Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon paras päivä ja neljä muuta ennen sitä

Sain blogiini mainion kommentin, jossa todettiin yleisesti, että on parempi olla hiljaa silloin, kun ei ole sanottavaa. Otin neuvosta vaarin – vaikka vaareja minulla ei ole sen enempää kuin mummojakaan – ja pidin kirjoituslomaa viikon. Olen saanut energiani nyt takaisin, sillä onhan viikon paras päivä: perjantai. Ja ehkä joku Suomen jääkiekkopeleistä huolimatta jaksaa kuunnella juttujani.
DSC_0031Maanantai livahti ohi aivan huomaamatta, ja aluksi olinkin täynnä intoa uudesta viikosta, sillä alun perin ei pitänyt olla tiedossa kuin peruspuuhia. Tulikin uutta ja uuden opettelua. Minähän inhoan muutoksia ja vielä enemmän epäonnistumista. Pelkään epäonnistumista niin, että vanhat mokat saattavat pyöriä mielessäni pitkään. Muusta en tiedä, mutta ainakin tällä viikolla olen onnistunut täydellisen neilikkakimpun hankkimisessa. Yleensä valitsen huononuppuisen ja helposti nuupahtavan risupesän, mutta nyt persikanvärisin kukin koristeltu vihta on tönöttänyt pöydällämme uljaasti jo monta päivää.

En varmasti ole ollut yhtä väsynyt pitkään aikaan kuin keskellä viikkoa, mikä taitaa johtua vain siitä, että päivät ovat olleet kuormittavampia kuin aiemmin. Olen sammunut joka ilta kuin saunan lyhty, vaikken itse asiassa ymmärrä, miksi juuri saunan lyhty sammuu niin herkästi. Liekö kyse fysiikasta, lämpötilavaihteluista ja oven jatkuvasta käymisestä. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista satunnaisia nukahtamisvaikeuksia lukuun ottamatta, mutta silti on aina yhtä ihanaa nukahtaa niin sanotusti ykkösellä.

Yksi syy raukeuteeni oli uimahallissa käynti, joka oli kaikin puolin unohtumaton kokemus. Sen lisäksi, että kokeilimme ystäväni kanssa Ulla Taalasmaan innoittamina vesijuoksua, saimme kimppuumme hallilimanuljaskan. Jos nyt ei aivan kimppuumme, niin kintereille ainakin. Hieman säälittävä ja oudosti huohottava hemmo seurasi meitä radalla herkeämättä, mikä tuntui ahdistavalta, mutta pelastuimme, kun vaihdoimme viralliseen tätialtaaseen vesijuoksemaan.

Tänään on onneksi viikon paras päivä. Perjantai. Torstai ei  todellakaan ole yhtä paljon toivoa täynnä kuin perjantai. Koko viikonloppu on vielä edessä ja tuntuu siltä, että mitä tahansa voi tapahtua. Siitäkin huolimatta, että oikeasti poistun kotikolosta korkeintaan lähisatamaan katsomaan auringonlaskua. Jos siis maltan istua siellä niin myöhään, että kesästä kielivä aurinko alkaa painua maille!

Ennen rauhoittumista täytyy hoitaa vielä pakolliset asiat: viestit, suoratoistopalveluiden peruminen, EU-vaaliehdokkaan valinta ja PåMackanin ja vadelmahillon paistonkestävyyden selvittäminen. Työkaverini sanoi tosin, ettei ainakaan hilloa kannata uuniin laittaa, mutta minäpä en sitä niele noin vain. Ehkä perunajauho tekee ihmeitä, sillä se kuulemma pystyy mihin vain. Yleensä näiden sanojen jälkeen olen itse polttanut käteni uunin vastukseen tai sitten pilannut kalliilla raaka-aineilla valmistetun kakun.

Tätä perjantaita ei kuitenkaan voi pilata mikään. Ei edes parvekkeella riehuva pörriäinen tai Lauri Tähkää huudattava alakerran naapuri. Minähän sitä paitsi pidän Tähkän musiikista ainakin vähän. Enemmän kuin ampiaisista.

Mikä on viikon paras päivä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Äiti puhuu äitiydestä

Äitienpäivän kunniaksi jaan äitini ajatuksia siitä, millaista on olla äiti. Sillä nimellä olen kutsunut häntä jo liki 27 vuotta – ja toivottavasti saan kutsua lempeää ja jääräpäistä naista äidikseni vielä toisetkin 27 vuotta.
DSC_0014 (6)
Minkälainen äiti koet olevasi?

– Ainakin toivon olevani sellainen, joka ei alista tai riistä lapsensa omaa tahtoa ja joka muistaa antaa aina tilaa eikä uutele liikoja, vaikka joskus haluaisikin tentata kaikesta oikein kunnolla. En halua olla lapseni kaveri, sillä äiti on aina äiti, jotenkin enemmän turvallinen toivottavasti. Äiti ei tunge lapsensa pirskeisiin eikä äidin kanssa tehdä samoja asioita kuin kaverin.

Mikä yllätti eniten äitiydessä?

– Ei minua yllättänyt mikään enkä osannut edes jännittää suurta elämänmuutosta. Äitiys tuntui alusta asti luontevalta ja helpolta, joten ihmettelin, missä lehtien ja oppikirjojen maalaamat kauhukuvat piileskelevät. Ehkä asenteeseeni vaikutti hyväunisen vauvan lisäksi se, että olin aina ollut lasten kanssa tekemisissä. Hoidin nuorena lapsia palkkiota vastaan, ja siskoistani ehti tulla äitejä paljon ennen minua.

Miten oman äidin menettäminen varhain vaikutti äitiyteesi?

– En itse asiassa koskaan ajatellut, että se olisi suoraan vaikuttanut minuun äitinä, mutta pelkäsin sairastumista jonkin verran. Äitini kuoli rintasyöpään 41-vuotiaana, kun minä olin 15-vuotias, joten pelkäsin, että oma lapseni joutuu kokemaan saman. Kun rinnastani löydettiin myöhemmin harmittomaksi osoittautunut patti, murehdin ennen koepalatuloksia paljon sitä, mitä pahimmassa tapauksessa lapselleni käy, jos minua ei enää ole.

Mikä äitiydessä on yksinkertaisesti parasta?

– Se, että saa seurata lapsen kasvua ja kehittymistä. Ajatuksia ja oivalluksia. Kokonaisuus on parasta.

– Inhoan sitä, kun jotkut puhuvat lapsensa kanssa olemisesta laatuaikana. Lapsi kuuluu tavalliseen arkeen, joten ei hänen kanssaan oleminen pitäisi olla laatuaikaa, jota nautitaan harvoin, vaan jokapäiväistä eloa. Ei lapsensa kanssa voi olla vain silloin, kun sattuu huvittamaan.

– Nyt, kun mietin, niin tuntuu siltä, että nykyaikana monella on äitiys aika hukassa. En tiedä, saako tätä sanoa näin. Lapsi pitää ottaa osaksi arkea ja yhteisöä eikä antaa painella omin päin hukassa. Veikkaan, että älypuhelin syö monien aikaa vanhemmuudesta.

Mitä pelkäät äitinä?

– Lapsestaan on aina huolissaan ja toivoisi, ettei häntä kiusattaisi maailmalla. Nuorena, kun oli elämänsä kunnossa ja koki olevansa vahva ja jotenkin voittamaton, ei oikein osannut pelätä mitään.

Mitä samaa näet itsessäsi ja tyttäressäsi? Millä tavalla olette erilaisia?

– Kumpikaan meistä ei pidä siitä, että neuvotaan, jos ei ole apua pyytänyt. Uskallamme olla sellaisia oman tien kulkijoita emmekä ole laumasieluja, jotka lähtisivät joka tuulen mukaan. Olemme myös määrätietoisia ja järjestelmällisiä, mikä tarkoittaa sitä, että viemme aloitetut asiat aina loppuun asti. Emme myöskään katso ketään kieroon, vaan ymmärrämme kaikenlaisia persoonia.

– Olen impulsiivisempi kuin tyttäreni, vaikka me molemmat kuohumme välillä. Saatan olla nyt räväkämpi kuin hän, mutta luulen, että hänestä tulee ihan samanlainen minun iässäni. Monet ovet paukkuvat varmasti vielä. Tällä hetkellä minä olen meistä se, joka reagoi voimakkaammin ja nopeammin vähän kaikkeen.

Miten äitiys muuttuu, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja äiti vanhenee?

– Voisi luulla, että pelko hälvenisi vanhemmiten. Päinvastoin! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa nähdä mörköjä ja maailman pahuutta, ja siksi toivon, että tiedän suurin piirtein, missä lapseni liikkuu, vaikka hän ei ole asunut vuosiin luonamme.

Hyvää äitienpäivää!

Minkälaisia ajatuksia äitiys sinussa herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rehelliset kuulumiset

En ole täysin käsittänyt, miksi rehellisyyttä blogeissa täytyy korostaa. Valehteleminen on älytöntä ja siitä jää useimmiten kiinni, mutta ei kai kukaan sentään halua lärpättää kaikkia elämänsä yksityiskohtia internetiin. Kutsuisinkin omasta elämästä tuotettavan blogisisällön rajaamista valehtelun sijaan kehystämiseksi, jossa avoimuudella on raja-aidat, eikä siksi ole olemassa rehellisiä tai epärehellisiä tarinoita. Yritän nyt kuitenkin hypätä suosittuun blogisarjaan mukaan ja kertoa parhaan kykyni mukaan rehelliset kuulumiseni.
DSC_0002 (4)DSC_0001 (5)DSC_0004 (7)DSC_0003 (5)

Koti

Ensimmäisenä mieleeni tulevat mahtavat naapurimme. Emme ole puutarhajuhlatyyppejä, vaan tärkeintä on se, että naapurien kesken vallitsee syvä ymmärrys siitä, mitä kerrostaloasuminen on. Kukaan ei nipota turhista eikä aiheuta tuhoja taloyhtiölle tai kanssaihmisille. Myös kerrostalokotimme sisällä kaikki on hyvin. Tunnelma on harmoninen, vaikka tämän jutun kuvituksena olevista rehellisistä kotikuvista voi välittyä toisenlainen fiilis.

Terveys

Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että ikä voi milloin tahansa alkaa näkyä kehossani, ja olen jo kuvitellut näkeväni ensimmäiset merkit aineenvaihdunnan hidastumisesta. Pelkään, että esimerkiksi painon pudottaminen on vaikeampaa kuin kuusi vuotta sitten. Siksi olenkin yrittänyt ajatella entistä enemmän sitä, miten voisin voida vielä paremmin. Niin, ettei elämä kuitenkaan olisi suorittamista. Ilmeisesti minulla menee kuitenkin ihan hyvin, sillä olen harvoin kipeä enkä kärsi oudoista kolotuksista.

Työ

Jos saisin valita, haluaisin viran, jossa voisin olla eläkeikään asti. Olisi ilmeisesti pitänyt syntyä viimeistään 1960-luvulla ja napata paikka jostakin hikisestä ja harmaasta virastosta, jonka väki villiintyy kerran vuodessa pikkujouluissa sisävesiristeilyllä. Ennen kuin pääsen riekkumaan unelmavirassa pikkujouluihin, täytyy jaksaa puskea eteenpäin. Työn sisältöä enemmän olen tällä hetkellä tyytyväinen tuloihini, mutta sivuprojektit rullaavat mukavasti, ja yritän olla murehtimatta joka päivä sitä, kuinka paljon ja nopeasti pitäisi saada aikaan ja edetä.

Raha

Tuntuu siltä, että on kahdenlaisia kausia: tasaisia ja yltäkylläisiä. Olen aika onnekas, että ylipätään voin jakaa elämäni näihin kahteen jaksoon. Olen keskituloinen pieni työläinen, jolle kertyy ihan mukavat vuosiansiot, sillä kirjoitan päivätöideni lisäksi yrityshistoriikkeja. Aika mahtavaa sanoa näin, mutta totta se on. Olen tehnyt tätä jo monta vuotta! No, rahavirtaan se vaikuttaa siten, että kirjamassit pärähtävät tilille aina sovituissa köntissä. Seuraavan erän aikoihin saan myös veronpalautuksia ja mehevät lomarahat. Raha tulee rahan luokse -periaatteella näyttää siis elämänikin pyörivän – tai sitten lisätyö- ja kesälomarytmini rullaavat aina samassa tahdissa.

Vapaa-aika

Tässä jos jossakin olen onnistunut! Olen nimittäin saanut jalostettua vapaa-ajan käyttöni sellaiseksi, että se virkistää ja tuo mielihyvää. Toivoisin, että saisin sisällytettyä vielä enemmän liikuntaa vapaapäiviini, mutta usein jokin muu, kuten kirjoittaminen, vie käytettävissä olevan ajan. Samasta palasta pitäisi lohkaista myös aikaa perheelle ja ystäville, ja sosiaalisten suhteiden hoitamisen toivonkin kohentuvan kesää kohti. Ilman ystäviä ei nimittäin rahasta tai terveydestä ole pahemmin iloa.

Mitä ajattelet rehellisyydestä blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämäni on kuin Dalín valuvat kellot

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hurjempaa vauhtia elämä vilahtaa ohi. Miten on mahdollista, että alakoulu tuntui ikuisuudelta, mutta viimeiset kuusi vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen?
DSC_0739Minuun on iskenyt aikakriisi. Sen ydin piilee siinä, että elämä tuntuu virtaavan ohitseni ilman, että se ottaa minua mukaansa. Aivan kuin en saisi mistään kiinni. Viikkojen ja viikonloppujen jälkeen huomaan jälleen päivien kuluneen ja kuukausien vaihtuneen. Miten ihmeessä kukaan pysyy tällaisessa tahdissa mukana?

Ymmärtäisin arjen kiitämisen, jos loikoilisin tekemättä mitään, vaikken tosin aivan täysin yhdy siihenkään, että aika menee hukkaan, jos ei alati puuhastele. Minusta aika menee paljon hitaammin vällyjen välissä kuin paahtaessa työssä ja vapaa-ajalla. Silloin jostakin ehkä saisi kiinni. Olenkin yrittänyt miettiä, miten elämä ja aika kuluisivat hitaammin. Mitä voisin tehdä, että viikko tuntuisi seitsemältä päivältä seitsemän tunnin sijaan? Ulkoilen, kirjoitan, siivoan, kokkaan ja käytän oikeasti aikaa siihen, että pohdin, mikä minut tekisi arjessa onnelliseksi. Silti aika ei vain pysähdy.

Elämänkaartani en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin ajan kuluvan hitaammin. Suuressa mittakaavassa ajan kulumisen huomaa siitä, että lapsuusmuistot alkavat kadota. Ne muuttuvat yhä enemmän vain valokuviksi ja kirjoituksiksi. Muistikuvat teini-iästäkin tuntuvat hämärtyvän, sillä siitä jäänyt todistusaineisto tuhoutui, kun tietokoneen poksahtanut kovalevy vei mennessään kuvat. Muistan yksittäisiä tunteita, hetkiä ja retkiä. Välillä olen miettinyt, onko opiskelu ja kova työtahti romuttanut muistini, mutta olen yrittänyt lohduttautua sillä, että usein ihmisellä alkaa pätkiä lähimuisti ilman, että muistot katoavat.

Vaikka aika tuntuu laukkaavan hirvittävää vauhtia eteenpäin, en ole koskaan miettinyt vanhenemista tai millään tavalla pelännyt sitä. Itse asiassa nautin siitä, ja toivon iän tuovan vielä enemmän viisautta, armollisuutta ja rauhallisuutta. Harmi kyllä, kiitävä aika ei ole kiihdyttänyt vanhenemista yhtään. Näytän edelleen käsittämättömän nuorelta, eikä ikää kartu vuosittain sen enempää kuin muillekaan.

Ikääntymisen ja ryppyjen sijaan pelkään sitä, etten saavuta kaikkea, mistä unelmoin, jos yhtenä päivän herään siihen, että on liian myöhäistä. Siksi, että aika on vain virrannut ohi. Niinhän se tekee, vaikka toisin toivoisi. Sitä nimittäin Dalíkin yritti sanoa valuvista kelloista muistettavalla Muiston pysyvyys -teoksellaan (1931). Kaikki – ihmisen luoma – on katoavaista. Sen ymmärtäminen ja siitä ahdistuminen kuuluu kai aikuisuuteen.

Kuluuko aika mielestäsi liian nopeasti? Miten sen voisi pysäyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Outojen tapojen nainen

Työkaverini huomautti minulle, ettei ole ihan normaalia nyrpistää nenäänsä tiskikoneelle. Kotona taas olen saanut palautetta raapimisinnostani ja ruokailutavastani. Yritän lohduttautua sillä, että kaikilla on outoja tapoja.
DSC_0590Raavin käsiäni öisin. Olen varmasti perinyt tämän äidiltäni, vaikken oikein tiedä, miten käsien raapimisen voi periä. Minkäänlaista vahinkoa en saa aikaiseksi, vaan raapimista voisi kutsua ennemminkin sivelyksi tai kutittamiseksi. Nostan unissani kädet pystyyn ja hinkkaan niitä, kunnes rymäytän ne alas ja usein tietysti kanssanukkujan kasvoille. Tästä syystä tämä tapani ei ole kaikkien suosiossa.

Tiskikoneeseen koskeminen ällöttää minua varsinkin julkisissa tiloissa. Jos mahdollista, sujautan ruokailuvälineeni koneen kyytiin korien välistä ilman, että avaan niitä.

Olen parillisten lukujen ystävä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Asioita voisi minun puolestani olla 1, 2, 3, 5, 7 tai 10. Kymmenestä eteenpäin suosin parillisia, ellei kyseessä sitten ole luku, jossa vitonen on mukana. Lukuneuroosini näkyy esimerkiksi hedelmäostoksilla, karkkikaupassa ja urheilusuorituksen toistoissa.

Pitelen hampurilaista tai pitsapalaa kädessäni aina peukalolla ja pikkurillillä. Ote on kerrassaan outo enkä todella ymmärrä, mistä olen omaksunut sen. Pitsapalaa syödessä en muuten taita palaa pystysuunnassa, vaan rullaan sen kapeasta päästä leveään reunaan ikään kuin kääretortuksi ja syön sen kuin burriton.

En pysty rauhoittumaan, jos sänky ei ole pedattu. Muuten en ole kovin tarkka siisteydestä, vaan peruspuhdas koti riittää minulle, ja sinne mahtuu myös muutama väärällä paikalla oleva tavara. Pedattu sänky antaa kuitenkin minulle ikään kuin luvan rentoutua. Sitä paitsi koti näyttää heti paljon paremmalta, kun sänky on laitettu viimeisen päälle.

Samastutko mihinkään näistä tavoista? Mitkä ovat sinun outoja tapojasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

7 hyvää asiaa viime viikolta

Kaikilla pilvillä ei todellakaan ole hopeareunusta, mutta uskallan väittää, että jokaisessa viikossa on jotakin hyvää. Ainakin aika usein. Minun viime viikkoni oli poikkeuksellisen mukava, ja luulen, että tästä tulee vielä parempi.
DSC_0599DSC_0610DSC_0611Maanantaina söin maailman parhaimman vegaanisen hampurilaisen Ravintola Puistossa kotikaupungissani Tampereella Koskenrannassa. Purilainen oli koottu ihanan sitkeästä seitanista, suolaisesta vegejuustosta, pehmeästä briossisämpylästä, herkullisesta vegevalkosipulimajoneesista, balsamicosta, salaatista ja rapeista perunoista.

Tiistaina sain blogikirjoitusintoni takaisin. Neljän päivän tauko tuntui ikuisuudelta, mutta uuden tekstin julkaiseminen päätti kohmeen. Instagram-kulisseista kertovasta jutusta tuli todella luettu.

Keskiviikkona aloin katsoa Markku Pölösen Oma maa -elokuvaa (2018), josta Oona Airola voitti naispääosa-Jussin. Pidän enemmän sarjoista kuin elokuvista, joten olen nautiskellut elokuvaa pitkin viikkoa pienissä pätkissä, vaikka jonkun mielestä se on varmasti elokuvan kaltoinkohtelua.

Torstaina ostin kotiin Violifen savunmakuisia vegejuustoviipaleita. En vieläkään pidä vegejuustosta kuin sulaneena, mutta jostakin syystä olen halunnut opetella. Eihän siinä järkeä ole, mutta luulen intoni johtuvan siitä, etten ole koskaan elämässäni syönyt juustoja.

Perjantaina pyöräilin pitkän lenkin ja nuuhkin kevättä oikein kunnolla. Kotona sivelin naamion kasvoilleni, istuin saunassa jalat katossa, uitin hiuksiani syväpuhdistavassa shampoossa ja valelin ne lopuksi hopeashampoolla. Perjantai on viikon ihanin päivä. Täynnä toivoa, ja silloin kevätkin tuoksuu poikkeuksellisen hyvältä.

Lauantaina kävin neljännen kerran elämässäni pakohuonepelissä. Ottaen huomion kuinka vähän pidän peleistä olen suorastaan ihmeissäni pakohuonepeli-innostani. En koe olevani niissä erityisen hyvä, mutta nautin ongelmanratkaisusta suunnattomasti. Tänään hyvästelimme toiselle paikkakunnalle muuttavan ystävämme ex-työporukastani.

Sunnuntaina en tehnyt mitään tähdellistä, sillä se, ettei tee mitään, on joskus parasta, mitä itselleen voi suoda. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta saadakseni energiaa uuteen viikkoon. Vierailin Tallipihalla, kävin ruokaostoksilla, paahdoin vihanneksia, tein seitanpihvejä ja kesärullia. Melkoinen lista, muttei tunnu miltään, kun mitään ei ollut pakko tehdä.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Mitä hyvää sinulle tapahtui viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa