa pyörryttää”
Höpöhöpö! Ei pyörrytä. Huono olo on todennäköisesti johtunut jostain ihan muusta sinä päivänä, kun harissaa on nauttinut. Ymmärrän tietenkin, että huonon olon iskiessä syypäätä on helppo hakea ruoasta. Viimeksi olin itse varma, että järkyttävä päänsärkyni johtui hirveimmästä ateriasta, jonka olen pitkään aikaan syönyt: tattaria ja tofu rossoa eräästä ekokaupasta noudettuna ja valmiiksi koottuna.

”Halvin tupakka-aski 2017”
Mikähän se mahtaa olla? Tupakoimattomana ihmisenä, vieläpä sellaisena, joka ei ole koskaan edes ostanut tupakkaa, en totisesti tiedä. Olisiko jokin sinisävyinen aski, jota ystävänikin ostaa? Kallista on joka tapauksessa.

”Jalotofun punajuuripihvin valmistus”
Se menee näin: avaa pakkaus, kuivaa hieman paperilla, laita pannulle ja paista. Käytä burgeriin, kuten minä, tai tee vähän fiinimpi pihviateria.

”Pinaattikiinankaalin kanta pois”
Ota ihmeessä pinaattikiinankaalin kanta pois, sillä sen keittyminen kestää ja maku on muutenkin kitkerä, joten syö vain lehdet. Ei se tosin kuolemaksi ole, jos kannan popsii.

”Rokotusneula takapuoleen”
Hui! Tästä ei itselläni ole kokemusta sitten vauva-aikojen. Lääkärit osaavat kertoa paremmin, mutta voihan se aikuisena tuntua tietysti ikävältä ja jopa nöyryyttävältä, jos ahteria pistellään. Monissa toimenpiteissä se on kuitenkin täysin normaalia. Käsittääkseni.

”Kimchi-nyyttien ohje”
Bingo! Tästä hakusanasta olin erityisen iloinen. Kimchi-nyyttien kiehtovaan korealaismaailmaan on siis sukeltanut joku muukin. Kirjoitin jo jokin aika sitten kimchi-nyyteistä, ja sen jälkeen jatkuneet testaukset ovat osoittaneet, että cosmopolitan-salaatti on paras nyyttikääre.

”Lounasruokailua Pispalassa”
Kyllä se niin taitaa olla, että Café Pispala on lounastajan pyhiinvaelluskohde Pispalassa, mutta kuka tietää, jos Pulterissakin olisi hyvä lounas. Ja aina voi rehkiä itsensä Ala-Pispalan Heselle saakka. Tai Rozeriniin.

”Tampereen yliopisto journalistiikka ja viestintä työllistyminen”
Haluaisin kirjoittaa tähän, että sehän käy käden käänteessä. Aika paljon on kuitenkin itsestä kiinni, osin myös suhteista ja tuurista. Silti uskon, että hyvälle tekijälle löytyy aina töitä. Aina. Mutta edelleenkään harvemmin tullaan kotisohvalta hommiin hakemaan.

Jäikö kysyttävää? Mitä sinä luet mieluiten tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pienet yksityiskohdat tekevät persoonan

Tavallaan on harmi, että blogeissa mielipide saa voimansa lausujansa persoonasta. Pitäisi antaa itsestään muutakin kuin nuttura ja tieto siitä, että olen hirveän laiska värjäämään hiuksiani.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA1. Piilotin päiväkodissa useat epämieluisat ruoat askartelukaappiin. Havaitsin jo hyvin varhain, että varsin mallikas käytös vapauttaa epäilyistä. Syyt sai niskoilleen todennäköisesti kaikista häijyin poika pöytäryhmästä. En ilmeisesti jäänyt kiinni, koska kukaan ei kertonut touhuistani vanhemmilleni. Yleensä tiensä saksihyllylle kaappiin löysivät leipäjuusto, kinkkusiivut ja omenamehu. Jollain tavalla ajattelin myös, että tämä on hiljainen protestini siihen, että päiväkodissani kiusattiin. Paljon ja julmasti.

2. Uskoin ihan oikeasti, että minusta tulisi matemaatikko, koska sain aina matematiikan kokeista täydet pisteet alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kuvittelin, että ratkaisisin työkseni maailmaa uhmaavia yhtälöitä, vaikka siinä vaiheessa koulupolkua en ollut tutustunut edes jakokulmaan. Samoihin aikoihin 8-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen menestysnovellini sipulivaraspariskunnasta ja koulukiusatusta Gerbera-nimisestä tytöstä. Opettaja kehui kumpaakin tuotosta vuolaasti, ja aloin uskoa, että minusta tulisi kirjailija. Ainakin se matemaatikkoajatus on kuopattu.

3. Parhaimmat sarjat ja elokuvat ovat suomalaisia. Tähän ei liity mitään epäilyttävää Suomi Leijona -glooriaa, vaan rakastan äidinkieltäni niin paljon, että yli puolet sarja- ja leffaelämyksestä tulee käsikirjoituksesta. Vain tanskalaiset ja norjalaiset ovat aivan kintereillä. Jopa kalkkiviivoilla. Tänään piti mennä katsomaan ensi-iltansa saava Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, mutta taidan olla kohderyhmän ulkopuolella niin iältäni kuin elokuvamaultani. Lisäksi heräsin päiväuniltani vähän ennen kuin näytös loppui.

4. Tykkään valtavasti kuunnella ranskankielistä musiikkia, vaikken ymmärrä siitä mitään. En yhtään mitään. Raakun tietenkin mukana sujuvasti. Suosikkejani ovat Hélène Segaran L’amour est un soleil ja Stromaen Papaoutai. Isäni käski opiskella ranskaa, että pääsisin EU-hommiin. Minä kieltäydyin kieliopinnoista, ja menin viestintälinjalle lukioon ja siitä Tampereen yliopistoon journalistiikkaan. Ja ajattelin, että ainoa oikea maailmankieli on ruotsi. Ei ole näkynyt lentolippua Strasbourgiin.

5. En haaveile perheestä, ja alan kiehua jo siitä ajatuksesta, että naisia arvotetaan sen perusteella, onko heillä perhe tai ei. Tämä toimii molempiin suuntiin. Työpaikka voi jäädä saamatta lapsentekoiän vuoksi. Kuinka oksettava termi sitä paitsi! Lapsettomia halveksutaan kenties siksi, etteivät he ole kokeneet niin sanotusti oikeanlaista naiseutta, ja ovat muutenkin melkoinen vaara koko yhteiskunnalle, kun lapsia voi alkaa tupsahdella keskelle lamaa ja uraputkea. Mutta eivät lasten äiditkään helpolla pääse, koska räkätautikierrevaara voi yhtä lailla vaikuttaa työelämään. Eikä se räkäralli muutenkaan kivaa ole. Tästä aiheesta kirjoitan lisää lähiaikoina. Koitan siihen asti liennytellä korvistani nousevaa savua.

6. En voi sille mitään, että kaupassa hermojani alkaa kiristää, jos ihmiset ovat tiellä. Aika usein ovat. Yritän kiertää ja valita hyvän reitin. Tientuke tai kassajonon pysäyttäjä on yleensä eläkeläinen, ja yritän muistuttaa itselleni silloin, että hän on työnsä jo tehnyt ja mahdollisesti käynyt sodan ja jälleenrakentanut maata, eikä minulla ole kiire mihinkään. Paitsi töihin tai kotiin, johon olisi mukava päästä nopeasti. Arvostan kassatyöntekijöitä, jotka joutuvat kaiken muun ohella opettamaan aikuisia ihmisiä käyttämään maksupäätettä tai riitelemään uhkapelitulosten oikeellisuudesta taistelemalla ”Mutta, kun Aamulehdessä luki niin!” -argumentteja vastaan. Tuskinpa luki, ja eiköhän se Veikkaus-masiina sylkäise oikean tuloksen ulos.

7. Ihmettelen kovasti Epäsuositut mielipiteeni -blogitekstejä. Eihän epäsuosittuja mielipiteitä ole olemassa, jos rajataan kaikki brutaalit toiveet ja vailla järjenhiventä olevat väkivaltaisuudet pois. Blogitekstistä pohjan vie jo se, kun sen aloittaa kertomalla, että tekstin ei ole tarkoitus loukata ketään ja että tämä ”on vain minun mielipiteeni”. Oletettavasti järkevä ihminen ei halua loukata tekstillään ketään, ja lukijan vastuulla on muodostaa jutusta oma mielipiteensä. Jos se on eri, kyse ei ole loukkauksesta, vaan vastakkaisesta mielipiteestä. Asioista voi keskustella, mutta ei tarvitse pahoittaa mieltänsä.

8. Ei ollut tullut ennen ensimmäistä Kiinan-reissua mieleenkään, että sinne voisi oikeasti matkustaa. Että oikeasti Finnairilla voisi painaa vähän takapajuiseen Länsi-Kiinaan suoralla lennolla. Ensimmäisen matkan jälkeen reissukohde vei täysin mukanaan, ja sitä seurasikin intensiivinen reissujakso, jolloin uutta reissua suunniteltiin heti uuden perään niin Kiinaan kuin Vietnamiin. Liika on kuitenkin liikaa, ja ahneella on likainen loppu. Siinä vaiheessa pitää jättää matka tekemättä, kun tuntuu siltä, ettei mikään tunnu enää miltään. Nyt pitää keskittää energia viimeisiin yliopistoasioihin, ja sen jälkeen voi suunnata taas kaakkoon. Voin jo kuvitella, kuinka hyvältä tuntuu Kiinan raskas ja lämmin ilma, joka syleilee heti lentokentän taksijonossa.

Kuvassa taustalla näkyvän taulun miehen ikuistin Danban kaupungissa toisella Länsi-Kiinan-reissullani. Miehen kasvot ovat valtavan kokeneen näköiset, ja taulusta mielenkiintoisen tekee se, että danbalainen maanviljelijä ei tiedä olevansa ripustettuna pohjoiseurooppalaisen työhuoneen seinälle.

Pidätkö enemmän mielipidekirjoituksista vai kevyemmistä, henkilökohtaisista teksteistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa