Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 19

Pakko sanoa, että olen itse viime aikoina kuunnellut lähinnä Lauri Tähkää, mutta sitähän eivät aivan kaikki luukuta. Ei ainakaan olohuoneemme musiikkiharrastaja.
salifkeita

Salif Keïta – Moffou

Kuka? Salif Keïta (s. 1949)

Mikä? Moffou (Decca 2002)

Miksi? Yksi maineikkaan malilaisen laulajan parhaimmista albumeista. Syvä länsiafrikkalainen äänimaailma yhdistettynä eurooppalaiseen tuotantoon tekee kokonaisuudesta pysäyttävän.

Kuunteletko afrikkalaista musiikkia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi minä

Ihana palata blogin pariin! Kaksi hiljaista päivää tuntuu ikuisuudelta – kenties siksi, että viikonloppuna sain rajun allergisen reaktion, joka vei voimani toviksi. Aloitankin viikon suositulla blogihaastella, jossa pohditaan viimeksi tehtyjä asioita.

viimeksikunKuva: Heidi Piittinen 2013.

…nauroin tänään monta kertaa. Heräsin tänään aivan uutena ihmisenä päivään, sillä vihdoinkin kehossani jylläävä allerginen reaktio näyttää parantuvan hurjaa vauhtia, ja sain siihen myös lääkärin armahduksen reseptin lisäksi. Nauroin tänään katketakseni monen arkihumoristisen jutun vuoksi, mutta niitä en luonnollisestikaan voi tähän kirjoittaa. Oli ihana huomata, että tänään jo nauratti, vaikka otin laikukkaan kehoni aika vakavasti ja suunnittelin suurin piirtein omia hautajaisiani. No, perjantaina haudataan mummi, ei minua.

…itkin sitä, että käteni turposivat turpoamistaan ja kehoni peittyi laikkuihin. Itkin sitä, etten tiennyt, mikä minua vaivaa, vaikka tiesin, että henki pihisee eikä varsinaista hätää ole. Itkin lähinnä turhautumistani. Mietin usein sitä, kuinka helppoa olisi olla lääkäri ja tietää heti, mikä vaivaa. Mutta lisäisikö tieto tuskaa?

…suutuin, kun jouduin soittelemaan useaan paikkaan allergiani vuoksi, ja jonotin joka ikiseen paikkaan yli 10 minuuttia. Tiedän, että se on aika vähän, mutta näinkin pienen hädän hetkellä ihminen kuvittelee olevansa erityinen. Siispä kiukuttelin myös kotona eikä mikään huvittanut.

…harmistuin asiasta, jota en kehtaa edes sanoa. No, siitä syystä, ettei allergiaoireet kadonneet yhtä nopeasti kuin olin ajatellut. Harmitti myös, että yöt ovat olleet levottomia ja raskaita, mutta kuten sanoin, olen noussut syvästä ja kutisevasta suosta.

…häkellyin oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin sain todella kauniita ja viisaita kommentteja kirjastani kertovaan blogijuttuun. Oli mukava huomata, että aihe kiinnosti niin lukukertojen kuin kommenttien perusteella. Toiseksi häkellyin katsoessani vanhoja kuviani. Aiemman elämäntaparemontin vuoksi painoni putosi reippaasti, mutta silti näin itseni isokokoisena. Katsoin nyt niitä kuvia ja huomasin, kuinka sopusuhtainen olinkaan (kts. kuva). Oli häkellyttävää huomata, kuinka ankara olinkaan ollut itselleni.

…kokeilin maapähkinävoisalaatinkastiketta, mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, ja siitä minua muistuttavat ne punaiset läikät kehossani. Mutta koska kukaan ei jaksa lukea allergiajuttujani varmasti kovin pitkään, totean, etten edes muista, milloin olisin kokeillut jotakin uutta. Ehkä pitäisi ja pian!

…urheilin viime lauantaina yli 10 000 askeleen lenkin ystäväni kanssa. Oli ihana tarpoa lumisessa harjussa ja tutkia asuinalueita, joita ei ollut koskaan edes nähnyt. En uskonut, että sellaisia voi löytää alle kahden kilometrin säteellä omasta kodista.

…luin Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018). Minulla on yllättävän paljon sanottavaa kirjasta, ja kirjoitankin siitä pian.

…söin vaivoin Kokkikartanon falafelpihviaterian, sillä se ei vaikuttanut sisältävän mitään, mille mahdollisesti saatan olla allergisoitunut. Vaivoin siksi, että allergian vuoksi ruokahaluni on ollut huolestuttavan alhaalla.

…herkuttelin makealla joulun aikaan ja suolaisella uutenavuotena. Minä nimittäin olen aloittanut aivan uuden elämän 8.1.2019. Lupaus on pitänyt.

…ostin allergialääkkeiden lisäksi B12-vitamiinia. Sen voinee laskea ostokseksi, sillä se ei ole aivan pakollinen ostos, vaikka onkin toki tarpeellinen vegaaneille. Oikeastaan vapaavalintainen välttämätön. Viimeinen railakas shoppailuostokseni oli urheiluliivit Prismasta joskus alkuvuodesta.

…tapasin viimeksi vanhempani, jos työkavereita, lääkäreitä ja omaa puolisoa ei lasketa. Tunnelma oli riehakas, ja saimme paljon hupia junalipuista.

…päätin aloittaa terveellisen elämän ja syödä erinomaisen hyvin. Meni hyvin niin kauan, kunnes allerginen reaktio puski päälle. Senkin jälkeen olen syönyt hyvin, mutta ei se samalta tunnu, kun on muuten kurja olo.

…inspiroiduin kirjoja lukiessani, sillä se saa minut inspiroitumaan yhä enemmän myös omasta teoksestani. Luovuus ruokkii luovuutta. Inspiroidun myös päivittäin uskomattoman kauniista talvesta, vaikka minun teokseni sijoittuukin kevääseen ja kesään. Loppukeväästä tapahtuu nimittäin kummia…

Miltä sinun viimeisten juttujen listasi näyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ne ihan oikeat uudenvuodenlupaukset

Olen hyvä pitämään sovituista asioista kiinni, mutta huono lupaamaan itseeni liittyviä asioita. On helpompi pettää itsensä kuin muita. Siksi en enää lupaa mitään, mutta haluan silti kaikenlaista.
dsc_0026Kirjoitin kauniisti vuoden ensimmäisessä jutussa siitä, mitä toivon tulevalta vuodelta. Se oli hyvin kaunopuheinen jaarittelu menneestä ja tulevasta. Ei tämäkään postaus mikään raatorehellinen vuodatus ole, mutta ainakin kerron ihan konkreettisista toiveistani ilman löperöä höpöttelyä.

Uudenvuodenlupauksista tai tulevan vuoden toiveista puhuminen on vähän turhaa, sillä toive ja lupaus ovat aika huonoja sanoja. Eiväthän asiat toivomalla muutu. Eikä lupaaminenkaan johda mihinkään. Pidemmälle kantaa halu. Tahto.

Haluan nähdä ystäviäni enemmän ja useammin. En ole ollut kovin kummoinen ystävä, sillä viime vuosina olen ollut aika väsynyt miljoonasta eri palasta koostuvan arjen vuoksi. Vaikka haluan nytkin elämässäni eteenpäin ja saavuttaa työasioissa paljon, on elämä silti toisella tavalla tasaista kuin mitä se oli vielä opiskellessa. Haluan vastata myöntävästi, kun minua pyydetään lenkille tai afterworkille. Haluan tehdä hetken mielijohteesta yhteisen ostosreissun tai piipahtaa illalla kylässä. Koska se on mahdollista.

Haluan säästää mahdollisimman paljon rahaa tinkimättä elintasostani. Olen kyllästynyt ostamaan kaikkea turhaa, joten ohjanuoraksi riittänee varmasti se, että jätän tänä vuonna kaiken turhan ostamatta, mutten halua nuukailla, sillä siihen elämä on mielestäni aivan liian lyhyt.

Haluan laihtua. Tätä ei varmaan saisi sanoa ääneen, sillä se ei kuulosta terveeltä. Tai ainakin sillä on monesti kurja kaiku. Minä olen kuitenkin ihan järjissäni ja hyvinvoiva ihminen, jonka vararengas vain nyt sattuu olemaan siinä kunnossa, että se on aika viskata veteen. Tein todellisen elämäntaparemontin vuonna 2011, ja vaivihkaa siitä on kulunut aikaa sen verran, että kepeä suhtautuminen ruokaan ja etenkin liikuntaan on alkanut näkyä.

Haluan syödä enemmän pähkinöitä ja hyviä rasvoja. Haluan syödä useammin pinaattia. Voi olla, että ulospäin näyttää siltä, että syön terveellisesti ravintolakäyntejä lukuun ottamatta. Tavallaan syönkin. Syön puhdasta kasvisruokaa, mutta ruokarytmini ja ateriakokoni on monesti pielessä, enkä ihan oikeasti ole suonut ravintoarvoille kovin suurta ajatusta, jos perusjärkeilyä ei oteta huomioon. En haluaisi myöskään tuhlata päiviäni ruokien miettimiseen, mutta taitaa olla pakko. Olenkin tiistaina 8. tammikuuta aloittanut uuden elämän.

Haluan pitää parempaa huolta ihostani. Ihoni on kuiva ja poskeni punoittavat talven runtelemina, vaikkei talvi ole edes ohi. Olen onnekas, sillä minulla on yleisesti ottaen hyvä iho, mutta tiedän, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nahkaa pitäisi hoivata. Samaan aikaan tuntuu vähän turhalta läträtä rasvojen kanssa, mutta onneksi jo ruokavalio ja liikunta kantavat pitkälle. Ja joku söpö ja tehokas purnukka.

Haluan lukea enemmän. Välillä pelkään, että muiden teosten lukeminen pilaa kirjoitusurakkani, mutta eihän se niin ole, vaan todennäköisesti aivan toisin päin. Viime vuosi oli lukemisen suhteen surkea. Pöydälläni oli monta mielenkiintoista opusta, mutta en vain saanut tartuttua niihin. Luulen, että kirjoitustulppani pääsi paisumaan kirjallisuustulpaksi. Korkki auki! Paitsi viinipullossa.

Mitä sinä ihan oikeasti haluat alkaneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa