Kuka sinä olet?

En usein lisää kasvokuvia itsestäni blogiini. Olen kuitenkin kertonut paljon ajatuksistani, lyhyistä hetkistä, pitkistä ajanjaksoista elämässäni, arjestani ja mielipiteistäni. Sinusta en tiedä mitään.
DSC_0247Olen maininnut näyttäväni melkoisesti nuoremmalta kuin olen. Sitä en ole kertonut, että suosikkineuletakkini on beige, ja se on ostettu Sokoksen alusvaateosastolta. Käytän sitä päivittäin. En ole kertonut, että valkoisessa paidassani on nukkaa. Enkä sitä, että työpöytäni alla on raivostuttava johtokasa. Tyylikäs muistitaulu työpöydällä näyttää yleensä alakoululaisen taideteokselta, vaikka sen pitäisi olla vakavasti otettava sisustuselementti. Aika usein levitän laukkuni sisällön tietokoneeni eteen, mutta siivoan onneksi nopeasti.

Tällainen minä olen. En mikään kodinhengetär tai muotiharrastaja. Ihan mukava ja vitsikäskin. Jos saisin valita, kirjoittaisin ihan joka päivä aamusta iltaan. Usein kirjoitan kahdeksan tuntia putkeen palkkani eteen, mutta sisältö on jotakin muuta kuin proosaa ja blogitekstejä. Pidän päiväunista, mutten osaa säädellä niitä. Yleensä herään pääkipuun ja menetän yöunet, mutta mikään ei voita sitä ilmavaa tunnetta, kun tietää vaipuvansa uneen. Päiväunia sanon muuten oikeasti päikyiksi. Yök!

Tiedän, kuinka moni lukee kirjoituksiani, mutten tiedä, ketkä niitä lukevat. Haluaisin ajatella, että sillä ei ole merkitystä, mutta onhan sillä. Paljonkin.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta ihmisten henkilöllisyydet, vaan ajatukset ja mielenkiintoiset yksityiskohdat. Kerro siis jotakin itsestäsi! Olipa se mitä tahansa, kuulen siitä mielelläni.

Kuka sinä olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielifriikki raivon vallassa

Ei loppuvuotta ilman hikikarpaloita otsalla. Joulu ja vuodenvaihde ovat kielineurootikon parasta ja pahinta aikaa, sillä vilkas viestintä saattelee silmien eteen melkoisen vekkulia tekstiä.
DSC_0203.JPGOlisi jo aivan toisen tarinan paikka, jos alkaisin käydä läpi kielioppisääntöjä tai tehdä analyysiä yleisestä kielitaidosta ja sen merkityksestä, joten keskityn ihan vain siihen, mikä kielessä eniten minua risoo. Kaikki eivät edes ole varsinaisia virheitä, mutta ihan hirveitä – minun mielestäni.

Aloitetaan ihan vain ensi maanantaista. Siitä ei tule Joulua, vaikka kuinka haluaisi, ellei sitten kyseessä ole erisnimi. Suomessa on käsittääkseni ihan laillista nimetä lapsi Jouluksi. Soinnillisestihan se on oikein mukava ja pehmeä nimi, ei siis ainakaan pahimmasta päästä, mitä nimijuhlissa voi kakkukoristeeseen kirjailla. Ensi maanantaina me juhlimme kuitenkin joulua.

Kielitoimistojen sosiaalisen median kanavat ovat täynnä vinkkejä siitä, miten juhlapyhät pitäisi kirjoittaa. On huvittavaa, että oikein kirjoitetun joulukortin nappaamisesta on tullut jopa vitsi! Jos selviää joulusta kunnialla eli pienellä kirjaimella, kompastuu yleensä uuteenvuoteen ja uuteen vuoteen, joilla on selvä merkitysero. Koska kumpikin kirjoitusasu on kuitenkin kieliopillisesti oikein, luisuu touhu raiteiltaan siksi, että sanat kirjoitetaan isolla. En jaksa sitä murehtia, sillä onhan se ihan tyylikästä, vaikkei mene ihan käsikirjan mukaan.

Yksikään joulukortti ei voi kuitenkaan yltää siihen, kuinka pahasti otsasuontani kiristää yhdysviivan väärinkäyttö. Joulupukin kuumalinja-ohjelma, Rakkautta vain-elokuva ja Lumiukko -elokuva. Ei, ei ja ei! Yhdysviivasta saa tarvittaessa melkoista taidetta, mutta yksi asia on varma. Väli tulee aina, jos viiva viittaa kahteen tai useampaan osaan. Yhdysviiva jää kiinni viittaavaan sanaan. Kyllä, minä olen mieleni pahoittanut. En ymmärrä, miten kukaan edes vähänkään työkseen kirjoittava voi sortua tähän, mutta kyllä se on mahdollista ihan lehdistössä asti. Ei ole vaikeaa muistaa yhtä pientä väliä.

Vuosikatsaukset ja tervehdykset päättyvät usein jonkinlaiseen loppukoontiin. Tyyli on vapaa, mutten voi sietää sitä, että puhutaan allekirjoittaneesta tai kiittämisestä ja kuittaamisesta. Kovin turhia kliseitä. Eikä nykyään sitä paitsi allekirjoiteta oikein mitään. Paitsi muuten valtakirjoja! Haluaisin myös nähdä, mitä kukakin kirjoittanut on kuitannut kiittämisen jälkeen. Itse kuittaan tässä vaiheessa vielä sen, että väljästi kieli-inhokkeihini liittyy myös eräs juomatölkki Pohjanlahden takaa: iKaffe. Se ei ole Applen tuotemerkki, joten me kaikkihan tiedämme, miten edessä oleva i-kirjain kuuluu lausua. Sitten, kun Steve Jobsin perustama yritys ostaa kyseisen kaurapohjaisen kahvijuoman, voin alkaa kutsua sitä ’aikaffeksi’.

Kaikesta huolimatta toivon, että ihan kaikki uskaltaisivat kirjoittaa, vaikka eihän tällainen niuhottaminen siitä helppoa tee. On kuitenkin ihan perusteltua vaatia edes suurpiirteistä oikeinkirjoitusta, sillä mallin antaminen on paras esimerkki.

Allekirjoittanut kiittää ja kuittaa ja päättää Kielifriikki raivon vallassa-blogi postauksensa ja toivottaa hyvää Joulua ja Onnellista uuttavuotta! Edellä olevan virkkeen kirjoittaminen tuntui todella pahalta.

Mitä kielivirheitä sinä inhoat? Saako niistä huomauttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Positiivista negatiivisuutta

Kun on luonteeltaan vähän kärkäs ja analyyttinen, on vaikea kirjoittaa päämäärättömiä hyvän mielen tekstejä. Olen yrittänyt kuitenkin opetella.
DSC_0117Kirjoittaessani 500 blogitekstin merkkipaalusta mainitsin alkuaikojen negatiivisesta asenteestani ja kriittisyydestäni. Olin kurkkuani myöten täynnä niin sanottua hömppää ja päätin ottaa blogissani arkikärkkään asenteen, mikä välillä ajoi vähän liian kovaan arvostelemiseen, enkä enää nähnyt oikein missään aiheessa niitä kuuluisia hopeareunuksia, mitä ikinä ne ovatkaan.

Turha luulla, että vähän aikaa sitten tapahtunut asennevalaistumiseni johtaisi maailmaa syleilevään ilotteluun ja positiivisen ajattelun ylistämiseen. Positiivisuus kuuluu samaan sammioon mieleni lokeroissa kuin unelmointi, jonka merkitystä olen pohtinut blogissani. Niin ja samaan fiilistelyperheeseen kuuluu tietysti myös kiitollisuus. Sekin minua on nähtävästi risonut aiemmin.

Haluaisin kuitenkin ajatella, että positiivinen asenne on ainoastaan hyvästä, mutta ei se ihan niinkään ole. Pelkään, että keskittymällä pelkkään hyvään ummistan silmäni oleelliselta. Se itse asiassa pätee sekä ihan oikeaan elämään että tekstien julkaisemiseen. Kummastakin tulisi varsin yksipuolista ja tylsää.

Minun on erityisen vaikea olla positiivinen ja jopa riemukas blogipostauksissani siksi, että taustani on journalismissa. En toki ole tehnyt työkseni piinkovia uutisia tai yhteiskuntarakenteita mullistavaa journalismia. Olen silti tottunut kyseenalaistamiseen ja neutraaliuteen ja siihen, että kaikkien äänet kuuluvat. Blogikirjoittaminen on toki aivan oma lajinsa, eikä sitä omista intohimoista huolimatta voi tehdä niin kuin journalismia. Sittenhän jokaisen tekstin pitäisi sisältää asiantuntijakommentteja ja kansalaismielipiteitä. Tai vaihtoehtoisesti jokainen teksti pitäisi tuottaa tarkkaan harkittuna kolumnina tai pakinana.

Jos blogijutussani on positiivinen sävy tai se on puhtaasti hyvän mielen tunnelmointiteksti, saa se selvästi enemmän huomiota tilastojen perusteella. Eivät ihmiset jaksa lukea valittamisesta. Vaikken ole varsinaisesti marissut täällä, ovat monet tekstini olleet yleisvireeltään kriittisiä, jopa negatiivisia. Kriittisyys ei tietenkään automaattisesti tarkoita negatiivisuutta, mutta siitä tulee sitä, jos kyseenalaistaminen muuttuu vain nurinaksi ja menee siihen, että pitää aiheiden hyviä puolia niin itsestäänselvinä, ettei niitä tuo edes esille.

Ymmärrän, että moni kaipaa positiivista hyvän mielen luettavaa arkeensa. Onhan aikakauslehtiäkin eri tarpeisiin, eivätkä kaikki voi innostua syväluotaavista reportaaseista tai tiedejulkaisuista. Kevyellä hömpälläkin on paikkansa. Ei minun blogini mikään pystykorvakanava ole, mutta koen silti, että teksteissä täytyy olla syvyyttä ja näkökulmia.

Paras ratkaisu positiivisuuskammoon lienee se, että pitää kiinni positiivisesta negatiivisuudesta, jonka muuten juuri äsken keksin. Se tarkoittaa sitä, että jaksaa kiukutella, kun aihetta on, mutta muistaa sen, että harvat asiat maailmassa ovat niin kertakaikkisen hirvittäviä, että niitä pitäisi yksinomaan mollata yhden tekstin verran.

Luetko ennemmin kärkeviä tekstejä vai hyvän mielen juttuja? Miksi ja milloin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

500 postausta sitten

Viisisataa tekstiä takana. Jotkut hävettävät. Kaksi olen poistanut, muiden takana seison. Toivon silti, ettei ihan kauhean kauas arkistoja kaiveltaisi. Tekstien muoto on vakiintunut, minun ajatukseni selkiytyneet ja juttujen teemat sopivasti jämähtäneet. Uskomatonta silti, että olen avannut tekstieditorin jo viisisataa kertaa.
15112016Viidensadan kirjoitetun tekstin aikana olen ajatellut kaikenlaista pöhköä.

Kuvittelin, että minun ei tarvitse näyttää kasvojani ikinä. Ajattelin, että tarpeeksi hyvä kasvokuva on sellainen, jossa näkyy suurin piirtein vain nenänpää. No ei ollut. Kaikista luetuimmat postaukset sisältävät oman lärvini sellaisena kuin se on.

Uskoin kärkkäyden kantavan pitkälle. Olin todella negatiivinen, en vain kriittinen. Jälkikäteen se harmittaa. Ei tarvitse olla teennäisen positiivinen, mutta ei kukaan jaksa lukea mäkätystä ja synkistelyä päivästä toiseen.

Luulin, että lukijoita alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Olen noin 10 vuotta myöhässä. Sekin harmittaa. Aiemmin yleisön kahmiminen olisi ollut helpompaa. Nyt saa sinnitellä pinnalla kuin hukkuva airon varressa. On tosin mieltä lämmittävää huomata, kuinka moni lukee ja kommentoi blogiani säännöllisesti.

Kuvittelin olevani blondi, vaikka oikeastaan hiukseni näyttivät punaruskeilta. Iskin niihin kahvinväristä naamiota joka viikko. Oleilin kotona aina ruosteenpunaisessa paidassa ja sotkunutturassa. Paita on sittemmin myyty ja hiukseni ovat niin lyhyet, ettei niistä saa vielä pikkumyynutturaa.

Tein graduani. Välillä tuntui, että olen niin tyhmä, etten ole edes ansainnut paikkaa yliopistossa. Toisinaan mietin, miten ihmeessä voin suoltaa niin monta kymmentä sivua analyysiä omasta päästäni. Pohdin, onko kaikki mielikuvitukseni tuotetta. Ainakin enemmän sitä kuin referointia, sillä työtä palauttaessani plagioinnin tarkastustyökalu antoi todella alhaiset luvut.

Tuotin kahta yrityshistoriikkia niin, että monesti itketti. Kun isoin työ valmistui, tilasin älyttömänhintaista sushia kotiinkuljetuksella ja ostin ihan turhan kalliin, mitäänsanomattomalta maistuvan pienen samppanjapullon keskellä viikkoa. Ei ollut kannattavaa, mutta silloin oli totisesti juhlan paikka.

En osannut valokuvata senkään vertaa kuin nyt. Ihmettelen todella, miten koskaan selvisin yliopiston valokuvauskurssista kiitettävin arvosanoin. Jos uskoisin armoon tai hyvään tahtoon, olettaisin sen olevan syynä, mutta kai kurssissa oli tuurista kyse.

Pelkäsin, että tämäkin harrastus jää kesken. Lopetin aikoinani baletin, jazz-tanssin ja taidekerhon. En janonnut kehittymistä toisin kuin kirjoittamisessa. Aina en silti vieläkään muista yrittää olla entistä parempi.

Mitä tai mikä sinulle on jäänyt mieleen viidestäsadasta jutustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa