Lohduttomat aamut

Lohduton. En keksi muuta sanaa kuvaamaan oloani koko kehoani korventavan aamuongelman aikana. Nyt voi yrittää arvata, mistä on kyse.
dsc_0054Aamuista. Ne tuntuvat todella lohduttomilta etenkin talvisin. Ne tuntuvat erityisen lohduttomilta siksi, etten oikein voi niille mitään. En ole aamuihminen. Aamu saa minut voimaan pahoin. Kun otan kuuman kahvikuppini käteeni, tärisen. Haukottelen niin, että silmäni täyttyvät vedestä. Palelen niin, ettei lämpöä tuo peitto tai villapaita. Ja silti jokaisena aamuna on noustava ja kammettava itsensä ylös päivän askareihin. Se sattuu hetken ja sen jälkeen unohdan sen taas päiväksi, kunnes tulee seuraava aamu. Pahimpia ovat pakkasaamut, mutta niistä ei kuulemma nauti kukaan.

Voisi luulla, että henkeäsalpaavan kauniit lumioksat ja hennolta timanttimereltä näyttävät hanget piristäisivät edes vähän aamun työmatkalaista, mutta eivät ne todellakaan lämmitä. Sehän olisi sitä paitsi fysikaalinen mahdottomuus. (No ei ihan, metsäkanalinnuthan nukkuvat kiepissä, mutta ei mennä siihen.) Minusta tuntuu joka aamu, että jalkoihini olisi sidottu betonikiekot ja silmäluomiini ripustettu magneetit. Minusta tuntuu samalta joka aamu, vaikka olen tehnyt töitä vuosia. Ja silti joka aamu mietin, loppuuko tämä koskaan. Alanko koskaan nauttia aamuista? Nauttisinko niistä, jos menisin nukkumaan kymmeneltä?

Muistan kerran iloinneeni aikaisesta herätyksestä vihmovana pakkasaamuna, ja se oli keskellä talvea pidetyllä kesälomalla, jolloin rytmini oli Aasian-reissun jälkeen kääntynyt päälaelleen, ja heräsin pirteänä viiden aikoihin aamulla. Lystiä kesti muutaman päivän, kunnes oli aika palata arkeen.

Uskon, että kaikki haaveilevat tavalla tai toisella helpommasta ja vapaammasta elämästä. Jos saisin valita täydellisen elämän ilman lottovoittoa tai muuta kaikki haaveet mahdollistavaa onnenpotkua, valitsisin ikuisesti jatkuvat aamut, jotka olisivat hitaita ja valoisia. Aamut, jolloin ei tarvitsisi poistua mihinkään, vaikka tekisi töitä.

Kuulostaa vähän yrittäjyydeltä. Se tarkoittaisi varmasti ainakin hyvin usein itse säädeltyjä aamuja, mutta minulle se tarkoittaisi vastapainoksi unettomia öitä, sillä hitaasti ohi soljuvia aamuja enemmän rakastan turvaa, jota saan siitä, että tiedän tarkkaan, mitä huomenna tapahtuu ja että minulla on ensi kuussakin pehmeä peitto päälläni ja aikansa elänyt, mutta hyvin palveleva sijauspatja allani. Niin ja ennen kaikkea mahdollisuus ostaa vaikka uudet seuraavassa kuussa – niiden tärisemään saavien pakkasaamujenkin hinnalla.

Saako talven kylmyys sinut lamaantumaan? Mikä avuksi kurjiin aamuihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan todella rasittavan valmis luopumaan

Minusta tuli melkein jo Muumilaakson asukas, kun oivalsin, että tavarakuorma kotona saa minut voimaan pahoin. Eikö olekin ärsyttävä ilmiö?
dsc_0035 (4)En todellakaan ole kokenut minkäänlaista valaistumista tai edes innostunut Kon Marista, mutta olen kummasti alkanut haaveilla siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän tavaraa. Tai toivoisin edes, että kaikki omistamani olisi tarpeellista.

Totuus on kuitenkin kaukana tyhjyydestä, kun avaan kaappini. Sille on tosin ihan järjellinen selitys, sillä olin ennen hamstraaja, joka vielä kaiken lisäksi nautti ostamisesta ja aineellisista lahjoista. Saatoin säilöä itse ostamieni esineiden ja vaatteiden lisäksi kaiken ilmaisista messutuotenäytteistä lahjoihin, joita olin saanut alakouluikäisenä. Valtava materiataakka seurasi minua ensimmäiseen omaan kotiini ja vielä nykyiseenkin kotiini, jossa uskoin pääseväni turhasta roinasta eroon, mutta se oli aika huikenteleva haave, sillä neliöömme saa sullottua uskomattoman määrän tavaraa.

Olen ryhtynyt tarkoituksellisesti karsimaan aineellista omaisuuttani. Minulla on käytännössä kolme turhuuskeidasta: vaatekaappi, kosmetiikan ja käyttötavaroiden kaapisto sekä kirjakaappi. Kun ensimmäisen kerran päätin luopua kaikesta – käyttötavarasäilössä olevasta – turhasta erään siivousurakan päätteeksi, tuntui se yllättävän pahalta, jopa sydäntä särkevältä. Niin monta muistoa oli pakko jättää taakse. Myöhemminkään ei ole ollut helppoa, mutta sentään aiempaa helpompaa. Jotkut ryhtyvät vuoden kestävään haasteeseen, jossa heitetään tavara pois päivässä. Siihen minusta ei ole, mutta toivoisin Kon Mari -hengessä, että pääsisin siihen pisteeseen, että omistaisin vain tavaroita, jotka tuovat iloa ja hyvää mieltä.

Olen tainnut tulla siihen ikään, jossa tuntuu hyvältä alkaa haaveilla klassisesta, laadukkaasta ja harmonisesta vaatekaapista. Tuntuisi tuhlaamiselta laittaa kaikki vaatekerrat uusiksi, enkä usko missään nimessä, että minusta tulisi pienissä puodeissa kahdensadan euron paitoja osteleva järkeilijä. Enkä tiedä sitäkään, kannattaako kestävyyden nimissä roposet syytää johonkin vain siksi, että hinta ehkä tarkoittaa laatua.

Sitten on vielä työhuoneeni nurkassa nököttävä kirjakaappi. Se on syystä nimenomaan kaappi, sillä en voisi ostaa avonaista kirjahyllyä sisällön ollessa yleensä pahasti sikin sokin. Kirjat ovat minulle todella rakkaita ja pidän niitä suuressa arvossa, ja siksi myös oman proosateoksen ulos saaminen painosta tullee aikanaan olemaan minulle suuri virstanpylväs. On kuitenkin pakko olla rehellinen, että ei kirjojen ostamisessa ja keräämisessä ole mitään järkeä, kun kaiken voisi lainata Suomen upeasta kirjastojärjestelmästä.

Tekemästäni vapauttavasta ajatustyöstä huolimatta elämän karsiminen muoti-ilmiönä ärsyttää minua. Niin kuin kaiken maailman hömpötykset yleensä. Tavarakuorman vähentämisessä ei missään nimessä ole mitään vikaa, sehän on nimenomaan ekologinen teko, jos tuotteet vielä kierrättää ja tekee myöhemmin parempia valintoja. En usko minkäänlaisiin lakkoihin, vaan siihen, että hyvät ajatukset heijastuvat arjen valintoihin, jotka johtavat parempaan lopputulokseen. Ehkä siis olen vain tuohtunut siitä, että elämän karsimisesta täytyy ylipäätään meuhkata – niin kuin teen nyt itsekin. Pitäisihän aikuisen ihmisen itse oivaltaa tehdä oikein, vaikka ei taskulampun sytyttämisessä toisen puolesta mitään vikaa ole.

Ihannetilanteessa ihminen olisi Nuuskamuikkunen, jolla ei olisi muuta kuin huuliharppu ja nyssäkkä kepin päässä kirkkaiden ja rauhallisten ajatusten lisäksi. Olisi vain aikaa ja vapautta. Minä en ole lähelläkään Muikkusta, mutta sanotaan niin, että olen jo matkalla laaksoon. Yksinäiset vuoret näkyvät horisontissa.

Mistä olet valmis luopumaan? Ärsyttääkö elämän karsimisesta kohkaaminen sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi minä

Ihana palata blogin pariin! Kaksi hiljaista päivää tuntuu ikuisuudelta – kenties siksi, että viikonloppuna sain rajun allergisen reaktion, joka vei voimani toviksi. Aloitankin viikon suositulla blogihaastella, jossa pohditaan viimeksi tehtyjä asioita.

viimeksikunKuva: Heidi Piittinen 2013.

…nauroin tänään monta kertaa. Heräsin tänään aivan uutena ihmisenä päivään, sillä vihdoinkin kehossani jylläävä allerginen reaktio näyttää parantuvan hurjaa vauhtia, ja sain siihen myös lääkärin armahduksen reseptin lisäksi. Nauroin tänään katketakseni monen arkihumoristisen jutun vuoksi, mutta niitä en luonnollisestikaan voi tähän kirjoittaa. Oli ihana huomata, että tänään jo nauratti, vaikka otin laikukkaan kehoni aika vakavasti ja suunnittelin suurin piirtein omia hautajaisiani. No, perjantaina haudataan mummi, ei minua.

…itkin sitä, että käteni turposivat turpoamistaan ja kehoni peittyi laikkuihin. Itkin sitä, etten tiennyt, mikä minua vaivaa, vaikka tiesin, että henki pihisee eikä varsinaista hätää ole. Itkin lähinnä turhautumistani. Mietin usein sitä, kuinka helppoa olisi olla lääkäri ja tietää heti, mikä vaivaa. Mutta lisäisikö tieto tuskaa?

…suutuin, kun jouduin soittelemaan useaan paikkaan allergiani vuoksi, ja jonotin joka ikiseen paikkaan yli 10 minuuttia. Tiedän, että se on aika vähän, mutta näinkin pienen hädän hetkellä ihminen kuvittelee olevansa erityinen. Siispä kiukuttelin myös kotona eikä mikään huvittanut.

…harmistuin asiasta, jota en kehtaa edes sanoa. No, siitä syystä, ettei allergiaoireet kadonneet yhtä nopeasti kuin olin ajatellut. Harmitti myös, että yöt ovat olleet levottomia ja raskaita, mutta kuten sanoin, olen noussut syvästä ja kutisevasta suosta.

…häkellyin oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin sain todella kauniita ja viisaita kommentteja kirjastani kertovaan blogijuttuun. Oli mukava huomata, että aihe kiinnosti niin lukukertojen kuin kommenttien perusteella. Toiseksi häkellyin katsoessani vanhoja kuviani. Aiemman elämäntaparemontin vuoksi painoni putosi reippaasti, mutta silti näin itseni isokokoisena. Katsoin nyt niitä kuvia ja huomasin, kuinka sopusuhtainen olinkaan (kts. kuva). Oli häkellyttävää huomata, kuinka ankara olinkaan ollut itselleni.

…kokeilin maapähkinävoisalaatinkastiketta, mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, ja siitä minua muistuttavat ne punaiset läikät kehossani. Mutta koska kukaan ei jaksa lukea allergiajuttujani varmasti kovin pitkään, totean, etten edes muista, milloin olisin kokeillut jotakin uutta. Ehkä pitäisi ja pian!

…urheilin viime lauantaina yli 10 000 askeleen lenkin ystäväni kanssa. Oli ihana tarpoa lumisessa harjussa ja tutkia asuinalueita, joita ei ollut koskaan edes nähnyt. En uskonut, että sellaisia voi löytää alle kahden kilometrin säteellä omasta kodista.

…luin Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018). Minulla on yllättävän paljon sanottavaa kirjasta, ja kirjoitankin siitä pian.

…söin vaivoin Kokkikartanon falafelpihviaterian, sillä se ei vaikuttanut sisältävän mitään, mille mahdollisesti saatan olla allergisoitunut. Vaivoin siksi, että allergian vuoksi ruokahaluni on ollut huolestuttavan alhaalla.

…herkuttelin makealla joulun aikaan ja suolaisella uutenavuotena. Minä nimittäin olen aloittanut aivan uuden elämän 8.1.2019. Lupaus on pitänyt.

…ostin allergialääkkeiden lisäksi B12-vitamiinia. Sen voinee laskea ostokseksi, sillä se ei ole aivan pakollinen ostos, vaikka onkin toki tarpeellinen vegaaneille. Oikeastaan vapaavalintainen välttämätön. Viimeinen railakas shoppailuostokseni oli urheiluliivit Prismasta joskus alkuvuodesta.

…tapasin viimeksi vanhempani, jos työkavereita, lääkäreitä ja omaa puolisoa ei lasketa. Tunnelma oli riehakas, ja saimme paljon hupia junalipuista.

…päätin aloittaa terveellisen elämän ja syödä erinomaisen hyvin. Meni hyvin niin kauan, kunnes allerginen reaktio puski päälle. Senkin jälkeen olen syönyt hyvin, mutta ei se samalta tunnu, kun on muuten kurja olo.

…inspiroiduin kirjoja lukiessani, sillä se saa minut inspiroitumaan yhä enemmän myös omasta teoksestani. Luovuus ruokkii luovuutta. Inspiroidun myös päivittäin uskomattoman kauniista talvesta, vaikka minun teokseni sijoittuukin kevääseen ja kesään. Loppukeväästä tapahtuu nimittäin kummia…

Miltä sinun viimeisten juttujen listasi näyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa