Pähkinätön ja maidoton Oreo-juustokakku ei kaipaa uunia tai liivatetta

Kookoskermasta ja maidottomasta tuorejuustosta tehtävä Oreo-juustokakku hellii pähkinäallergikkoja eikä vaadi pakastimessa säilyttämistä. Tälläkin kertaa resepti on ihan oikeasti helppo ja nopea!
veganoreocheesecakeOn olemassa jokin kirjoittamaton sääntö, että minun kuuluu kehittyä leipomisessa jatkuvasti virheitä tehden. En usko, että kukaan muu pystyy mokaamaan yhtä usein ja ääliömäisesti kuin minä kokeillessani uusia reseptejä. Ihan joka kerta.

Ideani oli jälleen mainio ja lopputuloskin herkullinen, mutta väliin mahtui muutama pieni mutka. Unohdin muuntaa inspiraatioreseptini käyttämääni suurempaan kakkuvuokaan sopivaksi, minkä vuoksi pohja jäi hieman rakoilevaksi ja kakku tarpeettoman matalaksi. Nämä virheet korjaantuvat lisäämällä keksien ja tuorejuuston määrää.

Pähkinätön ja maidoton Oreo-juustokakku

Kakun halkaisija 25 cm

Pohjaan 20 Oreo-keksiä eli puolitoista pakettia Oreoita | 3 rkl maidotonta margariinia (esim. Keiju tai Lidlin oma merkki) | 1 tlk eli 400 g kookoskermaa (esim. Vietcoco) | 10 rkl tomusokeria | 1–2 paketia eli reilut 300 g vegaanista tuorejuustoa | 1–2 pussia vegegeeliä tai ohjeen mukaan agar agaria | 1–2 tl piparminttuaromia | päälle murskattuja Oreoita oman maun mukaan, puoli paketillista riittää

Murskaa puolitoista pakettia Oreoita sileäksi muruksi, ja sekoita niiden joukkoon sulatettu margariini. Muovaile irtopohjavuokaan Oreo-pohja, ja anna pohjan jähmettyä jääkaapissa sen aikaa, että juustokakkumassa on valmis.

Sekoita noin 200 grammaa tuorejuustoa, 400 grammaa kookoskermaa ja 10 ruokalusikallista tomusokeria huolellisesti kulhossa tasaiseksi seokseksi, ja käytä tarvittaessa blenderiä tai sauvasekoitinta. Tarkista massan notkeus ja maku, ja lisää tuorejuustoa, jos seos tuntuu liian juoksevalta eikä tuorejuusto tunnu maistuvan liikaa läpi. Jos lisää loput tuorejuustosta seokseen, saa myös lisäkorkeutta kakulle.

Mausta seos piparminttuaromilla, ja tarkista sen jälkeen maku. Kiehauta vegaanisen liivatteen pakkauksen ohjeen mukaan vettä kattilassa ja lisää joukkoon vegegeeli tai agar agar. Yhdistä seos heti juustokakkumassaan, sillä sekä vegegeeli että agar agar jähmettyvät todella nopeasti. Sekoita huolellisesti, ja kaada massa sitten jähmettyneen kakkupohjan päälle. Koristele Oreoilla, ja anna koko kakun jähmettyä jääkaapissa yön yli.

Valitsin vähän vääränlaisen tuorejuuston kakkuun, sillä mielestäni käyttämäni Sheesen tuorejuusto maistui ja tuoksui  tässä tapauksessa haisi  kakkumassan läpi. Syy lienee se, että Sheesen maustamaton tuorejuusto on kaiketi tarkoitettu suolaiseen leivontaan. Oatlyn PåMackan on maultaan hyvin neutraali, mutten uskaltanut sitä ostaa, koska ajattelin sen kuuluvan ehdottomasti vain suolaisiin ruokiin tai levitteeksi leivän päälle. Suosittelen siis valitsemaan tuorejuuston huolella: mitä huomaamattomampi maku, sen parempi.

Piparminttuaromi antaa kakulle ihanan raikkaan sivumaun, muttei hallitse sen makumaailmaa. Jos haluaa eläytyä minttuteemaan enemmänkin, kannattaa ostaa vihreää elintarvikeväriä, sillä läpinäkyvä piparminttuaromi ei värjää kakkua. Jos valitsee huonon tuorejuuston niin kuin minä tietysti tein, piparminttuaromi peittää sen hallitsevaa makua hyvin.

Alkuperäisen reseptin mukaan erillistä hyydytysainetta ei tarvittaisi, mutta minä päätin varmuuden vuoksi laittaa vegaanista liivatetta eli vegegeeliä massan sekaan. Vegegeeli on tehty agar agarista ja johanneksenleipäpuujauheesta, ja yhtä hyvin sen tilalla voikin käyttää pelkkää agar agaria, joka kuulemma on vielä tehokkaampaa. Tässä kakussa ei kuitenkaan tarvita valtavaa hyytysmistehoa, joten agar agaria huomattavasti edullisempi vegegeeli riittää mainiosti. Kumpaakin löytää isommista marketeista; minä bongasin ne Prismasta.

Vaikka ohjeen kakku ei olekaan mikään varsinainen pakastinkakku, toisin kuin useimmat pähkinästä ja kookosöljystä valmistettavat leipomukset ovat, kannattaa sitä silti säilyttää kylmässä, sillä pitkään huoneenlämmössä ollessaan kakku alkaa muuttua velliksi. Väitän, ettei se kestä lämpöä samalla tavalla kuin perusjuustokakut.

Kakun tuorejuustomassa ei ole liian makea, vaan sopivalla tapalla hapan tuorejuuston ansiosta, ja siksi juustokakku saakin makeutensa pääosin Oreo-kekseistä. Talviaikaan kakku muuntuu helposti jouluteemaan sopivaksi, kun Oreot korvaa piparkakuilla. Sitä en tosin tiedä, minkälainen soppa syntyy, jos pohjankin korvaa piparilla. Suosittelen siis hurvittelemaan vain koristelun suhteen, ellei sitten ole itsevarma ja yleensä kaikessa onnistuva leipuri.

Jos haluaa tehdä pakastimessa säilytettävän, enemmän raakakakkua muistuttavan vegekakun, kannattaa tutustua pähkinäiseen Oreo-juustokakkureseptiini ja vadelma-cashewpähkinäkakun ohjeeseen.

Mitä maidotonta tuorejuustoa leivonnassa kannattaisi käyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pohjoismaista katsottavaa pimenevään syksyyn

Kaikki tuntevat ruotsalaiset dekkarit, mutta osaavat myös muut Pohjoismaat tuottaa laatudraamaa ja -dekkareita. Kokosin listan mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä sarjoja Tanskasta ja Norjasta.
Dicte2_04Kuva: Miso Film / Dicte-sarja

Ennen kuin ihastuin ruotsalaisiin dekkareihin, rakastuin päätä pahkaa tanskalaiseen Anna Pihl -sarjaan. Tanskan kieli ja kööpenhaminalainen ilmapiiri veivät minut mukanaan täysin. Siitä alkoi pitkä metsästystie tanskalaissarjojen kintereillä. Jouduin lopulta odottamaan vuosia, kunnes yhtäkkiä viime vuonna Yleisradio ja maksulliset suoratoistopalvelut alkoivat tarjota pohjoismaista draamaa suurkuluttajan makuun tarpeeksi.

Viehätyn pohjoismaisista sarjoista erityisesti kielen vuoksi. Sujuvan ruotsin kielen taitoni ansiosta norjan ymmärtäminen on helppoa ja tanskaa kuuntelen ja opin mieluusti lisää. Mikään ei siis voi mennä pieleen, kun yhdistetään intoni oppia pohjoismaisia kieliä mielisarjagenreihini: draamaan ja dekkareihin, parhaimmillaan niiden yhdistelmään.

Tanskalaiset ja norjalaiset sarjasuosikkini

Dicte (2012–2016)
Aarhusilainen rikostoimittaja sekoilee yksityiselämässään, mutta hoitaa työnsä mallikkaasti, sääntöjä tosin usein ohittaen. Yllättäen myös aika moneen poliisitutkintaan sotkeutuen. Saatavilla C Moressa.

Rita (2012–)
Tanskalaisesta opettajasta Ritasta puhutaan kapinallisena renttuopettajana, mutta sarjaa katsoessa paljastuu, ettei Rita ole vain röökinhuuruinen ja omalaatuinen kansankynttilä. Hänelläkin on historiansa. Saatavilla Netflixissä.

Anna Pihl (2006–2008)
Sarja seuraa kööpenhaminalaispoliisi Anna Pihlin elämää, ja ehkä vähän yllätten jaksojen pääpaino on poliisin työssä, vaikka myös Pihlin henkilökohtaista elämää sivutaan sarjassa. Sarjan iän vuoksi se ei todennäköisesti ole enää katsottavissa netissä.

Lulu & Leon (2009)
Kampaajana työskentelevä Lulu joutuu antamaan tukensa kovan luokan rikosten polulla talsivalle miehelleen. Ylellä nähtyä tanskalaissarjaa ei valitettavasti taida olla saatavilla kovin helposti internetistä.

Levottomat sydämet (2017–)
Tanskalaissarja Perfekte steder kertoo kahden nuoren aikuisen kohtaamisesta, jonka ei pitäisi edes olla mahdollista. Eikä varsinkaan aiheuttaa mitään mullistavaa, sillä sarjan päähenkilöillä on jo omat elämänsä. Pinnan alla kytee, ja siksi alkaa myös kipinöidä. Saatavilla Yle Areenassa.

Perilliset (2014–)
Englanniksi The Legacyna ja tanskaksi Arvingerne-nimellä tunnettu Perilliset-sarja kokoaa välirikkoon ajautuneet sisarukset yhteen heidän äitinsä kuoltuaan. Ja jätettyään heille mojovan perinnön ja taloriesan. Saatavilla Netflixissä.

Skam (2015–2017)
Oslolaisteineistä kertovaa nuortensarjaa voi hyvillä mielin suositella myös aikuisille. Laadukkaasti tehty suhdesoppa viihdyttää ikään katsomatta, ja antaa ihanan rehellisen, joskin tietysti hyvin dramatisoidun kuvan aikamme nuorista. Saatavilla Yle Areenassa.

Mustamaalattu (2015–2016)
Aikoinaan teinitytön tappamisesta henkisesti tuomittu Aksel palaa Aasian-vuosiensa jälkeen takaisin Norjaan tekemään tilit menneisyytensä kanssa. Norjaksi Frikjent-nimeä kantavan sarjan maisemat ovat mielettömät, mutta vielä vaikuttavampi on sen tarina tuomitsemisesta, kaksinaamaisuudesta ja siitä, miten syyttömänä tuomitseminen ihmiseen vaikuttaa. Saatavilla C Moressa.

Yksi yö (2018)
Norjassa En Natt -nimellä tunnettava 10-jaksoinen sarja kertoo nimensä mukaan yhdestä yöstä, yksistä pitkiksi venyvistä sokkotreffeistä, jotka osoittavat, kuinka yllättävän pieni kohtaaminen voi muuttua suureksi – eikä se aina tarkoita hullua rakkautta. Saatavilla Yle Areenassa.

Kuudes aisti (2015–)
Nimestään huolimatta norjalaissarjassa ei ole mitään yliluonnollista, sillä Kuudes aisti, alun perin Det tredje øyet, on ehta rikossarja, joka pureutuu päähenkilökomissarion 4-vuotiaana kadonneen tyttären tapauksen tutkintaan samalla, kun herra itse yrittää ratkoa muita murhamysteereitä. Sarja ei näytä olevan saatavilla suoratoistopalveluissa tällä hetkellä. Aiemmin se on nähty Nelosella ja Ruudussa.

Näillä sarjaeväillä on muuten hyvä juhlistaa myös huomenna 6. marraskuuta vietettävää ruotsalaisuuden päivää, vaikkei listalle tällä kertaa ruotsalaissarjoja päässytkään. Ei sillä, että ruotsalaisdekkarit liittyisivät mitenkään oikeuteen käyttää ruotsin kieltä Suomessa tai kaksikielisen isänmaan juhlaan. Minusta kuitenkin skandinaavisarjojen seuraaminen on mukava tapa kunnioittaa yhteispohjoismaisuutta ja koko Pohjolaa yhdistävää ruotsin kieltä.

Pidätkö pohjoismaisesta sarjatuotannosta? Mikä maa vetää pisimmän korren? Jos seuraat islantilaisia sarjoja, vinkkaa ihmeessä niistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää yllärikehuja?

Teatteriesityksen väliajalla vieressäni istunut nainen sanoi minulle yhtäkkiä: ”Onpa sulla tosi kaunis paita. Katselin sitä jo tuossa jonossa.” Minä vastasin hänelle yhdellä sanalla. Kiitos. En sitten muuta keksinyt, kun en osannut. En ole koskaan osannut.DSC_0079 (3)Kehun jälkeen käänsin katseeni pois mukavasti minulle puhuneesta naisesta. Käännyin mieheeni päin ja huomasin toivovani, ettei enää tarvitsisi jutella tuntemattoman kanssa. Eikä varsinkaan kuulla kehuja!

Mikä teatterisalin penkkirivistöllä sattuneessa, lyhyeksi jääneessä juttutuokiossa sitten oli niin kamalaa? Sehän on ilmiselvää ja samalla ihan pöhköä: kehut ja keskustelu tuntemattoman kanssa. Yllätyskehut ja -keskustelu tarkemmin sanottuna. Minä nimittäin jäädyn, menen lukkoon enkä osaa vastata oikein mitään kiitosta kummempaa, keskustelun jatkamisesta puhumattakaan.

Pidän itseäni hyvin keskustelutaitoisena ihmisenä, vaikka kuvailemani teatteriepisodi saa minut näyttämään säikyltä tuppisuulta. Jään myös erittäin harvoin sanattomaksi, minkä vuoksi on suorastaan huvittavaa, kuinka paljon satunnaiskehut saavat minut hämmentymään ja mumisemaan. Olen tottunut tyhjän jauhamiseen ja vaikeisiin keskusteluihin kasvotusten ja etänä, ja silti kevyt small talk saa minut suunniltani.

Se, että kohteliaisuuksien vastaanottaminen on minulle vaikeaa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi hyvilläni ja otettu kehuista. Olin pitkään se aika rasittava tyyppi, joka vastasi kehuun kieltämällä sen tai muuten vain itseään vähättelemällä. Päätyessäni toimittajan työhön oli totuttava risuihin ja ruusuihin, joista onneksi jälkimmäisiä tuli useammin. Täytyi ihan reilusti todeta, että kyllä, hyvän jutun sain aikaiseksi, eikä kaikkien brändäyssääntöjen vastaisesti mongertaa, että ei tämä kyllä kauhean hyvä teksti ollut. Kuka nyt syyttä ilmaisisi tehneensä työnsä huonosti?

Edelleen minulle on kuitenkin vaikeaa se, jos kehu tulee tuntemattomalta yllättäen. Siihen pitäisi vastata reippaasti ja viestiä kauniisti takaisin, eikä vain kylmästi yhdellä sanalla kiittää. Osaan jo melko kokeneena kirjoittajana vastata ammattiini ja juttuihini liittyviin kehuihin varsinkin tekstimuodossa sujuvasti, mutta todennäköisesti kasvotusten muuttuisin yhtä miellyttäväksi keskustelukumppaniksi kuin jääpuikko – etenkin, jos kehu koskisi jotakin muuta kuin tekstiä, jonka aiheesta saa jo keskustelun aikaiseksi. Niin kuin kävi nyt teatterireissulla kukkapaitakehu-casessa.

Välillä kyseenalaistan yllätyskehuissa käyttämäni kiitos-sanan, jos pois luetaan ihan simppelisti kohteliaisuuteen ja käytöstapoihin liittyvät kiitokset. Niille on aina paikkansa. Minua on kuitenkin mietityttänyt paljon se, että on tapana kiittää esimerkiksi silloin, kun joku kehuu ulkonäköä. Miksi siitä itse asiassa pitää kiittää? Se kertoo mielestäni paljon vallitsevista arvoista ja siitä, mitä pidetään tavoittelemisen arvoisena ihan huomaamattamme. Hienosti vedit, kun laittauduit kauniiksi! On tietysti muistettava, ettei todennäköisesti suurin osa ulkonäkökeskeisistä kehuista tarkoita muuta kuin hyvää mieltä, mutta silti vähän nyppii, että usein kohteliaisuudet liitetään vain ulkoisiin ominaisuuksiin, ei esimerkiksi taitoihin tai luonteen positiivisiin ominaisuuksiin.

Ihailen ihmisiä, jotka pysäyttävät vastaantulijoita kadulla ja piristävät päivää pienillä vilpittömillä kehuilla. Toivoisin itse osaavani useammin vastata kehuihin vastakehulla, ja että uskaltaisin rohkeammin myös vapaa-ajalla heittäytyä keskusteluun tuntemattoman kanssa. Sellaisesta nimittäin jää yleensä pitkäksi ajaksi hyvä mieli. Minäkin olen mehustellut teatterikohtaamistani jo viikon.

Seuraavan kerran voisin vastata teatterinaiselle: ”Kiitos, kivasti sanottu. Sinun mekkosi näyttää todella kauniilta.” Se olisi sitä paitsi ihan totta. Minä nimittäin huomasin hänen mekkonsa myös jo jonossa, mutten osannut sitä kertoa hänelle. Ei tullut edes mieleen.

Kiitos, että luit tekstini. Mukavaa lauantaita!

Osaatko reagoida kehuihin? Entä antaa niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 9

Voi kurjuus! Olohuoneen levynikkarin lauantain musiikkiteksti sai aivan uuden suunnan, kun pyhäinpäiväksi suunniteltu halloween-teemaan sopiva levy ei ehtinytkään saapua kotiovelle. Tänään siis luvassa jotakin ihan muuta.
neilyoung

Neil Young – Tonight’s the Night

Kuka? Neil Young (s. 1945)

Mikä? Tonight’s the Night (Reprise 1975)

Miksi? Legendaarisen singer-songwriter-rokkarin laajan tuotannon mahdollisesti väkevin albumikokonaisuus. Yksi parhaista koskaan levytetyistä rock-albumeista.

Rauhallista pyhäinpäivää ja riehakasta halloweeniä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mun päivä lapsuusmaisemissa

En ikinä tunne oloani vieraaksi vanhemmillani, mutta silti joka kerta siellä käyminen ja vanhojen arkirutiinien toteuttaminen tuntuu siltä, etteivät ne koskaan olisi olleet osa elämääni.
DSC_0111DSC_0107 (2)DSC_0115 (3)DSC_0113 (3)Torstai oli aivan ihana päivä. Ei uskoisi, että voi tuntua lomalta lähteä reilun 10 kilometrin päähän naapurikuntaan yhdeksi yöksi. Suurin syy taitaa tietysti olla äitini tarjoama täyshoito, mutta erityisen hyvältä vierailut lapsuudenkodissani tuntuvat siksi, että kunnioitamme siellä aina vanhoja perinteitä. Kuulostipa juhlalliselta! Tarkoitan kuitenkin ihan arkisia asioita, jotka joskus olivat myös minun arkeani. Ihan joka päivä.

Ensimmäinen perinteinen toimitus on tietysti bussimatka vanhemmilleni. Käytän nykyään harvoin bussia, sillä tuntuisi suorastaan röyhkeältä ajella bussilla alle kahden kilometrin arkimatkani. Vanhemmilleni sen sijaan huristan tyytyväisenä ikuisuuden kestävällä, jokaisen Itä-Tampereen asuinalueen läpi kiemurtelevalla bussilla. Hermohan siinä usein menee. Tulee matkapahoinvointia ja tuskaisen kuuma täyteen ahdetussa bussissa. Yleensä vielä ilokseni bussiin hyppää koulu- tai päiväkotiryhmä, mikä hidastaa matkaa valtavasti ja tekee ennestään jo täydestä bussista pätsin.

Toinen perinteemme liittyy lehtiin. Saavuttuani vanhemmilleni käymme äitini kanssa kuumat aiheet läpi, luemme lehtiä ja äitini esittelee minulle viikon aikana kokoamansa mielenkiintoiset artikkelit. Keskustelemme pitkään, ihan yömyöhään asti. Usein äitini tekee myös lettuja, joita en tietenkään nykyään voi nauttia ruokavalioni vuoksi. Lienee siis aika kouluttaa mamma vegaanisten lättyjen saloihin. Oppiikohan semivanha äitikoira uusia lettutemppuja?

Kolmanneksi minun on aina ehdottomasti päästävä kaupoille. Olin joskus hirveä shoppailija, mutta nykyään kulutan järkevästi. Taidan olla myös sen verran ikääntynyt, että nykyään parhaimmat ostokset lymyävät suurissa marketeissa päivittäistavarahyllyllä, vaikka arjessani muuten teen ostokset pienissä kaupoissa ihan vain tukeakseni niitä. (Ja siksi, ettei keskustassa ole megamarketteja.) Viime torstaina kävimme äitini kanssa Prismassa ja Tokmannilla. Kun on tottunut pieniin kauppoihin, on ihana päästä jättimäiseen hypermarkettiin ostamaan mitä vain. Kaikki löytyi, paitsi carambola. Eikö niitä syödä Kangasalla? Naapurikuntien Tokmannit ovat myös oikeita aarreaittoja, sillä niistä ei heti lopu halutut uutuustuotteet. Essencen joulukalenterinkin olisi sieltä saanut, mutta pidin järjen päässä, ja jatkoin unelmointia suomalaisesta viinikalenterista.

Keski-ikä ei tule yksin, ja siksi on hyvin tavallista, että tarkastelen erilaisten laitteiden toimivuutta käydessäni vanhemmillani. Tällä kertaa tutustuimme isäni kanssa HDMI-kaapelin toimintaan syvemmin. Tai syvemmin ja syvemmin. HDMI:n kun laittaa kiinni laitteesta toiseen ja vaihtaa oikean ulostulokanavan, kuva alkaa näkyä. Paitsi, jos ei viitsi valita avautuvasta valikosta sitä oikeaa kanavaa. Minun isäni selitys oli se, että ei hän viitsinyt, ettei mene mitään rikki.

Viimeinen riittini on aamupala. Kuten ehkä tiedätte, en ole järin suuri einesfani, mutta toisaalta olen nykyään myös huomattavasti suopeampi kuin blogini alkuaikoina. Vanhemmillani pidän siitä, että voin testata uutuustuotteita kaiken kattavan marketin hyllyiltä, ja usein siellä aamupalani onkin einestä. Tällä kertaa luotin vanhaan tuttuun Hoviruoan mustapapuburgeriin. Mainio, edullinen purilainen. Vähän syntistä aamupalaa, mutta saahan sitä vähän herkutella ennen painajaismaista ruuhkabussimatkaa takaisin kaupunkiin.

Otan muutenkin aamupalan vakavasti vanhemmillani. Herään ajoissa ja juon ensimmäiseksi yleensä kannullisen jääkylmää, minua varten kaappiin laitettua vettä. Keitän aivan liian tujua kahvia, ja samalla selaan asiakasomistajalehdet ja Aamulehden. Tällä viikolla uutiset kirkuivat verotietoja. Kiinnostavatko ne oikeasti ketään? Kannatan palkka-avoimuutta, mutta henkilökohtaiset verotiedot eivät minua voisi kiinnostaa vähempää. On hyvä tietää, mitä eri ammateissa voi ansaita, mutta yksittäisen ihmisen kukkaro ei minua viehätä. Valta-asemansa puolesta merkittävät henkilöt ovat eria asia, mutta silloinkaan kiinnostukseni ei liity heidän arkeensa, vaan siihen, miten valtaa pitää vahtia.

Tuntuu aina yhtä hullulta ajatella, ettei siitä ole edes kymmentä vuotta, kun arkeni pyöri rauhallisessa lintukodossa. Paikassa, jossa oli suuri ihme, että kallioiden takana olevasta järvestä oli jaksanut sorsa kävellä rivitaloyhtiön pihaan. Kun oli ihan normaalia istua joka päivä bussissa reilu tunti ja käydä ainakin kerran, yleensä jopa useammin Prismassa. Kun tunsi hypermarketin jokaisen kulman ja kolon. Kun joi joka aamu vettä siitä samasta, vähän muodista menneestä lasikannusta. Silloin olin niin aamuäreä, etten muistanut edes toivottaa mukavaa päivää vanhemmilleni. Nykyään on onneksi toisin.

Vierailetko usein lapsuudenkodissasi? Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa