Kirjoittamatta jääneet aiheet, osa 2

Kun ei ole sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Aina voi kuitenkin länkyttää siitä, mitä olisi sanonut, jos olisi sanonut.
DSC_0020 (2)Blogien totuudenmukaisuus
En oikeastaan ymmärrä, miksi blogien rehellisyydestä ja avoimuudesta pitäisi edes keskustella, jos puhutaan siis henkilökohtaisen elämän jakamisesta. Markkinointiin ja mainontaan liittyvä etiikka on aihe erikseen. Tietysti draama kiinnostaa ihmisiä, mutta ei kai kukaan aikuinen oikeasti kuvittele, että joku jakaisi kaiken blogiinsa – varmasti joku tosin niin tekee. Silti on täysin turhaa puhista siitä, että blogi antaa liian kiillotetun kuvan kirjoittajastaan. Tähän liittyy medialukutaito, joka ei ole enää vain ihmeellinen sanahirviö, vaan ihmisen perustaito. Ei enempää sanottavaa, joten case closed.

Hyvät ja huonot asiakaskokemukset
Yhtäältä pitäisi olla äärimmäisen rehellinen, ja toisaalta ei kannattaisi polttaa siltoja takanaan. On paljonkin yrityksiä, joiden antamasta palvelusta tekisi mieli rähistä. Harmitukset liittyvät kuitenkin usein ohikiitäviin hetkiin,  jotka eivät anna kokonaiskuvaa palvelun laadusta. Joskus tosin hermo menee, ja yleensä aiheesta, kuten Bella Roman surkeista pizzoista, Cumulus Kaisaniemen ala-arvoisesta hotellihuoneesta ja Bistro Venlan omituisesta tomaattitentistä. Ainakin kahdessa viimeisessä kokemuksessa oli sentään hyvääkin. Harmi myös, että usein ne huippuhyvät kokemukset jäävät sanomatta. Esimerkiksi K-Supermarket Kuninkaankulmassa on aivan huippu kassatyyppi. Sellainen vaalea mies. Jaksaisipa itsekin tehdä työtä samanlaisella innolla ja ystävällisyydellä kuin hän. Päivästä toiseen.

Kauppakäyttäytyminen
Asiakasomistajapäivät. Ja aivan pakko oli itsekin ängetä ostamaan kulmakynä 20 prosentin alennuksella. Jotkut vain näyttävät saavan nautintoa siitä, kun mäiskivät ohikulkijoita kauppakasseillaan, etuilevat ja tönivät. Miksi joillakin mieltä ohjaa ajatus siitä, että on erityisasemassa muihin nähden? Nojoo, aika pientä siihen nähden, että monen muunkin asian suhteen maailmassa on niin, että toisilla on kaikkea, ja toisilla ei yhtään mitään.

Mitä kaikkea mielenkiintoista Amurissa voi tehdä?
Vaikka mitä! Mutta katso ensiksi ulos. Kukaan ei halua tehdä yhtään mitään ikävässä tihkusateessa ja loskassa. Ei edes Amurissa. Kun kevät taas koittaa, kannattaa suunnata Väinö Linnan puistoon piknikille, kävelemään Näsinkalliolle ja tutkimaan Makasiininkadun mukulakiviä. Ja istumaan tietenkin Mustaanlahteen. Amurin helmeen sentään voi mennä talvella. Siellä on joulutunnelma kohdillaan. Aamupalasta ei ole sanottavaa, mutta totean lyhyesti, ettei se palvele kasvissyöjää, ja siksi kannattaakin hakea vain luomukauraleipä tiskiltä mukaan.

Hömppäuutiskatsaus
Olisi ihan käyttökelpoinen idea alkaa tehdä jokaviikkoinen katsaus hömppäuutisiin, mutta uskon, että jokainen pystyy itse hihittelemään tauollaan Seiskan uutisille, joissa kerrotaan, kuinka ”jääkiekkoilija supatti rakkaalleen katsomossa” tai miten ”näyttelijä siemaili tuoppiaan vakavana”. Karaokebaarista kuiskitaan, ja leffasalista liverretään. Erittäin tavallisia ja varsin luotettavia tietolähteitä. Ensi torstaita odotellessa.

Kuten otsikosta voi huomata, tämä oli toinen osa juttusarjaa, jonka edeltäjän julkaisin toukokuussa.

Mistä sinä et kirjoittanutkaan? Mistä halusit kuulla, mutta kukaan ei kirjoittanutkaan siitä? Minkälaista sisältöä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lokakuisia ajatuksia, joista ei tullut blogitekstiä

En haluaisi olla sellainen ärsyttävä arjen ihanuudesta lässyttäjä. Koska faktahan on se, että arki on pitkälti keltaisia lehtiä ja koirankakkaa liimaantuneena kenkiin, kiirettä ilman meditaatiohetkiä ja muutenkin vain kamalaa puurtamista, minkä vuoksi arkihehkutus tuntuu lähinnä sormen osoittelulta. Se tosin on kiehtovaa, että pienistä huomioista jokapäiväisessä elämässä voi syntyä jotakin suurta. Tai edes artikkeli blogiin. Aina ajatukset eivät päädy blogiteksteiksi, sillä en ole tarpeeksi inspiroitunut kiteyttämään asiaa eheäksi tekstiksi.
DSC_0044Kauhistuin, kun ymmärsin, että olen profiloitunut nutturapääksi. Ei kovin vakavaa, mutta omissa kuvitelmissani olen se, jolla on räjähtäneen, mutta siistin näköinen vaalea pehko ja otsatukka vinksin vonksin. Nykyään kannatan helppoutta nutturaa ja pinnejä suosien. Lähinnä siksi, etten voi sietää sitä, kuinka avainnauha sotkeutuu luonnonkiharaan tukkaani, joka takkuuntuu, vaikka olisin yhtä eloisa kuin Tutankhamon kammiossaan. Aihe: Hiukset ja ulkonäkö.

”Peace of Kake Randelin” on niin raivostuttava sanaleikki, että se nostattaa joka kerta karvani pystyyn, kun kuulen sen Pyhimyksen ja Vestan Kynnet, kynnet -kappaleessa. Yhtä paljon raivostuttavat nykyään Spotifyn mainokset. Tiedän, että siihenhän ne pyrkivät, mutta silti sisälläni kiehuu. Aihe: Miksi sanat ja äänet ärsyttävät?

Musiikki on muutenkin puhuttanut minua tässä kuussa enemmän kuin aiemmin. Ehkä syksy saa tavallista tunteellisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Koska olen tunnettu laadukkaasta musiikkimaustani, olen kuunnellut Spotifyn viikon suosituksista muun muassa Hausmyllyä ja Saija Varjusta. Kappaleet eivät liity millään tavalla omiin muistoihini, mutta minulle tulee niistä mieleen Nokia tai jokin muu pieni suomalainen kaupunki. Paneloitu olohuone ja puulattiat. Kotibileet. Jossain Riihimäellä tai muussa ohikulkukaupungissa. Aihe: Musiikkimuistot ja koskettaneet, vähän hölmöt kappaleet.

Alan ihan oikeasti harjoitella sitä, että laitan puhelimen pois hyvissä ajoin ennen nukahtamista. Näytön tuijottaminen valvottaa, ja lukeminen olisi paljon kehittävämpää, vaikka ei koko ajan tarvitse kehittää itseään. Ei videoita, blogeja, murhamysteereitä tai uutisia. Ei syväluotaavia keskusteluita ystävien kanssa. Aihe: Hyvä elämä ja some-lakon kannattavuus.

Miksi on mahdotonta herätä 10 minuuttia aiemmin aamuisin? Ihan vain jos jaksaisi antaa itsellensä 10 minuuttia lisää aikaa, ehtisi syödä kunnon aamupalan ja lukea uutiset. Mutta ei. Tukka putkella eteenpäin. Voiko elämässä olla oikeasti niin kiire, ettei edes kahvia ehdi juoda? Aihe: Miksi arki on niin vaikeaa?

Ensimmäistä kertaa koskaan harkitsin tekeväni asupostauksen. Voi herranjestas! En pysty siihen. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta halpisriepuni. Lähinnä tekstin idea olisi ollut irvailla kolttujen esittelemiselle, mutta sitten päätin kunnioittaa ihan kätevää muotimarkkinointikeinoa ja jättää sen niille, joilla siihen on annettavaa ja jotka sitä jaksavat seurata. Tästä blogista haetaan jotain muuta. Aihe: Blogit ja blogikulttuuri.

Olisinpa yhtä pirskahteleva ja seesteinen kuin Samae Koskisen kappaleet. Ajattelisinpa joka päivä niin kuin Hillitön elämä -kappaleessa sanotaan. Olisipa kaikki niin kuin Spoon River -biisissä. Aihe: Minäkuva ja kaunis biisianalyysi.

”Tämä elämä on mieletön, upea ja hillitön, kun ilman nillitystä oppii olemaan –  – kun on aloitettu, niin antaa mennä vaan”, toteaa Koskinen. Kannattaa kuunnella loppuun. Veikkaan, että arjesta kotona ja töissä tulisi kaikille astetta mielekkäämpää. Lopputulos: Vaikeasti toteutettava.

Viikonloppu on jo ovella! Mitä olet havainnut tai pohtinut tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyörryttääkö harissa? + 9 muuta hakusanaa blogista

Hakusanat ovat siitä mielenkiintoisia, että niiden takana on aina jokin tarina. Mistä syntyy idea selvittää halvin tupakka-aski tai saada tietoa perään iskettävästä pistoksesta?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Varma Talsi”
Mikä? Selvittelin tätä hieman, ja paras osuma tulee Kielitohtorin palstalta. Liekö kysyvä mennyt sinne, sillä täältä ei Talsin Varmaa löydy. Kyseessä ei kirjoitusasusta huolimatta tainnut olla edes henkilö. Tiedätkö sinä tarinan Varma Talsin takaa?

”Lihankorvike Ilta-Sanomat”
Jo sauhuavat korvani. Kävin ihan kuumana jo vuosi sitten Ilta-Sanomien lihankorvikeartikkelista. Missä pavut? Missä linssit? Onneksi niiden ilosanoma näyttää levinneen viime aikoina mukavasti Härkis- ja nyhtisvillityksen jälkeen.

”Harissa pyörryttää”
Höpöhöpö! Ei pyörrytä. Huono olo on todennäköisesti johtunut jostain ihan muusta sinä päivänä, kun harissaa on nauttinut. Ymmärrän tietenkin, että huonon olon iskiessä syypäätä on helppo hakea ruoasta. Viimeksi olin itse varma, että järkyttävä päänsärkyni johtui hirveimmästä ateriasta, jonka olen pitkään aikaan syönyt: tattaria ja tofu rossoa eräästä ekokaupasta noudettuna ja valmiiksi koottuna.

”Halvin tupakka-aski 2017”
Mikähän se mahtaa olla? Tupakoimattomana ihmisenä, vieläpä sellaisena, joka ei ole koskaan edes ostanut tupakkaa, en totisesti tiedä. Olisiko jokin sinisävyinen aski, jota ystävänikin ostaa? Kallista on joka tapauksessa.

”Jalotofun punajuuripihvin valmistus”
Se menee näin: avaa pakkaus, kuivaa hieman paperilla, laita pannulle ja paista. Käytä burgeriin, kuten minä, tai tee vähän fiinimpi pihviateria.

”Pinaattikiinankaalin kanta pois”
Ota ihmeessä pinaattikiinankaalin kanta pois, sillä sen keittyminen kestää ja maku on muutenkin kitkerä, joten syö vain lehdet. Ei se tosin kuolemaksi ole, jos kannan popsii.

”Rokotusneula takapuoleen”
Hui! Tästä ei itselläni ole kokemusta sitten vauva-aikojen. Lääkärit osaavat kertoa paremmin, mutta voihan se aikuisena tuntua tietysti ikävältä ja jopa nöyryyttävältä, jos ahteria pistellään. Monissa toimenpiteissä se on kuitenkin täysin normaalia. Käsittääkseni.

”Kimchi-nyyttien ohje”
Bingo! Tästä hakusanasta olin erityisen iloinen. Kimchi-nyyttien kiehtovaan korealaismaailmaan on siis sukeltanut joku muukin. Kirjoitin jo jokin aika sitten kimchi-nyyteistä, ja sen jälkeen jatkuneet testaukset ovat osoittaneet, että cosmopolitan-salaatti on paras nyyttikääre.

”Lounasruokailua Pispalassa”
Kyllä se niin taitaa olla, että Café Pispala on lounastajan pyhiinvaelluskohde Pispalassa, mutta kuka tietää, jos Pulterissakin olisi hyvä lounas. Ja aina voi rehkiä itsensä Ala-Pispalan Heselle saakka. Tai Rozeriniin.

”Tampereen yliopisto journalistiikka ja viestintä työllistyminen”
Haluaisin kirjoittaa tähän, että sehän käy käden käänteessä. Aika paljon on kuitenkin itsestä kiinni, osin myös suhteista ja tuurista. Silti uskon, että hyvälle tekijälle löytyy aina töitä. Aina. Mutta edelleenkään harvemmin tullaan kotisohvalta hommiin hakemaan.

Jäikö kysyttävää? Mitä sinä luet mieluiten tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pienet yksityiskohdat tekevät persoonan

Tavallaan on harmi, että blogeissa mielipide saa voimansa lausujansa persoonasta. Pitäisi antaa itsestään muutakin kuin nuttura ja tieto siitä, että olen hirveän laiska värjäämään hiuksiani.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA1. Piilotin päiväkodissa useat epämieluisat ruoat askartelukaappiin. Havaitsin jo hyvin varhain, että varsin mallikas käytös vapauttaa epäilyistä. Syyt sai niskoilleen todennäköisesti kaikista häijyin poika pöytäryhmästä. En ilmeisesti jäänyt kiinni, koska kukaan ei kertonut touhuistani vanhemmilleni. Yleensä tiensä saksihyllylle kaappiin löysivät leipäjuusto, kinkkusiivut ja omenamehu. Jollain tavalla ajattelin myös, että tämä on hiljainen protestini siihen, että päiväkodissani kiusattiin. Paljon ja julmasti.

2. Uskoin ihan oikeasti, että minusta tulisi matemaatikko, koska sain aina matematiikan kokeista täydet pisteet alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kuvittelin, että ratkaisisin työkseni maailmaa uhmaavia yhtälöitä, vaikka siinä vaiheessa koulupolkua en ollut tutustunut edes jakokulmaan. Samoihin aikoihin 8-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen menestysnovellini sipulivaraspariskunnasta ja koulukiusatusta Gerbera-nimisestä tytöstä. Opettaja kehui kumpaakin tuotosta vuolaasti, ja aloin uskoa, että minusta tulisi kirjailija. Ainakin se matemaatikkoajatus on kuopattu.

3. Parhaimmat sarjat ja elokuvat ovat suomalaisia. Tähän ei liity mitään epäilyttävää Suomi Leijona -glooriaa, vaan rakastan äidinkieltäni niin paljon, että yli puolet sarja- ja leffaelämyksestä tulee käsikirjoituksesta. Vain tanskalaiset ja norjalaiset ovat aivan kintereillä. Jopa kalkkiviivoilla. Tänään piti mennä katsomaan ensi-iltansa saava Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, mutta taidan olla kohderyhmän ulkopuolella niin iältäni kuin elokuvamaultani. Lisäksi heräsin päiväuniltani vähän ennen kuin näytös loppui.

4. Tykkään valtavasti kuunnella ranskankielistä musiikkia, vaikken ymmärrä siitä mitään. En yhtään mitään. Raakun tietenkin mukana sujuvasti. Suosikkejani ovat Hélène Segaran L’amour est un soleil ja Stromaen Papaoutai. Isäni käski opiskella ranskaa, että pääsisin EU-hommiin. Minä kieltäydyin kieliopinnoista, ja menin viestintälinjalle lukioon ja siitä Tampereen yliopistoon journalistiikkaan. Ja ajattelin, että ainoa oikea maailmankieli on ruotsi. Ei ole näkynyt lentolippua Strasbourgiin.

5. En haaveile perheestä, ja alan kiehua jo siitä ajatuksesta, että naisia arvotetaan sen perusteella, onko heillä perhe tai ei. Tämä toimii molempiin suuntiin. Työpaikka voi jäädä saamatta lapsentekoiän vuoksi. Kuinka oksettava termi sitä paitsi! Lapsettomia halveksutaan kenties siksi, etteivät he ole kokeneet niin sanotusti oikeanlaista naiseutta, ja ovat muutenkin melkoinen vaara koko yhteiskunnalle, kun lapsia voi alkaa tupsahdella keskelle lamaa ja uraputkea. Mutta eivät lasten äiditkään helpolla pääse, koska räkätautikierrevaara voi yhtä lailla vaikuttaa työelämään. Eikä se räkäralli muutenkaan kivaa ole. Tästä aiheesta kirjoitan lisää lähiaikoina. Koitan siihen asti liennytellä korvistani nousevaa savua.

6. En voi sille mitään, että kaupassa hermojani alkaa kiristää, jos ihmiset ovat tiellä. Aika usein ovat. Yritän kiertää ja valita hyvän reitin. Tientuke tai kassajonon pysäyttäjä on yleensä eläkeläinen, ja yritän muistuttaa itselleni silloin, että hän on työnsä jo tehnyt ja mahdollisesti käynyt sodan ja jälleenrakentanut maata, eikä minulla ole kiire mihinkään. Paitsi töihin tai kotiin, johon olisi mukava päästä nopeasti. Arvostan kassatyöntekijöitä, jotka joutuvat kaiken muun ohella opettamaan aikuisia ihmisiä käyttämään maksupäätettä tai riitelemään uhkapelitulosten oikeellisuudesta taistelemalla ”Mutta, kun Aamulehdessä luki niin!” -argumentteja vastaan. Tuskinpa luki, ja eiköhän se Veikkaus-masiina sylkäise oikean tuloksen ulos.

7. Ihmettelen kovasti Epäsuositut mielipiteeni -blogitekstejä. Eihän epäsuosittuja mielipiteitä ole olemassa, jos rajataan kaikki brutaalit toiveet ja vailla järjenhiventä olevat väkivaltaisuudet pois. Blogitekstistä pohjan vie jo se, kun sen aloittaa kertomalla, että tekstin ei ole tarkoitus loukata ketään ja että tämä ”on vain minun mielipiteeni”. Oletettavasti järkevä ihminen ei halua loukata tekstillään ketään, ja lukijan vastuulla on muodostaa jutusta oma mielipiteensä. Jos se on eri, kyse ei ole loukkauksesta, vaan vastakkaisesta mielipiteestä. Asioista voi keskustella, mutta ei tarvitse pahoittaa mieltänsä.

8. Ei ollut tullut ennen ensimmäistä Kiinan-reissua mieleenkään, että sinne voisi oikeasti matkustaa. Että oikeasti Finnairilla voisi painaa vähän takapajuiseen Länsi-Kiinaan suoralla lennolla. Ensimmäisen matkan jälkeen reissukohde vei täysin mukanaan, ja sitä seurasikin intensiivinen reissujakso, jolloin uutta reissua suunniteltiin heti uuden perään niin Kiinaan kuin Vietnamiin. Liika on kuitenkin liikaa, ja ahneella on likainen loppu. Siinä vaiheessa pitää jättää matka tekemättä, kun tuntuu siltä, ettei mikään tunnu enää miltään. Nyt pitää keskittää energia viimeisiin yliopistoasioihin, ja sen jälkeen voi suunnata taas kaakkoon. Voin jo kuvitella, kuinka hyvältä tuntuu Kiinan raskas ja lämmin ilma, joka syleilee heti lentokentän taksijonossa.

Kuvassa taustalla näkyvän taulun miehen ikuistin Danban kaupungissa toisella Länsi-Kiinan-reissullani. Miehen kasvot ovat valtavan kokeneen näköiset, ja taulusta mielenkiintoisen tekee se, että danbalainen maanviljelijä ei tiedä olevansa ripustettuna pohjoiseurooppalaisen työhuoneen seinälle.

Pidätkö enemmän mielipidekirjoituksista vai kevyemmistä, henkilökohtaisista teksteistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä te luette – ja näitä haluaisin teidän lukevan

Vähän niin kuin muusikoilla hittejä tehdessä on kirjoittaessa vaikea ennustaa, mikä teksti saavuttaa suurimman suosion. Yleensä se, mistä itse pitää eniten, jää jalkoihin, ja viikon suurin hömppäartikkeli kerää huomion.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näitä te luette!

1. Härkis ja Härkis-pihvi
2. Vegaanipanini
3. Kuudes kerta
4. Vegaanikeittiö-lehti
5. Samuli Putro: Valkoinen hetero

Lisäksi: Nyhtöherne saapui kaupunkiin, Mitä ihmettä, Cumulus Kaisaniemi?, Levottomat-trilogia ja Spoon Brasserie -arvostelu

Huvittavaa, että listan kärjessä killuvat Härkis-tuotteet, koska en totisesti pidä niistä, mutta nähtävästi ne saavat mukavasti huomiota blogistani. En muuten ole ostanut niitä blogitekstien jälkeen. Vegaanipanini sen sijaan oli ensimmäinen virallinen blogiyhteistyöni, joten se luonnollisesti kahmii huomiota. Lukumagneettilista onkin todella ruokapainotteinen, koska mukana on myös Vegaanikeittiö-lehti, jonka saamaa tuomiota luetaan varsin runsaasti. Jatkoa on luvassa jo ensi viikolla! Koivistonkylän ylpeyden Spoon Brasserien arvosteluakin luetaan kovasti, ja suunnitteilla on tarkastuskäynti paikkaan. Hei, Koikkari-ystäväni, olethan mukana?

Popkulttuuripuolelta kärkeen on noussut sekä Putron Valkoinen hetero -arvostelu että Levottomat-trilogia, joka muuten kiinnostaa ihmisiä järjettömästi. Hömelö seksitrilogia on siis jättänyt lähtemättömän vaikutukseen katsojiin, enkä täysin ymmärrä, miksi. Jotain selkoa olen yrittänyt asialle saada kirjoituksessani.

Mitä jos lukisitte myös näitä?

1. En katoa koskaan
2. ”Koskas se teidän Anna alkaa porsia?”
3. Maailman paras pizzapohja
4. Melkein vegaanin arkiruokapilarit
5. Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.
+ Taistelijoille

Lisäksi: Älä myy itseäsi halvalla, Stindebinde-tulkinta, Nyt se on jotain vakavaa ja Naapuripahan paratiisi

Tunnen harvoin suurta ylpeyttä teksteistäni. Ennemminkin saan kirjoittamisesta puhdasta iloa, ja toisaalta kirjoittaminen on myös rutiininomaista suorittamista, koska, no, nyt voin kyllä kutsua itseäni ammattilaiseksi ihan syystä. Blogissa kirjoitan kuitenkin juuri siitä, mistä haluan ja miten haluan. Yllätys! Mutta en silti panisi pahakseni, jos tästä tulisi ammatti tai osatulonlähde, koska onhan tässä touhussa koko ajan läsnä ajatus siitä, että teen sellaista blogi’mediaa’, josta uskon ihmisten pitävän. Sellaista, jota itse haluaisin seurata. Samalla, kun pelkään sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat minulle blogin takia, tunnelmoin parhaimpia kielikuvia. Ja sitten palaan taas ajatukseen, että ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Palautetta saa antaa, mutta muu ei kiinnosta. Enkä muuten ole koskaan tajunnut blogien vihakommentteja siitä, että blogi on tylsä tai vääränlainen. Onneksi lukubittiavaruus on loputon!

Hyvää alkavaa viikkoa ja kevyitä ja vähemmän kevyitä lukuhetkiä! Ehkä juhannuksesta on jo jotenkin selvitty. Itse otin kahdet päiväunet ja yhdet 10 tunnin unet, että Kuhmalahti-mökkipölyt unohtuivat.

Mistä olet pitänyt eniten? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa