Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastauksia unelmista, arvoista, kirjoista ja yhteiskunnasta + arvonnan voittaja

Suuri kiitos mielenkiintoisista kysymyksistä. Niihin saatte vastaukset nyt, kuten myös arvonnan voittajaan. Kysymysten perusteella blogiani lukevat samanhenkiset ihmiset, mikä lämmittää mieltäni kovasti.
DSC_0607Arvot ja ajatukset

Missä maissa olet käynyt ja minne haluaisit matkustaa?

Olen käynyt Pohjoismaissa Norjaa lukuun ottamatta, Saksassa, Portugalissa, Kyproksella, Kiinassa ja Vietnamissa. En siis itse asiassa ole matkustanut kovin paljon, vaikka Aasiassa olenkin viettänyt yhteensä 2,5 kuukautta.

Minne seuraavaksi? En tiedä. Jos lakkaan ajattelemasta realiteettejä ja turvallisuutta, olisi hienoa päästä käymään kaikissa maanosisssa. Tosielämän mahdollisuudet huomioiden kiinnostavia matkakohteita ovat kaikki Keski-Euroopan maat, joissa olisi ihana viettää kaupunkiloma hyvässä seurassa ja Aasiasta Japani ja Etelä-Korea.

Haluaisin, että kertoisit eniten elämääsi vaikuttaneista ihmisistä ja mistä unelmoit.

Elämääni on vaikuttanut hyvin paljon äitini. Hän ei ole pakkosyöttänyt ajatuksiaan minulle, mutta huomaan perineeni paljon häneltä niin arvoja kuin vaikkapa poliittisia näkemyksiä. Hän on lempein ja tulisieluisin ihminen, jonka tiedän.

Olen myös miettinyt opettajien vaikutusta elämääni. Kun olen kuullut kauhutarinoita inhottavista opettajista, voin olla vain kiitollinen siitä, että minulla on ollut aivan uskomattoman hyvät opettajat alakouluusta lukioon saakka. He jaksoivat aina uskoa minuun, kannustaa ja räätälöidä tarvittaessa tehtäviä tarjotakseen mahdollisuuksia kehittyä. Osan kanssa pidän yhteyttä edelleen.

Unelmoin siitä, että saisin joka sentin elannostani kirjoittamisella. Siitä, että minulle urkenisi ura viestintätoimistosta. Siitä, että kustantamo julkaisisi kirjani. Siitä, että uskoisin itseeni niin paljon, että kaikki muutkin uskoisivat.

Mitä asioita arvostat toisessa ihmisessä?

Oikeudenmukaisuutta, huumorintajua, empatiakykyä, älykkyyttä, avuliaisuutta, verbaalista lahjakkuutta ja keskustelutaitoja.

Mitkä ovat sinulle tärkeitä arvoja?

Ekologisuus, vastuullisuus, yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus ja  suoraselkäisyys.

Mikä on sinulle tärkeintä elämässäsi?

Jos jätän vastauksen ulkopuolelle läheiseni, on pakko nostaa esiin terveys. On pysäyttävää ajatella, ettei se ole itsestäänselvyys. Vaikkei minulla ole sairauksia nyt, ei ole pois suljettua, etteikö niitä tulisi myöhemmin. Siksi pyrin syömään mielestäni oikein ja yritän lisätä liikuntaa koko ajan. Kamalinta on se, ettei kaikkeen voi itse edes vaikuttaa.

Politiikka ja yhteiskunta

Mitä mieltä olet nykyisestä poliittisesta järjestelmästä? Oletko tyytyväinen siihen vai kaipaatko se uudistusta? Jos kaipaa uudistusta – miten uudistaisit sitä?

Olen ottanut linjakseni olla sekaantumatta politiikkaan, mutta ei se oikein taida olla mahdollista ainakaan ihan kokonaan, sillä kytkeytyväthän monet mielipiteenikin politiikkaan.

Vaalit olivatkin sopivasti arvonnan aikana, joten voin nyt niihin peilaten vastata tähän kysymykseen ainakin osin. En ota kantaa poliittiseen järjestelmään huomioiden kaikkia sen käsittämiä osia, mutta yleisesti totean, että toivoisin, ettei Suomea johdettaisi kuin elinkeinoelämän yritystä. Toivoisin, että Suomessa näkyisivät vihreät arvot puolueesta riippumatta ja että maata voisi aidosti kutsua hyvinvointivaltioksi. Järjestelmäuudistuksia en lähde visioimaan. Sopivan poliittinen vastaus!

Mitä mieltä olet ilmastonmuutoksesta ja siitä miten ihmisten tulisi toimia?

Se on tosiasia, ja nyt olemme erittäin huolestuttavassa pisteessä. Erästä vaalislogania lainatakseni olemme ensimmäiset, jotka näkevät sen vaikutukset ja viimeiset, jotka sen voi pysäyttää.

En lähde tekemään suuria linjauksia, sillä niistä pitää päättää valtioelimissä, mutta toivoisin, että jokainen tekisi osansa. Suosimalla ekologista ruokaa, kasvisruokaa, lähituotantoa ja satokauden tuotteita pääsee jo pitkälle. Jokaisen pitäisi myös ottaa kierrättäminen osaksi arkeaan ja lajitella kaikki jätteet. Taloyhtiöiden pitäisi ottaa asiassa vastuuta ja tarjota asukkaille laajat mahdollisuudet kierrättää vähintään metalli, lasi, muovi, paperi, kartonki ja biojäte. Ja tietysti se valitettava sekäjäte, jonka määrä pitäisi olla mitätön.

Viimeiseksi toivoisin, että ihmiset kiinnittäisivät huomionsa siihen, millä liikkuvat paikasta toiseen. Turhasta autoilusta olisi hyvä luopua ja lentomatkustamista pitäisi vähentää.

Kirjallisuus ja taide

Kaikki kirjallisuuteen liittyvä ja kirjaesittelyt: lempikirjat ja -kirjailijat, mitä luit viimeksi, mitä nyt, mitä seuraavaksi, kiinnostavat uutuudet jne.

Lempikirjojani ovat Ranya El Ramlyn (nyk. Paasonen) Auringon asema, Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt, Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja Paolo Coelhon Veronica päättää kuolla. Pidän myös kepeistä dekkareista, ja viihteeksi luenkin Outi Pakkasta, jonka tuotannon olen tosin jo kertaalleen lukenut. Urbaaniympäristö ja arki kiinnostavat minua.

Olen lukenut viime aikoina hävettävän vähän. Viimeisin lukemani kirja on Lauri Silvanderin ja Miika Viljakaisen Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta. Kirjakaapissani odottaa hirveä määrä luettavaa, joista eniten odotan Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -teosta.

Oletko lukenut kirjaa, artikkelia tai muuta, joka olisi jättänyt pysyvän vaikutuksen sinuun ihmisenä?

Ensimmäisenä haluan mainita tieteelliset artikkelit, joita luin varmasti satoja opiskeluaikanani. Eniten maailmankuvaani ja käsitystä ihmisyydestä laajensivat sukupuolentutkimuksen artikkelit kokonaisuudessaan.

Lempikirjoistani nostan esiin El Ramlyn Auringon aseman, joka teki minulle lopullisesti selväksi sen, että haluan kirjoittamisesta ammatin. El Ramlyn esikoisteos on pysähtynyt ja aivan valtavan kaunis kuvaus perheestä ja kulttuurieroista. Juuri samanlaista pysähtynyttä, pysähtymään saavaa ja hiljaisia huomioita tekevää tekstiä haluan itsekin tuottaa.

Kuvanveisto, maalaus, tanssi, soittaminen vai laulu?

Pakko valita maalaaminen. Olen parhaimmillani piirtäessä, mutta maalaus tulee hyvänä kakkosena. Joskus haaveilin kuvataiteilijan ammatista, mutta valitsin toisin, sillä olen paljon parempi kirjoittaja kuin taiteilija. Yhtäkään soitinta en osaa soittaa enkä toivo, että kukaan joutuu kuuntelemaan laulamistani. Tanssi puolestaan on minulle ainoastaan kuntoilumuoto enkä oikein osaa ilmaista itseäni sen avulla.

Arvonnan voitti nimimerkki Minttu47. Hänelle on lähetetty sähköpostia. Arvonta suoritettiin todistajien läsnä ollessa virallisesta arvontamyssystä.

Jäikö jokin mietityttämään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10 syytä, miksi vanheneminen on ihanaa

Täytän ensi kuussa vuosia, ja se on ihanaa! Rakastan vanhenemista, ja voisin kai sanoa, etten edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa. Siksi kerron 10 hyvää asiaa ikääntymisestä.
DSC_0598Uskottavuus kasvaa ja ikää kuvaava numero näyttää paremmalta. Olen toistuvasti kohdannut niin työelämässä kuin arkielämässä ennakkoluuloja ikäni vuoksi, ja on tuntunut siltä, ettei minua oteta vakavasti. Yhdessä työhaastattelussa taivasteltiin kolme vuotta sitten tovi sitä, että olen 24-vuotias. Eikä siis hyvällä tavalla. Tytöttely on ollut monessa hommassa arkipäivää ja oma paikka on täytynyt todella lunastaa. Nyt, kun iän voi matemaattisin säännöin pyöristää kolmeenkymppiin, on elämä taas asteen helpompaa. Vielä, kun ikänumeroon saisi kolmosen eteen!

Mieli jalostuu ja rohkeus kasvaa. En väitä, että ihminen kasvaa henkisesti automaattisesti, kun ikää tulee lisää, mutta jotainhan on pakko tapahtua vaikka väkisin. Jos on elämänkokemusta, on oltava edes vähän viisautta. Huomaan jo nyt, että mustavalkoisuus on muuttunut selvästi harmaan sävyiksi ja uskallan tulkita niitä tarkemmin. Ehdottomuus saa selkäkarvani – jos niitä siis olisi – pystyyn. Toivoisin, että ikä toisi kaikille lempeyttä, ymmärrystä ja joustavuutta.

Itseään uskaltaa huomioida paremmin. En vieläkään osaa kunnolla kertoa, mikä minua vaivaa ja käännän edelleen toisenkin poskeni, sillä olen äärimmäisen miellyttämisenhaluinen. Sentään tiedostan sen, joten olen päässyt vähän eteenpäin. Uskallan kieltäytyä ja ajatella itseäni. Mietin usein vapaapäiväni alkaessa, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi. Eikö kuulostanutkin pelottavan paljon mietelausekortilta?

Liikuntaa on harrastettava väkisin ja terveyttä muistaa vaalia paremmin. Isäni pitäessä verenpainepäiväkirjaa olen myös alkanut miettiä fyysistä terveyttäni. Meillä on liki 32 vuotta ikäeroa, joten en usko olevani samassa jamassa, mutten voi paeta sitä tosiasiaa, että minunkin kehoni vanhenee. Esimerkiksi laihduttaminen oli kaksikymppisenä paljon helpompaa, ja toisinaan aamuisin minulla on silmäpussit. Polvet saattavat olla kipeät, ja lenkille on lähdettävä siksi, että se on yksinkertaisesti terveellistä.

Kutsuja merkkipäiväjuhliin tulee useammin. Rakastan juhlia! Ikä tuo mukanaan paljon ihania juhlia: polttareita, häitä, babyshowereita ja syntymäpäiviä. Vielä on edessä monet kolmikymppiset ja sen jälkeen voikin valmistautua jo ensimmäiseen nelikymppiskierrokseen.

Vanhoista jutuista riittää keskusteltavaa. Jo tässä iässä on mahdollista jauhaa menneistä, enkä uskalla edes ajatella, minkälaisella toistolla ikimuistoisista illoista lätistään, kun muisti alkaa pettää ja katetripissapussi heilua rollaattorin kyljessä, kuten talomme ohi kävelevällä miehellä.

Elämä on hyvällä tavalla tasaista. Inhoan tunnetusti muutoksia, joten on ihana ajatella, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän muutoksia on. Se voi toisaalta olla huonokin juttu. Tuleeko elämästä pannukakku, jos tyytyy siihen, että on taikinan kerran kaatanut pellille?

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Minkälaisia ajatuksia iän karttuminen herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomen vanhin Alasti-klubi

Katselin työmatkalla lähiuimahallin päätyseinän kattavaa ikkunaa, jonka näkymän täyttivät sinisenä hehkuvat radat. Kaipasin uimista. Mutta sitten muistin, että ennen altaaseen pääsyä pitäisi taas kohdata alastomuus silmästä silmään, vaikka eihän se meille suomalaisille ole ennenkään ongelma ollut.
DSC_0513Tuntuu vähän syntiseltä ajatella alastomuutta uimahallissa, sillä senhän pitäisi olla luonnollista ja kohdentamalla huomion alastomuuteen siitä nimenomaan tekee erityistä, joidenkin mielestä jopa likaista. En ole tirkistelijä tai siveydensipuli, mutta uudelleen alkanut uintiharrastukseni on saanut minut pohtimaan paikkasidonnaisen alastomuuden sääntöjä.

Viimeksi uimahallissa käydessäni en tiennyt, mihin katsoa. En halua tuijottaa enkä olekaan kiinnostunut tirkistelemään muita, mutta on silti hankalaa puhua tuntemattomalle ja katsoa silmiin aivan vierasta ihmistä, joka seisoo edessäni ilkosiltaan. Jotkut jynssäävät itseään estoitta pesusienillä ja suorastaan tanssahtelevat suihkuhuoneen ja saunan välillä. En tiedä, ihailenko sellaista vapautta, mutta on kai hyvä, jos elämässä on yksi rajoite vähemmän.

En usko, että kanssauimareita kiinnostaa alaston vartaloni, mutten silti pysty olemaan vapautunut tai ajattelematta alastomuutta. En pysty kekkuloimaan vapautuneesti ilman rihman kiertämää tai estoitta ähkimään märkää uimapukua nahkealle iholleni suihkussa tissit heiluen ja takapuoli paistaen muille suihkuttelijoille. Siinä samassa pitäisi vielä smalltalkata vieraiden kanssa ja käydä syvällisiä keskusteluita kaverin kanssa. Että tässä me vain suihkuttelemme alasti ja juttelemme kuluneesta päivästä ja elämänkiemuroista niin kuin aina ennenkin – vain vaatteet puuttuvat. Ja sen pitäisi olla ihan luonnollista!

Onhan se luonnollista. Alastomuus on luonnollista, mutta yhtä lailla on täysin luonnollista, että alastomuus nolottaa. Ehkä ongelma on se, että alastomuus käsitetään muuten yksityiseksi ja piilotettavaksi, jolloin yhtäkkinen avoimuus ja paljaus hallissa tuntuu ahdistavalta. Suomalaisen ystävyyden pitäisi venyä rajoihin, jossa on aivan sama, onko päällä pilkkihaalari vai vain vaahdon jämät suihkugeelistä.

Ihmettelen myös alastomuuden hyväksynnän tilasidonnaisuutta. Ottaen huomioon kuinka paljon alastomuutta rajoitetaan, on erikoista, että uimahalleissa onkin yhtäkkiä täysin normaalia hipsiä ympäriinsä alasti. Puhumattakaan Helsingin Yrjönkadun uimahallista, jossa alastomuus on tuotu suihkutiloista uintiradoille, sillä hallissa voi alastonvuoroilla polskia aivan ilkosiltaan.

Kun oikein tarkasti ajattelee, tuntuu vähän hölmöltä, että ilman minkäänlaista ongelmaa olisi riisuuduttava tuntemattomien tai puolituttujen edessä luonnollisesti vain siksi, että ympärillä on kaakeloituja seiniä ja haisee kloori, mutta uimarannalla sama toiminta on itsensäpaljastelua. En siis missään nimessä kannusta ihmisiä viuhahtamaan, mutta en ymmärrä, miksi yhtäkkiä alastomuudesta tulee luonnollista, kun hiekkaranta vaihtuu kaakelikoppiin.

On tietysti ymmärrettävää, että uimahallien on tarkoitus palvella mahdollisimman suurta joukkoa, ja silloin ei todennäköisesti ole mahdollisuutta muuttaa käteviä ryhmätiloja yksityisyyttä vaaliviksi spa-osastoiksi. Kun kuitenkin ajattelee ihmisen oikeutta yksityisyyteensä, koettelevat joukkoalastomuustilat häveliäisyyden rajoja. Ei uimahalliin ole pakko mennä, mutta niin kauan kuin minishortsit kadulla ja paitojen alta paistavat nännit kohahduttavat, tuntuu oudolta, että uimahallissa pitäisikin osata olla luonnonlapsi siitä hetkestä, kun pyyhe lentää naulaan ja kalkkeutuneen suihkun hana aukeaa.

Pidätkö alastomuutta sallituissa joukkotiloissa luonnollisena? Pystytkö itse käyttäytymään täysin luonnollisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka sietää epätäydellisyyttä ja epäonnistumista kuvissa?

Aioin todeta heti aluksi, että rumuutta voi oppia sietämään, mutta ymmärsin varsin lyhyen pohdinnan jälkeen, ettei kärkäs ja itseironinen aloitus edes vastaisi tekstini sanomaa. Ei hyvän mielen itsensähyväksymisjuttua voi nimetä kurjasti! Ei siitäkään huolimatta, että kauneus todella on katsojan silmässä ja karmivalta näyttävä otos on yksinkertaisesti ruma.
DSC_0253

DSC_0235Tunsin aiemmin suurta itseinhoa katsoessani epäonnistuneita ja joskus myös onnistuneitakin kuvia itsestäni. Nyt, kun olen yrittänyt suostua enemmän kuvattavaksi blogini vuoksi, olen joutunut myös kohtaamaan kymmenet kiinni lurpsahtaneet silmät, pullean kaksoisleuan ja typerät asennot. Pahalta tuntuu, mutta ei auta muu kuin tottua.

Miten niin sanottua rumuutta kuvissa voi sitten oppia kestämään? Pakko myöntää, että epäonnistuneisiin kuviin oli helpompi suhtautua silloin, kun olin juuri saanut kehoni kuntoon ja olin erityisen tyytyväinen ulkonäkööni. Uskonkin, että huonot kuvat harmittavat siksi, että ne muistuttavat niin sanotusta epäonnistumisesta. Siitä, ettei hyvä vire pysynytkään yllä.

Toinen asia, jota joudun miettimään ja jonka kohtaan kuvia katsoessani, on ikäni. Kuva ei välttämättä ole epäonnistunut siksi, että ilmeeni olisi typerä, vaan siksi, että näytän usein itseäni paljon nuoremmalta, mikä toki on aivan totta. Valitettavasti koen sen kuitenkin syövän uskottavuuttani ja vaikeuttavan esimerkiksi CV-kuvan valintaa. Kovin tiukkapipoinen en ole ollut kuvia valitessa, mutta on silti mukavampaa julkaista kuvia, joissa kasvot vastaavat ikääni. Tytöttelyä kuulen muutenkin tarpeeksi elämässäni, joten kaipaa sitä enää kuvien perusteella.

Paras tapa käsitellä epäonnistuneita kuvia on siis niiden poistaminen sen jälkeen, kun on tuijottanut pärstäänsä tarpeeksi ja hyväksynyt tilanteen. Myöhemmin voi jo vähän naurattaa.

Miten suhtaudut epäonnistuneisiin kuviin? Pystyisitkö itse julkaisemaan niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lusikkani rahasoppaan

Olisitko valmis kertomaan, mitä palkkakuitissasi luki viimeksi? Kertoisitko, milloin viimeksi tili näytti nollaa? Haluaisitko vaihtaa työpaikkaa palkan vuoksi? Pystytkö säästämään? Osaatko sijoittaa? Olisi mahtavaa vastata kaikkiin näihin kysymyksiin avoimesti, mutta minua taitaa vaivata perisuomalainen häveliäisyys. Siitä huolimatta haluan puhua rahasta.
DSC_0450Pahempaa aloitusta mammonatekstille ei voisi olla kuin todeta ”rahan puhuttavan” tai ”rahasta puhuttavan”. Harmi vain, että tällä kertaa se on ihan totta. Suomalaisvaikuttajat ovat heränneet somessa rahakeskusteluun ja tarttuneet 10 suoraa kysymystä rahasta -juttuideaan, jonka sysäsi tiettävästi alkuun Sara Vanninen. Jos selaa aiheesta tehtyjä some-sisältöjä, huomaa, että niissä toistuu raha on tabu -mantra. Rahasta puhuminen ei kuulu suomalaisuuteen, kerrotaan. Olen ihan samaa mieltä, vaikka hieman epäselväksi on jäänyt, miksi se ei kuulu suomalaisuuteen. Ehkä siksi, että niin on aina ajateltu. Ehkä siksi, että rahasta puhuminen liitetään pröystäilyyn.

Arastelen tulojeni julkista kertomista, vaikka ystävien kesken keskustelemme paljon tienesteistä ja tiedän, mitä lähipiirini ansaitsee kuukaudessa. En siis oikeastaan ymmärrä, miksi en pysty olemaan raha-asiassa yhtä avoin kuin toivoisin. Ehkä pelkään. Pelkään, että siitä koituu jotakin negatiivista, vaikken edes osaa sanoa, mikä minua huolettaa. Kilpailu alallani on niin kova, etten halua luoda vääriä mielikuvia – siitäkään huolimatta, että palkka-avoimuus helpottaisi alalla työskentelyä ja työnsaantia, kun toiveet olisivat realistisia ja sekä työntekijää että työnantajaa tyydyttäviä. Toivon ajattelevani toisin, kunhan olen lukenut Julia Thurénin Kaikki rahasta – näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018), joka odottaa kirjakaapissani lukuvuoroa.

Tienaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, mikä on luonnollista, sillä olinhan opiskelija loppuvuoteen 2017 saakka. Olen tyytyväinen siihen, kuinka paljon ansaitsen, vaikka toisinaan ajattelen, että ajatustyöni ansaitsisi vielä muhkeamman potin. Välillä mietin myös sitä, kuinka samanpituisen ja -arvoisen koulutuksen suorittaneilla tuloerot voivat olla valtavat. Viestinnän ala ei ole kultakaivos, mutten valinnut journalistiikkaa tullakseni rikkaaksi. Valitsin sen tullakseni erinomaiseksi kirjoittajaksi. Tuloerot nakertavat vain silloin, kun näen pöyristyttävän palkka- tai palkkioehdotuksen. Se, että työstä ei makseta kunnolla, kertoo työntekijän aliarvioimisesta. Olen itse ottanut joissakin asioissa pahasti takkiini, mutta nykyään ajattelen, ettei työ tai tilapäisprojekti ole minua varten, jos siitä ei olla valmiita maksamaan aiheellista korvausta.

Vuosituloihini vaikuttavat ansiotyön lisäksi freelancerina tekemäni kirjoitustyöt, joista saan muutamia tuhansia vuodessa. Toistaiseksi niiden osuus ei ole kivunnut viisinumeroisiin summiin, mutta tänä vuonna olen jo lähellä sitä, mikä tuo kokopäiväisen työni kylkeen mukavat lisätulot. Ahertaminen palkitsee vasta jälkikäteen, kun projektit ovat ohi ja tilille tupsahtaa melkoinen summa kerralla. Järkeä on onneksi päässä niin paljon, että käytän pennoseni viisaasti.

Tarkkojen palkkasummien sijaan puhun mielelläni rahan kuluttamisesta ja esimerkiksi viikkobudjetistani, josta kirjoittamani juttu herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Kenties nimenomaan siksi, ettei rahan kuluttamisestakaan puhuta avoimesti. Toinen syy lienee luonnollinen uteliaisuus. On mielenkiintoista nähdä, mitä muut ostavat ja mihin rahansa käyttävät, ja siksi myös Prisman Hihna 247 -lähetykset ovat vanginneet yleisön. Rahan kuluttamisesta kertovassa jutussa en kuitenkaan ole kertonut viikkoni todellisia kuluja, kuten vaikkapa laskujen maksuun meneviä varoja, sillä koen, etteivät maksamani laskujen summat kuulu nettiin. Muutoin olen ollut rehellinen ja raportoinut ostokseni sentilleen. Kuluvalla viikolla seuraan jälleen rahankäyttöäni, josta kirjoitan ensi viikolla.

Se, että rahasta ei puhuta avoimesti, vaikuttaa elämässäni eniten palkkaneuvotteluihin. Viestinnän alan työpaikkailmoituksissa pyydetään yleensä kertomaan palkkatoive, sillä harvemmin palkkaus noudattaa minkään alan työehtosopimusta. Täytyy myöntää, että olin aluksi täysin pihalla siitä, mitä voin pyytää. Pyyntöni eivät ole koskaan olleet epärealistisia, mutta aluksi en tiennyt, liikunko edes oikeassa mittakaavassa. Muutaman työhaastattelun jälkeen tiedän, mitä pyydän ja että toiveeni sijoittuu oikeaan luokkaan.

Toivomaani palkka-avoimuutta ei tietenkään edistä se, etten itse pysty puhumaan julkisesti tuloistani – ainakaan internetissä. Vaikka tiedän, että järkevä netti- ja some-käyttäytyminen harvemmin johtaa katastrofiin, koen parhaimmakseni olla hiljaa yksityiskohdista. Yksittäisen ihmisen verotietojen tarkastelua hedelmällisempää olisi julkaista anonyymisti ja selkeästi ammattien palkkaustietoja. Ei mitään keskipalkkoja, joissa kokeneiden johtajien megatulot sekoittuvat muurahaisten masseihin, vaan rehellisiä tietoja summista, joilla tehtäviin on palkattu ihmisiä.

Jos kaipaisin lihavaa tilipussia, olisin varmasti valinnut toisin vuonna 2012, kun hain opintoihini. Olisin valinnut lääketieteen tai kauppatieteen, ja havainnut sitten, etten pysty työskentelemään hoitoalalla enkä jaksa vääntää kansainvälisistä sopimuksista pukumiesten kanssa. Olisin lopettanut opintoni ja lannistunut. Mahtavien tulojen sijaan haaveilen siitä, että käytän myös tulevaisuudessa varani hyvin. Säästän, ehkä opin joskus sijoittamaan ja uskallan joskus heittäytyä tyhjään. Tyhjään, jossa minua kannattelevat vain omat sanani, jotka sitten joskus tuottavat rahaa.

Pystytkö puhumaan avoimesti rahasta? Missä menee yksityisyyden rajasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vehkeitä joka lähtöön – maailmani mullistaneet tuotteet

En haluaisi kannustaa ketään kuluttamaan, vaikka enhän minä voi muita moralisoida turhan ostamisesta, sillä hyppään toisinaan itsekin kulutushuumaan. Nykyään tosin teen huomattavasti enemmän harkittuja ostopäätöksiä kuin ennen. Siksi oikeasti tarpeeseen tulevat, hyvinvointia ja muiden tuotteiden käyttöikää parantavat löydöt ilahduttavat erityisen paljon.
DSC_0356Katsoin itseäni peilistä ja ihmettelin samalla pahanhajuista hengitystä. En polta tupakkaa, lintsaa hammaspesusta tai elä muutenkaan epäterveellisesti, ja silti suussani oli maistunut jo päiviä keitetty rotta. Avasin suuni ja työnsin kieleni niin pitkälle kuin pystyin. Järkytyin omituisen karstan määrästä sen verran pahasti, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa selvittää, onko olemassa kielenpuhdistukseen tarkoitettua ainetta.

Jostakin syystä olin ajatellut, että kieli puhdistetaan sille tarkoitetulla liuoksella, mutta nopea nettiselvitys paljasti, että toimenpiteeseen on olemassa tietynlainen väline. Kävin siis poimimassa apteekista Jordanin valmistaman kielenpuhdistajan, joka ei tylsän muovisen ulkonäkönsä vuoksi herättänyt paljon toivoa. Ei, vaikka tuotekuvaus lupasi, että vehkeen erityisen tehokkaat nystyrät keräisivät kuonan pois. Lupaus todella piti, sillä kieleni on viikon käytön jälkeen lähes täysin puhdas, ja jokaisella puhdistuskerralla näkee selvästi, kuinka muovinystyrät kaapivat likaa pois. Kuinka nautinnollista!

Onnistuneesta kielitapauksesta innostuneena kokeilin myös MayBeautyn Incredible Pore Maskia, jonka ominaisuudet jo nimensä puolesta kuulostavat liioittelulta, mutta sain huomata, että voittoputkeni tuotetestailussa jatkui. Ihohuokoseni pienenivät ja puhdistuivat oikeasti. Kaikkien katteettomien lupausten viidakossa on upeaa huomata, että joskus saa sitä, mitä tilaa. Erinomainen tuuri kävi myös Lumenen Lähde-seerumin suhteen, sillä sekin tekee, mitä lupaa: kosteuttaa tehokkaasti. Käytän sitä jopa kyynärpäihin, vaikka seerumi on tarkoitettu kasvoille. Kumpaakaan tuotetta ei ole testattu eläimillä, mutta luonnonkosmetiikkaa ne eivät ole.

Kun jostakin asiasta innostun, haluaisin koko maailman huomaavan tuotteen mahtavuuden. Uusin ihastukseni on nypynpoistaja, jonka oikeaa nimeä sain hetken selvittää Clas Ohlsonilla. Nukan kankaasta poistavaa ihmelaitetta kutsutaan myös nukan poistajaksi, nukan puhdistajaksi ja nukan kerääjäksi. Sijoitin paristokäyttöiseen vempeleeseen 13 euroa, ja samana iltana sain vielä täysin puhtaat ja uudenveroiset kangaspöksyt ja säihkyvän sohvan.

Kun kieli, kasvot ja kangastavarat ovat kunnossa, on aikaa myös urheilulle. Eikö kuulostanut hyvältä mainoslauseelta, jossa ei vain ole mitään järkeä? Joka tapauksessa mahtavien tuotelöytöjen lomassa ehdin viikon aikana myös uimahalliin, jonka kloorivesi saa jo valmiiksi naavalta tuntuvat hiukseni kähertymään takkuun ja kuivumaan kasaan. Ensimmäistä kertaa koskaan uimalakki alkaa vaikuttaa hyvältä potentiaaliselta ostopäätökseltä. Vaikka ulkonäkö ei minua aivan valtavasti kiinnosta, tuntuu kumisen myssyn päähän vetäminen kiusalliselta uimahallin armottoman valaistuksen ja peilien viedessä viimeisetkin hehkeyden rippeet.

Mikä on paras viimeaikainen tuotelöytösi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa