Ei ihan villasukka, mutta ehkä nenäliina

Ystävänpäivänä pitäisi kai keskittyä ystävyyden ylistämiseen, mutta minusta tuntuu tänään siltä, että vaikka olen monien muiden tavoin kiitollinen ympärilläni olevista mahtavista ihmisistä, koen hehkuttamista merkityksellisemmäksi pureutua ystävyyden melankolisiin puoliin.
DSC_0083Mitä vanhemmaksi tulee, sitä voimakkaampiin mielipide-eroihin törmää. Se ei onneksi ole lähtökohtaisesti ongelma, ja minun on vaikea uskoa, että ystävyyssuhteeni kariutuisi näkemyserojen vuoksi, mutta uusi ystävyyssuhde varmasti jäisi syntymättä, jos arvomaailma olisi täysin erilainen. Lähes kaikki lähimmistä ystävistäni olen tavannut lukioiässä ja noin kaksikymppisenä työelämään siirryttyäni, joten varsinainen vankka arvopohja on rakentunut vasta sen jälkeen. Nykyään näkemyserot synnyttävät lähinnä mielenkiintoisia keskusteluita, sillä loppujen lopuksi samanhenkisyys on niin vahvaa, etteivät pienet vivahteet häiritse millään tavalla.

Koululaisena oli hirvittävän helppoa nähdä ystäviä. Hehän olivat joka päivä koulussa kanssani. Jos jaksoivat herätä tai jos oli samoja tunteja. Kun kaikki ovat omissa töissään, täytyy aikaa oikeasti järjestää. Toivoisin, että pystyisin aidosti ylläpitämään ystävyyssuhteitani kaikissa eri ympyröissä tapaamieni ihmisten kanssa. Töitä ja aikaa se vaatii. Tahtoa.

Minusta on aina tuntunut vaikealta olla heikko. Olen jostakin syystä aina ajatellut, että minun täytyy jaksaa ja jatkaa kulkuani murehtimatta pienistä, mutta nykyiset läheiset ystävyyssuhteet ovat opettaneet minua ja antaneet tilaa olla heikko ja murtua. Yksi merkittävä hetki tapahtui noin kuusi vuotta sitten, kun murehdin yksin kodissani terveydentilaani – minähän olen aika kova huolestumaan. Ystäväni tuli paikalle ja minä pillahdin itkuun, kun hän oli avannut oven. Vollotin hänen sylissään, ja järkeilimme yhdessä, ettei mistään vakavasta voinut olla kyse. Eikä ollut. Se oli kuitenkin minulle iso hetki. Minä olin oma itseni. Toivon, että pystyn olemaan samalla tavalla läsnä myös ystävieni elämässä, sillä mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmiksi ja laajemmiksi huolet kasvavat. Lohduttavien sylien tarve ei tule loppumaan, päin vastoin.

Suurimmat opit ystävyydestä muistuttavat tosiystävien merkityksestä ja liittyvät siihen, miksi joku ei enää olekaan ystävä. Ystävistä nimittäin pitää osata myös luopua. Minä olen katkaissut ystävyyssuhteen elämässäni kaksi kertaa. Olin silloin teini-ikäinen, mutta tarpeeksi vanha ymmärtämään syy-seuraussuhteet. Ensimmäisen kerran katkaisin ystävyyssuhteen siksi, etten enää voinut elää henkilön kanssa, joka aiheutti vain kuormitusta ja ahdistusta. Toisen kerran ystävyys hiipui itsestään, tosin aika yllättäen monen kurjan käänteen säestämänä. Jälkikäteen olen ollut onnellinen, sillä olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät vain kuulu elämään ihan oikeasta syystä.

Olen myös oppinut, että ystävyys syntyy usein yllättäen ja pyytämättä. Silloin, kun ei edes jaksaisi tutustua uusiin ihmisiin. Silloin, kun on päättänyt, että lähipiiri on valmis. Silloin, kun on pelännyt ja luullut, ettei ympärillä ole ketään. Silloin, kun on istunut Viikinsaareen menevässä laivassa puhumassa Marja Tyrnistä. Kun on nolostunut sotkuisesta asunnosta ja salaillut krapulaansa. Kun on höristänyt korviaan oikeaan aikaan. Istunut viereen bussipysäkillä ja kysynyt: ”Mikä sulla on?”

Minun mielestäni ystävä ei todellakaan ole mikään hikinen, muodottomaksi tallattu villasukka, vaan sellainen pehmeä, ehkä aloe veralla maustettu nenäliina, joka tuntuu iholla niin pehmeältä, ettei sitä edes huomaa. Mutta ilmankaan ei voi olla.

Mitä sinä olet oppinut ystävyydestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aika rumat aamupalapannarit

Olisipa ihanaa olla sellainen ruokakuvaaja, jolla olisi loputtomasti aikaa ja vähän vähemmän nälkä, niin mainioista aamupaloista saisi parempia kuvia. Ihan ensimmäinen askel tosin voisi olla se, ettei ainakaan kaataisi pannukakkutornin päälle saavillista mustikkasosetta. Se nimittäin peittää kaiken alleen, kuten huomata saattaa.
DSC_0077 (3)En onneksi ole visuaalinen syöjä, vaan ennemminkin koostumussyöjä, minkä vuoksi pannukakut mustikkasoseella sopivat hyvin aamuihini – jos siis unohdetaan kriittinen kymmenminuuttinen, joka pannukakkujen paistamiseen kuluu. Meillä päinhän ne tosin ovat lättyjä, muualla lettuja ja Atlantin takana pannukakkuja. Minusta onkin ihan hyvä kutsua pannukakuiksi sellaisia kuohkeita tekeleitä, jollaisia näistäkin piti tulla, mutta se jäi tällä kertaa haaveeksi.

Vegaaniset pannukakut

8 kpl

2 dl vehnäjauhoja | 2 dl kaurajauhoja | 2,4 dl kasvijuomaa | 2 tl omenaviinietikkaa | 2 tl leivinjauhetta | 1 rkl sokeria | 1 rkl öljyä | ripaus suolaa

Ruoanlaittotapoja on kaksi: joko huiskii ainekset sekaisin mistään välittämättä tai sitten lukee ohjeet. Lopputuloksessa ei ole merkittäviä eroja.

Mittaa kasvimaito kulhoon ja lisää omenaviinietikka sen joukkoon. Etikka ei vaikuta makuun, vaan auttaa kohoamisessa. Jätä kulho sikseen, ja sekoita kuivat aineet erillisessä astiassa. Sokerina käytin itse ruokokidesokeria, jota lisäsin noin kolme teelusikallista, yhteensä siis noin ruokalusikallisen. Reseptissa kannattaa käyttää kaurajauhoja, sillä niissä on ihan mukavasti proteiinia.

Lisää kuivat aineet kasvijuoma-omenaviinietikkaseokseen ja lorauta sekaan öljy. Taikinaa ei kannata vaivata liikaa, vaan se saa jäädä huolimattoman näköiseksi. Minä sekoitin sen tasaiseksi, ja siksi pannukakut saattoivat lässähtää. Ryhditön lopputulos ei vaikuttanut makuun.

Annostele noin kauhallinen taikinaa kuumalle pannulle, ja paista pannukakkua niin kauan, että sen pinta kuplii ja näyttää hyytyneeltä. Käännä tekele ympäri ja paista vielä noin puolesta minuutista minuuttiin.

Koristele tuoreilla marjoilla tai tee niin kuin minä. Osta ökykallista, ihmeellistä mustikkasosetta, jossa on sosetta 100 millilitraa, mutta jonka hinta huitelee liki 2,5 eurossa. Hämmästele vielä lopuksi, miten pannareista ei näy kuin vähän reunaa, kun niiden päälle on valuttanut purkillisen mustikkasosetta.

Kuinka paljon aikaa käytät aamupalan valmistamiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielifriikki raivon vallassa

Ei loppuvuotta ilman hikikarpaloita otsalla. Joulu ja vuodenvaihde ovat kielineurootikon parasta ja pahinta aikaa, sillä vilkas viestintä saattelee silmien eteen melkoisen vekkulia tekstiä.
DSC_0203.JPGOlisi jo aivan toisen tarinan paikka, jos alkaisin käydä läpi kielioppisääntöjä tai tehdä analyysiä yleisestä kielitaidosta ja sen merkityksestä, joten keskityn ihan vain siihen, mikä kielessä eniten minua risoo. Kaikki eivät edes ole varsinaisia virheitä, mutta ihan hirveitä – minun mielestäni.

Aloitetaan ihan vain ensi maanantaista. Siitä ei tule Joulua, vaikka kuinka haluaisi, ellei sitten kyseessä ole erisnimi. Suomessa on käsittääkseni ihan laillista nimetä lapsi Jouluksi. Soinnillisestihan se on oikein mukava ja pehmeä nimi, ei siis ainakaan pahimmasta päästä, mitä nimijuhlissa voi kakkukoristeeseen kirjailla. Ensi maanantaina me juhlimme kuitenkin joulua.

Kielitoimistojen sosiaalisen median kanavat ovat täynnä vinkkejä siitä, miten juhlapyhät pitäisi kirjoittaa. On huvittavaa, että oikein kirjoitetun joulukortin nappaamisesta on tullut jopa vitsi! Jos selviää joulusta kunnialla eli pienellä kirjaimella, kompastuu yleensä uuteenvuoteen ja uuteen vuoteen, joilla on selvä merkitysero. Koska kumpikin kirjoitusasu on kuitenkin kieliopillisesti oikein, luisuu touhu raiteiltaan siksi, että sanat kirjoitetaan isolla. En jaksa sitä murehtia, sillä onhan se ihan tyylikästä, vaikkei mene ihan käsikirjan mukaan.

Yksikään joulukortti ei voi kuitenkaan yltää siihen, kuinka pahasti otsasuontani kiristää yhdysviivan väärinkäyttö. Joulupukin kuumalinja-ohjelma, Rakkautta vain-elokuva ja Lumiukko -elokuva. Ei, ei ja ei! Yhdysviivasta saa tarvittaessa melkoista taidetta, mutta yksi asia on varma. Väli tulee aina, jos viiva viittaa kahteen tai useampaan osaan. Yhdysviiva jää kiinni viittaavaan sanaan. Kyllä, minä olen mieleni pahoittanut. En ymmärrä, miten kukaan edes vähänkään työkseen kirjoittava voi sortua tähän, mutta kyllä se on mahdollista ihan lehdistössä asti. Ei ole vaikeaa muistaa yhtä pientä väliä.

Vuosikatsaukset ja tervehdykset päättyvät usein jonkinlaiseen loppukoontiin. Tyyli on vapaa, mutten voi sietää sitä, että puhutaan allekirjoittaneesta tai kiittämisestä ja kuittaamisesta. Kovin turhia kliseitä. Eikä nykyään sitä paitsi allekirjoiteta oikein mitään. Paitsi muuten valtakirjoja! Haluaisin myös nähdä, mitä kukakin kirjoittanut on kuitannut kiittämisen jälkeen. Itse kuittaan tässä vaiheessa vielä sen, että väljästi kieli-inhokkeihini liittyy myös eräs juomatölkki Pohjanlahden takaa: iKaffe. Se ei ole Applen tuotemerkki, joten me kaikkihan tiedämme, miten edessä oleva i-kirjain kuuluu lausua. Sitten, kun Steve Jobsin perustama yritys ostaa kyseisen kaurapohjaisen kahvijuoman, voin alkaa kutsua sitä ’aikaffeksi’.

Kaikesta huolimatta toivon, että ihan kaikki uskaltaisivat kirjoittaa, vaikka eihän tällainen niuhottaminen siitä helppoa tee. On kuitenkin ihan perusteltua vaatia edes suurpiirteistä oikeinkirjoitusta, sillä mallin antaminen on paras esimerkki.

Allekirjoittanut kiittää ja kuittaa ja päättää Kielifriikki raivon vallassa-blogi postauksensa ja toivottaa hyvää Joulua ja Onnellista uuttavuotta! Edellä olevan virkkeen kirjoittaminen tuntui todella pahalta.

Mitä kielivirheitä sinä inhoat? Saako niistä huomauttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa