Hyvän tuulen kirjoituspäivä

Ottaen huomioon kuinka vaikealta kirjoittaminen on tuntunut viime päivinä olen saanut tänään aikaan enemmän kuin miesmuistiin. Samalla tarmolla olen pohtinut myös työtä, rahaa ja yrittäjyyttä.
DSC_01429.52 Herään pakottavaan kirjoitushätään. Näitä aamuja ei ole kovin usein, vaikka rakastan kirjoittamista. Avaan tietokoneen ja isken selaimeen ainakin viisi välilehteä tekstiluonnoksia. Jätän myös proosateostiedoston auki odottamaan päivän inspiraatiota.

10.38 Lähetän kirjoitustöihin liittyviä sähköposteja. Niitä on tämän luokan blogisti–toimittajalla oikein kaksin kappalein heti aamusta. Saan samalla tarmonpuuskan hoitaa talousasioita ja pieniä roikkumaan jääneitä hommia. Maksan laskut, ja täytän kalenteriini tulevan kuukauden menot. Vasta alkanut syksy on kohta ohi!

11.47 Juon onnellisena kahvia työpisteeni ääressä myöhäisen aamupalan jälkeen. Maha täynnä en jaksakaan enää kirjoittaa samalla innolla kuin aiemmin. En ole ansainnut vielä euroakaan tänään kirjoitustöilläni, eikä sinänsä siis tarvitse, koska onhan minulla päivätyöni. Aamulla lähetetyt sähköpostit tosin saattavat vielä poikia mammonaa. En voi olla ajattelematta sitä, että tämä päivä puhteineen voisi olla arkeani. Sitä, jolla kustannan elämäni. Ongelma vain on siinä, etten ole yrittäjätyyppiä. Pidän yrittäjän elämästä mutten epävarmuudesta. Olen kai piinkova palkollinen, sellainen tehokas oikea käsi jollekin. Onhan se silti hölmöä, että jo ennen puolta päivää olen tehnyt paljon sellaista, jolla voisi ansaita rahaa. Rakkaudella.

13.08 Siirryn asiatekstien pariin. Tutkin sivustoja ja suunnittelen tulevaa. Huomaan olevani tehokkaampi töissä. Kun johonkin on sitoutunut, on se hoidettava vaikka väkisin. Vapaana ja talousnäkökulmasta harrastelijakirjoittajana mikään ei ole pakollista, joten tahti on verkkainen eikä yhtään tyypillinen itselleni. Olen yleensä todella nopea. Ilmeisesti tarvitsen siis auktoriteettejä ja tietynlaista panoptikonia suorittaakseni hirmutahdilla hommia.

14.20 Päivä-äkäily alkaa nostaa päätään, sillä olen inasen väsynyt. Päätän väistää päiväunet lähtemällä asioille. Hassu ja vanhanaikainen ilmaisu! Teen pienen kävelylenkin syksyisessä lähipuistossa, järkytyn vähän siitä, että Väinö Linnan puisto onkin päivällä täynnä elämää ja energiajuomia juovia teinejä. Ne puhuvat täydellistä amerikanenglantia, ovat palaamassa kansainvälisestä koulusta. Kyykin aikani jalkapallokentän laidalla ottamassa blogiin kuvituskuvaa, kunnes tulee valmista ja pääsen jatkamaan matkaani kauppaan.

Vapaapäivinä kuluu hirveästi rahaa. Tekee mieli tilata ruokaa, hakea tuoteuutuuksia, kun ei niitä minulle vielä pahemmin lähetellä, ostaa puuttuvia tarvikkeita kuivakaappiin ja hamstrata syysvaatteita, vaikka juuri niihin liittyviä laskuja naputtelin maksuun aamulla. Ostan kuuliaisesti vain soijarouhetta, kurkkua ja nyhtökaurakiusausta sekä pienen valkoviinipullon risottoa varten. Tämä on ihan hyvä päivä, sillä pidän viikon turhuusrahapäiväkirjaa, josta julkaisen myöhemmin tekstin. Raha tuntuu pyörivän mielessäni melko paljon.

Matkalla kotiin istahdan Gopaliin kahville. Ei tee mieli syödä eikä myöskään ostaa herkkuja. Kaivan laukussani kulkevan muistion esiin ja hetken kuvittelen kirjoittavani ylös jotakin tärkeää proosateosta varten. No, en saa aikaiseksi mitään. Juon kahvit, nappaan kuvan ja loppumatkan kotiin pohdin – en edes muista mitä. Ehkä pyöräilijöiden väistämistä ja syksyn tuoksua.

16.07 Oikoluen päivän tekstejä ja ideoin tulevaa blogiviikkoa ja -kuukautta. Katselen YouTube-videoita ja Instagramin tarinoita. Juon kaksi kuppia kahvia, viimeinen tosin jää kesken. Ei pysty enää. En olisi uskonut, että päivän kahvikiintiö voi tulla näin helposti täyteen.

18.30 Kirjoitan yhdeltä istumalta tämän tekstin valmiiksi. Eihän se tosin ihan hirveästi vaadi. Niin kuin olen aiemminkin todennut, en ihan ymmärrä, miten yhden tekstin kirjoittamiseen saisi uppoamaan tunteja. No, kaikki eivät ole tunnekonekirjoittajia. Se on noin puoli minuuttia sitten keksimäni termi, joka viittaa paljon, nopeasti ja sydämellään kirjoittavaan henkilöön. Luovuus ei vaadi kynttilänvaloa, ullakkoasuntoa ja keskiyötä.

Loppuillan vietän televisiota katsellen. Tai enhän minä sinänsä televisiota katso, vaan netin suoratoistopalvelusta ennakkoon hömppäsarjan jaksoja. Sen jälkeen avaan vielä aamulla koneen alapalkkiin kiinnitetyn proosateostiedoston ja painan vaikka väkisin läpi kohtauksen, johon olen jäänyt jumiin. Nukahdan todennäköisesti hyväntuulisena, sillä olen koko päivän saanut tehdä asioita, joista nautin. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Millainen kirjoittaja sinä olet? Oletko tehokkaampi itsesi herrana vai jonkun alaisena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aamuäreästä aamujen rakastajaksi

Viikon aloitusaamu oli ihana – ja siksi niin poikkeuksellinen. Kaikki muut aamuherätyksiä vaativat päivänsarastukset ovat nimittäin olleet lähes poikkeuksetta kurjia eikä alkava syksy ainakaan helpota synnynnäisaamuäreän arkea.
DSC_0158Tässä aamussa oli taikaa. Heräsin itsekseni ennen kellon soittoa, kuuntelin sadetta ja lueskelin uutisia. Olo oli virkeä ja kuin elokuvassa napsautin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle, minkä jälkeen jo nautinkin höyryävän kuumaa sumppia katsellen sadetta ja kadulle putoavia lehtiä.

Olen yleensä herätessäni väsynyt ja äkäinen, jos ylös nouseminen ei satu tapahtumaan sisäisen kelloni mukaan. Minulle ei kannata puhua aamuisin, saatan olla aika kamala ihminen silloin. En kuitenkaan ole sellainen unikeko, joka vaatii silmien ummistusta iltapäivään saakka ollakseen virkeä, mutta äreys ilmaantuu heti, jos joudun nousemaan epämieluisaan aikaan. Ja sitähän tapahtuu noin viisi kertaa viikossa, mutta olen nykyään jo aika hyvä herääjä. En edelleenkään pulputtava ilopilleri, mutta saatan jopa hymyillä ja sekä jaksan että ehdin syödä aamupalan.

Aloin tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni vasta työelämässä, sillä töissä käydessä aamuista oli pakko alkaa nauttia, jos aikoi ehtiä elämään. Muutos ei toki tapahtunut hetkessä, sillä vielä yliopistoaikoina en aina päässyt ylös edes aamukymmenen luennolle, vaikka kuvitelmissani olisin halunnut istua yliopiston maistuvalla aamupalalla ennen päivän opintoja. Todellisuudessa olin se, joka haki pikasämpylän kahvilasta ja yritti mutustaa sen paikallaan mahdollisimman hiljaa. Osa-aikaisia töitä tehdessä tarvitsin päiväunet kahdeksan aamuina. Se oli palkinto aikaisesta heräämisestä.

En edelleenkään nauti aamuheräämisestä erityisemmin, mutta siitä huolimatta rakastan aamujen tunnelmaa ja yritän parhaani jokaisena aamuna. On ihanaa katsella, kun ihmiset vaeltavat töihin, vievät koiriaan aamulenkille ja kun ensimmäiset mummot syöksyvät lähikauppaan heti avaamisen jälkeen. Olen kai viehättynyt siitä, että saan nähdä kaiken heräävän ja nousevan loistoonsa. Ongelma vain on siinä, että harvoin aamuista ehtii nauttia. Se on edelleen minulle ennätys ja erityisen hyvä aamu, jos saan aikaiseksi syödä ja juoda kahvin. Ihan samaan en pysty kuin isäni, joka herää viiden jälkeen lukeakseen Aamulehden ja katsoakseen aamu-tv:tä samalla, kun hän syö ruhtinaallista aamupalaansa. Kaiken tämän jälkeen hänelle jää vielä luppoaikaa, vaikka hän kurvaa töihin etuajassa.

Odotan kauhulla pimeitä aamuja, jotka sulkevat silmäni entistä pahemmin viimeisinä unitunteina. Herääminen on varmasti pitkälti asenteesta kiinni, ja uskonkin, että jos aamuja ei pelkää ja nauttii sen jälkeen edessä olevista puhteista, saattaa kehittyä aika ihanaksikin aamuihmiseksi. Sen tosin tiedän, että Berocca-mainoshahmon kaltaista energiapakkausta minusta ei tule ikinä. Eikä sellaista mummoa, joka herää itsekseen aamukuudelta.

Millainen herääjä olet? Oletko aamuäreä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kannusta tuli nenäni paras kaveri

Minähän en usko ihan mihin tahansa enkä siksi jaksanut uskoa, että nenäkannu toisi helpotuksen pitkään jatkuneeseen tukkoisuuteeni. Samoin luulin, etten voi jäädä mihinkään koukkuun, mutta nenäkannun hankinnasta tuli pakollista siinä vaiheessa, kun huomasin käyttäneeni nenäsumutetta aivan liian pitkään.
nenäkannu1Kaikki alkoi viime vuoden syksyllä yhden harmittoman lenssun jälkeen. Nenäni jäi ikään kuin kestotukkoon. Tukkoisuus häiritsi työn tekemistä ja nukkumista, joten aloin käyttää nenäsumutetta. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun tukkoisuus ei lähtenytkään ja sumutteen käyttö pitkittyi. Pääsin siitä eroon ihan vain höyryhengittelemällä suihkussa. Sitten tuli ensimmäinen poskiontelotulehdus, jonka jälkeen hengitystiet tuntuivat onneksi normaaleilta.

Kevät sujui ihan kivasti, mutta tukkoisuus palasi, sieraimet eivät pysyneet aina auki ja työmatkaa ei voinut suorittaa niistämättä. Keskikesällä nousi kuume ja posket kipeytyivät, mikä tarkoitti pikaista käyntiä lääkärillä ja sieltä paluuta antibioottien ja poskiontelotulehdusdiagnoosin kera. Tulehduksen jälkeen olo ei ollut yhtään sen parempi kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä uudelleen lääkäriin, koska se tuntui turhalta pelkän tukkoisuuden vuoksi. Ajattelin, että lopetan kyllä satunnaisen nenäsumuttelun hiljalleen, sillä se ei ole järkevää ja vain pahentaa tilannetta pitkäaikaiskäytössä.

”Ankkis, sun pitäisi ostaa nenäkannu”, sanoi työkaverini. Ja minähän en mitään kärsää ala nenääni tunkemaan enkä sitä jaksa kuitenkaan käyttää, ajattelin. ”Osta oikeasti, se auttaa”, minulle vastattiin. Lopulta pitkin hampain astuin apteekkiin, jossa tällä kertaa eivät muuten myyjät hyökänneet kimppuun, vaan sain ihan itse poukkoilla liikkeessä hyvän tovin etsimässä nenäkannua, joka lopulta löytyi flunssaosaston alimmalta hyllyltä.

Nenäkannuun uponneet yhdeksän euroa ovat ehkä parhaiten käytetyt roposet pitkään aikaan. Erikoislääkärien suositteleman kannun teho perustuu siihen, että huuhtelu haalealla suolavedellä edesauttaa hengitysteiden luonnollista puhdistumista ja siten se tukee limakalvojen terveyttä. Kannu täytetään kädenlämpöisellä vedellä, johon on lisätty suolaa, kärsä asetetaan sieraimeen ja puolet vedestä valutetaan ulos toisesta sieraimesta. Kun puolet vedestä on käytetty, on aika vaihtaa kaatosierainta.

Aloittaessani nenäkannuttelun en huomannut eroa, mutta muutaman käyttökerran jälkeen huomasin, että nenä pysyykin itsestään vaivatta auki, ja vesi tuntuu rauhoittavan sumutteesta turvoksissa olevia limakalvoja kerta kerralta enemmän. Nenäkannu on tiettävästi todella vanha keksintö – eikä ihme. Ennen vanhaan oli pakko olla kekseliäs, kun ei ollut lääkkeitä. Samasta kekseliäisyydestä ei nytkään olisi haittaa, jos vain pitää järjen päässä.

Ostin kannun lisäksi nenäsuolaa, jonka pakkauksessa lukee ”Nenä Suola”. Yritän elää kamalan kirjoitusasun kanssa, sillä pussisuola on muuten mainio tuote. Nenäkannun mukana tulee kyllä mitta, jolla voi kaataa muovisarveen itse suolaa, mutta ongelma on se, että suolan täytyy olla puhdasta merisuolaa ja sitä pitää olla tasan 2,7 grammaa. Erikoissuolat, jodia tai tavallista vähemmän natriumia sisältävät suolat eivät sovi toimenpiteeseen. Mieluummin siis maksan nelisen euroa kolmestakymmenestä nenäsuolapussista kuin lasken ja mittaan pääni puhki yhtä suolalusikallista.

Olen välillä hyvin epäluuloinen uusia kapistuksia kohtaan, ja olinkin vähällä heittää nenäkannun kaapin perälle siinä vaiheessa, kun vesi ei valunut millään toisesta sieraimesta ulos, korvaan sattui vimmatusti ja suolavettä valui taukoamatta nieluuni. Syy oli se, että tekniikkani oli väärä. Nenäkannun mukana saa kattavat ohjeet ja myös ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Valutusasento täytyy valita tarkkaan, ja itselle sopivan asennon löytää vain kokeilemalla. Vääntelin päätäni ja lantiotani lavuaarin edessä ja päällä eri asentoihin aikani, ja lopulta sain kannun toimimaan niin kuin pitää. Enkä ole koskenut sumutteeseen sen jälkeen.

Yhtenä aamuna, kun nenäni oli aivan tukossa, mietin vakavasti pientä Otrivin-suihkausta, mutta kaivoin nenäkannun kiltisi kaapista esiin ja aloin kannutella. Vartin yli seitsemän silmät sikkurassa veden valuessa vasemmasta sieraimestani norona lavuaariin mietin, ettei tätä kyllä ihan koko loppuelämää jaksa tehdä. Mutta ei kai niin ole tarkoituskaan. Kun luomukeinot loppuvat, on aika soittaa lääkäriin.

Oletko käyttänyt nenäkannua? Entä oletko käyttänyt muita niin sanottuja vaihtoehtoisia kotihoitomuotoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 3

Turha kiistellä kotona musiikista. Minä olen luukuttanut viime päivät Vain elämää -versiointeja, mutta seinän takana on vierailtu vuosikymmenten takaisissa blues-hetkissä.
muddywaters

Muddy Waters – Hard again

Kuka? Muddy Waters (1915–1983)

Mikä? Hard again (Blue Sky 1977)

Miksi? Blues-mestarin uran loppupuolen mahtavan trilogian ensimmäinen osa. Johnny Winterin johtaman taustaryhmän avuin Watersin vanhoihin kappaleisiin on saatu puhallettua uutta voimaa, ja nostatus näyttää onnistuneen erinomaisesti. Yksi kaikkien aikojen parhaita blues-levyjä.

Mitä sinä olet kuunnellut viime aikoina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En uskalla unelmoida

Mistä lähtien muutuin unelmien ja kauniiden ajatusten kätkijäksi? Varmaan silloin, kun aloin uskoa siihen, että se, minkä sanoo ääneen, ei koskaan muutu todeksi.DSC_0139.JPGEn ihan rehellisesti muista, olenko kirjoittanut unelmista ja unelmoinnin vaikeudesta. Jos olen, en ainakaan yhtä selkeästi kuin nyt. Tekstejä on kertynyt jo liki viisisataa, joten ihan jokaista sanaa ei voi muistaa.

Minä en oikein osaa unelmoida. En uskalla. Pelkään, että se, mistä unelmoin, viedään minulta pois. Jos sanon ääneen sen, mitä haluan, mitään ei tapahdukaan. Perisuomalaista sanontaa mukaillen en kuitenkaan usko siihen, että onni pitää kätkeä, mutta unelmani pidän visusti piilossa. Aina, kun toivon jotakin tapahtuvaksi, hoen itselleni, ettei se kuitenkaan toteudu. Ettei sitten pety. Pettymykseen vetoaminen on hullu ajatus, sillä en muutenkaan ole helposti pettyvää sorttia, vaikka aina pettymyksen hetkellä uhoankin muuta. Olen muun muassa kieltäytynyt puhumasta ruotsia, etsimästä töitä enää ikinä, hakemasta yliopistoon ja menemästä tenttiin vain pienen ja aika mitättömän epäonnistumisen vuoksi.

Olen alkanut pohtia, johtaako melko surullinen ja ponneton ajattelutapani nimenomaan epäuskosta johtuvaan epäonnistumiseen. Uskon itseeni, mutten unelmiin. Olen ajatellut, että se riittää, mutta ehkä niin ei olekaan. Tai ehkä unelmat ja usko itseen kulkevat käsi kädessä, ja minä pidän vain toisesta kädestä kiinni.

Ärsyynnyn unelmointihehkutuksesta, koska ajattelen, että jokainen on oman onnensa seppä. Näen asian niin, että itse on taottava eikä odotettava sitä, että asiat muuttuvat itsestään. Vähättelen siis unelmointia, vaikka eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään vikaa. Miksi kauniit ajatukset siitä, että haluaa saavuttaa jotakin aiheuttaisi jotakin pahaa ja peruuttamatonta? Unelmointi lienee kai omiin päämääriin uskomista, joten olisiko siitä niin hirveästi haittaa, jos antaisi ajatusten lentää, uskoisi mihin haluaa ja lopettaisi mietteidensä mittaamisen saavutuksiin peilaten.

Jos haluan minkään asian ikinä toteutuvan, on kai pakko uskaltaa sanoa ääneen se, mitä haluaa. Olen se, joka hokee muille, ettei kukaan tule kotisohvalta hommiin hakemaan, mutta samaan aikaan olen itse passiivinen antiunelmoija, jolta puuttuu hyvää röyhkeyttä raivata omaa polkuaan. Minulla on päämääriä, mutten uskalla ajatella niitä ja vakuuttelen itselleni, että epäonnistuminen häämöttää nurkan takana aivan varmasti.

Nyt tullaan osaan, jonka pelkään romuttavan haaveeni. Hyss siis!

Haluan julkaista kirjan. Tiedän, että pystyn siihen. Olen taitava kirjoittaja ja täynnä ideoita, mutta pelkään, ettei kauniille sanoille löydy painajaa. Että minua ei huomata. Etten olekaan tarpeeksi hyvä, vaikka tiedän, että olen. Ristiriitaista!

Haluaisin työskennellä tiedottajana. Tiedän, että pystyn siihen. Olen taitava koulutustani vastaavassa työssä ja täynnä tarmoa, mutta pelkään, että kova kilpailu sysää minut syrjään. Että minua ei huomata. Että minuun ei uskota, vaikka tähtään korkealle. Turhauttavaa!

Vähän pelottaa, että kaikkien kustantamoiden ja yritysten ovet sulkeutuvat ihan vain siksi, että sanoin unelmani ääneen. Olisiko jotakin tepsivää loitsua tarjolla? Abrakadabraan en oikein usko.

Unelmia, hattarapilviä ja hassuja ajatuksia lauantaihisi!

Mistä unelmoit? Onko unelmoiminen vaikeaa sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa