Minä olin kiusattu

Tänäkin syksynä monta isoa ja pientä lasta joutuu kokemaan koulukiusaamista joka päivä, vaikka 900 koulua kuuluu kiusaamisen vastaiseen KiVa-ohjelmaan ja vaikka jokaisen koulun vanhempainilloissa julistetaan, ettei meidän koulussamme kiusata. Juhlapuheissa minunkaan koulussani ei kiusattu kuulemma ketään, mutta silti minua kiusattiin aika tarkalleen yhdeksän vuoden ajan.
DSC_0281Kotkassa paljastui elokuun lopussa järkyttävä kiusaamistapaus, jonka uhri oli joutunut sairaalaan jouduttuaan pitämään suussaan vuotavia paristoja ja syötyään pakotettuna luontaisesti myrkyllisiä hevoskastanjoita. Uhri oli yhdeksäsluokkalainen poika. Miten yksikään lapsi voi keksiä mitään noin järkyttävää? Mistä julmuus kumpuaa?

Kotkan kiusaamistapauksesta kertovassa uutisessa (IL 28.8.2018) uhrin äiti kertoo tapahtumakoulun olevan KiVa-koulu. Se tarkoittaa sitä, että oppilaitos on mukana Turun yliopiston kehittämässä kiusaamisen vastaisessa KiVa-ohjelmassa, joka tarjoaa kouluille oppimateriaaleja ja työkaluja kiusaamisen ehkäisemiseen. Ajatus on tärkeä, mutta eikö kaikkien koulujen pitäisi olla jo valmiiksi KiVoja ilman ohjelmaan osallistumista?

Minun kouluni ei ollut KiVa, ei edes kiva. Minä olin kiusattu. Sen ääneen sanominen tuntuu vähän oudolta, koska olen voinut hyvin eikä minulla ole käsittelemättömiä asioita taakkanani. On tehnyt mieli kertoa kaikesta kokemastani tarkemmin jo aiemmin, mutta päässä on jyskyttänyt pelko siitä, että tulee leimatuksi häviäjäksi, jotenkin heikoksi, mikä lienee ihan tavallinen pelko kaikilla kiusaamista kokeneilla.

Julmat lapset

Kiusaaminen alkoi eskarissa ollessani kuusivuotias. Nälvimistä ja leikkien ulkopuolelle jättämistä oli ollut jo tovin, mutta jotakin todella järkyttävää ja epäinhimillistä tapahtui esikoulukeväänä vähän ennen koko päiväkotitaipaleeni päättymistä. Lapsiporukka lukitsi minut päiväkodin lukuhuoneeseen, he repivät päältäni vaatteeni, potkivat minua ja silppusivat silmieni edessä kaikki piirustukset, jotka olin vuoden aikana tehnyt. He seisoivat oven edessä eivätkä päästäneet pois. Tähän ei voi sanoa muuta kuin sen, että se oli jotakin todella sairasta. Kerron tämän, koska kiusaamisesta ei voi puhua liikaa, koska sitä tapahtuu aivan liikaa. Jos aikuiset olisivat tehneet minulle tai toisilleen sen, mitä lukuhuoneessa tapahtui, kyseessä olisi ollut oikeussalissa selvitettävä pahoinpitely. Tapaukseni kohdalla päiväkotioikeudessa kiusaajat saivat lisäpäiväunirangaistuksen ja minä tarra-arkin ja epäaidot anteeksipyynnöt.

Kiusaaminen ei loppunut esikouluun. Se alkoi alakoulussa välittömästi uudelleen. Ymmärsin onneksi varhain, ettei vika ole minussa, ainoastaan kiusaajissa. Tiesin, että kiusaaminen on väärin. Olin kuitenkin sopeutunut siihen, että sitä täytyy kestää, koska paljon pahempia kiusaamistapauksia sattui muille. Minulla oli myös ystäviä, en siis jäänyt yksin. En ollut se, joka seisoi yksin välitunnilla, mutta olin se, jota haukuttiin päivästä toiseen, jonka tavarat piilotettiin ja jolle käännettiin selkä. Oli ihan tavallista, että minua kutsuttiin tomaatiksi ja läskiksi. Annoskokojani ja liikuntasuorituksiani tarkkailtiin joka päivä. En uskaltanut ottaa ruokaa kuin tietyn määrän enkä voinut hakea sitä lisää, sillä muuten salissa olisi raikunut nauru. Yleisurheilupäivinä minulle irvailtiin kisakatsomosta.

Vihdoin vapaa

Kun kävelin yläkoulusta pihalle, kiipesin läheiselle vuorenrinteelle ja katselin vanhaa kouluani. Olin vapaa. Olin vapaa kaikista ihmisistä, joiden kamalia sanoja olin kuunnellut kuluneet yhdeksän vuotta. Kesän loputtua aloitin lukion, ja olin aivan hämmettynyt siitä, ettei kukaan pilkannut minua tai tirskunut kävellessäni käytävillä. Sain ensimmäistä kertaa kokea, millaiselta normaalin kouluelämän kuuluu tuntua. Jos olisin jatkanut senhetkisen asuinkuntani lukioon, olisi kiusaaminen varmasti jatkunut.

Vuodet kiusattuna olivat saaneet minut sulkeutumaan kuoreeni ja unohtamaan kaikki haaveet, jotka liittyivät esiintymiseen tai minkäänlaiseen esilläoloon. Aloitettuani lukion otin ensimmäiseksi tehtäväkseni häätää esiintymisjännitykseni tiehensä. Itse asiassa suunnitelmani oli aloittaa kokonaan uusi elämä, ja siinä onnistuin. Kävin ilmaisutaidon kurssin, ja aloin sen jälkeen nauttia esiintymisestä. Rakastin pitää esitelmiä, ja oli mahtava huomata, ettei vatsa vääntynytkään enää kramppiin ennen luokan eteen astumista niin kuin oli ollut kaikkina edeltävinä kouluvuosina.

Selityksiä riittää

Kerroin kiusaamisesta kotona, ja kotona siihen olisi haluttu reagoida voimakkaasti, mutten halunnut vaihtaa koulua enkä muutenkaan ylimääräistä huomiota. Aina en kertonut ihan kaikkea, koska ajattelin, että on parempi unohtaa. Minut paljolta pelasti se, että minulla oli kuitenkin paljon ystäviä ja kavereita niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. Jälkikäteen tajusin, ettei mikään kokemani ollut missään nimessä kuitenkaan normaalia tai hyväksyttävää. Eivät muut joutuneet kuuntelemaan päivittäistä pilkkaa ja kokemaan päivittäistä naurunalaiseksi tekemistä joka päivä yhdeksän vuoden ajan.

Usein kuulee sanottavan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja että sen määritteleminen on vaikeaa. Ei ole. Jokainen normaali ihminen ymmärtää, ettei ketään kutsuta pilkkanimillä, jätetä ulkopuolelle tai pahoinpidellä fyysisesti. Kenellekään ei syötetä myrkyllisiä marjoja tai pakoteta laittamaan vuotavia paristoja suuhun. Kukaan ei tee niin vapaaehtoisesti, ja myös painostaminen on kiusaamista.

Kiusaamiselle etsitään yleensä perustelu, kuten kateus, uhrin herkkyys tai koulumenestys. Minun kouluaikanani puhuttiin myös siitä, että pojat saattavat tehdä tyhmiä asioita ollessaan ihastuneita. Kun tavaroitani piilotettiin toistuvasti, koulussa käskettiin olla ottamatta itseensä, koska pojat ovat poikia. Kerrottiin, että niille, jotka ovat hyviä koulussa, huudellaan yleensä. Missään käymässäni koulussa ei ole ollut tarpeeksi välineitä tai halua puuttua kiusaamiseen.

Terveiset menneeseen

Aika usein on tapana pohtia, mitä haluaisi sanoa menneisyyden itselle. Minä voisin olla hiljaa, sillä en ole tehnyt mitään, mikä vaatisi muuttamista. Mitä kiusaajille – heille, jotka olisivat voineet tehdä toisin – pitäisi sanoa? En todella tiedä. Monesti syyt ovat kotipuolessa, joten todennäköisesti kiusaajat ovat kärsineet itsekin, mikä ei tosin missään nimessä oikeuta olemaan julma toiselle. Joskus kyseessä on vain puhdas tyhmyys, ilkeys ja keskenkasvuisuus, täysin kierossa olevat ajatusmallit.

Ajattelen siten, että koiraa on turha torua jälkikäteen, eli on siis hyödytöntä palata siihen, mitä tapahtui kauan sitten. Olen tavannut muutamia kiusaajiani aikuisena. Ei ole ollut pahemmin asiaa heille, sillä miksi viettäisin aikaa ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa. Kummallista onkin ollut se, että osa heistä on ollut todella ystävällisiä ja kiinnostuneita kuulumisistani, mikä on ollut suorastaan huvittavaa, sillä samat henkilöt ovat vielä reilut 10 vuotta sitten kiusanneet minua päivittäin vuosien ajan.

Olenko antanut anteeksi? Ehkä. Aika varmasti.

Joskus kuulen silti huudot ja haukut korvissani ja näen, kuinka ovi sulkeutuu ja minut lukitaan huoneeseen.

Onko sinua kiusattu? Oletko ollut kiusaaja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna, muista avaimet ja jumppakassi

Ensi viikolla värikkäät lenkkitossut tassuttelevat jälleen kesän jälkeen opintielle, joka tuntuu mullistuneen viimeisen, uutta aikaa kunnioittavan opetussuunnitelman vuoksi. Ennen ei todellakaan ollut paremmin. Muistatko sinä nämä kymmenen yksityiskohtaa koulupolultasi?
DSC_0109 (2).JPGAvaimia ei saanut unohtaa. Olisiko se ollut niin kamalaa odotella vanhempia kotiin ulkona tai kaverin luona? Minä unohdin avaimet ensimmäisen kerran 16-vuotiaana lukion ensimmäisellä koeviikolla, kun pääsin koulusta jo kymmenen maissa. Istuin takapihan puutarhassa kuusi tuntia. Ei unohtunut toiste.

Liikuntavaatteiden unohtaminen oli katastrofi. Alakoulu ja unohdusmerkinnät! Liikuntatunnilla niitä ei jaettu, mutta jumppaan osallistuminen oli ankarasti kielletty, jos joustavat kamppeet olivat jääneet kotiin ja jalkaan päätyneet farkut. Onko siinäkään mitään järkeä, että farkkupöksyjen takia joutuu katselemaan tuntia salin seinustalla opettajan syyttävä katse niskassa? Ei tarvitse ihmetellä, mihin lasten liikuntainto oli kadonnut koulussa.

Hiihtotuntia piti inhota jo periaatteesta. Maanantaiaamu klo 8.15. Edessä pururadan aurattu latu ja muutama kilometri. Kuka ihan oikeasti haluaisi lähteä hiihtämään ennen kuin aurinko on edes noussut?

Väärin vastaaminen oli kamalinta, mitä saattoi kuvitella. Luulin, että minulle nauretaan. Ja että opettaja suuttuu. Suuttuu?! Tämä kuulostaa jo hullulta, mutta minun oli pakko viitata kaikkiin kysymyksiin, jotka tiesin. Pelkäsin, että arvioitava tuntiaktiivisuus heikkenee. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Poikien oli pakko heitellä hiuksiin kuminpalasia. Mikä siinä on, että noin 10–15-vuotiailla poikalapsilla on pakottava tarve sahata saksilla pyyhekumista kuution muotoisia pikkuruisia palasia ja viskoa ne edessä, takana ja sivuilla istuvien tyttöjen hiuksiin? Tapahtuuko tätä vielä? Ja ei, hevonen ei todellakaan potki aina rakkaudesta, vaan ihan silkasta tyhmyydestä.

Pulpetin järjesteleminen oli mahtavaa ja tärkeää. Kirjat oikealle, pikkutavarat vasemmalle. Penaali poikittain eteen. Parasta oli, kun luokassa vaihtui istumajärjestys tai kun uusi kouluvuosi alkoi. Uudet kynät, vihkot ja kirjat. Uusi järjestys, uusi elämä.

Virsikirja kädessä hoilattiin joka viikko. Jälkikäteen katsottuna koulunkäynti ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa oli hirvittävän uskonnollista. Kaikille jaettiin virsikirja, sitä piti säilyttää pulpetissa ja se täytyi kaivaa esiin joka viikko, kun kokoonnuttiin pianon ympärille jollottamaan virsiä. Kuuluukohan se vielä nykyopetuksessa musiikin tunteihin?

Kouluelämänlaatu parani, kun sisävälitunnit alkoivat. En ymmärrä, miksi minun alakouluaikanani lapset sullottiin väkisin pihalle välitunneiksi, vaikka pakkanen olisi paukkunut parissakymmenessä asteessa tai vaikka taivaasta olisi satanut vettä saavista kaatamalla. Sinne vain, niin virkistyy ja rauhoittuu. Ei, vaan tulee ainoastaan vihaiseksi.

Minun koulutaipaleellani ei muuten tarvinnut keskustella siitä, saako kännykkää käyttää oppitunnilla. Kaikilla sellainen oli, mutta ei niitä kukaan jaksanut näpertää, kun ei niistä ollut mitään iloa. Matopeli puudutti, eivätkä tekstiviestit saaneet vastakaikua.

Koulussa kirjoitimme esseet tietokoneella ensimmäistä ja viimeistä kertaa yhdeksännellä luokalla. Silloinkin puolet koulun pöytäkoneista oli rikki, vaikka oppilaitos oli vasta muutaman vuoden vanha. Ei niitä kukaan jaksanut huoltaa, kun ei masiinoita ikinä käytetty.

Huh, miten ajat muuttuvat. Onneksi.

Onko koulumaailma muuttunut paremmaksi? Vieläkö nykykoululaiset joutuvat huolehtimaan tämän tekstin murheista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hakuammuntaa

Yhteishaku korkeakouluihin käynnistyi 14. maaliskuuta. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitse hikoilla kirjastossa luku-urakkaa taltuttamassa, mutta elämä täytyy osata suunnitella etukäteen jo teininä.
DSC_0015.JPGHain, luin, pääsin! Hakukeväästäni on kulunut jo kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen valmistunut suunnitellusti yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Täyttäessäni violetinsävyistä hakulomaketta tuntui kaukaiselta edes ajatella valmistumista. Se olikin lopulta juhlallista! Ohjaaja laittoi sähköpostilla hyväksynnän gradulle ja onnittelut kypsyysnäytteeseen. Todistus kolahti lopulta eteisen siniselle kuramatolle. Minä kokkailin yöpaita päällä nyhtökauratoasteja vieraille valmistujaisiini ja vastaanotin lopulta valtavan määrän lahjapulloja.

Hakiessani päätin, että pääsen sisään. Uskoin itseeni, mutta samalla ajatus tuhannesta hakupaperit pistäneestä ja alle viidestäkymmenestä valitusta kuristi kurkkua niin, että teki mieli paiskata kirjat seinään. Journalistiikka ja viestintä eivät vaadi maailmankaikkeuden ymmärtämistä hiukkastasolla tai loputtomia laskentasulkeita. Siksi tuntui hämäävältä lukea helpolta vaikuttavaa asiaa, mutta tiedostaa, että jollakin tavalla hakijat on laitettava järjestykseen. On ymmärrettävä lukemansa ja tunnettava kirjat kuin olisi kirjoittanut ne itse.

Olin sen verran onnekas – jos niin voi sanoa – että ehdin käydä läpi vanhan koulun hakujärjestelmän. Pääsykoemateriaalit ja koetilaisuus olivat hyvin perinteiset ja sopivat hyvin luonteelleni. Hakuvuoteni oli viimeinen, kun käytössä oli kaksi kirjaa: Risto Kuneliuksen ikiopus Viestinnän vallassa ja Johanna Sumialan vuoden vieraileva tähti Median rituaalit. Koruttomassa koetilaisuudessa täytettiin noin kahdeksansivuinen tentti, joka yhdisti sananselitystä ja esseitä sekä kuvatehtäviä. Minun kevääni jälkeen pääsykokeisiin on luettu yksi kirja ja artikkeleita, mutta käsittääkseni kirja jäänee kokonaan pois.

Tietäjä teini-ikäinen

Tulevien vuosien hakijoiden näkökulmasta kevätpuurtaminen joko keventyy huomattavasti tai muuttuu entistä ahdistavammaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tiedottanut, että vuoteen 2020 mennessä entistä suurempi osa uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella. Samalla myös ensikertalaisten asema paranee, vaikka jo nyt käytössä on ensikertalaiskiintiö. Väliin putoavat ne, jotka eivät tiedä jo varhain koululaisena, mitä haluavat opiskella aikuisena ja ne, jotka tekevät ohilaukauksen opintovalinnassaan. Palkataanko tulevaisuudessa onnettomia fysioterapeutteja, opettajia ja lakimiehiä? Olisiko turvallisempaa jäädä vain välivuosiajan hanttihommiin?

Ajatus siitä, että pelimerkit jaetaan jo lapsena, tuntuu karmealta ja on kaukana edes näennäisesti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Kärjistettynä mahdollisuudet nousta heikosta koulumenestyksestä uusille urille on mahdotonta, sillä vanhoja numeroita on vaikea pyyhkiä pois ja harva lähtee suorittamaan lukiota enää toistamiseen. Myös taloudellinen eriarvoisuus korostuu, sillä toisilla valintojen tekeminen on jo lähtökohtaisesti helpompaa, jos mietitään koulupolulle ohjausta ja opiskelussa tukemista sekä harrastusmahdollisuuksia ja niiden tarjoamia elämyksiä, jotka voivat vaikuttaa valintojen tekemisen selkeyteen. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei tietenkään tarkoita, ettei opiskeluun kannustettaisi, mutta jo se, että toinen aste on maksullinen, vaikuttaa menestysmahdollisuuksiin.

Aina kyse ei ole siitä, että lapsuus olisi mennyt heikosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti tiedä tai halua miettiä vielä toisen asteen opinnoissaan jatkopaikkaa – ainakaan sitä opiskeluihin liittyvää. Kun on ollut vuosia työelämässä, mahdollisuudet irrottautua opiskeluihin kapenevat, eivätkä opintotukileikkausten kurittamat tuet tee opintielle aikuisena lähtemisestä helpompaa. On ollut surullista nähdä, että hallitustason päätöksiä tehdessä ei ajatella ihmisiä tai edes upeaa opinto- ja urapolkua, vaan puhtaasti lukuja, taloutta ja työllisyyttä. Harmi vain, ettei ihminen toistaiseksi ole kone. Toivottavasti rahaa on varattu uupumusten hoitoon ja henkiseen kuntouttamiseen.

Onnea matkaan!

  • Kun aika on oikea, päätä pääseväsi opiskelemaan. Pidä se mielessä lukiessa ja myös koesalissa. Kannattaa olla sopivasti nöyrä, mutta katsella silti koko salillista porukkaa niin, että uskoo päihittävänsä kaikki. Siihen täytyy uskoa!
  • Lue, lue ja lue. Tietoa ei imuroida huomaamatta, vaan nykyteknologiasta huolimatta on vain kuuliaisesti luettava. Se sattuu niskaan ja silmiin, mutta muutaman viikon  pakerrus on pieni hinta unelma-ammatista. Jos siis kyseessä on unelma-ammatti.
  • Lue oheismateriaaleja. Kaikki tieto on hyödyksi. Jos on aikaa ja innostusta, lue opintojen kurssikirjoja, sillä se laajentaa ymmärrystä. Opinahjojen sivuilla on nähtävissä kurssikuvaukset ja -materiaalit. Niiden lukeminen on sitä paitsi inspiroivaa.
  • Nuku, syö ja liiku hyvin. Ei tarvitse lukea pääsykokeisiin noudattaakseen tasapainoista elämää. Kovan luku-urakan aikana on kuitenkin hyödyllistä pitää erityisen hyvää huolta itsestään.
  • Rauhoita arki ja puurra kunnolla, mutta rentoudu viikonloppuna. On tietenkin yksilöllistä, mikä toimii, mutta liiallinen tiedon runttaaminen yhteen nuppiin ei vie kovin pitkälle. Kannattaa antaa itselleen aikaa sisäistää. Minulle toimivin ratkaisu oli lukea muutaman viikon ajan arki-iltaisin muutama tunti töiden jälkeen. Jos töitä oli välivuonna myöhään, selailin aiempia muistiinpanoja. Sunnuntaisin kertasin opitun ja maanantaina jatkoin taas. Viikonloppuna oli lupa remuta niin paljon kuin jaksoi, mutta niin, ettei alkuviikko häiriintynyt.
  • Paljon on kiinni sattumasta. Kaikki ei ole kiinni itsestä, mikä on samaan aikaan lohdullista ja epäreilua. Joskus voi käydä niin, että muut ovat yksinkertaisesti parempia, eikä oma huippusuoritus riitä. Se on kurjaa ja ahdistavaa. Jos on kuitenkin itselleen uskollinen ja uskoo tehneensä kaiken voitavan, sen pitäisi riittää, vaikka lopputulos voi kirpaista. Pettymyksen käsitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse jossitella.
  • Maailma ei lopu hylkykirjeeseen. Hyppää viileään järviveteen ja sihauta juoma auki. Kyllä se siitä. Taas ensi vuonna. Ei lohduta, mutta oikeasti elämässä on muutakin kuin opinnot. Onneksi! Sitä paitsi vuodet tekevät viisaammaksi, vaikkeivät hakumenettelyyn tehdyt muutokset välttämättä tee sille oikeutta.

Näyttivätpä tilastot miltä tahansa, aina joku pääsee. Miksi se et olisi sinä?

Haetko korkeakouluun tänä vuonna? Minkälaisia ajatuksia tai muistoja hakukevät herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa