Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hakuammuntaa

Yhteishaku korkeakouluihin käynnistyi 14. maaliskuuta. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitse hikoilla kirjastossa luku-urakkaa taltuttamassa, mutta elämä täytyy osata suunnitella etukäteen jo teininä.
DSC_0015.JPGHain, luin, pääsin! Hakukeväästäni on kulunut jo kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen valmistunut suunnitellusti yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Täyttäessäni violetinsävyistä hakulomaketta tuntui kaukaiselta edes ajatella valmistumista. Se olikin lopulta juhlallista! Ohjaaja laittoi sähköpostilla hyväksynnän gradulle ja onnittelut kypsyysnäytteeseen. Todistus kolahti lopulta eteisen siniselle kuramatolle. Minä kokkailin yöpaita päällä nyhtökauratoasteja vieraille valmistujaisiini ja vastaanotin lopulta valtavan määrän lahjapulloja.

Hakiessani päätin, että pääsen sisään. Uskoin itseeni, mutta samalla ajatus tuhannesta hakupaperit pistäneestä ja alle viidestäkymmenestä valitusta kuristi kurkkua niin, että teki mieli paiskata kirjat seinään. Journalistiikka ja viestintä eivät vaadi maailmankaikkeuden ymmärtämistä hiukkastasolla tai loputtomia laskentasulkeita. Siksi tuntui hämäävältä lukea helpolta vaikuttavaa asiaa, mutta tiedostaa, että jollakin tavalla hakijat on laitettava järjestykseen. On ymmärrettävä lukemansa ja tunnettava kirjat kuin olisi kirjoittanut ne itse.

Olin sen verran onnekas – jos niin voi sanoa – että ehdin käydä läpi vanhan koulun hakujärjestelmän. Pääsykoemateriaalit ja koetilaisuus olivat hyvin perinteiset ja sopivat hyvin luonteelleni. Hakuvuoteni oli viimeinen, kun käytössä oli kaksi kirjaa: Risto Kuneliuksen ikiopus Viestinnän vallassa ja Johanna Sumialan vuoden vieraileva tähti Median rituaalit. Koruttomassa koetilaisuudessa täytettiin noin kahdeksansivuinen tentti, joka yhdisti sananselitystä ja esseitä sekä kuvatehtäviä. Minun kevääni jälkeen pääsykokeisiin on luettu yksi kirja ja artikkeleita, mutta käsittääkseni kirja jäänee kokonaan pois.

Tietäjä teini-ikäinen

Tulevien vuosien hakijoiden näkökulmasta kevätpuurtaminen joko keventyy huomattavasti tai muuttuu entistä ahdistavammaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tiedottanut, että vuoteen 2020 mennessä entistä suurempi osa uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella. Samalla myös ensikertalaisten asema paranee, vaikka jo nyt käytössä on ensikertalaiskiintiö. Väliin putoavat ne, jotka eivät tiedä jo varhain koululaisena, mitä haluavat opiskella aikuisena ja ne, jotka tekevät ohilaukauksen opintovalinnassaan. Palkataanko tulevaisuudessa onnettomia fysioterapeutteja, opettajia ja lakimiehiä? Olisiko turvallisempaa jäädä vain välivuosiajan hanttihommiin?

Ajatus siitä, että pelimerkit jaetaan jo lapsena, tuntuu karmealta ja on kaukana edes näennäisesti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Kärjistettynä mahdollisuudet nousta heikosta koulumenestyksestä uusille urille on mahdotonta, sillä vanhoja numeroita on vaikea pyyhkiä pois ja harva lähtee suorittamaan lukiota enää toistamiseen. Myös taloudellinen eriarvoisuus korostuu, sillä toisilla valintojen tekeminen on jo lähtökohtaisesti helpompaa, jos mietitään koulupolulle ohjausta ja opiskelussa tukemista sekä harrastusmahdollisuuksia ja niiden tarjoamia elämyksiä, jotka voivat vaikuttaa valintojen tekemisen selkeyteen. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei tietenkään tarkoita, ettei opiskeluun kannustettaisi, mutta jo se, että toinen aste on maksullinen, vaikuttaa menestysmahdollisuuksiin.

Aina kyse ei ole siitä, että lapsuus olisi mennyt heikosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti tiedä tai halua miettiä vielä toisen asteen opinnoissaan jatkopaikkaa – ainakaan sitä opiskeluihin liittyvää. Kun on ollut vuosia työelämässä, mahdollisuudet irrottautua opiskeluihin kapenevat, eivätkä opintotukileikkausten kurittamat tuet tee opintielle aikuisena lähtemisestä helpompaa. On ollut surullista nähdä, että hallitustason päätöksiä tehdessä ei ajatella ihmisiä tai edes upeaa opinto- ja urapolkua, vaan puhtaasti lukuja, taloutta ja työllisyyttä. Harmi vain, ettei ihminen toistaiseksi ole kone. Toivottavasti rahaa on varattu uupumusten hoitoon ja henkiseen kuntouttamiseen.

Onnea matkaan!

  • Kun aika on oikea, päätä pääseväsi opiskelemaan. Pidä se mielessä lukiessa ja myös koesalissa. Kannattaa olla sopivasti nöyrä, mutta katsella silti koko salillista porukkaa niin, että uskoo päihittävänsä kaikki. Siihen täytyy uskoa!
  • Lue, lue ja lue. Tietoa ei imuroida huomaamatta, vaan nykyteknologiasta huolimatta on vain kuuliaisesti luettava. Se sattuu niskaan ja silmiin, mutta muutaman viikon  pakerrus on pieni hinta unelma-ammatista. Jos siis kyseessä on unelma-ammatti.
  • Lue oheismateriaaleja. Kaikki tieto on hyödyksi. Jos on aikaa ja innostusta, lue opintojen kurssikirjoja, sillä se laajentaa ymmärrystä. Opinahjojen sivuilla on nähtävissä kurssikuvaukset ja -materiaalit. Niiden lukeminen on sitä paitsi inspiroivaa.
  • Nuku, syö ja liiku hyvin. Ei tarvitse lukea pääsykokeisiin noudattaakseen tasapainoista elämää. Kovan luku-urakan aikana on kuitenkin hyödyllistä pitää erityisen hyvää huolta itsestään.
  • Rauhoita arki ja puurra kunnolla, mutta rentoudu viikonloppuna. On tietenkin yksilöllistä, mikä toimii, mutta liiallinen tiedon runttaaminen yhteen nuppiin ei vie kovin pitkälle. Kannattaa antaa itselleen aikaa sisäistää. Minulle toimivin ratkaisu oli lukea muutaman viikon ajan arki-iltaisin muutama tunti töiden jälkeen. Jos töitä oli välivuonna myöhään, selailin aiempia muistiinpanoja. Sunnuntaisin kertasin opitun ja maanantaina jatkoin taas. Viikonloppuna oli lupa remuta niin paljon kuin jaksoi, mutta niin, ettei alkuviikko häiriintynyt.
  • Paljon on kiinni sattumasta. Kaikki ei ole kiinni itsestä, mikä on samaan aikaan lohdullista ja epäreilua. Joskus voi käydä niin, että muut ovat yksinkertaisesti parempia, eikä oma huippusuoritus riitä. Se on kurjaa ja ahdistavaa. Jos on kuitenkin itselleen uskollinen ja uskoo tehneensä kaiken voitavan, sen pitäisi riittää, vaikka lopputulos voi kirpaista. Pettymyksen käsitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse jossitella.
  • Maailma ei lopu hylkykirjeeseen. Hyppää viileään järviveteen ja sihauta juoma auki. Kyllä se siitä. Taas ensi vuonna. Ei lohduta, mutta oikeasti elämässä on muutakin kuin opinnot. Onneksi! Sitä paitsi vuodet tekevät viisaammaksi, vaikkeivät hakumenettelyyn tehdyt muutokset välttämättä tee sille oikeutta.

Näyttivätpä tilastot miltä tahansa, aina joku pääsee. Miksi se et olisi sinä?

Haetko korkeakouluun tänä vuonna? Minkälaisia ajatuksia tai muistoja hakukevät herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3. syyskuuta 2012

Pellervonkadun vaahterat olivat päästäneet irti heikoimmista lehdistään. Nilkkurin kärki pöllytti niitä pitkin katua tarpoessani yliopistolle. Kalevantiellä tuuli jo aika tavalla, mutta rakennuksen aulassa oli yllättävän lämmin. Syystä, sillä tätä päivää olin odottanut vuosia.
DSC_0016DSC_0013DSC_0017Odotin yliopiston alkua suurin piirtein siitä lähtien, kun aloitin lukion. Hahmotin, että tämän on oltava välipysäkki, joka yksinään ei johda mihinkään. Kuvittelin monta kertaa, miltä tuntuisi kävellä yliopiston käytäviä opiskelijana. Nälkä kasvoi entisestään välivuonna yliopiston radiossa. Tuli pääsykokeet ja hyväksymiskirje. Kesä tuntui pitkältä, ja päättyi virallisesti syyskuun alussa 2012, kun päädyin värjöttelemään kolkkoon eteisaulaan, jossa edellisvuoden olin tehnyt vaikka kuinka monta haastattelua radioon. Se, että seisoi siinä vastavalittuna opiskelijana, tuntui paljon hienommalta.

Vuosien työ päättyi lopulta syksyllä 2017, kun maisterinpaperit kilahtivat postiluukusta eteisen aavistuksen kuraiselle matolle. Laitoin ne samaan kansioon yliopiston hyväksymiskirjeen ja aloituspaketin kanssa, jotta muistaisin aina, miltä tuntui, kun kaikki tuntuu mahdolliselta.

Riemun jälkeen saapui kaipuu. Kuvitteellisessa sivistyssanakirjassani yliopistoikävällä viitataan mielentilaan, jossa ihminen tuntee kaipuuta korkeakouluopinahjoaan kohtaan. Yleensä syynä on vahva opiskeluorientoituminen tai muutosvastaisuus.

Näitä asioita kaipaan yliopistosta:

  • Kun istuutuu vielä puolityhjään luentosaliin, asettelee muistiinpanovälineet pöydälle, syö aamupalan ja nauttii kuumasta kahvista, maailma kohtelee aika hellästi. Mielikuva muistuttaa minua yliopistoelämän ihanimmista arkisista hetkistä.
  • Jos opiskelee kokopäiväisesti tai jos on siinä ohessa osa-aikaisesti töissä, viikolla on silti monta vapaapäivää. Ehtii nauttia aivan eri tavalla asioista. Kevään talvipäivien ensimmäisistä auringonsäteistäkin. Opintotukileikkausten vuoksi tämä jäänee monella haaveeksi.
  • Periodien vaihtuminen tuo neljä uutta alkua vuoteen. Aika mahtavaa!
  • Vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa valtavan laajan oppimisen. Missä muualla kaikkea muuten ehtisi tai jaksaisi opiskella?
  • Arvosanajännitys pitää mielen virkeänä. Numerot eivät kerro kaikkea, mutta näin opiskeluorientoituneena pieni kutkutus nostaa energiatasoja. Ja intoa.
  • Kuinka usein saa valita viikon jokaisena päivänä noin viidestä edullisesta lounaspaikasta sen mukaan, mitä tekee mieli?

Onneksi tämä menee ohi. Olen ikävöinyt kaikkia oppilaitoksiani niistä lähdettyäni. Kaivannut turvallisuuden tunnetta ja rutiineja. Yliopiston ikävöinti on siitä lohdullista, että sinne voi periaatteessa mennä takaisin milloin tahansa. Siitä, millaisessa asemassa sinne palaisi, en vielä tiedä kuin haaveideni verran.

Tehokasta kevätlukukautta niille, joilla se alkoi maanantaina!

Oletko muutosvastainen? Entä podetko ikävää menneitä opinahjojasi kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tästä kaikki vasta alkaa

Uusi vuosi on valtavan lohdullinen alku, jos ei elä toisessa syklissä, eli opiskelun tai työn rytmissä, joka jakaa vuoden syys- ja kevätlukukauteen. Itselleni alkava vuosi on merkityksellinen, sillä se toivottavasti sisältää rutkasti uusia käänteitä. Toivon vuoden toisena päivänä mielen vallanneen levollisen olon kantavan loppuun asti.
DSC_0018.JPGJos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä todellakaan tiedä, pitääkö tämä vuosi yhtään mitään uutta sisällään. Jostakin kumman syystä on kuitenkin pieni kutina, että niin voi käydä. Odottelemalla ei kuitenkaan mitään tapahdu, joten siksi olen päättänyt, etten jätä mitään sattuman varaan. Kuulostaapa salamyhkäiseltä!

Pääajatukseni on jopa aavistuksen uskonnolliselta haiskahtava fraasi ”Elämä kantaa”, joka tietysti on ristiriidassa sen kanssa, etten halua enää jättää mitään sattuman käsiin. Yritän siis tässä uskotella itselleni, että kerrankin rohkeita päätöksiä tekemällä ja aidolla uskalluksella voi saavuttaa sen, mitä haluaa. Joskus on pakko uskoa siihen, että putoaa jaloilleen, vaikka tekisi rohkeitakin ratkaisuja. Vieläpä, kun – toistaiseksi – turvana on hyvinvointivaltio.

Vaikken koskaan ole ollutkaan se, joka odottelee, kuinka kaikki hyvä sataa päälle taivaalta, olen sortunut myös kellumaan omassa kuplassani, ja vuodet ovat vierineet varkain. Työpöytä on täynnä tiedostoja tulevista teoksista, blogi täynnä luonnoksia ja usko omiin kykyihin vahvempi kuin koskaan, mutta silti on ollut helpompi nuuhkia tuttuja kulmia elämän jokaisella osa-alueella.

Kuluneet kaksi melko raskasta vuotta ovat kuitenkin opettaneet, että joskus on parempi laittaa korealainen kurkkunaamio kasvoille ja katsoa kokkivideoita aamuun asti ennemmin kuin selkä jumissa puurtaa yötä vasten. Ja kun kävelee kotiin, kannattaa pysähtyä ihastelemaan puistoa ja lumisia oksia tai edes kuvitella ne, jos ulkona on loskaa niin, että ruotsalainen tekonahkakenkä tulvii.

Mutta nyt kurkkunaamiot saavat olla. Antaa kenkien tulvia, koska olen valmis. Tähän vuoteen ja uuteen elämään.

Mitä ajattelit uskaltaa toteuttaa tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pro gradu – viimeinen taistelu

Uusi tuttavuuteni juonsi radiolähetystä yliopistolla ja opetti siinä sivussa minua. Hän teki samalla kandidaatin tutkielmaansa. Kuinka hienoa! ”Mun on pakko päästä opiskelemaan journalistiikkaa ensi syksynä. Ihan pakko”, hoin itselleni. Niin tapahtui. Meidän kummankin viimeinen ottelu painittiin vuosien päästä pro gradu -tutkielman parissa. Valmista tuli! Ja näin se meni:
DSC_0053
Kaisa istui tummasävyisessä yksiössään. Korvapuusti ei oikein maistunut. Ajattelin, että mikäs siinä on ihmeellistä. Kirjoittamallahan se valmistuu valittamatta. No, ei ihan pelkästään naputtamalla. Ei maistunut puusti minullekaan pro gradua tehdessä. Eikä se valmistu vain päättömällä näppäimistön hakkaamisella. Tietenkään. ”Mä en halua puhua siitä. Mä vihaan siitä”, Kaisa sanoi gradukeskusteluista.

Gradun tekemisestä kirjoitetaan empiiristen havaintojeni mukaan melko vähän blogeihin. Liekö syy ahdistavassa työmäärässä, pienessä kohderyhmässä vai opiskeluaiheiden tylsyydessä – en tiedä. Siksi kokosinkin oman urakkani aikana esiin nousseet havainnot yhteen, jos ne onnistuisivat auttamaan edes yhtä kirjoittajaa sillä hetkellä, kun fantasioi koko tiedoston deletoinnista.

Vinkkejä pro gradun tekijälle:

  • Valitse aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Mietin itse aiheet aina siten, että päätän kaksi avainkäsitettä, joista muodostan lopullisen aiheen.
  • Tarkista, onko pro graduusi mahdollista saada apurahaa tai stipendiä. Ei ehkä maailman tärkein asia, mutta piristää kummasti.
  • Pro gradu, kuten mikä tahansa kirjoitusurakka, testaa lähinnä istumis- ja keskittymiskykyä. Koita jaksaa. Jaksa väkisin. Hoida homma pakettiin pikaisesti, äläkä venytä sitä turhaan.
  • Lue yliopiston ohjesivut huolella. Ne ovat yleensä sekavat, mutta sisältävät paljon tietoa.
  • Pidä yhteyttä ohjaajaan. Pienillä asioilla on merkitystä. Jos mahdollista, valitse ohjaaja, joka inspiroi. Pro gradu -työ ei ole välttämättä maailmaa mullistava teos, joten ihan noin vain ohjaajaa ei valita, vaan sitä sääntelee seminaaritarjonta. Ohjaajaa voi kuitenkin ilmeisesti halutessaan vaihtaa. Näin kävi minulle melkein vahingossa.
  • Kysy tyhmiä kysymyksiä. Ohjaajan työ on vastata niihin. Kun pienet yksityiskohdat ovat selvillä, voi turvallisin mielin keskittyä oppimaan.
  • Älä ylianalysoi, mutta älä tyydy vain toteamaan. Tee rohkeasti tulkintoja, mutta pidä huolta, etteivät ne ole mielikuvituksesta peräisin.
  • Pidä taukoa, mutta säilytä ote. Joillekin sopii kertarykäys; jotkut pitävät pitkästä sessiosta, jossa tehdään vähän kerrallaan. Minulle sopi intensiivinen jakso. Seminaari ja työstäminen kestivät, mutta varsinaisen työn kirjoitin nopeasti. No, johan sitä oli haudottu.
  • Kirjoita luku kerrallaan kronologisesti. Taaksepäin palaaminen on ärsyttävää. Kun ikävät asiat, kuten johdanto ja teoriaosuus ovat ohi, on hyvä lähteä seuraavaan pakolliseen pahaan, eli menetelmään ja aineistoon. Lopulta päätyykin sitten analyysiin ja pohdintaan, joiden vuoksi koko nivaska kirjoitetaan. Kun teoria on hoidettu, voi rauhassa ja ehkä hieman viisaampana keskittyä analyysiin.
  • Jos jostain syystä on päässyt opiskeluaikansa loppuun saakka opettelematta oikeinkirjoitusta ja lähdeviittausten ja -luettelon tekemistä, on sen aika pro gradua tehdessä. Tylsäähän se on. Omalta tiedekunnalta saa lähdeviittausohjeet. Kirjoitusvirheitä sattuu kaikille, kun kirjoittaa liki 100 sivua. Oikoluetuta työ toisella, tai tarkista se itse rauhassa monta kertaa. Jos riesana on lukihäiriö, kannattaa maksaa esimerkiksi viinipullolla kielenhuollon osaavalle kaverille.
  • Ole armollinen itsellesi. Aika imelää, mutta totta. Pro gradu ei ole koko elämä sillä hetkellä, eikä se määritä koko loppuelämää. Yllättävää!

Kyllä, mietin monta kertaa mielessäni, miltä tuntuisi, jos siirtäisi kaikki graduversiot roskakoriin, poistaisi varmuuskopiot, tuhoaisi sähköpostitallenteet ja siivoaisi lopulta roskakorin. Mutta aina vain jatkoin kirjoittamista. Ei kai sisäänpääsyurakkaa tehty siksi, ettei koskaan valmistuisi?

Tähän päättyvät muuten blogin opiskeluaiheet, elleivät opinnot joskus satu jatkumaan tavalla tai toisella. Saa toki kysyä, jos jokin mietityttää.

Miten omat kirjoitusurakkasi yleensä etenevät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa