Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevätmietteitä – sisältää pieniä positiivisia havaintoja

Talven lumien viimeiset hetket olivat käsillä. Oli kylmä, hiljaiset pääsiäispyhät ja tilkka kuohuvaa piknikillä lumen keskellä. Ei mitään järkeä. Pian saapuikin kevät. Aurinko ja sulat kadut. Niin jäi jäljelle vain hiekkaa ja taivasta heijastavia kuralätäköitä. Tuli myös Emilialta positiivisuushaaste, jota kaltaiseni jääräpää ensiksi kavahti. Yritetään kuitenkin.
DSC_0024DSC_0039DSC_0040DSC_0041DSC_0021Kolme hyvää asiaa päivissäni
Päivieni sisältö ja aikataulut vaihtelevat paljon, mikä on itse asiassa aika ihanaa, ja osaan varmasti arvostaa sitä enemmän myöhemmin. Käyn töissä, jossa teen vaihtelevia tehtäviä, kirjoitan blogia kotona ja lisäksi teen freelancerina muita kirjoitustöitä. Pian alkaa toivottavasti uusi projekti!

Vaikka etsin kuumeisesti unelmapäätyötä, päivissäni on paljon mielekästä sisältöä, josta kaikkein tärkeintä on kirjoittaminen. Kaikissa muodoissa. Pidän kirjoittamisesta sekä fyysisenä toimintona että ajatusten keräämistapana. Parasta tietenkin olisi, jos saisin kirjoittaa vain journalistisia tekstejä, viestintäsisältöjä ja proosaa päivät pitkät.

Elämä olisi aika ankeaa yksin, joten on onni, että saan tehdä töitä maailman parhaiden työkavereiden kanssa, tavata mielenkiintoisia yhteistyökumppaneita free-hommissa ja jakaa vapaa-aikani ihmisten kanssa, jotka ovat ystäviäni siksi, että he ovat valinneet minut ja minä heidät.

Kolme hyvää asiaa minussa
Olen mielestäni aika ideaalilla tavalla ymmärtäväinen. En hyväksy kaikkea, mutta ymmärrän kaikkia ja kaikkea aika pitkälle, ja pystyn näkemään syyt ihmisten toiminnan takana. Vihaan mustavalkoisuutta ja turhaa tuomitsemista. Toisaalta esimerkiksi juridisissa asioissa olen tiukka, ja vaadin äärimmäistä rehellisyyttä ja oikeaa rangaistusta. Nukun yöni huonosti, jos tiedän, ettei oikeus ole toteutunut.

Olen luova. Kuulostipa tyhmältä, sillä kaikkihan ovat omalla tavallaan luovia; se vain tulee ilmi eri tavoin ihmisissä. Taiteellinen luominen kirjoittamisen muodossa on niin tiivis osa minua, että olen halunnut siitä ammatin ja vapaa-ajan harrastuksen. Mielikuvitukseni on rajaton, ja sitä voi onneksi hyödyntää muuallakin kuin näppäimistöllä.

Uskon myös olevani hauska. Siitä on kai kiittäminen verbaalisia taitojani. Pidän valtavasti siitä, kun saan kertoa hyvän tarinan ja keksiä hauskoja ilmaisuja. Ne voivat olla sanaleikkejä, kielikuvia, rivouksia tai teräviä huomioita. On ihan totta, että elämässä täytyy olla naurua, mutta tyhjän nauramisesta ei ole mitään hyötyä. Se sitä paitsi tyhmentää ihmistä.

Kolme hyvää asiaa elämässäni
Elämäni on tasapainossa kaikella tavalla. Opiskeluvuosien jälkeen on ihanaa, kun kalenterissa on vähemmän kokonaisuuksia. Jälkikäteen ajateltuna oli aika älytöntä, että vajaat kaksi vuotta sitten tein kahta osa-aikatyötä, kahta kirjaprojektia, freelancerina henkilökuvia erääseen kampanjaan, suoritin viimeisiä yliopistokursseja ja kirjoitin gradua. Kaikki tämä siksi, että pidin kaikkien tekemisestä niin kovasti. Opiskelut ovat vapauttaneet paljon aikaa kalenterista, ja työ tuntuu mielekkäältä, kun on oikeasti myös hyvän omantunnon vapaa-aikaa. Kun lähtee pyöräretkelle, voi oikeasti olla retkellä, eikä syyllisyyden tunteita herättävällä tauolla.

Olen terve. En joudu syömään minkäänlaisia lääkkeitä enkä kärsi kolotuksista. Pelkään sitä, että terveys särkyy ja murehdin melko paljon kaikenlaisia sairauksia, joista ykköspelko on syöpä. Ainiin, tämähän oli positiivisuuslista.

Onnea on myös se, että elämässäni on niin paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Eri yhteyksistä on jäänyt tuttuja, kavereita ja ystäviä, joita tapaan säännöllisesti. Sekin on mahtavaa, että elämässä on eri-ikäisiä ystäviä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on väliä, minkä ikäinen kaiffari on. Oikeastaan se merkitys on jo kadonnut. Parisuhdeasiat ovatkin sitten toinen juttu iän puolesta, vaikka mitä se minulle kuuluu, minkä ikäiset ihmiset ovat yhdessä.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna
Tämä on ensimmäinen kokonainen vuoteni ilman opiskelua. Se on mahtavaa! Ei yhtäkään opiskeluun liittyvää deadlineä tai NettiOpsun ränkkäämistä. Pidin opiskelusta, mutta työelämän viedessä mukanaan homma meni suorittamiseksi. Olen uhonnut, etten opiskele enää ikinä mitään, mutta aavistuksen verran kolottaa opiskeluhammasta. Suomen kielen tutkinto-ohjelman työelämäviestintä ja kielikonsultointi kutkuttavat, mutta nyt ei ole niiden aika.

Olen saanut nauttia jo monta vuotta palkallisista ja täysistä kesälomista, mutta tänä vuonna pidän ensimmäisen kesäloman, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään pakollista. Voi olla, että teen muutaman kirjoituskeikan, ja omistaudun tietysti blogille, mutta muuten saan elää vapaasti. Neljä viikkoa samanlaista lomaa kuin oli viimeksi lukion alkupuolella!

Minulla on pitkästä aikaa tunne, että mitä tahansa voi tapahtua. Toivo ja mahdollisuuksien haistaminen kannattelevat, ja olen valmis kohtaamaan kaiken, mitä eteeni tulee. Kun raamit ovat kunnossa, ei uuden edessä tarvitse pelätä.

Kolme hyvää asiaa blogissani
Aivan varmasti kieli, jos ei mikään muu. Virheetön kieli on kaiken viestinnän ydin, ja on kammottavaa, jos jokin virallinen tai muu julkinen toimija ei pysty asiaansa viestimään virheettä. Sama koskee ammattikirjoittajia. Vaikka blogi on melko vapaa alusta, niin kielestä on pidettävä huolta. Aina. Toivon, että blogissani näkyy rakkaus kieleen ja kielioppiin.

Lukijakuntani rakenne on monipuolinen, mikä on myös kaksiteräinen miekka. Kaikkea kaikille voi myös olla ei mitään kenellekään. Kohderyhmän rajaaminen helpottaisi myös sisältöjen kohdentamista, mutta toisaalta on kai Mediakan vahvuus, että suuri joukko voi löytää teksteistä jotakin itseään koskettavaa.

Blogitekstieni aiheet vaihtelevat, mutta olen yrittänyt pitää kattokäsitteenä kulttuurin. Elämä on kulttuuria, kun sitä katsoo oikeasta kulmasta. Ei välttämättä myyvin ajatus, mutta ei myöskään sisältömarkkinointia poissulkeva. Teen Mediakkaa niin kuin tekisin viikkolehteä.

Ei positiivisuuteen tarttuminen niin kamalaa ollutkaan.

Kerro minulle jotain hyvää. Mistä olet elämässäsi kiitollinen tai vähintäänkin erityisen tyytyväinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastauksia kaikkea mahdollista stressaavalta rumien kynsien omistajalta

Hurvittelin viikko sitten pyytämällä teiltä kysymyksiä. Niihin kuulette vastaukset tänään!
DSC_0014 (2).JPGKokeilemisen arvoinen resepti?
Olen mieltynyt aasialaiseen keittiöön. Ihan hyvä saavutus ihmiseltä, joka ei ollut koskaan edes ajatellut Aasiaan matkustamista ennen ensimmäistä Kiinan-reissuaan. Sittemmin Länsi-Kiinaa on tullut nähtyä kattavasti, muttei todellakaan tarpeeksi. Myös Pohjois-Vietnam on kahlattu tyydyttävästi. Kotona olen erikoistunut vietnamilaisiin kesärulliin, jotka ovat kymmenisen kertaa helpompia tehdä kuin olettaa saattaa. Ainekset muuten löytää edullisesti East Asia Martista Tullintorilta! Lähikaupan antimilla pääsee Kung po -tofuun asti, joka sekin on ihan mukiinmenevä ruoka, vaikkei muistoja Länsi-Kiinasta nenäni eteen tuokaan.

Kynsien hoitovinkkejä?
Minulta kysytte! Ensinnäkin omistan ihan hirvittävän rumat ja paksut sormet, jotka eivät oikene, vaikka painoni voisi laskea pelkissä grammoissa ilman kiloon liittyvää pilkkua. Toisekseen sormeni ylimmät nivelet ovat jotenkin kierot eli kynsimainoksiin minusta ei ole. Kynteni tosin ovat ihan kivat, joskin todella lyhyet. Tästä päästäänkin siihen, että käytän ahkerasti kynsilakkaa, jotta tuntisin itseni sormikauniiksi – tätä termiä saa alkaa käyttää vapaasti. Toinen syy ahkeraan lakkailuun on se, että pidän todella paljon siitä, miltä kiiltäväpintainen kynsilakka tuntuu, ja kolmanneksi rakastan lakatusta kynnestä lähtevää koputtavaa ääntä, joka kuuluu, kun näppäimistöä naputtaa tarpeeksi vinhalla tahdilla. Jos suosikkimerkkejä pitää nimetä, niin olen hyvin Mavala- ja Trind-uskollinen. Trind on käytännöllisempi ison pullokoon vuoksi, mutta hintaa sillä on enemmän. Kynsiin käytetyt eurot taitavat kuitenkin kieliä laadusta. Mihinkään uunissa kovetettaviin lakkoihin en ole uskaltautunut.

Suosikkipaikka Tampereella?
Koti. Luontopaikoista ehdottomasti Pyynikki, Pispala ja Mustalahti. Mustalahdessa eniten kiehtoo satamafiilis, Särkänniemi ja läheisen autotien tunnelma. Lopullinen vastaukseni on siis Mustalahti, jossa on sopivasti rauhaa, vettä, ihmisiä, ravintoloita ja yleistä vilinää.

Mieleenpainuvin aprillipilamuisto?
Ei viitsi pitää luentoa aprillipäivän turhuudesta. Jos oikein kärkkääksi alkaisin, sanoisin, että kyse on leivästä ja sirkushuveista. Minkä ihmeen takia on päivä, jolloin saa huijata? Sumutusta tapahtuu muutenkin isoissa ja pienissä asioissa mikro- ja makrotasolla. En sano, että olen jonkinlainen rehellisyyden lähettiläs, mutta tarkemmin ajateltuna aprillipäivässä ei ole mitään järkeä. Tai no, siinä on yhtä paljon ideaa kuin sanontaan pohjaavassa ajatuksessa kuraveden ja sillin yhtäaikaisessa nautiskelussa. En muista tulleeni juksatuksi aprillipäivänä. Ehkä olen ollut varautunut tai sitten vain tarpeeksi pessimistinen, että uskoisin ihmeitä yhtenäkään päivänä vuodesta. Olen ainoastaan luullut, että yksi varpaistani on pudonnut pois tietämättäni, kun isäni laski sukkieni läpi varpaideni lukumäärää tahallaan väärin. (What happens in 1996 stays in 1996.)

Mitä mieltä sukututkimuksesta?
Kroonisena stressaajana ajattelen ensimmäiseksi perinnöllisiä sairauksia, jotka voisi selvittää geenitestillä. Ikuisena taiteilijana huomioni kiinnittyy kuitenkin kiehtoviin kohtaloihin. Saapuessani vierailulle vanhemmilleni äitini tulittaa tiiviissä paketissa viimeisimmät sukututkimuskuulumiset niin, etten ole täysin varma, kuka kukin on, mutta joihinkin kasvottomaksi jääneisiin henkilöihin olen silti mieltynyt niin, että niistä tekisi mieli kirjoittaa. Jätän sen kuitenkin äitini harteille.

Sukututkimusta pohtiessa mieleeni tulee myös väistämättä ajatus siitä, mitä merkitystä ihmisen alkuperällä on. Se on myös hyvin kiinni ajassamme maahanmuutto- ja pakolaiskontekstisssa. Jostakin syystä sillä on merkitystä, mistä ihminen tulee, vaikka pitäisi olla yhdentekevää, tiedänkö 1500-luvulla eläneen esi-isäni nimen vai en. Silläkään ei pitäisi olla väliä, missä muiden sukujuuret ovat.

Seuraavien kirjojen aiheita?
Rahan tuloa ei voi estää – vielä sitä tosin ei tule kaunokirjoista. Historiikkikirjapalkkakin on jo maksettu ja haihtunut kuin tuhka tuuleen. Jos muuten rahan perässä olisin, en olisi alkanut opiskella journalistiikkaa enkä käyttäisi vapaa-aikaani kirjoittamiseen. Minulla ei edelleenkään ole kustannusopimusta, ja välillä tuntuu siltä, että olen Aleksis Kivi, jonka teokset tunnetaan vasta, kun on kuollut yksinäisenä juoppona uusimaalaiseen torppaan. Pitää jaksaa uskoa. Enhän minä ole opustani mihinkään tarjonnutkaan. Vielä. Enkä ole juoppo saati asu Uudellamaalla tai torpassa.

Mennään siis asioiden edelle, kun puhutaan seuraavista kirjoista. Kaunokirjoista. Voisin hyvin ajatella kirjoittavani vielä joskus dekkarin, jonka käsikirjoituksen tapahtumapaikka on itse asiassa jo mielessä. Realistisesti ajateltuna kirjoitan kuitenkin sitä ennen mitä todennäköisemmin vielä lisää historiikkeja yrityksille. Myös muiden muistelmien kokoaminen olisi mielenkiintoista. Kiinnostaako teitä lukea kirjoittamisesta? Saako siitä vertaistukea?

Teos, joka jää varmasti kirjoittamatta?
Hyvin todennäköisesti lastenkirja. Ajatus on tosin kiehtova. Olisi mahtavaa kokeilla lapsille kirjoittamista opettavalla teemalla ja kuvittaa koko teos itse, mutta koska en ole kiinnostunut perhe-elämästä tai erikoistunut lasten maailmaan, en luultavasti koskaan tule kirjoittamaan lapsille. Muut osaavat sen paremmin.

Seuraava opeteltava kieli?
Onko sellaista? Puhun sujuvaa englantia ja ruotsia. Lisäksi kykenen ymmärtämään hyvin sekä norjaa että tanskaa. Toistaiseksi jälkimmäisten kielien taitaminen on auttanut ainostaan pohjoismaisen tosi-tv:n ja nordic noirin seuraamisessa. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että ymmärrän niin ruotsia kuin muitakin pohjoismaisia kieliä, sillä se kytkee minut Skandinaviaan, mikä tuntuu kotoisalta. Englantini on aina ollut kiitettävä, mutta viime aikoina se on ottanut yllättäen harppauksia, sillä olen siirtynyt nauttimaan suuren osan kuluttamastani mediasisällöstä englanniksi ilman tekstityksiä. Sama urakka on käynnissä ruotsin kanssa, sillä pelkään, että sanavarastoni kuihtuu työskennellessäni samojen teemojen kanssa päivästä toiseen.

Seuraavaksi opettelen sellaista kieltä, jonka osaamiselle muodostuu todellinen tarve. Jos näin ei käy, täydellinen espanjan kielen taito olisi mahtava lisä kieliarsenaaliini. Se laajentaisi kulttuurien ymmärtämistä ainakin kolmella mantereella. Viimeistään eläkkeellä ilmoittaudun kielikurssille, jos en savitöistä innostu vielä silloinkaan.

Sanoja 10 vuotta nuoremmalle itselle
Älä hyvä ihminen (16-vuotias lukiolainen) stressaa joka asiasta. Ei tarvitse jännittää kaikkea. Siihen tosin teitkin tietoisen muutoksen ottaessasi tarkoituksella ilmaisutaidon kurssin lukiossa. Jotakin mystistä se teki, sillä jännitys katosi. Päätit, ettet jännitä enää mitään. Etkä jännittänyt. Mutta stressasit silti kaikesta. Arvosanoista ja ylioppilaskirjoituksista, joilla ei lopulta ollut mitään merkitystä erinomaisista papereista huolimatta. Ja oletko tehnyt jotakin yhteensä yhdellätoista kevätjuhlassa myönnetyllä stipendillä? Et. Jos vielä aiot itkeä, kun kokeesta tulee ysipuoli, niin nuku rauhassa yön yli, kun et vielä viiniäkään saa. Aamulla kannattaa nauraa arvosanastressihoureille.

Terveiset 10 vuoden päähän
Ota edelleen rennosti, koska tuskin osaat (36-vuotiaana naisena) vieläkään päästää irti tiukasta kontrollista. Murehdit varmasti kaikkea mahdollista, vaikkei ole mitään syytä. Kaikille maailman asioille ei mahda yksi ihminen mitään. Elä turvallisesti ja pysy terveenä. Kirjoita ja tee työtä, jota rakastat. Korkkaa cava-pullo, kun siltä tuntuu ja tuuleta ajatuksia harjuilla, kun mieli sitä vaatii. Ja lopeta tekosyiden keksiminen, kun on kyse lenkkeilystä ja sen välttelemisestä. Jos päivä vaatii ylihinnoiteltua pinaatti-kikhernemuhennosta lähinepalilaisesta, tilaa sitä kotiinkuljetuksella. Ei siihen silloin muu auta.

Jäikö jokin mietityttämään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogikuolema: Lukeeko kukaan enää kysymyspostauksia?

Tiedän olevani pahasti myöhäisherännäinen blogihommissa. Olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten, julkaista omakuvia ja paljastuksia elämästä ja tarttua helppohin kiertoformaatteihin, kuten kysymyspostauksiin ja ketjuhaasteisiin.
DSC_0029.JPGViis mistään valmiista! Aloitin rumilla kuvilla, joissa oli Siwasta ostettuja parsoja. On Mediakka sentään ehtinyt jo siihen ikään, että perustamisaikaan oli vielä Siwoja. Hetken vain, ennen kuin turkoosit mainosteippaukset vaihdettiin oransseihin kuviin ja kannattamattomat myymälät suljettiin Plussa-pallomarssin alta pois. Kirjoitin paljon Tampereesta ja esittelin lempipaikkojani, analysoin musiikkialbumeita ja yritin väkisin tuoda itseäni esiin kaikissa muissa teksteissä, paitsi niissä kulttuurikritiikeissä.

Sittemmin olen löytänyt oman tapani kirjoittaa blogia; yhdistän aikakauslehtityyliä ja vapaata blogikirjoittamista. Yhtälöstä ovat jääneet pois blogikulttuurin alkuajoista muistuttavat kysymyspostaukset ja haasteet, vaikka ei niissä minusta mitään vikaa ole. Ne eivät vain sovi omaan tyyliini tuottaa blogia. Joku voisi kai sanoa kiertoformaatteja epätrendikkäiksi muinaismuistoiksi. Sepä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä luettaisi. Pieni blogiseilaus osoittaa, että vanhat kunnon kysymyspostaukset porskuttavat edelleen keräten valtavan määrän kommentteja suhteessa tarkastelun kohteena olevan blogin kommenttien yleiseen määrään.

Suurista visioistani huolimatta Mediakka on blogi, ei lehtitalo. Blogi on blogi siksi, että näkökulman päättää aina autoritäärisesti kirjoittaja itse. Blogiin palataan ihmisen vuoksi: jos persoona ei kiinnosta, niin vähintään kirjoittajan ajatukset ja tapa tuottaa tekstiä. Toivon ja tiedän kuuluvani jälkimmäiseen kööriin, sillä tuskin kukaan lukee kirjoituksiani jännittävän elämäni vuoksi, vaikka onhan siinä tietysti hurjiakin käänteitä. Tänään olen käynyt Sokoksella ostamassa syväpuhdistavaa shampoota, tuhlannut 20 euroa kynsilakkoihin ja viivytellyt suihkuun menoa pari tuntia. Illalla selviää vielä, jaksanko tehdä kahdelle päivälle lounaaksi soijabolognesea vai haenko sittenkin seitankebabsalaattia K-Marketin palvelutiskiltä. Siinä on yhdelle ihmiselle tarpeeksi pohdittavaa.

Syventyessäni alkuviikon kulkua määrääviin elämänpäätöksiini sinä, hyvä lukija, voit keksiä minulle kysymyksiä. Saahan joskus hurjastella jopa blogialustalla ja julkaista jotakin sellaista, mitä on yhden tekstin verran edellä moittinut: kysymyspostauksen.

Nyt saa siis kysyä – ihan mistä tahansa järjen päässä pitäen! Vastaan kysymyksiin 1. huhtikuuta ja lupaan olla puijaamatta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisivuotissuunnitelma

Viis uudenvuodenlupauksista! Vuosi on aivan liian lyhyt aika toteuttaa monta pakotettua asiaa. Senpä vuoksi olen tehnyt aina viisivuotissuunnitelman, jolla historiassa toki on varsin ikävä kaiku. Oma suunnitelmani on kuitenkin ihan vain puhtaasti hyvään elämään keskittyvä kokonaisvaltainen lupaus. Vuonna 2018 käynnistyy jo kolmas viisivuotissuunnitelmani.
business-1149630_960_720Kuva: Pixabay

Alan tehdä unelmatyötä, jossa hommia paiskitaan yhteiskunnan ja ennen kaikkea ihmisten vuoksi. Saan hyödyntää koulutustani ja kykyjäni. Tiedän, mihin pystyn, ja tavoittelen päämäärääni ihan oikeasti, enkä vain tyydy selvittämään tilanteesta kaikille. Olen myös onnellinen siitä, mitä minulla jo on: vakaa talous, hyvä olla ja ihana koti. Mutta tyytyminen ei riitä. Haluan enemmän ja näyttää kynteni.

Nautin aamuista ja varaan aikaa mannapuuron keittämiselle. Jos ihminen ei kolmeenkymppiin mennessä saa herättyä sen verran aikaisin, että ehtisi alle 10 minuutin mannapuuron kiehauttaa aamulla, niin on syytä ilmoittautua elämänhallintakurssille. No, ei kai se yhdestä puurosta kiinni ole sentään. Puuro vain sattuu olemaan mainio aamupala, mutta aivan liian työläs mikrottomalle unikeolle. Yritän myös tulevina vuosina muistaa nauttia aamun tunnelmasta ja pysähtyä katselemaan, kuinka kaupunki herää. Kiire tosin on töihin aina.

Liikun enemmän. Joogaan ja käyn pitkillä lenkeillä niin kuin aiemmin oli tapana. Ruumiillinen hyvinvointi on jäänyt kiireisten vuosien jalkoihin. Nyt, kun hallittavia lankoja on vähemmän, alan varata päivästä aikaa liikunnalle. Hyötyliikunta ei riitä, vaan haluan nauttia siitä ilosta, jonka vartalolleni suon sitä hoitamalla. Aion sopia myös paljon enemmän lenkkitapaamisia ystävieni kanssa. Silloin nimittäin tutustuu myös kotikaupunkiinsa paremmin, kun antaa toisen päättää, mihin päin suunnataan.

Minulta ilmestyy proosateos. Tämä onkin jo vauhdissa. Haaveilen, että proosan kirjoittamisesta tulee taas harrastus, joka tuo vastapainoa työlle. Mikään ei voita kirjoitusflow’ta. Haluan hukkua iltaisin hetkeksi luomaani maailmaan, ja lopulta julkaista sen kaikille. Mistään mielikuvitusmaasta ei ole kyse, sillä fantasiaa en kirjoita.

Julkaisen runoteoksen. Tiedosto on luotu. Idea on syntynyt jo kauan sitten. En usko vanhan teoksen muokkaamiseen, sillä kuusi vuotta vanha runosetti on melkoista luettavaa nykymittakaavassa. Aloitan siis puhtaalta pöydältä, sillä nyt todella tiedän, mitä haluan sanoa.

Pidän kolmekymppiset lastenjuhlateemalla. Oikein perinteiset lasten synttärikemut 90-luvulta edustavat minulle laman suurvuosikymmenen ilakointia. Tietenkin, olinhan lapsi silloin. Minulle yhdeksänkymmentäluku oli synttärikemuja hupihatut päässä ruokapöydän ympärillä ylikermaisen kakun äärellä. Pahvisia teema-astioita, ongintaa ja aasinhäntää. Tätä on luvassa myös omilla teemakutsuillani – aikuiseen makuun.

Miten kävi edellisten viisivuotissuunnitelmieni kanssa? Ensimmäistä aloittaessani olin siis 15-vuotias, ja toisen alkaessa tasan 20 vuotta vanha. Suunnitelmani liittyvät aina melko isoihin asioihin, joten pääpiirteet on helppo muistaa. Valmistuin lukiosta liki kympin keskiarvolla, sain vartaloni kuntoon, aloin syödä terveellisesti, pääsin yliopistoon, muutin Kalevaan ja sittemmin puolisoni luokse Amuriin. Lopulta valmistuin myös maisteriksi.

Vakituinen toimittajanpesti jäi saamatta, sillä en edes hakenut sellaista. Kaunokirjallista teostani ei myöskään julkaistu, koska kirja jäi 30-sivuiseksi. Sen sijaan toimitetun historiikkikirjan tein ja paljon muita kirjoitustöitä. Haaveilin myös muuttavani Pispalaan syntymäkotiini, mutta taloon on niin käsittämättömät jonot, ettei se taida olla mahdollista. Sitä paitsi ahneus kasvaa keskustan lähellä asuessa: kaiken pitää olla aivan käden ulottuvilla. Siinä alkaa Pispalakin tuntua jo kaukaiselta maalta.

Teetkö vuosisuunnitelmia tai kenties pidempiaikaisia lupauksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa