Kesän 2019 lukujono

*Sisältää saatuja teoksia.

Lukuintoni oli pitkään kadoksissa, mutta kuten uumoilin, on se kasvanut räjähdysmäisesti kesän edetessä. Koska minulta kysytään usein kirjasuosituksia, kerron, mitä aion lukea vuoden aikana.
DSC_0343Tunnen itseni usein maailman surkeimmaksi lukutoukaksi. Kuvittelen seuraavani kustannuspiirejä tarkasti, mutta usein käy niin, että silti suosikkikirjailijoideni teokset julkaistaan kuin varkain. Yhtäkkiä onkin varattava Pakkasen tai Härkösen uusin, josta en ollut edes kuullut! Oli paljon helpompaa silloin, kun työskentelin toimituksessa, johon saapui kausittainen kirjakatalogi. Henkilökohtainen karkkikauppani, josta täytyy huolehtia nyt aivan itse.

Kesän 2019 lukulistassani yhdistyvät niin dekkarit ja tietokirjat kuin vanhat ja uudet teokset.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Otava 2017)
Ensimmäinen luettu! En ymmärrä Hawkinsin ylistystä. Teoksessa oli paljon kiehtovia elementtejä, kuten vettä, vanhoja mysteereitä, naismurhia ja idyllinen maalaismaisema, mutta silti dekkari oli hyvin tavallinen ja yllätyksetön esitys, jossa syyllinen vaihtui lopussa niin tiuhaan, ettei se herättänyt enää minkäänlaisia tunteita.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (WSOY 2006)
Flynnin kirjaan perustuva Kiltti tyttö -elokuva (2014) imaisi minut täysin mukaansa, joten odotukseni Flynnin muista teoksista ovat korkealla, vaikken hänen kirjojaan ole aiemmin lukenut. Teräviä esineitä on katsottavissa myös sarjana (HBO 2018), mutta katson parhaimmakseni pysytellä kirjoissa.

Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY 2009)
Aloin katsoa Paha paikka -elokuvaa (2015), mutta visuaalinen maailma oli niin ahdistava ja tumma, että lopetin jo muutaman minuutin päästä. Pian saan selville, kiehtooko tarinan alkuperäisversio enemmän kuin elokuva.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava 2019)
Rakastan Härkösen kirjoja. Hän on lempikirjailijani. Kaksi hyvin yksinkertaista lausetta, jotka kiteyttävät ajatukseni täysin. Kenraaliharjoitus kertoo parinvaihdosta. Kiehtovaa ja kauhistuttavaa! Eniten rakastan kuitenkin Härkösen tapaa kirjoittaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Odotan kaunista tekstiä ja osin karua kuvausta uskonnollisesta yhteisöstä. Arkea ja ankeutta. Rauhalan teos Synninkantajat (2018) on jatkoa Taivaslaululle. Päässee lukulistalle syksyllä.

Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava 2018) *saatu Otavalta
Säästän Latvalan ihmissuhderomaanin oikeiden venetsialaisten aikaan. Pidän arkisista teoksista, joissa pienet asiat nousevat merkittäviksi, minkä vuoksi odotan Latvalan teokselta paljon.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018)
Olen karttanut tarttumista jo ostamaani Savonlahden teokseen siksi, että pelkään sen muistuttavan liikaa omaa visiotani. Että sen jälkeen oma proosateokseni tuntuisi mitättömältä pölyltä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei lukeminen voi koskaan olla muuta kuin hyödyksi.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat (Otava 2018) *saatu Otavalta
En ole Kivisen teineille suunnatun teoksen kohderyhmää, mutta uskon, että kaikenlaisten tarinoiden lukeminen rikastuttaa mielenmaisemaa.

Julia Thurén: Kaikki rahasta – Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Olen sen verran itsepäinen, etten usko saavani oikeita vinkkejä Thurénin kirjasta, mutta haluan kuulla lisää rahapuhetta ja muiden kertomuksia aiheesta.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017)
Monien muiden tavoin olen kiinnostunut itsetutkiskelusta, ja uskon, että alan teosten lukeminen auttaa kehittymään myös työelämässä. Tämä huomio ei muuten tarkoittanut sitä, että ajattelisin työskenteleväni idioottien kanssa, heh!

Tiina Ekman: Huijarisyndrooma (Minerva Kustannus Oy 2017)
En useinkaan koe olevani huijari, mutta luulen, että Ekmanin kirja tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun, kunhan olen saanut idioottiasiat järjestykseen.

Outi Pakkanen: Helmimies (Otava 2019)
Pakkasen uusin tuskin ehtii aivan kesäluettavaksi, mutta ahmin sen heti, kun se on mahdollista. Pakkasen dekkareiden miljöökuvaus on kiehtovaa ja rikokset sopivan kevyitä, enkä malta odottaa, miten Anna Laineen tarina jatkuu. Kuoleeko hän muuten koskaan?

Arvostan edelleen fyysisiä kirjoja, vaikka eiväthän kuoret tee sisällöstä parempaa. Siksi olen yrittänyt totutella kirjasovelluksiin, mutta toistaiseksi niiden käyttäminen tuntuu huijaamiselta, ja sitä paitsi silmät väsyvät aivan eri tavalla näytöltä lukiessa kuin paperinivaskaa katsellessa. Tuloksena on usein uneton yö. Ääni- ja e-kirjoja tarjoavien lukusovellusten kilpailuvaltti kuitenkin on se, että kirjan saa käsiinsä saman tien ostamatta sitä yksittäiskappaleena. (Niin suureen hullutteluun en kuitenkaan vielä ole lähtenyt, että kuuntelisin kirjaa.)

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle listassa pääsen ostamatta kirjoja tai nauttimatta niitä digimuodossa. Henkiseen sovellusongelmaani palaan vielä myöhemmin tällä viikolla.

Mitä luet tänä kesänä? Suositko uutuuksia vai vanhoja klassikoita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onnellinen kesäsateesta, huolestunut ilmastosta

Kastuin eilen kaatosateessa läpimäräksi kävellessäni kotiin. Silmälasini huurustuivat, eikä päälläni ollut lopulta yhtäkään kuivaa vaatetta. Tilanne oli niin surkuhupaisa, että se alkoi naurattaa. Kun sitten aioin kirjoittaa tapahtuneesta ja säästä ylipäätään, tajusin, ettei siitä puhuminen ole niin kevyttä lätinää kuin helposti voisi olettaa.
64627361_339864643602308Suolaiselta maistuvien sadepisaroiden nuoleminen huulilta tuntui kielletyltä, kun aloin ajatella kaikkia saasteita, joita pilvet imevät itseensä. Jatkoin pisaroiden maistelua ja naureskelin itsekseni, sillä kaatosade oli kastellut minut minuuteissa niin läpimäräksi, ettei tilanteessa voinut olla kuin huvittunut.

Ohikulkijat ja autoilijat katsoivat minua säälivästi, vaikka olin onnellinen. Olin toki vähällä hermostua epäonnisen sattuman vuoksi, mutta sitten ymmärsin, kuinka vapauttavaa oli kastua. Kuin olisi tanssinut sateessa, mutta samalla pissannut housuun luvattomassa paikassa ja saanut helpotuksen. (En ole kokeillut, mutta voin kuvitella.)

En usko, että kokemani kesäsade liittyy ilmastonmuutoksen keskeisiin ilmentymiin, mutta muut uutisoidut kesäilmiöt kylläkin – etunenässä helle, joka tunnetaan myös seksihelteenä, hellesumppuna, käristyskupolina ja muilla tieteellisesti pitävillä nimillä. Koska kyse on ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, on sääpuheeseenkin syytä kiinnittää huomiota, vaikka sää on lyhyt tila, kun taas ilmasto kuvaa sään muutoksia pitkällä aikavälillä näin tiivistettynä.

Havaintojeni perusteella jotkut sosiaalisen median vaikuttajat ovatkin saaneet lokaa niskaansa ylistäessään upeaa hellettä julkaisuissaan. Itsehän en kesästä ja lämmöstä piittaa, joten en ole edes joutunut miettimään puheideni eettisyyttä. Jos olisi toisin, miettisin varmasti tarkemmin ja tuntisin piston rantapallossani palvoessani megahellettä julkisesti. Vaikka välillä tuntuu siltä, että mitättömästä some-julkaisusta paisutetaan kollektiivisesti tahallaan kriisi, on ilmastonmuutoksesta johtuvien ilmiöiden ihannoinnin syytäkin nostaa yleisön karvat pystyyn, etenkin, jos se on ristiriidassa vaikuttajan muiden viestien kanssa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei ilmastonmuutoksen ratkaiseminen lepää yhden rannalla makoilijan harteilla ja että aurinko paistaa, vaikka ranta olisi autio.

Jatkankin nyt kesäsateesta ja satunnaisista säteistä nauttimista mökillä. Hanavesi ja huuliini osuvat vesipisarat muistuttavat kyllä siitä, että myös maapallon saastuminen on otettava vakavasti. En nimittäin halua litkiä saasteita tai pohjavesiin päätynyttä mikromuovia, vaan lähinnä viiniä.

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kevyissä some-julkaisuissa? Saako hellettä jumaloida julkisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikkokatsaus luteista arpiin

Kesä on laittanut koville kirjoitusinnon, mutta itsestään ihminen keksii kyllä sanottavaa. Jos siis ei ole muita ajatuksia viikon päätteeksi, voi uppoutua kuvittelemaan, kuinka mielenkiintoinen oma elämä muiden mielestä on. Tältä näytti huikean kiinnostava viikkoni!
DSC_01233Maanantaina aloimme suunnitella uuden maton hankkimista, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Päädyin lopulta Ikeaan vasta sunnuntaina, sillä kävi ilmi, ettei sopivia käytävämattoja saa sopuhintaan muualta. En halua maksaa kuramatosta satasta, vaan noin 20 euroa. Onnistui!

Tiistaina kävin yllätyspiknikillä ystäväni kanssa. Ihanaa perusarkea, joka kumartaa pysähtymiselle, Subwayn salaateille ja rauhallisille keskusteluille. Päivän suurin voitto oli ehtiä jäätelökioskille ennen Viikinsaaresta saapuneen laivan aiheuttamaa ryntäystä. Ihmiset osaavat olla röyhkeitä jopa jädejonossa.

Keskiviikkona jännitin yllättävän paljon päivän työmatkaa, sillä edelliskerrasta oli kulunut jo kauan. Luulen kärsiväni klassisesta huijarisyndroomasta, ja siksi luulen aina ennen haastatteluita, etten osaa mitään ja että yhteiskuntatieteiden maisterin paperinikin ovat Pietarista ostettuja. (Eivät ole, vaan ihan Tampereen yliopistosta.)

Torstaina alkoi väliaikainen koiraperhe-elämämme, joka vaivutti syvään karvakorvakuplaan. Koirat ovat ihania otuksia, mutta niiden eettisyydestä voisin keskustella loputtomiin, ja joitakin ajatuksia nostinkin esiin jo koirajutussani.

Perjantaina sähköpotkulautamania alkoi jurppia minua. Kun ottaa huomioon, millaista halveksumista koen itse pyöräilijänä joka päivä, on suorastaan ihme, ettei kadulla näe juurikaan yhteenottoja oman elämänsä liikennepoliisien ja potkulautailijoiden välillä. Ehkä ihmiset eivät ole ehtineet kerätä tarpeeksi vihaa tai sitten pyöräilijöitä on ihanan helppo vihata. Itse hermostun potkulaudoista vain silloin, kun ne aiheuttavat vaaratilanteita. Ja niitähän riittää.

Lauantaina kuulin kaupassa, kuinka ostoksilla oleva äiti komensi vetelehtiviä teinityttäriään: ”Let’s go luteet, sänky palaa.” Että on tällainenkin sanonta edelleen hengissä! Kuuluu samaan lokeroon lehmä- ja navettaversion kanssa. Ei sanoja, ei suositeltavaa käyttää.

Sunnuntaina kädessäni olevan palovamman arpi alkoi vaivata. Napsin arvesta muutaman kuvan ja lähetin ne sairaanhoitajaystävälleni, joka kehtasi väittää, että arpi on niin tuore, että sen kehitystä on vaikea ennustaa. Niin se varmaan onkin, ja ihan oikeasti yhdestä harmittomasta läikästä ei pitäisi välittää piirun vertaa.

Itse asiassa uunin vastuksesta – kuulivathan kaikki nyt, mistä vamma tuli – aiheutuneen palovamman jättämä arpi ja pigmenttivirhe on herättänyt pohtimaan yllättävänkin vakavia aiheita. Miksi häpeän arpeani? Miksi koen tarpeelliseksi selvittää, mistä se on tullut? Kuten neuroottisuudestani saattaa huomata, olen välttynyt elämässäni oikeastaan täysin fyysisiltä vaurioilta, ja siksi typerä arpi vaivaa tarpeettoman paljon. En halua, että kukaan luulee sen johtuvan mistään, mistä se ei todellisuudessa johdu. En halua välittää virheellisiä viestejä itsestäni tai historiastani, mistä murehtiminen on typerää, sillä enhän itsekään arvota muita arpien perusteella.

Sairaanhoitajaystäväni ehdotti peittävän tatuoinnin hankkimista vuoden päästä, jos laikku ei ole poissa. Pitäisikö tatuoida kiertoilmauuni käsivarteen?

Heräsikö ajatuksia? Mitä mieltä olet arvista? Peitätkö niitä? Huomasitko blogikuvassa arpeni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karvaturri kotihoidossa – ajatuksia koiran omistamisesta

Valkoinen paimenkoirapoika saapui meille hoitoon pitkäksi viikonlopuksi toissa päivänä. Jo puolivälissä yhteistä aikaa veijari on opettanut paljon vastuusta, etiikasta ja siitä, mihin arjen ajan haluaa käyttää. Tassunjäljet sydämessä eivät ole riittävä peruste lemmikin hankkimiselle.
DSC_0325DSC_0321DSC_0326DSC_0323Koiran tassuteltua edestakaisin asuntoamme puoli yötä tajusin, kuinka hiljaista meillä on aina ollut. Kynsien nakutus parkettia vasten, luun järsimisestä kuuluva ähinä ja jatkuva läähätys ovat täyttäneet kotimme, ja vieläkin tuntuu oudolta, että meillä ihan oikeasti asuu nelijalkainen nisäkäs, jolla on persoonallinen luonne, tunteet ja oma tahto.

Eniten olen yllättynyt koiran pyyteettömästä rakkaudesta. Emme ole koiran rakkaimmat ihmiset, mutta hän on hyväksynyt meidät väliaikaisiksi huoltajikseen, ja odottaa innolla joka aamu unikeon heräämistä, vaikka olisi jo leikkinyt ja saanut rapsutuksia toisen kanssa. Unia on mahdotonta jatkaa, kun aavistuksen kostea kuono hivuttautuu patjan reunalle puhisemaan – ja miten onnellinen valkoisesta karvaturrista tuleekaan, kun nukkuja vihdoin nousee!

Nisäkäselämys maksaa

On käsittämätöntä, ettei meillä ole kotonamme majailevan otuksen kanssa yhteistä kieltä, mutta viestiminen on silti mahdollista, ja että koira vielä ihan oikeasti osoittaa ymmärtävänsä: tottelee, osoittaa katumusta ja kertoo tarvitsevansa huomiota. Voisin jopa hieman juhlalliseen sävyyn todeta, että väliaikainen koiraperhe-elämä on saanut minut uskomaan yhä enemmän luonnon yhteyteen. Siihen, että olemme kaikki nisäkkäitä ja siksi ymmärrämme toisiamme, vaikka toinen on kauttaaltaan valkoisen turkin peitossa, eikä minulla kasva kuin kolme ruskeaa karvaa nilkassa.

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa, kun taas talouden toisella osapuolella on ollut elämässään montakin karvakorvaa, joten niin osaaminen kuin odotuksemme ovat olleet aivan erilaisia. En odottanut, että jo pitkä viikonloppu koiran kanssa osoittaisi näin selvästi, kuinka paljon sitoutumista, aikaa ja rahaa turri vaatii. Kyse ei ole siitä, etteikö siihen olisi valmis tai mahdollisuuksia, vaan siitä, mihin elämänsä haluaa käyttää. Koira ei ole lelu, vaan ilmielävä olento, josta ihminen on vastuussa.

Hankkimista harkitsevat koiraleirille

Olemme ottaneet koiravahtipestimme vakavasti ja hoitaneet sen niin hyvin kuin se vain on mahdollista, vaikka selvää on, ettemme koskaan hanki yhteistä koiraa. Niin sen pitääkin mennä, sillä on hyvä tiedostaa omat rajansa ja päämääränsä. En koskaan itse jättäisi koiraa heitteille, mutten myöskään halua tuhlata kymmentä vuotta elämästäni tassupesuralliin ja kakan noukkimiseen. Niinpä kaikkien, jotka harkitsevat koiran hankkimista, olisi syytä kokeilla elämää koiran kanssa ennen sitä. On liian paljon hylättyjä lemmikkejä ja laiminlyöntejä, joista osa voitaisi välttää sillä, että voimavaroja ja vastuunkantoa mitattaisi etukäteen.

En halua arvostella koiranomistajia, jotka ovat jo hankkineet iloisen karvaturrin kotiinsa, mutten myöskään malta olla kyseenalaistamatta sitä, kuuluuko koira kenenkään kotiin. Koirasta on tullut kotitalouksien ja tiettyjen elämänvaiheiden itsestäänselvyys, eikä ihmisen kanssa elämään tottunutta koiraa voi tai pidä paiskata luontoon takaisin, mutta kaikenlaiseen lemmikkibisnekseen pitäisi suhtautua kriittisesti. Onko elävää olentoa eettistä pitää ihmiskodissa? Minkälaiseen ympäristöön koirat on luotu? Saavatko ne toteuttaa itseään vaaditulla tavalla? Voiko esimerkiksi delfinaarioita kritisoida, jos omassa kodissa on lemmikkejä?

Niin tärkeä kuin valkoisesta paimenkoirasta onkaan tullut meille näiden päivien aikana, on silti ihanaa, että silkkikorvainen otus palaa kotiinsa rakkaimpiensa luokse alkuviikosta. Kerrostalokotiamme ei ole tehty koiralle eikä meitä koiran omistamista varten. Ennen lähtöä kuitenkin rapsutetaan ja leikitään niin, että vinkuvan valaslelun ääni soi korvissa vielä pitkään.

Mitä koirat ovat opettaneet sinulle? Mitä mieltä olet lemmikkien omistamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unettomien öiden opit

On öitä, jolloin nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikken onnekseni kärsi unettomuudesta. Hankalina iltoina tuuditan itseni uneen knoppitiedolla. Silloin maailma ei olekaan enää sama asia kuin hikinen lakana ja huonosti aseteltu tyyny, vaan savanni, Sahara, hiekkadyynit ja kaikki maailman kielet sekoitettuna yhteen.
DSC_0154Totesin miehelleni vähän turhankin itseriittoisesti, että olisin loistava Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, sillä tiedän paljon. En sentään kaikkea kaikesta niin kuin ei varmasti kukaan meistä, mutta varmasti paljon yksityiskohtia epäolennaisuuksina pidetyistä asioista, vaikka minusta mikään tieto ei ole turhaa. Miksi itse asiassa olisi?

Vaikka maantieteen opiskelusta meni maku siinä vaiheessa, kun oppituntien sisällöt alkoivat keskittyä siihen, missä kulmassa auringonsäteet tulevat maapallolle, ei intoni maantieteen kulttuuripuoleen kuollut. Nimittäin kun en saa unta, alan selata kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella maantietoon: kansoihin, kieliin, kulttuureihin, kaupunkeihin, nähtävyyksiin ja jopa vesiputouksiin.

Olen opetellut ulkoa kaikki Suomen kunnat ja maailman itsenäiset valtiot sekä niiden pääkaupungit. Lipuista en ole järin kiinnostunut, sillä en oikeastaan ymmärrä, miksi ne pitäisi osata ulkoa. No, en tiedä, onko kunta- ja kaupunkikimarastakaan hyötyä muualla kuin miljonäärivisassa – johon siis en aio koskaan hakea. Kunhan huutelen itsevaltiaana blogialustallani.

Aivan turhaa kuntiin ja valtioihin liittyvä tankkaus ei ole, sillä monesti se laajentaa käsitystä myös historiasta. Suomen tapauksessa tarkastelen yleensä kunnan sosioekonomista taustaa ja entisiä kuntaliitoksia, kun taas maailman mittakaavassa keskityn kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Joskus saatan mennä niin pitkälle, että käyn läpi pienen heimokielen kielioppia, jos sellainen on saatavilla, tai tutkin presidenttien taustoja.

Kielisuosikkejani ovat kuitenkin pohjoismaiset kielet. Osaan ruotsia niin hyvin, ettei tanskan tai norjan kielten yksityiskohtien tutkiminen oikein innosta, mutta islanti ja fäärin kieli sen sijaan vangitsevat silmäni puhelimen näytölle yön pikkutunteina. On hyvä nukahtaa, kun on opiskellut kielen epämääräiset artikkelit. Tai eihän sitä opiskeluksi voi sanoa, vaan lähinnä selvittämiseksi. Tietää sitten vastata oikein, kun kysytään, mikä on vene-sanan nominatiivin määräinen muoto fäärin kielessä.

Tämän tietoylistyksen jälkeen on pakko vielä kertoa, miksi ihmeessä en voi osallistua mihinkään tietokilpailuihin. On nimittäin kaksi osa-aluetta, joista en tiedä yhtään mitään: elokuvat ja urheilu. En näet esimerkiksi kuluneella viikolla tiennyt, kuka on Roope Hintz. (Kuulosti lumilautailijalta, kuten Teemu Selänne mäkihyppääjältä.) Hakuvuoteni pääsykoekirjassa mainittiin Public Enemy, jonka minä luulin olevan elokuva. (Ei ollut eikä ole.) En vieläkään tiedä, mitä Star Warseissa tapahtuu, enkä todellakaan tiedä, miksi se sormus oli niin tärkeä Tolkienin tarinoissa.

Mutta sen tiedän, että skanneri on fääriksi ein ljóslesari ja että Majuro on Marshallinsaarten pääkaupunki. Kiitos, unettomat yöt!

Mikä on mielestäsi epäolennaista tietoa? Mistä niin sanotusti turhista asioista tai elämääsi liittymättömistä jutuista tiedät eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmapäiväni – kuohuviiniä ja kohtuullista raatamista?

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa ikinä kuohuviini-tastingiin. Se tuntuu ihanalta, unelmalta ja täydellisen suunnitellulta, aisteja hivelevältä ohjelmalta. Ja niin se tietysti onkin hetken, mutta arkea se ei voi olla. Minkälainen olisi ihan tavallinen arjen unelmapäiväni – sellainen, jonka saavuttamiseksi kannattaisi tehdä töitä?
DSC_01848.30 Herätys! En totisesti ole aamuihminen, mutta silti sopivan varhain herääminen kuuluu unelmapäivääni. Haluan tuntea heti aamusta, että saan asioita aikaiseksi.

9.00 Syön terveellisen ja monipuolisen aamupalan rauhassa samalla, kun luen kaikki uutiset, blogitekstit ja some-päivitykset. Luksustilanteessa aamupala olisi tietysti kahvilasta kotiinkuljetuksella tilattu brunssi, mutta lähempänä todellisuutta voisi olla pitkään haudutettu kotitekoinen puuro marjoilla, täyteläinen smoothie ja herkullinen täytetty leipä unohtamatta kahvia ja kylmää vettä.

10.00–14.00 Alkaisin tehdä töitä. Minulla olisi riskitön yritys, johon tulvisi asiakkaita ilman, että niitä täytyisi houkutella. Kirjoittaisin, suunnittelisin ja tekisin haastatteluita. Ikävät taloushallinnon asiat eivät koskisi minua, ja jos koskisivat, oppisin ne heti ja ne tuntuisivat mielekkäiltä.

14.30 Lounas! Söisin ravintolassa herkullisen salaatin tai kasvislautasen. Voisin myös vastoin odotuksia syödä kotona edellispäivän tähteistä kootun aterian, joka olisikin tajunnan räjäyttävä elämys.

15.00 Viimeistelisin työpäiväni ja sulkisin koneeni. Lähtisin lenkille, näkisin ystäviäni ja kävisin tapahtumissa. Eläisin elämää ilman aikatauluja, vaikka ohjelmaa olisi. Itse asiassa aikataulut eivät koskaan ole olleet ongelma, vaan nautin siitä, että saan asioita aikaan ja että päivissä on sopiva rytmi. Tietysti toinen unelmapäiväni voisi olla täydellinen löhöilypäivä, mutta tyytyväisin itseeni ja elämääni olen silloin, kun saan sekä puuhata että olla vapaa.

19.00–22.00 Oleskelisin kotona, kävisimme pyöräilemässä, istumassa puistoissa ja söisimme herkullista ruokaa. Ruokaunelmissani yhdistyvät helppous, herkullisuus ja terveellisyys. Täydellisessä elämässä joku muu kokkaisi minulle useammin kuin minä itse. Unelmaelämässäni voisin tosin syödä iltapalaksi kurkkua niin kuin aina yksin asuesssa. Yleensä kaapissani oli nimittäin vain valo ja kurkkua. Ei siksi, ettei muhuun olisi ollut varaa, vaan siksi, että en vain koskaan syönyt kotona muuta kuin kurkkua. Unelmajääkaappini kyllä olisi täynnä vegeuutuuksia ja -herkkuja!

22.30 Rauhoittuisin levolle kirjan kanssa. Lukisin itseni uneen, joka olisi niin syvä, että havahtuisin vasta aamulla vähän ennen kellonsoittoa.

Koska tämä päivän kuvaus ei ole totta, mikä sitten on? Hyvä asia on se, että elämässäni on myös kuvailemiani unelmapäiviä, mutta vain noin kerran kuukaudessa, kun arkena teen freelancer-hommia. Yleensä arki rullaa siten, että herään varhain aamulla, syön aamupalan alle kymmenessä minuutissa, pyöräilen töihin, palaan sieltä kahdeksan tunnin kuluttua, syön, nukun päiväunet, kirjoitan vähän, pyöräilen ja lopulta räpellän puhelinta niin kauan, että nukahdan.

Unelmapäiväni ei ole mitenkään vaikeasti saavutettavissa, mutta minulle se on unelmaa siksi, että sen saavuttaminen vaatisi yrityksen perustamisen. Koen olevani parhaimmilani saadessani työskennellä muille, joten en halua enkä oikeastaan edes uskalla perustaa yritystä. Ehkä sen aika on joskus, mutta toistaiseksi se on vain haavekuva sotkettuna take away -ruokaövereihin ja sopivasti säädeltyyn vapauteen.

Toistaiseksi.

Minkälainen on sinun unelmapäiväsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa