Pitäisi ja pitäisi

Elän kahdessa vuorossa. On työpäiviä ja vapaapäiviä. Kumpaakin elovuoroa leimaa kuitenkin sama tapaluokka: konditionaali.
DSC_0016DSC_0011DSC_0014DSC_0040OLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0031DSC_0029DSC_0026
Perjantaista tuli yhtäkkiä yllätysvapaapäivä. Päätin, etten tee mitään tähdellistä. Valtavan vapauttavaa, kun vertaa päiviin, jotka alkavat kirjoittamisurakalla aamusta, jatkuvat muilla töillä ja päättyvät kirjoitusmaratoniin. Olipa päivä tyhjä tai aivan täysi, pitäisi-ajatuksista on vaikea päästää irti.

Pitäisi useammin istua alas kauppamatkalla ja katsella syyslehtiä. Mihin aina on niin kiire?

Pitäisi tehdä vähemmän heräteostoksia. Mutta, kun kaikki uutuustuotteet ovat niin kiinnostavia. Varsinkin lehdet ja ruoka.

Pitäisi myös lakata ostelemasta leikkokukkia ylenpalttisesti. Ja jos niitä ostaa, täytyisi iloita, kun ne kerrankin kestävät kaksi viikkoa. Pitäisi myös muistaa kompostoida kukat, kun ne ovat jo nuupahtaneet.

Pitäisi perehtyä eettisiin kysymyksiin tarkemmin. Pitäisi siirtyä luonnonkosmetiikkaan. Pitäisi valita pesuaineet paremmin. Harmi vain, että kaikki synteettiset tuoksut ovat niin ihania. En halua haista mullalta.

Pitäisi siivota vaatehuone. Olen tunkenut sinne kaiken epämieluisan jo parin vuoden ajan.

Pitäisi useammin mennä vanhempieni luo yöksi rauhoittumaan. Ostaa vähän suklaata, tehdä pizzaa, käydä iltakävelyllä ja katsoa kaikki mahdolliset talk show’t. Tämän toteutin tänään.

Pitäisi lähettää viestejä moneen paikkaan. Hoidossa! Osin.

Pitäisi näprätä puhelinta vähemmän päivän aikana. Ei ole normaalia, että toimiva akku on pudonnut jo alle kolmasosaan koko kapasiteetistä ennen puoltapäivää.

Pitäisi testata monta uutta ravintolaa. Missä välissä? No ihan siinä välissä, kun räpeltää puhelinta sängyssä tai katsoo Salkkareita.

Pitäisi selata verkkokauppoja ja valita työhuoneeseen uusi matto. Vanha kerää pölyä ja kiusaa asuinkumppaniastmaatikon nenää.

Pitäisi pestä ikkunat. Katupölyhän ne sotkee heti uudelleen, kun urakka on valmis.

Pitäisi lukea romaaneja niin, että ne alkavat tuntua yliannostukselta.

Pitäisi aloittaa oman proosateoksen käsikirjoitus. Pitäisi uskaltaa koota ajatukset ranskalaisiksi viivoiksi. Ja pitäisi ihan muina henkilöinä ajatella: ”Tämähän muuten kustannetaan.”

Pitäisi useammin syödä ranskalaisia, koska se on mahdollista, eivätkä silloin tällöin syödyt ranskalaiset ketään tapa.

Oikeasti tärkeintä olisi vain kauppareissulla pysähtyä läheiseen puistoon, katsoa kellertäviä lehtiä, koska ei ole kiire mihinkään. Ja kun kotiin lopulta menisi, laittaisi yhdessä falafelpyörykät uuniin, lämmittelisi viltin alla ja kokeilisi kurkumalaten keittämistä.

Mutta kyllähän sen tietää, että tosielämässä paahtaa vesisateessa kiukustuneena kohti kotia, väistelee lätäköitä ja kaahaavia autoja. Silloin kurkumalatte on viimeinen juoma, joka tulee mieleen.

Mitä sinun pitäisi tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pikatestissä Tampereelle saapunut McVegan

Vegaanin elämä on helpottunut jo huomattavasti yleistuotevalikoiman laajennuttua, mutta konstailematon vegaanipurilainen on puuttunut. Pikaruokaketju McDonald’s kokeilee Tampereella täysin kasvipohjaisen McVegan-hampurilaisen myyntiä 4.10.–21.11.2017.
DSC_0008DSC_0004DSC_0010En ole käynyt vuosiin McDonald’sissa. Syynä ei ole ollut hinku vankkumattoman puhtaaseen elämään tai korporaatioboikotti, vaan yksinkertaisesti se, ettei tuttavallisemmin Mäkkärissä ole ollut mitään, mitä haluaisin syödä. Kyse ei ole siitä, etten olisi voinut ennen lokakuun alkua nauttia ketjun tuotteita; en vain ole pitänyt niistä. Kukapa pitäisi kasvispurilaisesta, jonka sisällä on perunamuusia ja porkkanasosetta muistuttava rasvakasa. Sama ongelma koskee yleensä muitakin pikaburgeripihvejä, ja siksi muuan kilpaileva turkulaisketjukin on taakse jäänyttä elämää osaltani.

Ottaen huomioon McDonald’sin levittymisen koko maapallolle on huvittavaa, että vegaanihampurilainen lanseerataan vasta nyt. Ja vielä oudompaa on se, että se tapahtuu Tampereella. Pikaruokajätin tarttuminen vegaaniversioon tosin kertoo todella siitä, että ajat ovat muuttuneet, eivät enää vain muuttumassa. Kaiken ei tarvitse olla lihasta tehtyä, ei edes klassikkoketjun tuotteiden. Tarkemmin ajateltuna Tampere on myös hyvä vaihtoehto vegaanikokeilulle: maailman mittakaavassa täysin korvessa sijaitseva paikka, joka kuitenkin Suomen tasolla on eloisa suurkaupunki ja kauppapaikka ja jolla on vilkas vegaanikulttuuri.

Perjantaisena aamupäivänä jono ulottuu Mäkkärissä ravintolan puoliväliin. Turhauttaa, mutta ruuhka haihtuu pikaruokalalle ominaiseen tapaan nopeasti. Olisi pitänyt muistaa perjantain roskaruokalounastajat. Koska edellisestä visiitistäni on vuosia aikaa, on päässyt myös unohtumaan kirkas valaistus, ainainen ruuhka, tilanpuute, likaiset pöydät ja itsepalvelu. Kun pöydän jonottamisen jälkeen löytää, täytyy vielä roudata ketsupit pöytään, odottaa purilaista ja noutaa se itse kuittia vastaan. Ja sitten syömään!

Mutta ruokailuni ei alakaan vielä kaiken aherruksen jälkeen. Rapistelen McVeganin pois paperikuoresta. Mikäs se siellä tervehtiikään! Kellertävä juustonsiivu. Kiukuttaa, mutta suuntaan ravintolan sivuille vielä varmistamaan, ettei hampurilaiseen kuulu vegaanijuustoa. Omasta virheestä olisi turha valittaa. Ei kuulu juustoa McVeganiin, niin kuin olin ymmärtänyt toisin kuin hampurilaiskokki. Vaihto oikeaan tuotteeseen sujuu onneksi nopeasti.

McVegan sisältää sämpylän lisäksi soijapihvin, McFeast-kastiketta, salaattia, suolakurkun ja tomaattia. Jos saisin valita, hampparin välissä olisi aina tofua, mutta ymmärrän, ettei se toimi pikaruokaketjussa. Soijapihvi on paras mahdollinen valinta, sillä se on edullinen, kiinteä ja sopivan jämäkkä rakenteeltaan. Perunamuusimaiset pihvit eivät sovi burgereihin. McVeganin ehdoton ansio on myös se, ettei siinä ole juustoa. Vegaanijuusto nostaisi hampurilaisen hintaa, ja hyvän purilaisen voi tehdä myös ilman juustoa. McVegan ei maistu lainkaan lihaisalle, mutta näyttää siltä, mikä todennäköisesti saattoi aiheuttaa myös juustoepisodin. Erityisesti allergikkojen takia on tärkeää, että ravintola on tarkkana ainesosien kanssa, sillä vegaanivalinta ei ole hupikannanotto, kiukuttelua tai turhaa narinaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että parhaat burgerit saa ravintoloista paistetulla tofulla, mutta McDonald’s ei olekaan tähtiluokiteltu paikka, jossa viihdytään pitkään. Joskus mättö maistuu hyvältä ja sitä yksinkertaisesti muka tarvitsee. Siihen McVegan toimii liikoja itsestään luulematta ja suuria lupaamatta tarjoamalla perusraaka-aineista tehdyn miellyttävän pikaruokaburgerin. Ennustan McVeganille pitkää ikää, jos sille vain annetaan mahdollisuus.

Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Roskan määrä. Joku maailmanpelastusvietti on näköjään herännyt, kun tarjottimellinen jätettä tuntuu pahalta. Senpä takia on olemassa parempiakin vaihtoehtoja.

Lisää ajatuksiani McDonald’sista voi lukea The Founder -elokuvan arviosta, jossa otan pikaruokaketjuun tätä purilaisarvostelua laajemmin kantaa.

Mitä mieltä olet McVeganista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vähän etova hätävara

Luottovaate ja luottomeikki. Luottokortti. Ja luottoruoka. Luotto-sanan inflaatiosta huolimatta uskallan sanoa, että olen vihdoin löytänyt täydellisen Kaapissa ei ole mitään -ruoan. Siinä on vain yksi vika. Välillä se vähän etoo – ainakin suutuntumafanaatikkoa.
DSC_0081Meillä on aina kaapissa kiinalaisia nuudeleita, soijaa ja seesamiöljyä. Kausittain ja yleensä sattuman kaupalla myös avokadoja juuri silloin, kun tuntuu, ettei mitään muuta ole. Avokadopussin jämät ovat kaukaisen kauppareissun ylijäämiä, jotka kiltisti odottelevat kypsymistään ja unohtumista pöydän nurkkaan. Siksi eräänä kiukkuisena päivänä syntyi avokado-nuudelikulho. Tai bowl, kuten nykyään kuuluu sanoa.

Pidän avokado-nuudelipastan hätävaraversiosta hurjasti. Enemmän kuin siitä kuuluisasta avokadopastasta, joka on pilattu kermoilla ja juustolla. Mutta. Välillä suussa pyörivät al dente -nuudelit ja pehmennyt avokado etovat. Varsinkin, kun tähän yhdistetään hyvänmakuisen soijakastikkeen ikävä haju ja se, että soijakastike antaa ruoalle mädäntyneen värin. Onko tätä sitten pakko syödä, jos se etoo? Ikävä kyllä. Kun tuuli vihmoo ikkunaan ja kauppaan lähtö on muka mahdotonta, Foodorasta on tilannut jo niin paljon ruokaa, ettei enää kehtaa ja kun kiukuttaa niin paljon, ettei haluaisi syödä ollenkaan.

Nuudelia ja avokadoa soija-seesamikastikkeessa

1 annos

nuudelia haluamasi määrä | yksi avokado | loraus soijaa | pienempi loraus seesamiöljyä | ihan vähän riisiviinietikkaa | päälle halutessasi ravintohiivahiutaleita

Keitä nuudelit ohjeen mukaan. Yleensä teen itse juuri niin kuin ohjeessa ei sanota, eli laitan nuudelit lillumaan veteen, ennen kuin se edes kiehuu. Tämä tapa risoo talouden toista osapuolta. Lohko avokado kuoressaan veitsellä. Kaada valmiit nuudelit kulhoon, kaiva avokadopalat kuorestaan ja mittaa päälle kastikkeen ainesosat. Sekoita haarukalla tasaiseksi. Viimeistele ravintohiivalla, jos haluat vienoa lisäsuolaisuutta ja juustoisuutta, jota en toistaiseksi itse ole erottanut ravintohiivahiutaleiden makukimarasta.

Lopuksi torun itseäni avokadon käytöstä. Kaukomailta tuotu hedelmä ei ole koskaan ekologinen vaihtoehto, ja siksi jokaisen pitäisi ruokavalioon katsomatta tarkastella omia vihannes- ja hedelmävalintojaan. Tässäkin hätävarassa vihreän aarteen voisi korvata kukkakaalilla. Mutta kuka sitä jaksaa keittää!

Ps. Annoksessa käytettyjä kellertäviä kiinalaisnuudeleita saa useimmista Aasia-kaupoista, joissa paketteja myydään nimellä Chinese Noodle. Noin 450 gramman paketti maksaa kaksi euroa. Jämäköiden nuudeleiden maku on hyvin suolainen jo valmiiksi, joten niiden kanssa ruokaa ei kannata maustaa suolalla lainkaan. Soijakastikkeenkin suolaisuus nuudeleihin yhdistettynä voi monelle olla liikaa.

Mikä on sinun hätävararuokasi? Entä onko ruokalajeja, joista pidät ja joita inhoat samanaikaisesti tai kausittain?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä olit, kun…?

E20-blogin kirjoittaja Esko Kyrö on minua 13 vuotta vanhempi. Hänen tekstinsä herätti omat muistoni eloon. Tai niin hyvin kuin voin tapahtumat muistaa. Blogimaailman rikkaus on se, että aikakausien äänet kuuluvat, ja aikalaishistoria taltioituu pilveen kuin itsestään. Miten maailma onkaan muuttunut lyhyessä ajassa!
Annan lapsuuskuvat 155Estonia upposi 1994
Olin 2-vuotias. Yöni oli ollut kuulemani mukaan levoton. Äitini hyssytteli minua. Puhelin pirahti. Täti soitti kuuden kilometrin päästä. Oli kuullut naapurista, että laiva oli uponnut Itämerellä. Iso turma. Seuraavana päivänä kyläreissulle ajaessa kaupunki oli autio. Sumuista maisemaa säestivät suruliputukset. Kuulostaa siltä kuin olisimme asuneet jossain korpipirtissä. Ei suinkaan. Siihen aikaan – niin hullulta kuin se kuulostaakin – maailma vain oli niin erilainen, eikä tietoa saanut taskusta kaivamalla.

Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-kultaa 1995
Sukulaisten olohuoneen lattia oli kellertävä. Kaakeliuuni ja vihreät sohvat ympäröivät paneloitua huonetta. Oli varmasti sunnuntai. Ilmeisesti olimme suunnanneet kyläreissulle. Olin arvatenkin aivan pihalla muihin nähden ikäni huomioiden. Muistan vain olohuoneen ikkunan, josta tuijotin valkoista taivasta. Varsin rauhalliset finaalijuhlat perheen kesken. Aamulla töihin ja päiväkotiin.

Prinsessa Diana menehtyi auto-onnettomuudessa 1997
Roikuimme päiväkodin naulakoilla. Lätisimme kerhokavereiden kanssa siitä, miten Diana oli kuollut. Oikeasti kukaan ei oikein tiennyt, mistä oli kyse tai kuka Diana oli. Prinsessa oli kuollut, ja ne, jotka osasivat lukea, olivat selvittäneet asian lähi-Sparin lööpeistä. Naulakoilla pohdittiin lähinnä prinsessojen olemassaoloa ja sitä, kuka sai arestia metelöinnistä. Olin 5-vuotias.

WTC-iskut tapahtuivat 2001
Taidekerho oli alkamassa. Olin 9-vuotias. Istuin ystäväni olohuoneessa, sillä televisiosta odotettiin Salkkareita alkavaksi, mutta tulikin ylimääräinen uutislähetys. Ei voinut mitään, piti lähteä, sillä taidekerhoon oli ehdittävä. Maalasimme puuvillapeltoa tuputellen sienillä. Tiedätte varmaan ikivanhan kontekstin! Ei toimisi muuten nykyaikana, ja hyvä niin. Taidekerho päättyi, ja keittiössä kysyin äidiltä, syttyykö kolmas maailmansota ja joutuuko isä sotaan. Äiti sanoi, ettei todella tiedä, mutta ei kai isä sinne sentään joudu. Jokin silti muuttui.

Tsunami jylläsi Kaakkois-Aasiassa 2004
Joulunpyhät oli juuri saatu melkein pakettiin. Kaupat aukesivat vihdoin. Katsos, kun silloin ne eivät todellakaan olleet auki milloin huvittaa. Hanki oli oikeasti aivan vitivalkoinen. Kävelin ystäväni kanssa lähimarkettiin ostamaan Delta Goodremin levyn. Samalla keskustelimme siitä, että ”eilen jossain Thaimaassa riehui tsunami, ja ihmisiä on huuhtoutunut mereen”. Ei muuta kuin kotiin luukuttamaan Goodremin uutuutta! Se oli niin huippu, että muistan useat biisit edelleen ulkoa. Aukeavat nykyään aika paljon paremmin kuin 12-vuotiaana. Tsunamivahingot selvisivät paremmin vasta illalla kotona. En ole unohtanut vieläkään teksti-tv:n tsunamiuhrilistausta.

Euroviisu-voitto kilahti Suomeen 2006
Olin 14-vuotias. Ystäväni oli kenties koko valtakunnan kovin ja epäuskottavin Lordi-fani. Pidimme pyjamabileet vanhemmillani, ja katselimme äitini seurassa viisufinaalin. Naureskelimme ystäväni fanitukselle hyväntahtoisesti. Voi herranjestas! Sieltä tulivatkin mahtipisteet. Myöhäisulkoilulupa heltisi, ja polkaisimme kolmisin lähinaapurustoon. Roikuimme kiipeilytelineissä ja nauroimme. Alkeellisesta puhelimesta saatiin jotenkin kuulumaan Hard Rock Hallelujah. Aika kilttiä siihen nähden, millaista touhua 14-vuotiailla voi olla. Keskiyöllä oltiin jo siskonpedissä rivissä, ja aamulla syötiin HK:n eineshamppareita aamupalaksi. Mihin tällaiset illat ovat jääneet? Kysynpä vaan!

MM-kultaa tuli taas vuonna 2011!
Vietimme varsin raikalakkaita 19-vuotisjuhliani läheisellä mökillä. Jos kehtaisin, julkaisisin kuvia, kun tanssimme pirttipenkeillä. JVG ja Poju soivat radiossa kuvissa, joihin ääni ei ole taltioitunut. Likööristä allergisoitunutta ystävääni hoidettiin laiturilla, ja booli tehtiin saunavatiin. Ehdottomasti yhdet parhaimmista pirskeistä, joissa olen koskaan ollut! Mutta ehkä hyvä, että nykyään illat ovat sivistynyttä viininmaistelua. Varsinaisena MM-kisailtana kävimme vanhempieni kanssa ajelemassa keskustassa. Kerrankin Suomi heräsi eloon! Minä laitoin päälle Ruotsi-hupparin. Kai hyvä, että pysyttelin autossa.

Minkälaisia muistoja nämä tapahtumat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3x Vegaaninen einesuutuus

Huh! Kuten aiemmin kerroin, einesmaistelusessio on jo alkanut käydä raskaaksi. Se on ihan hyvä merkki; en siis ole kyllästänyt itseäni aiemmin einespöperöillä. Vegaanihuuma alkanee laantua, mutta kolusin Sokokselta vielä muutaman uutuuden maisteluun.

Kokkikartano: Nyhtökaurapasta
DSC_0029Odotukset nyhtökaurapastan suhteen olivat korkealla. Tuote itsessään on mielenkiintoinen: nyhtisyritys Gold & Green on yhdistänyt voimansa Kokkikartanon kanssa. Empiiristen havaintojeni perusteella pasta on saanut hyvän vastaanoton, mutta itse en ole vakuuttunut. Tuntuu, että rähisen kaikista eineksistä, mutta pystyn kyllä myöntämään, jos jokin on hyvää. Nyhtökaurapasta ei ole makuuni. Oikeastaan siksi, ettei siinä ole makua. Ehkä tilanne muuttuisi ketsuppi- ja Sriracha-kylvyssä raikkaan salaatin kanssa tarjoiltuna.

Kokkikartano Premium: Falafelhampurilainen
DSC_0141Mikä tästä tekee premiumia? Huom! Tomaatin ja salaatin lisäsin tarjoilua ja lisämakua varten. Falafelburgerin pihvi on kerrassaan kuivakka, mutta punajuurihummuksessa on yritystä kuin myös unikonsiemenin koristellussa sämpylässä.  Burgerjahtini on ollut käynnissä jo aiemmin Saarioisten ja Chef Lundénin merkeissä. Sanoisin, että burgerit kannattaa jättää pubi- ja ravintolaruoaksi.

Bio Inside: Pizza Pesto Vegan
DSC_0004Okei, nyt täytyy tunnustaa jotakin. Niin syntinen pakasteruoka, mutta silti herkullinen! Ehkä tuntemukseni johtuu siitä, etten kerta kaikkiaan ole koskaan voinut syödä pakastepizzaa, sillä silloin, kun söin lihaa, en voinut sietää juustoa. Kasvissyöjänä vaihtoehtoja ei ole siis ollut lainkaan juuston vuoksi. Mutta nytpä onkin pakastealtailla alkanut majailla saksalaisen Bio Insiden vegaaninen pestopizza. Pizzassa ei ole lisäaineita eikä kaloreita ylettömästi, mutta ei tästä parane tapaa tehdä. Sanoisin, että sopii sunnuntaiaamuihin kohtuudella nautittuna. Esteettisin, eettisin ja puhtain pakastepizza, johon olen koskaan törmännyt. Hintaa on S-kaupoissa yli kuusi euroa, mutta eipä pizza tosiaan ole jokapäiväinen ape.

Onko jokin näistä jo tuttu sinulle? Mitä muuta suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa