Tarkemmin ajateltuna

Kun tarkemmin ajattelee, ei moni ärsytyksen aihe olekaan niin järisyttävä kuin alun perin oli ajatellut. Kaikesta sitä jaksaakin antaa hermojen kiristyä päivän aikana, vaikka voisi vain hymyillä, koska kuulemma hymy voi pelastaa jonkun päivän. Minun päiväni pelastaisi se, ettei ärsytystä kokisi, mutta se kai kuuluu elämään.egg-583163_960_720Kuva: Pixabay

Hevimusiikki. Raskas musiikki. Kuka ihan oikeasti haluaa kuluttaa päivänsä kuuntelemalla örinää? Oikein tunnen, kuinka hermojani alkaa kiristää mörköräminä. Minulle ei kuulu se, mitä ihmiset kuuntelevat yksin ollessaan, mutta julkisilla tai puolijulkisilla paikoilla ihmettelen suuresti, miten joku voi oikeasti valita taustamusiikiksi korvia raastavan rämpytyksen. Se ei tuo energiaa, ainoastaan pahaa mieltä ja korvaverestystä. Saatan olla ääniyliherkkä, mutta kovat ja karkeat äänet saavat minut todella kärttyiseksi. Hissimusiikki kunniaan!

Urheilutapahtumat. Meidän kotonamme asuu urheiluharrastaja, ja se on tietysti ihan okei. Nytkin olohuoneestamme kantautuu melko rasittava futisselostus, mutta se ei ole minulta pois. En kuitenkaan ihan ymmärrä sitä, miksi ihmiset jaksavat innostua urheilutapahtumista. En voi olla ajattelematta leipää ja sirkushuveja. Toisaalta ymmärrän myös, että ihmisellä on tarve luokitella asioita ja siten tietää, kuka on paras, mutta en silti ole varma, onko minkäänlaisissa urheiluturnauksissa mitään järkeä. Kun Suomi voitti MM-kultaa vuonna 2011, laitoin sinikeltaisen Ruotsi-hupparin päälle. Ihan vain protestiksi koko huumalle. Aika kyynistä, mutta en näe touhussa edes viihdearvoa.

Puhelinkävely. Nimensä mukaan se viittaa siihen, että kävelyllä ollaan erittäin kiihkeästi puhelimen kanssa. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät huomioi liikennettä, vaan räpläävät luuriaan herkeämättä. Itsehän en ole sen parempi, sillä on hirvittävän rentouttavaa höpistä Instagramin (@annakatariinam) tarinavideoon samalla, kun taapertaa kotiin. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hölötän puhelimelleni puistoalueilla ja kävelyteillä, ettei kenenkään pyöräilijäpolon päivä mene pilalle. Niin kuin aika usein oma päiväni menee päin prinkkalaa samassa tilanteessa satulan päällä.

Hassut konseptit. Kuulostaa aika tylsältä, mutta hauskat, ainakin mukahauskat, konseptit saavat minut raivostumaan. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin väkisin nauraminen ja tyhjän nauraminen. Luin tänään lehdestä Shitty Dinner -konseptista, jossa laadukkaan menun ympärille rakennetaan show suoraan sanottuna paskasta asiakaspalvelusta. Minun mielestäni se oli aluksi ihan typerä idea, mutta sitten tajusin, kuinka paljon se minua naurattaisikaan. Ihan loistava pikkujouluidea! Ihmiset ovat oikeasti todella ihmeellisiä.

Tällaisen äärimmäisen raskaan arkiviikon ja sen vakavien ärsyyntymistilanteiden jälkeen tulen kuitenkin aina siihen samaan lopputulokseen kuin aina ennenkin. On meillä asiat aika hyvin. En silti malta olla jo maalamatta kauhukuvia siitä, kun viikonloppuna hyppäämme junaan, vaihdamme jossakin Seinäjoen tienoilla bussiin, sukuloimme ja yövymme hotellissa, joka viimeksi palveli meitä melko kurjasti. Täytynee ottaa S-etukortti mukaan. Siitä tuli viimeksi riitaa hotellin tiskillä.

Mistä sinä ärsyynnyit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon puheenaiheet bikineistä päihteisiin

Kulunut viikko on ollut uutisiltaan erinomainen, sillä kyytiä ovat saaneet niin paikallispoliitikot kuin lifestyle-palstojen tähdet.
agreement-2548138_960_720Kuva: Pixabay

Ihmisroskat
Ei mennyt ihan putkeen – eikä roskiin. Oululaiskaupunginvaltuutettu ja Pihlajalinnan entinen alueellinen toimitusjohtaja Riikka Moilanen totesi kaupungin jäteongelmaan liittyvässä keskustelussa, että pitäisi miettiä myös, mitä katujen ihmisroskalle, laitapuolenkulkijoille ja päihteiden käyttäjille, tehdään. Sanotaanko niin, että ihminen voi ajatella, mitä haluaa, mutta itse en uskaltaisi möläytellä oikein mitään, jos olisin yhtä korkeassa asemassa kuin ihmisroskista huolestunut Moilanen. Kommentista tuli paha olo. Onko päätöksenteko aivan väärissä ja ennen kaikkea kylmissä käsissä?

Stop alusvaatekuville
Missifinalisti Emilia Anttikoski ilmoitti kieltäytyvänsä alusvaatekuvauksista kiertueella, sillä hän ei esiinny kuvissa vaatteissa, joissa ei muutenkaan kulkisi julkisesti. Niinpä hän oli alusvaatekuvauksissa pukeutunut yömekkoon ja -kimonoon. Bikinien suhteen ongelmaa ei ole; ne päällä ollaan rannallakin. Olen sitä mieltä, että missi-instituutio vaatii ryhtiliikettä ja on hienoa, että joku ihminen seisoo arvojensa takana, mutten silti ihan ymmärrä, miksi koko leikkiin lähtee, jos alusvaatteet kauhistuttavat. Jos kyse ei ole läpinäkyvistä alusvaatteista, on ero bikineihin mitätön. Instituution puhdistaminen lähtee muista arvoista kuin alusvaatekielteisyydestä.

Tanskalaisprinsessa Suomessa
Tanskan kruununprinsessa Mary saapui Suomen-vierailulle kotimaamme ja Tanskan satavuotisen diplomaattisuhteen kunniaksi. Vau, mikä juhlan aihe! Itse suunnittelen Halloween-bileitä, jotka taatusti kalpenevat Maryn kekkereiden rinnalla. Eniten minua kuitenkin mietityttää kuninkaallisten ihannointi. Ymmärrän sen, että he ovat maansa brändin edustajia, kansakunnan keulakuvia, mutta silti tuntuu hölmöltä, että päivän suurimmat uutiset kertovat siitä, kuinka pelkällä etunimellä esiteltävä prinsessa on saapunut Suomeen ja pukeutunut tietyllä tavalla.

Tosi-tv-ohjelmien rakkauskiemurat
Mitä minä sanoin! Kirjoitin viikko sitten tosi-tv-rakkausohjelmista, ja nyt kun Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvässä vauhdissa, ei viihdeuutisista puutu sisältöä. Ensitreffit-Heikki on liian jäyhä ja nirso, ja Maajussille morsianMauno ja kesken kaiken pudotettu puolisoehdokas Kirsi jakavat muuten vain mielipiteitä. Vauva.fi:n keskustelupalstalla on kymmeniä sivuja jutustelua kummastakin sarjasta. Myönnän siis, että olen lukenut näitä keskusteluita, vaikka onhan se huvittavaa, että ihmiset jaksavat puhua tuntemattomista tallaajista kymmeniä, jopa satoja sivuja. Kai tavallisuus ja arkidraama kiehtovat.

Laura Voutilaisen metelöinti
Tämä case on oma suosikkini. Laulaja ja musikaalitähti Laura Voutilaisen asunnosta on Seiska-lehden mukaan kuulunut metelöintiä. Lehden mukaan asunnosta on kuulunut kolinaa, ja kyseessä on ollut hirvittävä rakkausriita Hovimuusikko-Ilkan kanssa. Olisi ihan kamalaa, jos meidän naapurimme raportoisivat jokaisesta meiltä kuuluvasta rasahduksesta. Ei se tosin olisi mahdollista, koska emme taida olla yhtä tulisieluisia kuin Laura ja Ilkka. Tyydymme kuuntelemaan sitä lauramaista möykkää yläkerrastamme.

Mikä uutinen puhutteli sinua tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paras arki ilman puhelinta vai sen läpi?

Oikein huvittaa ajatella some-historiaani. Aluksi minua ei huvittaneet ollenkaan älypuhelimet eikä liiemmin sosiaalinen media. Nyt joudun tappelemaan lenkillä itseni kanssa siitä, nautiskelisinko hiljaisuudesta maisemia katsellen vai päivittäisinkö hetket Instagramin tarinaan.
DSC_0131.JPGSunnuntai oli täydellinen lenkkipäivä. Aurinko paistoi esteettömästi vielä kuuden maissa iltapäivällä heijastaen säteet kauniisti järvelle, josta pikkuruinen majakka tervehti sillalla kulkevia lenkkeilijöitä. Minä hipsin pitkin puolivalmista, lähellemme kohoavaa asuinaluetta, väistelin pyöriä ja yritin pysyä reitillä rakennustyömaalta näyttävillä kaduilla. Kiipesin kukkulalle, jolla en ollut koskaan käynyt. Oloni oli innostunut ja levollinen. Mutta puhelin täytyi kaivaa esiin ja sillä kuvata maisemat joka kulmasta, jopa kadulle pudonneet punaiset lehdet. Lärpätin aiheesta vielä muutaman minivideon verran someen. Se siitä mindfulness-lenkistä.

Minusta on vaivihkaa tullut aktiivinen Instagramin käyttäjä. Se, joka näkee pienetkin arjen askareet Instagramin tarinatoiminnon läpi. En koskaan voisi alkaa tehdä YouTube-videoita, ja siksi olen hämmentynyt siitä, kuinka paljon pidän Instagramin minivideoista. Tänään jolkotin läpi vanhojen kotikulmieni puhelin kädessä ja höpötin, mitä mieleeni tuli. Kuvasin jopa yhden vanhan lukioni nojatuoleista, sillä se herätti paljon muistoja. Menin kahvilaan, ikuistin vitriinit ja ateriani. Siitäkin huolimatta, että olisin voinut vain nauttia syksystä ja katsella ohi kulkevia ihmisiä.

Olin vakaasti päättänyt elää ilman älypuhelinta. Päätös petti jo vuonna 2012, kun tajusin, ettei yliopistoelämä oikein suju ilman taskussa kulkevaa tietoa. Sosiaalisessa mediassa ja etenkin Instagramissa olin aluksi varovainen, ja kesti pitkään, että otin edes kuvapuolen haltuuni, videotarinoista puhumattakaan. Maailma on muuttunut ihan hirveästi lyhyessä ajassa, sillä vielä kuusi vuotta sitten en voinut edes kuvitella, että joku voisi olla some-ammattilainen.

Välillä tuntuu siltä, että sosiaalisen median käyttöä demonisoidaan ihan tarpeettomasti. Niin teen itsekin miettimällä omia rajoituksiani ja tekemällä ongelman lenkki-instailusta, vaikken todellisuudessa ole ongelmakäyttäjä. En ole edes pahimmasta päästä mitä tulee puhelinräpläilijöihin. Minun rajani menee siinä, että toisen puhuessa ei näpelöidä kännykkää ja mumista vastauksesti jotakin. Yhtä raivostuttavaa tosin on se, jos viestiin vastaamisesta kesken keskustelun loukkaannutaan. Joskus on pakko olla nopeasti tavoitettavissa.

Onko some siis todellisuudessa häirinnyt arkeani? Ei sentään, vaikka toivoisin pystyväni viettämään enemmän aikaa ilman puhelinta. Pelkään sitä, että elämä valuu ohi, jos katselen sitä kännykän kameran läpi, ja samaan aikaan olen myös huolissani siitä, että arjen hetket jäävät tallentamatta, jos en kulje puhelin kädessä. Tänään kauppareissulla otin kuvan KlapiKokin salaatinkastikkeesta, koska minua kiinnosti, kuka ihme on KlapiKokki. Ajattelin kysyä sitä Instagramin tarinassa muilta. Hylkäsin kuitenkin kuvan ennen julkaisemista, sillä yhtäkkiä tuntui niin typerältä seisoa sateesta litimärkänä lähikaupan kastikehyllyllä kuvaamassa purnukkaa, jota en kuitenkaan koskaan ostaisi. Ryhdistäydyin, palautin mieleeni kauppalistan ja hoidin ostokseni loppuun kännykkää vilkuilematta. Kyllä ostosreissu täytyy pystyä suorittamaan ilman somettamista.

Haluaisin kuitenkin olla yhtä aikaa se, joka ennättää ikuistaa tavallisen kiehtovaa arkea Instagramiin ja se, joka osaa heittää luurin sohvan väliin muulloinkin kuin pakollisen some-lakon aikana. Haluaisin olla vapaa koko asian ajattelusta.

Videotarinoitani voi seurata Instagramissa @annakatariinam.

Miten sinä käytät somea? Koetko sitä koskaan ongelmaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Televisio ja rakkauden lahja

Ihmiskunta on etsinyt rakkautta koko olemassaolonsa ajan. Ensin se tapahtui luonnossa, sitten maalla ja kaupungeissa ja lopulta netissä, televisiossa ja puhelinsovelluksissa. Alkava syksy tuo televisioon jälleen kaksi uutta kautta tutuista tosi-tv-rakkausohjelmista, jossa jo kauan sitten alkanut etsintä jatkuu.
maajussi-kansi-dataKuva: Maajussille morsian / MTV3

Viime viikon maanantaina Vappu Pimiä toimitti eri puolilla Suomea asuville maajusseille morsianehdokkaiden rustaamat kirjeet Maajussille morsian -ohjelmassa. Vaihtuva maajussijoukko otti kirjeet vastaan jo yhdennentoista kerran, mikä tarkoittaa sitä, että katsojat ovat seuranneet maalaisrakkauden kipinöitä jo yli 10 vuoden ajan. Paperille vuodatettuja esittelyitä ja alkuihastumisia pidemmälle katsojat pääsevät tänään, kun sokkoavioliiton ihmeisiin perustuva Ensitreffit alttarilla alkaa viidennen kauden jaksoin. Sarjan kolme paria ovat avioituneet jo keväällä, ja koko syksy seurataan tuntemattomien ihmisten avioliiton ensi askeleita.

Parisuhteeseen perustuvat televisiosarjat ovat vähän niin kuin deittisovellukset tai -palstat: arkipäiväisiä eikä yhtään niin noloja kuin aikoinaan. Itse asiassa television rakkausohjelmiin on osallistunut jo niin hirvittävä määrä porukkaa 2000-luvulla, että lähes jokainen tuntee jonkun osallistuneen, ainakin teoriassa. Aina, kun televisioon on saapunut uusi rakastumiseen tähtäävä formaatti, on sitä kuitenkin ympäröinyt jonkinasteinen kummastelu tai jopa kohu. Maajussille morsian formaattina ei muistini mukaan aiheuttanut suurta paheksuntaa alkaessaan vuonna 2006, mutta se tarjosi katsojille ensimmäisen kerran lähemmän kosketuksen treffisarjan rakkauden etsijöihin, sillä aiemmin oli katseltu esimerkiksi Videotreffejä ja Napakymppiä, joissa aikaa oli muutama minuutti ja onnistumisprosentti sangen huono.

Hyvää tuulta hyvällä maulla

Ensitreffit alttarilla alkoi vuonna 2015 ja joutui myrskynsilmään jo ensimmäisistä uutisista lähtien. Uskottiin, että sarja romuttaa avioliittoinstituution ja aiheuttaa kirkosta eroamisboomin. No, sen aiheutti jo aiemmin jokin ihan muu: yksi tekijä politiikasta. Kaikki on tänä päivänä itse asiassa aika hyvin. Avioliittoja solmitaan edelleen ja samoin tapahtuu myös eroja entiseen tahtiin. Mikä parasta, katsojat ovat tottuneet ja ottaneet Ensitreffit alttarilla omakseen sarjan saaman suosion perusteella.

Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvällä maulla tehtyjä hyväntuulisia ohjelmia, joissa molemmissa on mielestäni kyse vilpittömästä ajatuksesta löytää rakkautta janoavalle, asiaan sitoutuneelle osallistujalle kumppani. Kauniista tarkoitusperistä huolimatta en ihan ymmärrä, miksi rakkaussarjoja esitetään televisiossa ihan valtavan paljon, jos siis suljetaan pois se, että niin sanottujen tavisten luotsaaman ohjelman tekeminen on varmasti edullisempaa kuin julkkis- ja ammattilaisesiintyjiin perustuva show. Kyse taitaa edelleen olla ainutlaatuisen kokemuksen mahdollistamisesta tavalliselle tallaajalle ja ilmaisesta – tai siis mainosrahoitteisesta – toivonsiemenestä yksinäisyyden keskellä, vaikka treffimahdollisuuksia voi tilata kotona Tinderistä yhdellä klikkauksella ja pienellä vaivannäöllä.

Televisiossa esiintyminen ei ole enää extreme-kokemus vaan arkipäivää, minkä vuoksi ihmisten kunnioitus televisiorakkausformaatteja kohtaan voi olla vähentynyt, vaikka toisaalta eipähän tarvitse enää tunkea televisioon ihan vain viiden minuutin julkisuuden takia, kun sitä saa halutessaan helpommin, nopeammin ja laajemmin netissä.

Ei huono!

On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset vuodesta toiseen jaksavat seurata sarjoja, joissa pohjimmiltaan on kyse samasta eli rakkauden etsimisestä ja löytämisestä. Ensitreffit alttarilla -sarjassa on pitkälti kyse ihmiskokeesta. Siitä, kuinka pitkälle on valmis menemään rakkauden tähden ja kuinka sitoutunut päämääräänsä on. Samalla sarja tarkastelee sitä, voiko rakkautta löytää tieteellisesti ja asiantuntijakokeiden avulla. Jokaiselta neljältä edelliseltä kaudelta yksi pari on edelleen yhdessä, kahdella on lapsi ja lisäksi sarjasta syntyi kaksi jo päättynyttä suhdetta. Ei huono!

Maajusille morsiamessa viehätys perustuu maalaisromantiikkaan ja monipuolisiin tarinoihin, ja siksi sarjalle onkin elintärkeää saada räväkät osallistujat ja rempseät morsianehdokkaat. Maajussille morsian kaipaa sellaisia tyyppejä kuin Hunaja-Jussi (oik. Jussi Rossi), joka kyykytti morsianehdokkaitaan hunajatilallaan syksyn räntäsateessa. Sarja vaatii draamaa, salasuhteita, vähän ressukoita osallistujia ja heitä, jotka eivät pelkää sanoa pöhköjäkään asioita ääneen. Ihan aina ei ole onnistunut, vaan sarja on ollut jopa liian lähellä arkea.

Ihmetellessäni sarjojen menestystä muistan itse, miksi katson kyseisiä ohjelmia. Rakastan tarinoita. Rakastan tutkia ihmisten käyttäytymistä ja pohtia, mitä televisiossa näytettyjen leikkausvalintojen taakse jää. Aika paljon arkea ja niin rajuja juttuja, joita ei voi televisiossa esittää, sanoo leikkaajaystäväni, joka ei tosin näihin sarjoihin liity mitenkään. Minua kiehtoo myös ihmisten rohkeus laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja uskallus heittäytyä rakkauteen. En koskaan itse osallistuisi mihinkään tosi-tv-ohjelmaan enkä varsinkaan mihinkään, mikä liittyy rakkauteen. Se on minulle jotakin niin yksityistä, ettei sen kuulu näkyä muiden näköradioissa. Joku voisi tietysti sanoa, että netissä julkisesti kirjoittaminen on pahempaa, mutta ainakin yksityisyyteni avaimet ovat edelleen käsissäni.

Stop tuhahtelulle

Rakkausohjelmien taivasteleminen on turhaa. Ihmiset tapaavat mitä ihmeellisimmissä paikoissa, solmivat pika-avioliittoja, tekevät huonoja valintoja ja toisinaan sokkonapakymppejä. On turha nurista ja väittää, ettei televisio-ohjelmista syntyisi oikeita pareja. Ei niitä muodostu muuallakaan sen kiivaampaa tahtia kuin ohjelmatehtaalla. Saattaa sitä paitsi olla suurempi todennäköisyys onnistua pitkien asiantuntijakeskusteluiden jälkeen kuin taksijonossa pizzalaatikko kädessä vähän ennen kuin lauantaiyö muuttuu synkäksi sunnuntaiaamuksi.

Minä en ainakaan aio tuomita mitään sellaista, mikä tähtää johonkin niin ihanaan kuin yhteiset kävelylenkit sumuisissa puistoissa, jaetut lounaat arkikiireessä ja syvät keskustelut sinä lauantaiyönä, jolloin muuten taittaisi nilkkansa matkalla kotiin.

Maajussille morsian nähdään maanantaisin MTV3:lla. Ensitreffit alttarilla lähetetään tiistaisin Avalla.

Voisitko etsiä televisiosarjassa rakkautta? Oletko kenties osallistunut parisuhde-tv-realityyn?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minä olin kiusattu

Tänäkin syksynä monta isoa ja pientä lasta joutuu kokemaan koulukiusaamista joka päivä, vaikka 900 koulua kuuluu kiusaamisen vastaiseen KiVa-ohjelmaan ja vaikka jokaisen koulun vanhempainilloissa julistetaan, ettei meidän koulussamme kiusata. Juhlapuheissa minunkaan koulussani ei kiusattu kuulemma ketään, mutta silti minua kiusattiin aika tarkalleen yhdeksän vuoden ajan.
DSC_0281Kotkassa paljastui elokuun lopussa järkyttävä kiusaamistapaus, jonka uhri oli joutunut sairaalaan jouduttuaan pitämään suussaan vuotavia paristoja ja syötyään pakotettuna luontaisesti myrkyllisiä hevoskastanjoita. Uhri oli yhdeksäsluokkalainen poika. Miten yksikään lapsi voi keksiä mitään noin järkyttävää? Mistä julmuus kumpuaa?

Kotkan kiusaamistapauksesta kertovassa uutisessa (IL 28.8.2018) uhrin äiti kertoo tapahtumakoulun olevan KiVa-koulu. Se tarkoittaa sitä, että oppilaitos on mukana Turun yliopiston kehittämässä kiusaamisen vastaisessa KiVa-ohjelmassa, joka tarjoaa kouluille oppimateriaaleja ja työkaluja kiusaamisen ehkäisemiseen. Ajatus on tärkeä, mutta eikö kaikkien koulujen pitäisi olla jo valmiiksi KiVoja ilman ohjelmaan osallistumista?

Minun kouluni ei ollut KiVa, ei edes kiva. Minä olin kiusattu. Sen ääneen sanominen tuntuu vähän oudolta, koska olen voinut hyvin eikä minulla ole käsittelemättömiä asioita taakkanani. On tehnyt mieli kertoa kaikesta kokemastani tarkemmin jo aiemmin, mutta päässä on jyskyttänyt pelko siitä, että tulee leimatuksi häviäjäksi, jotenkin heikoksi, mikä lienee ihan tavallinen pelko kaikilla kiusaamista kokeneilla.

Julmat lapset

Kiusaaminen alkoi eskarissa ollessani kuusivuotias. Nälvimistä ja leikkien ulkopuolelle jättämistä oli ollut jo tovin, mutta jotakin todella järkyttävää ja epäinhimillistä tapahtui esikoulukeväänä vähän ennen koko päiväkotitaipaleeni päättymistä. Lapsiporukka lukitsi minut päiväkodin lukuhuoneeseen, he repivät päältäni vaatteeni, potkivat minua ja silppusivat silmieni edessä kaikki piirustukset, jotka olin vuoden aikana tehnyt. He seisoivat oven edessä eivätkä päästäneet pois. Tähän ei voi sanoa muuta kuin sen, että se oli jotakin todella sairasta. Kerron tämän, koska kiusaamisesta ei voi puhua liikaa, koska sitä tapahtuu aivan liikaa. Jos aikuiset olisivat tehneet minulle tai toisilleen sen, mitä lukuhuoneessa tapahtui, kyseessä olisi ollut oikeussalissa selvitettävä pahoinpitely. Tapaukseni kohdalla päiväkotioikeudessa kiusaajat saivat lisäpäiväunirangaistuksen ja minä tarra-arkin ja epäaidot anteeksipyynnöt.

Kiusaaminen ei loppunut esikouluun. Se alkoi alakoulussa välittömästi uudelleen. Ymmärsin onneksi varhain, ettei vika ole minussa, ainoastaan kiusaajissa. Tiesin, että kiusaaminen on väärin. Olin kuitenkin sopeutunut siihen, että sitä täytyy kestää, koska paljon pahempia kiusaamistapauksia sattui muille. Minulla oli myös ystäviä, en siis jäänyt yksin. En ollut se, joka seisoi yksin välitunnilla, mutta olin se, jota haukuttiin päivästä toiseen, jonka tavarat piilotettiin ja jolle käännettiin selkä. Oli ihan tavallista, että minua kutsuttiin tomaatiksi ja läskiksi. Annoskokojani ja liikuntasuorituksiani tarkkailtiin joka päivä. En uskaltanut ottaa ruokaa kuin tietyn määrän enkä voinut hakea sitä lisää, sillä muuten salissa olisi raikunut nauru. Yleisurheilupäivinä minulle irvailtiin kisakatsomosta.

Vihdoin vapaa

Kun kävelin yläkoulusta pihalle, kiipesin läheiselle vuorenrinteelle ja katselin vanhaa kouluani. Olin vapaa. Olin vapaa kaikista ihmisistä, joiden kamalia sanoja olin kuunnellut kuluneet yhdeksän vuotta. Kesän loputtua aloitin lukion, ja olin aivan hämmettynyt siitä, ettei kukaan pilkannut minua tai tirskunut kävellessäni käytävillä. Sain ensimmäistä kertaa kokea, millaiselta normaalin kouluelämän kuuluu tuntua. Jos olisin jatkanut senhetkisen asuinkuntani lukioon, olisi kiusaaminen varmasti jatkunut.

Vuodet kiusattuna olivat saaneet minut sulkeutumaan kuoreeni ja unohtamaan kaikki haaveet, jotka liittyivät esiintymiseen tai minkäänlaiseen esilläoloon. Aloitettuani lukion otin ensimmäiseksi tehtäväkseni häätää esiintymisjännitykseni tiehensä. Itse asiassa suunnitelmani oli aloittaa kokonaan uusi elämä, ja siinä onnistuin. Kävin ilmaisutaidon kurssin, ja aloin sen jälkeen nauttia esiintymisestä. Rakastin pitää esitelmiä, ja oli mahtava huomata, ettei vatsa vääntynytkään enää kramppiin ennen luokan eteen astumista niin kuin oli ollut kaikkina edeltävinä kouluvuosina.

Selityksiä riittää

Kerroin kiusaamisesta kotona, ja kotona siihen olisi haluttu reagoida voimakkaasti, mutten halunnut vaihtaa koulua enkä muutenkaan ylimääräistä huomiota. Aina en kertonut ihan kaikkea, koska ajattelin, että on parempi unohtaa. Minut paljolta pelasti se, että minulla oli kuitenkin paljon ystäviä ja kavereita niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. Jälkikäteen tajusin, ettei mikään kokemani ollut missään nimessä kuitenkaan normaalia tai hyväksyttävää. Eivät muut joutuneet kuuntelemaan päivittäistä pilkkaa ja kokemaan päivittäistä naurunalaiseksi tekemistä joka päivä yhdeksän vuoden ajan.

Usein kuulee sanottavan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja että sen määritteleminen on vaikeaa. Ei ole. Jokainen normaali ihminen ymmärtää, ettei ketään kutsuta pilkkanimillä, jätetä ulkopuolelle tai pahoinpidellä fyysisesti. Kenellekään ei syötetä myrkyllisiä marjoja tai pakoteta laittamaan vuotavia paristoja suuhun. Kukaan ei tee niin vapaaehtoisesti, ja myös painostaminen on kiusaamista.

Kiusaamiselle etsitään yleensä perustelu, kuten kateus, uhrin herkkyys tai koulumenestys. Minun kouluaikanani puhuttiin myös siitä, että pojat saattavat tehdä tyhmiä asioita ollessaan ihastuneita. Kun tavaroitani piilotettiin toistuvasti, koulussa käskettiin olla ottamatta itseensä, koska pojat ovat poikia. Kerrottiin, että niille, jotka ovat hyviä koulussa, huudellaan yleensä. Missään käymässäni koulussa ei ole ollut tarpeeksi välineitä tai halua puuttua kiusaamiseen.

Terveiset menneeseen

Aika usein on tapana pohtia, mitä haluaisi sanoa menneisyyden itselle. Minä voisin olla hiljaa, sillä en ole tehnyt mitään, mikä vaatisi muuttamista. Mitä kiusaajille – heille, jotka olisivat voineet tehdä toisin – pitäisi sanoa? En todella tiedä. Monesti syyt ovat kotipuolessa, joten todennäköisesti kiusaajat ovat kärsineet itsekin, mikä ei tosin missään nimessä oikeuta olemaan julma toiselle. Joskus kyseessä on vain puhdas tyhmyys, ilkeys ja keskenkasvuisuus, täysin kierossa olevat ajatusmallit.

Ajattelen siten, että koiraa on turha torua jälkikäteen, eli on siis hyödytöntä palata siihen, mitä tapahtui kauan sitten. Olen tavannut muutamia kiusaajiani aikuisena. Ei ole ollut pahemmin asiaa heille, sillä miksi viettäisin aikaa ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa. Kummallista onkin ollut se, että osa heistä on ollut todella ystävällisiä ja kiinnostuneita kuulumisistani, mikä on ollut suorastaan huvittavaa, sillä samat henkilöt ovat vielä reilut 10 vuotta sitten kiusanneet minua päivittäin vuosien ajan.

Olenko antanut anteeksi? Ehkä. Aika varmasti.

Joskus kuulen silti huudot ja haukut korvissani ja näen, kuinka ovi sulkeutuu ja minut lukitaan huoneeseen.

Onko sinua kiusattu? Oletko ollut kiusaaja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa