Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä tietää vanhenevansa?

Vanheneminen ei ole vain keski-ikäisten tai jo valmiiksi iäkkäiden etuoikeus. Sanovatpa jäärät mitä vain, myös nuori vanhenee – eikä siis ainoastaan kasva.
DSC_0021Keholleni on tapahtunut jotakin todella kummallista viiden vierähtäneen vuoden aikana. Pahinta tai parasta, myös mieli on muuttunut eikä ainoastaan sivistynyt, viisastunut ja rauhoittunut. On tullut ripaus tätimäisyyttä. Sellainen tätisiemen, joka alkaa itää ja puhkeaa lopulta kukkaan seuraavalla vuosikymmenellä. Siementä onkin varsin hedelmällistä idättää, sillä nykyään arki vaatii vähintään muutamat päiväunet. Ongelmattomia ne eivät toki ole. Jos nukkuu pitkään, tuntuu, että aivoja turvottaa, mikä ei kai fyysisesti ole mahdollista, mikäli on muuten elossa. En koskaan uskonut, että kehon toimintoja täytyy alkaa kellottaa.

Kun päiväunilta sitten kömpii ihmisten ilmoille, voi läheisessä ostoskeskuksessa törmätä siihen ihmislajiin, josta riittää tulevaisuudessa valtavasti puhetta, ihmettelyä ja kauhistelua. Nuorisohan se siellä lorvii! Huomaan vanhentuneeni, kun ajattelen kauhuissani, kuinka ostoskeskuksissa lorvitaan myöhään illalla, ollaan kaikenlaisissa aineissa ja mekastetaan estoitta. Kun itse tunnollisena veronmaksajana raahaudun kotiin. Vähän jännittää, sylkeekö joku päälle tai vaatiiko peräti rahaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään kovin radikaalia. Kerran yksi lapsukainen tuli mankumaan ’bussirahaa’ ja komensi jopa rikkomaan sitä. Ei onnistunut. Syy: törkeä käytös. Matkalla kukkahattutätimaailmaan ollaan!

On käsittämätöntä, että tällä planeetalla talsii ihmisiä, joiden syntymän muistan selvästi, ja huomaan, että nehän ovat nykyään ihan järkeviä olentoja. He koodaavat, päivittävät somea, puhuvat fiksuja ja ovat pöydässä kohteliaita. Ja mankuvat K18-pelejä! He voivat olla myös pienten lasten vanhempia. En halua koskaan sortua nuorien aliarviointiin, enkä halua, että he joutuvat vastaamaan yhtä pimeisiin tai pöhköihin uteluihin, joihin itse olen joutunut vastaamaan.

Ikuinen Anttila

Yksi asia ei varmasti koskaan muutu, vaikka nuorison kanssa keskustelisi paljonkin. Vanhat paikan nimet ja niihin jumiin jääminen. Jos miettii, millaisen muutoksen kaupungit, teollisuus ja ostoskulttuuri ovat kokeneet 1900-luvun aikana, on suuri mysteeri ratkoa, mistä paikoista nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset puhuvat. Käytännössä jokaisen paikan kaksi nimeä pitää tuntea: entisen teollisuuspohatan tai vaateliikkeen mukaan nimetty ja se, joka lukee nykyisessä ständissä. Tietokilpailut rakastavat näitä arvotuksia. Minä – nyt alle 30-vuotias – asioin varmasti hamaan tappiin asti Anttilassa, vaikka oikeasti käyn R-Kioskilla, Alkossa tai K-Supermarket Kuninkaankulmassa. Gopal, Sakura Watami Sushi ja Hesburger sijaitsevat nekin Anttilan kulmalla.

Historia ei katoa mihinkään, vaikka paikoista puhuisi niiden oikeilla nimillä. Niinhän meille opetetaan. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Aika toimiva ohje käytännössä kirjaimellisesti! Viisautta on elää kaupungin ja muutoksen mukana. Tämä koskee myös tekniikan kehitystä. Jos on oppinut käyttämään kirjoituskonetta, alkeellista tietokonetta, matkapuhelinta, radioaparaattia ja faksia, oppii myös älylaitteet. Jos vain haluaa.

Sitä tikulla silmään

Sitten, kun lopulta tajuaa, ettei Anttilaa ole enää olemassa, alkaa vanhojen muisteleminen. Kyllä minun nuoruudessani ostettiin siisteimmät ulkomaiset musiikkilehdet Anttilasta. Top Ten -musiikkiosasto oli aivan omaa luokkaansa, ja sellaista ei varmasti nähdä enää koskaan. (Ei niin, koska kivijalkakaupat kuolevat, ja nettimarkkinat ovat rajattomat.) Pahinta on kuitenkin se, jos alkaa puhua niin kuin elämä olisi ohi uskoen, ettei henkinen ja fyysinen ruumis enää kykenisi samaan kuin ennen. Nyt herätys! Muistelua ei todellakaan kannata aloittaa kolmekymppisenä eikä edes viisikymppisenä. Muistot tekevät ihmisestä yksilön, mutta niiden ei pidä kumota nykyaikaa.

On älytöntä hokea iän olevan asennekysymys. Mielestäni on kohtuullista odottaa aikuiselta ihmiseltä ikänsä mukaista eleganttia käytöstä, joten moiset sloganit kannattaa jättää suosiolla huonosti painettuihin printtipaitoihin. Vanheneminen sen sijaan on kiinni asenteesta. Jokaisen valittavaksi jää, tekeekö sen tyylikkäästi ja rypyistä välittämättä. Taitavaa vanhentumista on se, että luopuu turhasta niskuroinnista ja kuuntelee myös niitä, joiden sanomisille ei aiemmin voinut kuvitellakaan antavansa painoarvoa. Tablettitietokone ei ole vihollinen, muistot eivät muuta nykyhetkeä ja himputti sentään, Hatanpään City Neste ei ole ollut pää-Kesoil vuosikymmeniin.

Ahdistaako vanhentuminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Subway hyppäsi vegaanikelkkaan

Neitsytlaskun perusteella kelkka näyttää kulkevan mallikkaasti ja maukkaasti, vaikka ihan makutajunnan räjähdyspisteeseen asti Vegan Delite -uutuus-Subin kyydissä ei pääse.
DSC_0011DSC_0009 (2)Monien kepeiden viihdetuotantojen tavoin myös pikaruokalajit jäävät jalkoihin kulttuurituomioissa, kun unohtuu, ettei pikapatonkia ja pitkää fine dining -kimaraa voi verrata keskenään sen enempää kuin kohelluskomediaa ja taide-elokuvaakaan. Jos pikaruokaa haluaa halvalla, täytyy sen tasolle asettua ja tarkastella sitä omassa lajissaan. Käydään siis peremmälle viherkeltaiseen leipämekkaan, joka aloitti vegaanisen Subin myynnin tammi- ja helmikuun taitteessa.

Subway-ravintolassa asioinnissa on paljon samaa kuin kyselyikään ehtineen lapsen kanssa käydyssä keskustelussa, mikä on myös ravintolan konseptin etu. Kiireinen elämä ja minäkeskeinen arki vaativat tarkkaa räätälöintiä: leivän, kasvikset, täytteet, kastikkeet ja mausteet omaan makuun. Se tosin tarkoittaa todella montaa kysymystä, jotka vaativat vastausta – maksullisessa – leipäjonossa. Aloittelija voi turhautua, mutta kokenut Subi-tilaaja hoitaa homman maaliin nopeasti samalla, kun Sandwich artistiksi kutsutun työntekijän kädet käyvät hirmuista tahtia. Subway ei ole paikka, jossa jäädään seinän tilaustauluja tuijottaen pohtimaan ja maistelemaan, mikähän tänään mahtaisi maistua.

Miellyttävä mutta tylsä

Kun tilauslinjalta on lopulta päässyt pöytään, edessä köllöttää melkoinen pötkö: Vegan Delite. Vegaanisubin pihvi eroaa aiemmin myynnissä olleesta kasvispihvistä ilmeisesti kananmunattomuudellaan. Muistini mukaan vegaanipihvi vaikuttaa myös kiinteämmältä kuin aiempi vegeversio. Siksi yllätynkin huomatessani, ettei vegaanipihvin pääraaka-aine ole soija, joka olisi selittänyt säikeisen rakenteen ja aavistuksen lihaisen ulkonäön. Koostumus on erittäin miellyttävä, eikä sorru liiaksi imitoimaan lihaa tai vastaavasti kasvispihvien helmasyntiä perunamuusikoostumusta. Maku on lyhyesti sanottuna yllätyksetön, mutta muuta on turha odottaa tusinakasvispihviltä. Vaikka yksittäisiä vihanneksia näkyy pihvissä, niiden maku on jäänyt kauas pakastimeen. On kuitenkin virkistävää saada kerrankin leipä, joka todella täyttää, sillä pelkät kasvistäytteet ovat köyhä nälänpidin.

Vegaanin kastikevalikoima Subwayssa on lyhyt ja tylsä: BBQ, makea sipuli, öljy, punaviinietikka ja tulinen, entinen Hot Louisiana. Vaikken itse kuulu vegaanisten majoneesien kannatusjoukkoon, on huvittavaa, ettei valtava ketju ole sellaista vielä ottanut valikoimiinsa. Nykyiset vaihtoehdot jakavat todennäköisesti rankalla kädellä mutustelijoiden mielipiteitä. Neutraalein vegaanisista kastikkeista on makea sipuli, joka totisesti on makea. Jopa siinä määrin, että hampaisiin jää tahmaa ja sormien välit liimautuvat yhteen.

DSC_0008 (2)DSC_0010Pikahifistelyä ilmassa

Subwayn sivuilla silmiinpistävää on se, ettei siellä näy lainkaan hinnastoa. Syy on toki selvä; hinnat nimittäin ovat ravintolakohtaisia. Erot ravintoloiden välillä ovat tosin pieniä. Pelkkiä kasviksia sisältävästä Veggie Delite -Subi-leivästä olen maksanut Tampereen keskustassa 15 sentiltä 3,90 euroa tai 4,50 euroa, joista jälkimmäinen on yhtä paljon kuin edullisimmat lihasubit. Tampereen Rautatienkadun Subwayssa 15-senttinen Vegan Delite maksoi 5,90 euroa, mikä on suurin piirtein saman verran kuin sen epävegaanisen edeltäjän Vegepihvi-Subin hinta.

Hennon fiiniysaskeleen Subway näyttää ottaneen, sillä monessa ravintolassa on jo siirrytty tarjottimista koreihin. En sanoisi, että halpamuovilta näyttävä vihreä kori on upea ilmestys, mutta ajatuksena se on vähemmän pikaruokalalta kalskahtava. Harmi vain, että siihen sisältyy kaksi käytännön ongelmaa. Ensinnäkin leipä leviää käsiin helpommin ja siksi kastike sotkee sormet. Toiseksi leipä asetellaan niin, että servietit jäävät sen alle. Se taas tarkoittaa sitä, että papereita saa tovin kiskoa leivän alta, ja lopputuloksena koko patonki humahtaa auki koriin leviten.

Uskaltaapa uudistua

Subwayn ravintolamiljöötä leimaavat kirkas valaistus, epämukavat penkit ja nopea vaihtuvuus. Alle kymmenen euron leivällä ei muuta voi vaatia, eikä ravintolan tarkoitus olekaan tarjota pitkiä herkkuhetkiä. Levollisuutta ruokailuun toisi kuitenkin se, jos diskohittinupit käännettäisiin aavistuksen pienemmälle ja valoja himmennettäisiin.

Subway ei totisesti ole terveysravintola, vaikka se monet rasvapurilaiset voittaakin. Vihreä väritys puhuu raikkauden puolesta ja antaa nälkäiselle pikaruokailijalle armahduksen. Monessa Subi-leivässä on kieltämättä vähän rasvaa, mutta sokerin määrä kuuluukin jo ihan toiseen tarinaan. Vastikään myyntiin tullut Vegan Delite näkyy toistaiseksi ravintoainetaulukossa erillisenä lisäyksenä.

Pikaruokaravintolan pitkäikäisyyden salaisuus on toimiva konsepti ja vakiotuotteet, mutta on silti uskallettava uudistua tarjoiluastiamuutosta ja yhtä uutuuslisätäytettä – maissia – enemmän. Kasvisruokavalion suosion kasvun vuoksi ravintolan seuraavan askeleen kannattaakin liittyä astetta jännittävämpään vegeruokaan. Keitetty maissi ja rasvainen pihvi eivät kuulu jännityselämykseen.

Minkälaisia ajatuksia vegaanibuumi ja Subwayn hinnoittelu herättää? Oletko testannut Vegan Deliteä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Marttyyri kaatui sänkyyn

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. Siihen on vakava syy. Niin vakava, että elämä on taas saanut uudet mittasuhteet. Eikö olekin ihan typerää valittaa turhasta?
DSC_0009.JPGTiedän, että on olemassa melkoinen kirjo vakavampiakin sairauksia kuin poskiontelotulehdus, joka imaisi minut kouriinsa viikko sitten keskiviikkona. Vertasin itseäni suohaudasta nostettuun Kyllikki Saareen, ja melko lailla näytinkin siltä, kun takana oli viisi päivää nenän nirhaamista ja silmien vuotamista. Siitä alkoi valituskierre. Oikein hävettää katsoa kaikkia yksityiskeskusteluitani. Ei taida olla yhtäkään viestiketjua, jossa en olisi parkunut vointiani. Kenen elämän keskipiste se ei olisi!

Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten minulle voi käydä näin. (Mitenköhän? Jos nenä on ollut tukossa kaksi kuukautta, takana on äkisti noussut kuume ja karmea päänsärky, ei liene ihme. Siinä vaiheessa on hyvä sairastaa kunnolla tauti pois.) Teki mieli hokea, etten ole koskaan kuumeessa, enkä varsinkaan ole joutunut syömän antibiootteja tai joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa liki kymmeneen vuoteen. Ihan kuin se kiinnostaisi ketään tai muuttaisi mitään. Siispä yritin nukkua räkä poskella, ja sen ajan, kun jaksoin pitää silmiäni auki, kurkin sarjoja Areenasta. En edelleenkään muista, mihin jaksoon ja sen kohtaan jäin Downshiftaajissa.

”Tietsä hei mitä? Mä nään heti hei, että sulla on nyt kova tulehdus”, sanoi omintakeiseen tyyliin puhunut lääkäri. No niinpä! Ei tässä turhaan ole valitettu ja voivoteltu liki viikkoa! Kun kaksi ensimmäistä antibioottia oli popsittu, olo alkoi parantua kohisten. Korvissakin suhisi ihan kirjaimellisesti. Parin päivän nukkumisen jälkeen tuntui siltä, että olin vihdoin syntynyt uudelleen. Sitten alkoi hävettää aiempi itkun tihrustaminen ja vaikerointi siitä, etten paranisi ikinä.

Nyt, kun olen kyllästänyt kehoni vasta-aineilla, tuntuu siltä, että olen valmis mihin tahansa. Puhtain poskionteloin uhmaan pientä pakkasta ja jatkan elämääni jälleen tehokkaana omana itsenäni. Näin pitkän pakkolevon ja inhottavan – joskaan ei maailman vakavimman – taudin jälkeen tekee mieli tehdä vaikka mitä lupauksia ja parannuksia, mutta taitaa olla parempi olla lupaamatta mitään. Sen tosin vannon, etten enää palelluta varpaitani niin pahasti, että niitä täytyisi sulattaa patterilla.

Lupaan myös nauttia loppuviikosta, ihan tavallisista puuhista, puhtaasta ruoasta, hyvästä seurasta ja kävelylenkeistä.

Muututko marttyyriksi sairastaessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa