Kuinka sietää epätäydellisyyttä ja epäonnistumista kuvissa?

Aioin todeta heti aluksi, että rumuutta voi oppia sietämään, mutta ymmärsin varsin lyhyen pohdinnan jälkeen, ettei kärkäs ja itseironinen aloitus edes vastaisi tekstini sanomaa. Ei hyvän mielen itsensähyväksymisjuttua voi nimetä kurjasti! Ei siitäkään huolimatta, että kauneus todella on katsojan silmässä ja karmivalta näyttävä otos on yksinkertaisesti ruma.
DSC_0253

DSC_0235Tunsin aiemmin suurta itseinhoa katsoessani epäonnistuneita ja joskus myös onnistuneitakin kuvia itsestäni. Nyt, kun olen yrittänyt suostua enemmän kuvattavaksi blogini vuoksi, olen joutunut myös kohtaamaan kymmenet kiinni lurpsahtaneet silmät, pullean kaksoisleuan ja typerät asennot. Pahalta tuntuu, mutta ei auta muu kuin tottua.

Miten niin sanottua rumuutta kuvissa voi sitten oppia kestämään? Pakko myöntää, että epäonnistuneisiin kuviin oli helpompi suhtautua silloin, kun olin juuri saanut kehoni kuntoon ja olin erityisen tyytyväinen ulkonäkööni. Uskonkin, että huonot kuvat harmittavat siksi, että ne muistuttavat niin sanotusta epäonnistumisesta. Siitä, ettei hyvä vire pysynytkään yllä.

Toinen asia, jota joudun miettimään ja jonka kohtaan kuvia katsoessani, on ikäni. Kuva ei välttämättä ole epäonnistunut siksi, että ilmeeni olisi typerä, vaan siksi, että näytän usein itseäni paljon nuoremmalta, mikä toki on aivan totta. Valitettavasti koen sen kuitenkin syövän uskottavuuttani ja vaikeuttavan esimerkiksi CV-kuvan valintaa. Kovin tiukkapipoinen en ole ollut kuvia valitessa, mutta on silti mukavampaa julkaista kuvia, joissa kasvot vastaavat ikääni. Tytöttelyä kuulen muutenkin tarpeeksi elämässäni, joten kaipaa sitä enää kuvien perusteella.

Paras tapa käsitellä epäonnistuneita kuvia on siis niiden poistaminen sen jälkeen, kun on tuijottanut pärstäänsä tarpeeksi ja hyväksynyt tilanteen. Myöhemmin voi jo vähän naurattaa.

Miten suhtaudut epäonnistuneisiin kuviin? Pystyisitkö itse julkaisemaan niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka sinä olet?

En usein lisää kasvokuvia itsestäni blogiini. Olen kuitenkin kertonut paljon ajatuksistani, lyhyistä hetkistä, pitkistä ajanjaksoista elämässäni, arjestani ja mielipiteistäni. Sinusta en tiedä mitään.
DSC_0247Olen maininnut näyttäväni melkoisesti nuoremmalta kuin olen. Sitä en ole kertonut, että suosikkineuletakkini on beige, ja se on ostettu Sokoksen alusvaateosastolta. Käytän sitä päivittäin. En ole kertonut, että valkoisessa paidassani on nukkaa. Enkä sitä, että työpöytäni alla on raivostuttava johtokasa. Tyylikäs muistitaulu työpöydällä näyttää yleensä alakoululaisen taideteokselta, vaikka sen pitäisi olla vakavasti otettava sisustuselementti. Aika usein levitän laukkuni sisällön tietokoneeni eteen, mutta siivoan onneksi nopeasti.

Tällainen minä olen. En mikään kodinhengetär tai muotiharrastaja. Ihan mukava ja vitsikäskin. Jos saisin valita, kirjoittaisin ihan joka päivä aamusta iltaan. Usein kirjoitan kahdeksan tuntia putkeen palkkani eteen, mutta sisältö on jotakin muuta kuin proosaa ja blogitekstejä. Pidän päiväunista, mutten osaa säädellä niitä. Yleensä herään pääkipuun ja menetän yöunet, mutta mikään ei voita sitä ilmavaa tunnetta, kun tietää vaipuvansa uneen. Päiväunia sanon muuten oikeasti päikyiksi. Yök!

Tiedän, kuinka moni lukee kirjoituksiani, mutten tiedä, ketkä niitä lukevat. Haluaisin ajatella, että sillä ei ole merkitystä, mutta onhan sillä. Paljonkin.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta ihmisten henkilöllisyydet, vaan ajatukset ja mielenkiintoiset yksityiskohdat. Kerro siis jotakin itsestäsi! Olipa se mitä tahansa, kuulen siitä mielelläni.

Kuka sinä olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa