Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen on ilkeää mutta tarpeellista – ainakin yrityksille

Kun viime viikolla vaelsin kotiini pitkin Hämeenkatua, silmiini osui vasta avatun sähkötupakkakaupan mainosteippaukset. Tai siis sähkötupakka kaupan. Miksi yritysten on vaikea pitää kiinni kielioppisäännöistä? Miksi virheettömät viestit ovat tärkeitä?
kielioppi_mediakkaOlen halunnut olla armollinen ja ihan oikeasti yrittänyt sivuuttaa joka paikassa helottavat yhdyssanavirheet, piestyt lauseenvastikkeet ja karmeat yhdysviivat. Tiedän tietysti, että joillakin ihmisillä on lukihäiriö, mutta tiedän myös, että kirjoittamista voi harjoitella. Itse asiassa laadukkaalta näyttävä viestintä ei edes vaadi kaikkein syvimpien kielikiemuroiden hallitsemista, mutta perusosaamisen on oltava kunnossa.

Kirjoitusvirheillä ei koskaan ole sopivaa aikaa ja paikkaa, mutta kaikista vähiten ne sopivat yrityskäyttöön. Syynään aina mainokset ja kauppojen kyltit, mikä yleensä aiheuttaa tarpeettomasti harmaita hiuksia. Eihän minun ongelmani ole Sokoksen pikakassoilla oleva pilkutusvirhe lauseenvastikkeessa tai yliopiston luentosalin nimitaulun yhdysviivavirhe. Kielioppiosaajilla on oltava paikkansa, jos opasteissa olevat virheet onnistuvat läpäisemään oletettavasti monta silmäparia.

Harmillisin perustelu kirjoitusvirheille on se, että niillä ei ole väliä. Pahimmillaan kielioppivirheet muuttavat viestin merkityksen käänteiseksi tai estävät koko sanoman ymmärtämisen. En myöskään oikein hyväksy perusteluksi sitä, ettei ole aikaa. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia perustaa yritys, pitäisi myös pystyä pyytämään apua kielenhuoltoon. On näet niin, että huonosti muotoiltu viesti vaikuttaa uskottavuuteen. Jos ei ole uskottavuutta, ei tule rahaa.

Huonosti, huolimattomasti tai yksinkertaisesti väärin kirjoitettu teksti ei anna ammattimaista kuvaa kirjoittajastaan. Ymmärrän, että esimerkiksi markkinoinnissa idea ja sanoma ovat kaikkein tärkeimmät, mutta eihän niillä ole merkitystä, jos toteutus on törkyinen. Harvoin kirjoitusvirhe vaikuttaa niin, että se jättää positiivisen muistijäljen. En toki usko, että aivan kaikki kyttäävät kylttejä kielioppimielessä, mutta silti puhtaalla kielellä on väliä, jos haluaa viestin menevän perille uskottavasti. Jos esimerkiksi olen itse asiakas, jää minulle epäilyttävä kuva asiakaspalvelun huonosti kirjoitetusta vastauksesta. Miksi vastaus olisi totta, jos sitä ei voi ilmaista puhtaasti?

Tavallisen kirjoittajan ei tarvitse stressata huippuunsa hiotusta tekstistä, mutta minusta vähintään päivämäärät, yhdyssanat, peruspilkut ja pisteet täytyy jokaisen saada paikoilleen. Toivottavia onnistumisen kohteita ovat myös yhdysviiva, lauseenvastike ja kielten ja kansallisuuksien oikeinkirjoitus. Perushuolellisuudella pääsee jo pitkälle, sillä virheet usein kertovat vain siitä, ettei oikein kiinnosta.

Aion siis päivitellä yritysten kirjoitusvirheitä entiseen tapaan ja nauraa makoisasti, kun näen huvittavan virkkeen. Niin kauan, että kielioppi saa tarvitsemansa arvostuksen. Siksi, että oikeinkirjoitus on kansakunnan sivistyksen perusta. Vähintään yksi rakennuspalikka.

Milloin kielivirheistä huomauttaminen on aiheellista? Vaikuttaako kielivirheitä sisältävä teksti viestin uskottavuuteen mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mihin päätyisit, jos olisi pakko vaihtaa ammattia?

Viime aikoina olen miettinyt, mitä tekisin, jos olisi pakko hypätä tuntemattomaan ja työskennellä ammatissa, joka ei mitenkään liity nykyiseen koulutukseeni ja työhöni. Olisin aika hukassa.
DSC_01777Joillekin tuntuu olevan pikkujuttu hypähdellä ammatista toiseen, vaikka moni toki tekee sen täysin pakosta – kun töitä ei löydy tai terveydentila sitä vaatii. Sitten on niitä, joilla on yhdessä kansiossa monta todistusta eri oppilaitoksista ja CV:ssä töitä laidasta laitaan. On minullakin pitkä CV täynnä monenlaisia töitä ja projekteja, mutta niitä kaikkia yhdistää viestintä, jonka voi ymmärtää aika lavealla tavalla ansioluettelossani.

Jo sanana uudelleen kouluttautuminen saa henkeni salpautumaan. En minä osaa muuta kuin kirjoittaa, lukea, ottaa selvää, puhua ja suunnitella kaikkea viestintään liittyvää. Ei minulla ole minkäänlaista yllätystaitoa tai huikeaa tarinaa siitä, kuinka olisin ollut aluksi aivan eri alalla ja ymmärtänyt myöhemmin kutsumukseni. Harha-askeleet jäivät polultani pois, sillä tiesin – ehkä jopa liian varhain – jo alakoulussa, mitä haluan tehdä työkseni aikuisena.

Kävin läpi melkoisen ammatti-identiteettikriisin valmistuttuani ja ymmärtäessäni, että vaikka toimittajan työ on sitä, mitä haluan tehdä, ei sitä kuitenkaan tarvitse toteuttaa perinteisessä muodossa, vaan se voi olla osa työtä: viestintää. Aiemmin ajattelin niin tiiviisti sitä, että ihmisellä on vain yksi ammatti, että ajatus siitä, etten tekisikään aina ja ikuisesti journalismia, oli kauhistuttava. Nykyään haaveilen siitä, että saan tehdä kaikkea sitä, missä olen hyvä ja mistä haaveilen. Haluan kirjoittaa. Paljon. Monenlaisia sisältöjä kirjasta some-postauksiin.

En kuitenkaan vieläkään tiedä, mitä tekisin, jos en voisi tehdä sitä, mitä parhaiten osaan. Tuntuisi raskaalta hypätä alalle, josta ei tietäisi mitään ja jonka opiskeleminenkin olisi täysin vierasta. Sellaisia minulle ovat itse asiassa kaikki maailman koulutusalat, lukuun ottamatta tietenkään kieliä ja yhteiskuntatieteitä, joita opiskelin yliopistossa.

Kouluttautuminen uudelle alalle ei tietenkään vaadi luontaisia lahjoja tai edes valtavaa kiinnostusta. Opiskeleminen ja työn tekeminenhän ovat pitkälti kiinni motivaatiosta, ja sitä voi ammentaa ulkoisista ja sisäisistä lähteistä, hyvistä ja huonoista. En usko, että itse voisin työskennellä alalla, joka ei mitenkään kiinnostaisi minua. Ei, vaikka siitä maksettaisi maltaita. Hetken kestäisin mitä tahansa, mutten pitkään.

Aloin miettiä vaihtoehtoista alaa taitojeni näkökulmasta. Kaikki erityistaitoni ovat tavalla tai toisella kytköksissä nykyiseen ammattiini, mutta olen saanut viime aikoina kehuja muistakin aiheista kuin kirjoituksista: ruoasta. En koe olevani mestarileipuri tai ihmeellinen ruoanlaittaja, mutta onhan minulla ideoita. Toteutus saattaa välillä ontua, mutta tiedän, millaista on erinomainen vegaaniruoka ja tiedän, minkälaiset makuparit luovat hurmaavan kokonaisuuden. Minun on vaikea nähdä itseäni kuitenkaan kokkina tai leipurina, mistä päästäänkin jälleen siihen, että jos alaa pitäisi vaihtaa, voisi se liittyä ruokaan, mutta luontainen taipumukseni olisi toteuttaa sitä niin kuin parhaiten osaan: ideoimalla ja markkinoimalla.

Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että raapustukseni lyövät leiville niin, ettei tarvitse itse työkseen tehdä sitä leipää.

Onko sinulla useita ammatteja? Miksi? Mihin ajattelit ryhtyä seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

500 postausta sitten

Viisisataa tekstiä takana. Jotkut hävettävät. Kaksi olen poistanut, muiden takana seison. Toivon silti, ettei ihan kauhean kauas arkistoja kaiveltaisi. Tekstien muoto on vakiintunut, minun ajatukseni selkiytyneet ja juttujen teemat sopivasti jämähtäneet. Uskomatonta silti, että olen avannut tekstieditorin jo viisisataa kertaa.
15112016Viidensadan kirjoitetun tekstin aikana olen ajatellut kaikenlaista pöhköä.

Kuvittelin, että minun ei tarvitse näyttää kasvojani ikinä. Ajattelin, että tarpeeksi hyvä kasvokuva on sellainen, jossa näkyy suurin piirtein vain nenänpää. No ei ollut. Kaikista luetuimmat postaukset sisältävät oman lärvini sellaisena kuin se on.

Uskoin kärkkäyden kantavan pitkälle. Olin todella negatiivinen, en vain kriittinen. Jälkikäteen se harmittaa. Ei tarvitse olla teennäisen positiivinen, mutta ei kukaan jaksa lukea mäkätystä ja synkistelyä päivästä toiseen.

Luulin, että lukijoita alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Olen noin 10 vuotta myöhässä. Sekin harmittaa. Aiemmin yleisön kahmiminen olisi ollut helpompaa. Nyt saa sinnitellä pinnalla kuin hukkuva airon varressa. On tosin mieltä lämmittävää huomata, kuinka moni lukee ja kommentoi blogiani säännöllisesti.

Kuvittelin olevani blondi, vaikka oikeastaan hiukseni näyttivät punaruskeilta. Iskin niihin kahvinväristä naamiota joka viikko. Oleilin kotona aina ruosteenpunaisessa paidassa ja sotkunutturassa. Paita on sittemmin myyty ja hiukseni ovat niin lyhyet, ettei niistä saa vielä pikkumyynutturaa.

Tein graduani. Välillä tuntui, että olen niin tyhmä, etten ole edes ansainnut paikkaa yliopistossa. Toisinaan mietin, miten ihmeessä voin suoltaa niin monta kymmentä sivua analyysiä omasta päästäni. Pohdin, onko kaikki mielikuvitukseni tuotetta. Ainakin enemmän sitä kuin referointia, sillä työtä palauttaessani plagioinnin tarkastustyökalu antoi todella alhaiset luvut.

Tuotin kahta yrityshistoriikkia niin, että monesti itketti. Kun isoin työ valmistui, tilasin älyttömänhintaista sushia kotiinkuljetuksella ja ostin ihan turhan kalliin, mitäänsanomattomalta maistuvan pienen samppanjapullon keskellä viikkoa. Ei ollut kannattavaa, mutta silloin oli totisesti juhlan paikka.

En osannut valokuvata senkään vertaa kuin nyt. Ihmettelen todella, miten koskaan selvisin yliopiston valokuvauskurssista kiitettävin arvosanoin. Jos uskoisin armoon tai hyvään tahtoon, olettaisin sen olevan syynä, mutta kai kurssissa oli tuurista kyse.

Pelkäsin, että tämäkin harrastus jää kesken. Lopetin aikoinani baletin, jazz-tanssin ja taidekerhon. En janonnut kehittymistä toisin kuin kirjoittamisessa. Aina en silti vieläkään muista yrittää olla entistä parempi.

Mitä tai mikä sinulle on jäänyt mieleen viidestäsadasta jutustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa