Paska arki

Pidän arjesta kirjoittamisesta, mutta en koe olevani ihanan elon lähettiläs enkä haluakaan olla. Siksi kerron nyt arkipäivästä, joka oli ihan pyllystä. Huvittavaa tehdä se tänään, sillä kuluva maanantai on ollut mitä mainioin arkipäivä.
DSC_0371Tiistai 25.6.2019

Jalkani on kipeä heti herätessä, ja särky säteilee pakaraan. En saa silmiäni auki. Kääntyilen ja anon armoa kellolta. Kopautan vieressä nukkujaa vahingossa kyynärpäällä ohimoon. Harmittaa. Alan miettiä, onkohan minulla veritulppa. Kuinka todennäköistä se on 27-vuotiaana?

Työpäivän aikana kiukuttaa. Mietin, onko kukaan ihminen koskaan elämässään ollut näin väsynyt kuin minä tänään. En jaksa kinata tai väitellä kenenkään kanssa, vaan ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan on pehmeät lakanat, joihin taatusti sukellan, kunhan pääsen kotiin.

Kaupassa on kuuma, ja ihmiset tunkevat ohitse. Ostan hiusvärin, joka on tarkoitettu latvoille. En lue ohjeita, vaan illalla laitan vaalennusväriä tyveen. Katastrofihan siitä tulee. Näyttää niin karmealta, että mietin, varaisinko kampaajan heti huomiselle. Päädyn siihen, että isken päähäni ruskean värinaamion. Lopputuloksena ovat ruosteenpunaiseen kumartavat vaaleat ja vähän kärsineet hiukset.

Nukun liian pitkät päiväunet ja herättyäni olen aivan pihalla. Päätä särkee niin kuin aina päiväunien jälkeen. Tarkastan jalkani tilan. Ei mustelmia, ei todennäköistä veritulppaa.

Päivän minigolfsuunnitelmat menevät pieleen alkavan sateen vuoksi. Ehkä emme pääse minigolfaamaan koko kesänä. Emme ainakaan kuluvalla viikolla. Särkänniemessä voisi käydä kävelemässä ja tunnelmoimassa lapsuutta, mutta sinne on tietysti lauantaina poikkeuksellisesti pääsymaksu. Pieleen meni sekin.

Illalla syön palan jämäpizzaa, josta tulee liian täysi olo. En pysty nukkumaan tyhjällä vatsalla, mutta en myöskään täydellä pakilla. Tuntuu siltä, että olisin nielaissut koripallon ja tunnen, kuinka kikhernepizzapohja alkaa turvota mahassani kunnolla. On TRL-olo eli tyhmä, ruma ja läski olo.

Nukahdan aivan liian myöhään, ja tiedän jo valmiiksi, kuinka väsynyt ja äkäinen olen seuraavana päivänä, mikä väistämättä johtaa uusiin päiväuniin ja uuteen vähäuniseen yöhön ja vielä kiukkuisempaan akkaan. Uskon tilanteen rauhoittuvan torstaina, kun saan nukkua niin pitkään kuin haluan.

Sen pituinen se. Torstaina tosiaan helpotti.

Minkälaista koet oman arkesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikkokatsaus luteista arpiin

Kesä on laittanut koville kirjoitusinnon, mutta itsestään ihminen keksii kyllä sanottavaa. Jos siis ei ole muita ajatuksia viikon päätteeksi, voi uppoutua kuvittelemaan, kuinka mielenkiintoinen oma elämä muiden mielestä on. Tältä näytti huikean kiinnostava viikkoni!
DSC_01233Maanantaina aloimme suunnitella uuden maton hankkimista, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Päädyin lopulta Ikeaan vasta sunnuntaina, sillä kävi ilmi, ettei sopivia käytävämattoja saa sopuhintaan muualta. En halua maksaa kuramatosta satasta, vaan noin 20 euroa. Onnistui!

Tiistaina kävin yllätyspiknikillä ystäväni kanssa. Ihanaa perusarkea, joka kumartaa pysähtymiselle, Subwayn salaateille ja rauhallisille keskusteluille. Päivän suurin voitto oli ehtiä jäätelökioskille ennen Viikinsaaresta saapuneen laivan aiheuttamaa ryntäystä. Ihmiset osaavat olla röyhkeitä jopa jädejonossa.

Keskiviikkona jännitin yllättävän paljon päivän työmatkaa, sillä edelliskerrasta oli kulunut jo kauan. Luulen kärsiväni klassisesta huijarisyndroomasta, ja siksi luulen aina ennen haastatteluita, etten osaa mitään ja että yhteiskuntatieteiden maisterin paperinikin ovat Pietarista ostettuja. (Eivät ole, vaan ihan Tampereen yliopistosta.)

Torstaina alkoi väliaikainen koiraperhe-elämämme, joka vaivutti syvään karvakorvakuplaan. Koirat ovat ihania otuksia, mutta niiden eettisyydestä voisin keskustella loputtomiin, ja joitakin ajatuksia nostinkin esiin jo koirajutussani.

Perjantaina sähköpotkulautamania alkoi jurppia minua. Kun ottaa huomioon, millaista halveksumista koen itse pyöräilijänä joka päivä, on suorastaan ihme, ettei kadulla näe juurikaan yhteenottoja oman elämänsä liikennepoliisien ja potkulautailijoiden välillä. Ehkä ihmiset eivät ole ehtineet kerätä tarpeeksi vihaa tai sitten pyöräilijöitä on ihanan helppo vihata. Itse hermostun potkulaudoista vain silloin, kun ne aiheuttavat vaaratilanteita. Ja niitähän riittää.

Lauantaina kuulin kaupassa, kuinka ostoksilla oleva äiti komensi vetelehtiviä teinityttäriään: ”Let’s go luteet, sänky palaa.” Että on tällainenkin sanonta edelleen hengissä! Kuuluu samaan lokeroon lehmä- ja navettaversion kanssa. Ei sanoja, ei suositeltavaa käyttää.

Sunnuntaina kädessäni olevan palovamman arpi alkoi vaivata. Napsin arvesta muutaman kuvan ja lähetin ne sairaanhoitajaystävälleni, joka kehtasi väittää, että arpi on niin tuore, että sen kehitystä on vaikea ennustaa. Niin se varmaan onkin, ja ihan oikeasti yhdestä harmittomasta läikästä ei pitäisi välittää piirun vertaa.

Itse asiassa uunin vastuksesta – kuulivathan kaikki nyt, mistä vamma tuli – aiheutuneen palovamman jättämä arpi ja pigmenttivirhe on herättänyt pohtimaan yllättävänkin vakavia aiheita. Miksi häpeän arpeani? Miksi koen tarpeelliseksi selvittää, mistä se on tullut? Kuten neuroottisuudestani saattaa huomata, olen välttynyt elämässäni oikeastaan täysin fyysisiltä vaurioilta, ja siksi typerä arpi vaivaa tarpeettoman paljon. En halua, että kukaan luulee sen johtuvan mistään, mistä se ei todellisuudessa johdu. En halua välittää virheellisiä viestejä itsestäni tai historiastani, mistä murehtiminen on typerää, sillä enhän itsekään arvota muita arpien perusteella.

Sairaanhoitajaystäväni ehdotti peittävän tatuoinnin hankkimista vuoden päästä, jos laikku ei ole poissa. Pitäisikö tatuoida kiertoilmauuni käsivarteen?

Heräsikö ajatuksia? Mitä mieltä olet arvista? Peitätkö niitä? Huomasitko blogikuvassa arpeni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karvaturri kotihoidossa – ajatuksia koiran omistamisesta

Valkoinen paimenkoirapoika saapui meille hoitoon pitkäksi viikonlopuksi toissa päivänä. Jo puolivälissä yhteistä aikaa veijari on opettanut paljon vastuusta, etiikasta ja siitä, mihin arjen ajan haluaa käyttää. Tassunjäljet sydämessä eivät ole riittävä peruste lemmikin hankkimiselle.
DSC_0325DSC_0321DSC_0326DSC_0323Koiran tassuteltua edestakaisin asuntoamme puoli yötä tajusin, kuinka hiljaista meillä on aina ollut. Kynsien nakutus parkettia vasten, luun järsimisestä kuuluva ähinä ja jatkuva läähätys ovat täyttäneet kotimme, ja vieläkin tuntuu oudolta, että meillä ihan oikeasti asuu nelijalkainen nisäkäs, jolla on persoonallinen luonne, tunteet ja oma tahto.

Eniten olen yllättynyt koiran pyyteettömästä rakkaudesta. Emme ole koiran rakkaimmat ihmiset, mutta hän on hyväksynyt meidät väliaikaisiksi huoltajikseen, ja odottaa innolla joka aamu unikeon heräämistä, vaikka olisi jo leikkinyt ja saanut rapsutuksia toisen kanssa. Unia on mahdotonta jatkaa, kun aavistuksen kostea kuono hivuttautuu patjan reunalle puhisemaan – ja miten onnellinen valkoisesta karvaturrista tuleekaan, kun nukkuja vihdoin nousee!

Nisäkäselämys maksaa

On käsittämätöntä, ettei meillä ole kotonamme majailevan otuksen kanssa yhteistä kieltä, mutta viestiminen on silti mahdollista, ja että koira vielä ihan oikeasti osoittaa ymmärtävänsä: tottelee, osoittaa katumusta ja kertoo tarvitsevansa huomiota. Voisin jopa hieman juhlalliseen sävyyn todeta, että väliaikainen koiraperhe-elämä on saanut minut uskomaan yhä enemmän luonnon yhteyteen. Siihen, että olemme kaikki nisäkkäitä ja siksi ymmärrämme toisiamme, vaikka toinen on kauttaaltaan valkoisen turkin peitossa, eikä minulla kasva kuin kolme ruskeaa karvaa nilkassa.

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa, kun taas talouden toisella osapuolella on ollut elämässään montakin karvakorvaa, joten niin osaaminen kuin odotuksemme ovat olleet aivan erilaisia. En odottanut, että jo pitkä viikonloppu koiran kanssa osoittaisi näin selvästi, kuinka paljon sitoutumista, aikaa ja rahaa turri vaatii. Kyse ei ole siitä, etteikö siihen olisi valmis tai mahdollisuuksia, vaan siitä, mihin elämänsä haluaa käyttää. Koira ei ole lelu, vaan ilmielävä olento, josta ihminen on vastuussa.

Hankkimista harkitsevat koiraleirille

Olemme ottaneet koiravahtipestimme vakavasti ja hoitaneet sen niin hyvin kuin se vain on mahdollista, vaikka selvää on, ettemme koskaan hanki yhteistä koiraa. Niin sen pitääkin mennä, sillä on hyvä tiedostaa omat rajansa ja päämääränsä. En koskaan itse jättäisi koiraa heitteille, mutten myöskään halua tuhlata kymmentä vuotta elämästäni tassupesuralliin ja kakan noukkimiseen. Niinpä kaikkien, jotka harkitsevat koiran hankkimista, olisi syytä kokeilla elämää koiran kanssa ennen sitä. On liian paljon hylättyjä lemmikkejä ja laiminlyöntejä, joista osa voitaisi välttää sillä, että voimavaroja ja vastuunkantoa mitattaisi etukäteen.

En halua arvostella koiranomistajia, jotka ovat jo hankkineet iloisen karvaturrin kotiinsa, mutten myöskään malta olla kyseenalaistamatta sitä, kuuluuko koira kenenkään kotiin. Koirasta on tullut kotitalouksien ja tiettyjen elämänvaiheiden itsestäänselvyys, eikä ihmisen kanssa elämään tottunutta koiraa voi tai pidä paiskata luontoon takaisin, mutta kaikenlaiseen lemmikkibisnekseen pitäisi suhtautua kriittisesti. Onko elävää olentoa eettistä pitää ihmiskodissa? Minkälaiseen ympäristöön koirat on luotu? Saavatko ne toteuttaa itseään vaaditulla tavalla? Voiko esimerkiksi delfinaarioita kritisoida, jos omassa kodissa on lemmikkejä?

Niin tärkeä kuin valkoisesta paimenkoirasta onkaan tullut meille näiden päivien aikana, on silti ihanaa, että silkkikorvainen otus palaa kotiinsa rakkaimpiensa luokse alkuviikosta. Kerrostalokotiamme ei ole tehty koiralle eikä meitä koiran omistamista varten. Ennen lähtöä kuitenkin rapsutetaan ja leikitään niin, että vinkuvan valaslelun ääni soi korvissa vielä pitkään.

Mitä koirat ovat opettaneet sinulle? Mitä mieltä olet lemmikkien omistamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unettomien öiden opit

On öitä, jolloin nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikken onnekseni kärsi unettomuudesta. Hankalina iltoina tuuditan itseni uneen knoppitiedolla. Silloin maailma ei olekaan enää sama asia kuin hikinen lakana ja huonosti aseteltu tyyny, vaan savanni, Sahara, hiekkadyynit ja kaikki maailman kielet sekoitettuna yhteen.
DSC_0154Totesin miehelleni vähän turhankin itseriittoisesti, että olisin loistava Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, sillä tiedän paljon. En sentään kaikkea kaikesta niin kuin ei varmasti kukaan meistä, mutta varmasti paljon yksityiskohtia epäolennaisuuksina pidetyistä asioista, vaikka minusta mikään tieto ei ole turhaa. Miksi itse asiassa olisi?

Vaikka maantieteen opiskelusta meni maku siinä vaiheessa, kun oppituntien sisällöt alkoivat keskittyä siihen, missä kulmassa auringonsäteet tulevat maapallolle, ei intoni maantieteen kulttuuripuoleen kuollut. Nimittäin kun en saa unta, alan selata kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella maantietoon: kansoihin, kieliin, kulttuureihin, kaupunkeihin, nähtävyyksiin ja jopa vesiputouksiin.

Olen opetellut ulkoa kaikki Suomen kunnat ja maailman itsenäiset valtiot sekä niiden pääkaupungit. Lipuista en ole järin kiinnostunut, sillä en oikeastaan ymmärrä, miksi ne pitäisi osata ulkoa. No, en tiedä, onko kunta- ja kaupunkikimarastakaan hyötyä muualla kuin miljonäärivisassa – johon siis en aio koskaan hakea. Kunhan huutelen itsevaltiaana blogialustallani.

Aivan turhaa kuntiin ja valtioihin liittyvä tankkaus ei ole, sillä monesti se laajentaa käsitystä myös historiasta. Suomen tapauksessa tarkastelen yleensä kunnan sosioekonomista taustaa ja entisiä kuntaliitoksia, kun taas maailman mittakaavassa keskityn kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Joskus saatan mennä niin pitkälle, että käyn läpi pienen heimokielen kielioppia, jos sellainen on saatavilla, tai tutkin presidenttien taustoja.

Kielisuosikkejani ovat kuitenkin pohjoismaiset kielet. Osaan ruotsia niin hyvin, ettei tanskan tai norjan kielten yksityiskohtien tutkiminen oikein innosta, mutta islanti ja fäärin kieli sen sijaan vangitsevat silmäni puhelimen näytölle yön pikkutunteina. On hyvä nukahtaa, kun on opiskellut kielen epämääräiset artikkelit. Tai eihän sitä opiskeluksi voi sanoa, vaan lähinnä selvittämiseksi. Tietää sitten vastata oikein, kun kysytään, mikä on vene-sanan nominatiivin määräinen muoto fäärin kielessä.

Tämän tietoylistyksen jälkeen on pakko vielä kertoa, miksi ihmeessä en voi osallistua mihinkään tietokilpailuihin. On nimittäin kaksi osa-aluetta, joista en tiedä yhtään mitään: elokuvat ja urheilu. En näet esimerkiksi kuluneella viikolla tiennyt, kuka on Roope Hintz. (Kuulosti lumilautailijalta, kuten Teemu Selänne mäkihyppääjältä.) Hakuvuoteni pääsykoekirjassa mainittiin Public Enemy, jonka minä luulin olevan elokuva. (Ei ollut eikä ole.) En vieläkään tiedä, mitä Star Warseissa tapahtuu, enkä todellakaan tiedä, miksi se sormus oli niin tärkeä Tolkienin tarinoissa.

Mutta sen tiedän, että skanneri on fääriksi ein ljóslesari ja että Majuro on Marshallinsaarten pääkaupunki. Kiitos, unettomat yöt!

Mikä on mielestäsi epäolennaista tietoa? Mistä niin sanotusti turhista asioista tai elämääsi liittymättömistä jutuista tiedät eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmapäiväni – kuohuviiniä ja kohtuullista raatamista?

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa ikinä kuohuviini-tastingiin. Se tuntuu ihanalta, unelmalta ja täydellisen suunnitellulta, aisteja hivelevältä ohjelmalta. Ja niin se tietysti onkin hetken, mutta arkea se ei voi olla. Minkälainen olisi ihan tavallinen arjen unelmapäiväni – sellainen, jonka saavuttamiseksi kannattaisi tehdä töitä?
DSC_01848.30 Herätys! En totisesti ole aamuihminen, mutta silti sopivan varhain herääminen kuuluu unelmapäivääni. Haluan tuntea heti aamusta, että saan asioita aikaiseksi.

9.00 Syön terveellisen ja monipuolisen aamupalan rauhassa samalla, kun luen kaikki uutiset, blogitekstit ja some-päivitykset. Luksustilanteessa aamupala olisi tietysti kahvilasta kotiinkuljetuksella tilattu brunssi, mutta lähempänä todellisuutta voisi olla pitkään haudutettu kotitekoinen puuro marjoilla, täyteläinen smoothie ja herkullinen täytetty leipä unohtamatta kahvia ja kylmää vettä.

10.00–14.00 Alkaisin tehdä töitä. Minulla olisi riskitön yritys, johon tulvisi asiakkaita ilman, että niitä täytyisi houkutella. Kirjoittaisin, suunnittelisin ja tekisin haastatteluita. Ikävät taloushallinnon asiat eivät koskisi minua, ja jos koskisivat, oppisin ne heti ja ne tuntuisivat mielekkäiltä.

14.30 Lounas! Söisin ravintolassa herkullisen salaatin tai kasvislautasen. Voisin myös vastoin odotuksia syödä kotona edellispäivän tähteistä kootun aterian, joka olisikin tajunnan räjäyttävä elämys.

15.00 Viimeistelisin työpäiväni ja sulkisin koneeni. Lähtisin lenkille, näkisin ystäviäni ja kävisin tapahtumissa. Eläisin elämää ilman aikatauluja, vaikka ohjelmaa olisi. Itse asiassa aikataulut eivät koskaan ole olleet ongelma, vaan nautin siitä, että saan asioita aikaan ja että päivissä on sopiva rytmi. Tietysti toinen unelmapäiväni voisi olla täydellinen löhöilypäivä, mutta tyytyväisin itseeni ja elämääni olen silloin, kun saan sekä puuhata että olla vapaa.

19.00–22.00 Oleskelisin kotona, kävisimme pyöräilemässä, istumassa puistoissa ja söisimme herkullista ruokaa. Ruokaunelmissani yhdistyvät helppous, herkullisuus ja terveellisyys. Täydellisessä elämässä joku muu kokkaisi minulle useammin kuin minä itse. Unelmaelämässäni voisin tosin syödä iltapalaksi kurkkua niin kuin aina yksin asuesssa. Yleensä kaapissani oli nimittäin vain valo ja kurkkua. Ei siksi, ettei muhuun olisi ollut varaa, vaan siksi, että en vain koskaan syönyt kotona muuta kuin kurkkua. Unelmajääkaappini kyllä olisi täynnä vegeuutuuksia ja -herkkuja!

22.30 Rauhoittuisin levolle kirjan kanssa. Lukisin itseni uneen, joka olisi niin syvä, että havahtuisin vasta aamulla vähän ennen kellonsoittoa.

Koska tämä päivän kuvaus ei ole totta, mikä sitten on? Hyvä asia on se, että elämässäni on myös kuvailemiani unelmapäiviä, mutta vain noin kerran kuukaudessa, kun arkena teen freelancer-hommia. Yleensä arki rullaa siten, että herään varhain aamulla, syön aamupalan alle kymmenessä minuutissa, pyöräilen töihin, palaan sieltä kahdeksan tunnin kuluttua, syön, nukun päiväunet, kirjoitan vähän, pyöräilen ja lopulta räpellän puhelinta niin kauan, että nukahdan.

Unelmapäiväni ei ole mitenkään vaikeasti saavutettavissa, mutta minulle se on unelmaa siksi, että sen saavuttaminen vaatisi yrityksen perustamisen. Koen olevani parhaimmilani saadessani työskennellä muille, joten en halua enkä oikeastaan edes uskalla perustaa yritystä. Ehkä sen aika on joskus, mutta toistaiseksi se on vain haavekuva sotkettuna take away -ruokaövereihin ja sopivasti säädeltyyn vapauteen.

Toistaiseksi.

Minkälainen on sinun unelmapäiväsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavoitteena 10 euron päiväbudjetti – Miten kävi?

Kerroin viime viikolla Instagramissa kokeilevani 10 euron päiväbudjettitavoitetta, jossa ideana – kuten arvata saattaa – on se, että rahaa käytetään päivässä korkeintaan kymmenen euroa niin, ettei päivän ylijäämä siirry seuraaville päiville. Kokeiluni epäonnistui, mutta turha se ei ollut.
DSC_0063Raha ja kulutuskäyttäytyminen ovat olleet melko suosittuja aiheita blogissani, joten toivon, että myös tästä viikkoraportista on iloa ja jopa hyötyä. Haluan myös muistuttaa, että 10 euron päiväkohtainen budjetti ei ole mikään selviytymiskoe, sillä monet ihmiset elävät paljon pienemmällä rahamäärällä, puhumattakaan siitä, että maailman mittakaavassa monet elävät alle dollarilla päivässä. Lisäksi on hirvittävän helppoa ja mukavaa lähteä tällaisiin haasteisiin, kun siihen ei ole oikeaa pakkoa. Aina voi kuitenkin opetella tarkkuutta oman tilipussin hallinnassa, ja siksi halusin kokeilla budjettirajaa.

Yleensä käytän rahaa noin 20 euroa päivässä, mutta mittaan sitä viikkotasolla, eli karkeasti yritän käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa. Summa sisältää ruokaostokset, pienet shoppailut, ulkona syömisen ja noutoruoat sekä kotitaloustarvikkeet. Talouden toinen osapuoli hoitaa oman ruutunsa, ja sovimme aina, mitä kumpikin meistä ostaa. Kalliissa hankinnoissa vuorottelemme.

Miltä tavoiteviikkoni näytti?

Maanantai: 1,48 €
Lähdimme äitini kanssa ostamaan uutta nettivekotinta Ratinan kauppakeskuksesta, joka oli täynnä houkutuksia. Lopulta jouduin pakon edessä ostamaan vain vegepiirakan ja vesipullon, sillä lounaasta oli jo kulunut yli viisi tuntia ja edessä oli pitkä bussimatka ja paljon iltapuhteita.

Tiistai: 5,80 €
Ostin lähimmästä suuresta marketista viikon eväsaineksia: jogurttia, parsakaalia, leipää ja chiliä.

Keskiviikko: 0 €
Syntymäpäivänäni pyyhälsin suoraan kotiin, jossa herkuttelimme nepalilaisella ruoalla. Niitä en kuitenkaan maksanut itse käyttötililtäni, jota päiväbudjettihaaste koski.

Torstai: 51,94 €
Viikko meni käytännössä torstaina pieleen. Ostin koko loppuviikolle ruoka-aineet, eväät ja aamupalat. Oikeasti olisi pitänyt karsia ja keskittää ostokset edulliseen jättimarkettiin. Viidesosa päivän kuluista upposi Picnicin uuniperuna-annokseen lounaalla, mutta hyvä niin. Kyseessä oli nimittäin paras syömäni ateria vähään aikaan. Uuniperuna-annoksen saa myös vegaanisena, sillä kermaviilikastike ainakin minun annoksessani vaihdettiin guacamoleen.

Perjantai: 25,95 €
Perjantaina jatkui näköjään huonoksi havaittu linja, sillä rahaa meni reippaasti enemmän kuin piti. Hain ranskalaisia ja vegekebabia iltapalaksi, sillä minulla oli aivan kammottava nälkä. Nälkään ja päivän rahanmenoon syynä oli se, että pistäydyin kaksiksi muuttuneilla yksillä ystäväni kanssa. Ilman pubireissua rahaa olisi kulunut noin 10 euroa.

Lauantai: 8,60 €
Ostin lähikaupasta paprikaa, nyhtökaurapyöryköitä, kurkkua ja vegekebabia, sillä teimme cocktail-tikkuja peli-iltapalaksi. Kauppareissu oli muistutus siitä, että tiettyjä valintoja tehdessä vegeruoka on kallista, oikein ostaessa ei.

Sunnuntai: 11,90 €
Sunnuntai oli malliesimerkki siitä, miten rahaa huomaamatta valuu ostoksiin, joista ei jää edes muistijälkeä. Täydensin tahinivarastoani ja ostin samalla jalapenoja ja tomaattimurskaa. Lisäksi hain finaalipeliin talouden toiselle osapuolelle purilaisainekset, kuten mustapapupihvejä ja vegejuustoa. Hän puolestaan osti kotiimme sellaista, mikä minun alun perin piti ostaa, joten tilit tuli tasattua.

Keskimäärin käytin rahaa 15,10 euroa päivässä. Koko viikon aikana käytin 105,70 euroa, joka on noin kolmasosan vähemmän kuin tavallisesti.

Missä onnistuin? Mikä meni pieleen?

Mietin oikeasti sitä, mihin rahaa käytän, mutta huomasin, ettei päiväbudjetti ole minulle niin merkityksellinen, sillä itse asiassa joinakin päivinä käytin rahaa enemmän siksi, että 10 eurosta oli jäljellä vielä vaikka kuinka, mikä lopulta ajoi siihen, että rahaa menikin enemmän kuin piti. Kokeilun päiväkohtainen keskiarvo 15,10 euroa ei eroa ihan hirveästi siitä, miten tavallisesti käytän rahaa. Kuten totesin, 10 euroa on myös aika paljon rahaa, joten sen asettamien rajojen alittaminen ei vaadi edes kummoista kekseliäisyyttä, sillä halvimmillaan vegeateriat voi kotona kokata alle eurolla per annos.

Seuraavan kerran voisin yrittää budjettitavoitetta huomattavasti pienemmällä summalla käteistä käyttäen. Kun kortti olisi kotona, ei sitä voisi käyttää, vaikka haluaisi. Silloin valintojen järkevyys olisi pakko punnita.

Mikä sinun viikkobudjettitavoitteesi on? Mikä olisi realistinen, mutta haasteellinen päiväbudjetti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa