Aikas mageet bosat

Loukkaannuin tissihuutelusta. Miksi ihmeessä vasta nyt?
DSC_0095 (2)Alkuilta sunnuntaina oli poikkeuksellisen aurinkoinen päivän sateista huolimatta. Minä nautin lämmöstä kävellen keskustassa, ja matkalla kotiin päätin piipahtaa apteekissa. Valkoinen kesämekkoni ja neuletakkini liehuivat sopivasti vilvoittavassa tuulessa samalla, kun sääreni saivat aurinkoa. Pyhäpäivän raukea tunnelma rikkoutui, kun apteekin kulmalle kokoontunut miesporukka huusi minulle: ”On kyllä hyvät tissit.” Kun olin ohittanut heidät, kuului perästä vielä: ”Aikas mageet bosat.”

Minä loukkaannuin. Ahdistuin. Ja hämmennyin. Minun kehooni oli kajottu sanallisesti ilman minun lupaani. Tuli voimakas tunne, ettei minun kehoni ollutkaan enää minun.

Tuntuu vähän väärältä loukkaantua aiheesta vasta nyt, vasta omakohtaisen kokemuksen jälkeen. Ei tämä episodi tosin valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun joku arvostelee kehoani. Edellisestä kerrasta oli vain niin pitkä aika, etten muistanut, kuinka alentavaa se on. Pitäisi siis kai olla tyytyväinen, että järkkyy näin pienestä. Mutta kun ei pitäisi joutua kuulemaan yhtäkään bosa- tai tissikommenttia. Tai kehokommenttia ylipäätään.

Tämän jutun kannalta ei ole mitään merkitystä, mitä minulla oli päällä tai millainen säätila oli laskeutunut Tampereen ylle tapahtuma-aikaan. Väärin tehty on väärin. En voinut kuitenkaan olla panematta merkille sitä, että kommentit kiistatta liittyivät vaatetukseeni. Olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja käytän yleensä paljon housuja, neuletakkeja ja mukavia pitkiä paitoja. Megahelteet ovat kuitenkin pakottaneet valitsemaan yhä useammin kesämekon, joka kieltämättä imartelee vartaloani. Se ei silti ole syy käyttäytyä typerästi ja sanoa typeriä asioita. Vartaloni ei ole muita varten neuletakissa, uima-asussa tai hellemekossa.

Olen karaistunut suodattamaan asiattomat kommentit. Ja siihen on syynsä ja oma historiansa. Loukkaannuin tissikommentista pahasti todennäköisesti siksi, että se toi mieleen ajat, jolloin vartaloni kommentointi oli arkipäivää. Olin aiemmin huomattavasti isokokoisempi kuin nyt. Sitten laihduin ja otin kiloja myöhemmin vähän takaisin, mutta olin ja olen silti selvästi aiempaa pienempi. Kun olin isokokoinen, läskiksi huuteleminen oli ihan tavallista. Sitä tapahtui lähinnä baareissa, joissa ravasin täysi-ikäistyttyäni. Siellä se läski menee. Läski, läski, läski. Ihan hirveää! Minä kuuntelin kaiken, koska olin tottunut siihen ja tottunut käsittelemään ne pääni ääliömankelissa.

Kommentit loppuivat kuin seinään laihduttuani. Kehossani tapahtuneen 20 kilogramman kevennyksen jälkeen ketään ei enää kiinnostanut vartaloni. Se oli vapauttavaa. Uutta ja outoa. Tila, johon olin nyt ehtinyt tottua jo vuosia. Kunnes tissihuutelu palautti kaiken mieleeni. Ymmärsin, millaisessa tarkkailussa kehoni oli elänyt vuosia ja kuinka hyvään se olikaan tottunut kaikki kuluneet vuodet, kun olin saanut olla rauhassa. Olla joku, joka ei ole läski, joku jota ei huomioida aina negatiivisesti.

Olin aikeissa kuvailla huutelijaporukkaa tässä jutussa, mutta eihän silläkään ole väliä, minkälaisen kuvan he typerien sanojensa lisäksi antoivat itsestään ulkoisesti. Mietin jälkikäteen sitä, ovatko ääliömäisiä kommentteja sylkevät tuntemattomat ihmiset pahoja, sovinisteja, ajattelemattomia vai tyhmiä. En edes tiedä, mikä näistä olisi pahin vaihtoehto. Ehkä tyhmyys, jos se on niin suuressa roolissa ihmisen elämässä ja itseilmaisussa.

Kokemaani tyrmistykseen on yleensä kaksi vasta-argumenttia. Sehän on vain sellaista huutelua. Pahempiakin asioita tapahtuu kuin asiaton huutelu. Tiedetään, maailmassa on ihan hirvittävä määrä vääryyttä ja vielä kammottavampia aiheeseen liittyviä tapahtumia kuin minun kokemani loukkaantuminen. Huutelu ei kuitenkaan ole vain huutelua. Se kertoo ihmisen ajatusmaailmasta, ja siksi se on surullista ja vaarallista.

Mitä huutelijoille pitäisi vastata? Minä pidän siitä, kun saan näpäyttää ihmisiä sanoin. Nyt en kuitenkaan pystynyt sanomaan mitään. Jälkikäteen mietin, olisiko pitänyt pitää luento aiheesta, näpäyttää jotenkin, piikitellä takaisin tai tiuskia. Vai oliko vaikeneminen sittenkin paras vaihtoehto? En tiedä. Kerro sinä!

Viimeisenä, vähän mauttomana ja turhana loppukevennyksenä: Jos ei ole käyttää rinnoista muuta sanaa kuin bosat, on parempi olla hiljaa. Ihan kaikissa tilanteissa.

Milloin sinun kehoosi on kajottu? Miten tällaisiin tilanteisiin pitäisi reagoida?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää automarkettielämää?

Tämä ei ole minun arkeani, ajattelin käydessäni pitkästä aikaa Prismassa. Kaikki näytti niin valtavalta. Jokainen hylly kiilsi uuttuuttaan ja oli täynnä tuotteita, joista oli saatavilla useiden eri merkkien luomuksia. Runsaus oli hirvittävän hämmentävää, mutta toisaalta myös vapauttavaa.
shopping-cart-1275480_960_720.jpgKuva: Pixabay

En tietenkään voi väittää, että olisin ollut ensimmäistä kertaa tekemässä ostoksiani automarketiksikin kutsussa supermarketin seuraajassa hypermarketissa. Viimeviikkoinen visiittini osoitti kuitenkin sen, kuinka vieraantunut olen automarkettimaailmasta. Sellaisesta, jossa kävellään kärryt kädessä kauppaan, poimitaan mukaan liikkeen oman merkin tuotteita, ostetaan puuvillaiset alushousut, Kesäkassi-niminen keksikimara ja ainakin kolme pakettia kinkkua.

Olen kaupunkilaistunut. Ja tottunut kaiken lisäksi siihen, että ruokaostokset kasaan saadakseen täytyy käydä vähintään kahdessa kaupassa ja maksaa sievoinen hinta perustuotteista ihan vain siksi, että pienissä kaupoissa kaikki maksaa enemmän.

Kärkkäästi esittämistäni stereotypioista huolimatta en vähättele automarketteja. Itse asiassa hypermarketit ovat nostaneet profiiliaan mielestäni viime aikoina, mikä näkyy tuotevalikoimassa, yleisilmeessä ja oheisravintoloissa, joista mainittakoon Pirkaanmaan Osuuskaupan Osuusravintola Oksa. Loputon tuotevalikoima saikin minut hyppäämään pyörän selkään ja ähkimään viiden kilometrin päähän lähimpään Prismaan. Etsin Oatlyn PåMackan-levitettä kurkku-valkosipulimaussa. No, sitä ei löytynyt, mutta paljon muuta, kuten metallinen desimitta, kaulin ja sopivanhintaisia pähkinöitä.

Prisma-elämä on jo itse asiassa käsite, joka liitetään erityisesti automarketeissa suhaaviin lapsiperheisiin. Mielikuvat aletuotteita metsästävästä hypermarketin vakiovierasperheestä käyvät ilmi Väestöliiton perhebarometristä, joka tarkastelee lastensaantiin vaikuttavia tekijöitä. (HS.fi 12.12.2017.)  En minäkään halua, että elämäni tiivistyy automarkettiralliin, mutta minun kohdallani kyse ei ole perheen perustamisesta, vaan kaupunkilaisidentiteetistä, josta oletettavasti myös lastensaantia lykkäävät city-hiihtäjät pitävät kiinni. Ei elämä yhden Prisma-reissun jälkeen muutu, mutta en ihmettele yhtään, että perheen perustamisen jälkeen hypermarkettiostoksista tulee välttämättömyys, jos rattaissa on nyytti tai kaksi. Kukapa silloin jaksaa kiertää pienet K-kaupat, Salet, Alepat ja yksityiset putiikit rallivauhdilla työpäivän jälkeen.

Ymmärrän siis, että ihmisiä kiehtoo hypermarkettien helppous ja monipuolisuus. Mitä kiireisempi elämä on, sitä enemmän kaupalta vaaditaan. Hypermarket harvoin kuitenkaan on sijaintinsa vuoksi kenenkään lähikauppa, minkä vuoksi siellä vieraileminen vaatii tiettyjen mukavuuksien omistamista. Kaukana keskuksista sijaitsevat hypermarketit vaativat lähes poikkeuksetta autojen käyttämistä, ellei sitten halua istua bussissa pitkään ja hartaasti. Ei kovin ekologista.

Prismassa on hyödyllistä poiketa silloin tällöin, mutta vielä ihanampaa on kävellä minuutissa lähikauppaan ja ostaa, mitä unohtui aiemmin. Se on kaupunkilaiselämää, jota olen etsinyt koko elämäni. Siitäkin huolimatta, että jokainen arkipäiväinen tuote maksaa enemmän kuin muualla. Olkoon se city-identiteettini osamaksuhinta.

Käytätkö hypermarketteja? Koetko, että ostospaikat vaikuttavat käsityksiin ihmisistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisi vinkkiä roadtripille

Matkailu olisi helppoa, jos muistaisi pakata mukaansa kaikista yksinkertaisimmat neuvot.DSC_0047DSC_0050DSC_0056DSC_0052DSC_0055Ota mukaan kolmen k-kirjaimen roadtrip-paketti: kaara, kylmälaukku ja kamera. Olisi tietysti mukavaa, jos joka kulmalla odottaisi herkullinen ruokapaikka ja suuri marketti, mutta koska niin ei ole, kannattaa mukaan ottaa kylmälaukku. Vierastan ruoan kuljettamista paikasta toiseen, mutta kotimaassa matkaillessa se helpottaa kummasti eloa. Auto on toinen välttämättömyys, sillä pienimpiin ja kenties kauneimpiin paikkoihin ei junalla puksutella, vaan kurvaillaan hillitysti hiekkatietä. Ja kamera, se on mukana siksi, että muistaisi, missä on käynyt, vaikka Nuuskamuikkunen onkin sanonut taltioivansa maisemat mieleensä. Pystyisipä nykyihminen samaan.

Hyödynnä kotimaanmatkoilla AirBnB:tä. Myönnetään. Olen aina ollut paatunut hotelliyöpyjä, ja aluksi AirBnB-majoitus kauhistutti. Tuli mieleen kaiken maailman motellielokuvat, huijaukset ja kummitustarinat. Suomen hintatason huomioiden AirBnB on edullinen ratkaisu ja tarkoin harkittuna se on ihanteellinen vaihtoehto lomayöpymiseen.

Suunnittele ruokailut, jos niihin ei ole tarkoitus upottaa huimia summia rahaa. Selvitä etukäteen myös mahdolliset ravintolat, sillä nälän yllättäessä edessä on yleensä hirvittävä määrä käveltäviä kilometrejä. Vegaanina ennakointi on pakollista, ellei halua syödä ranskalaisia, joita saa melkein mistä tahansa. Raaseporin-reissullani hyvin palveli Santa Fé, ja Hangossa ruokailin aasialaisessa ravintolassa, jossa söin paistettuja vihanneksia. Tofua ei ollut tarjolla, mikä harmitti, mutta oikea reissufiilis ei soijapapuvalmisteita kaipaa.

Jätä auto parkkiin ja kävele ennakkoluulottomasti. Yleensä parhaita paikkoja ovat ne, joilta ei odota mitään. Minä ihastuin hurjasti Tammisaareen, vaikka tarkoitus oli vain käydä syömässä Raaseporin suurimmassa taajamassa. Naapurikaupunki Hangolta odotin sen sijaan paljon, mutta kenties nimenomaan ylisanojen vuoksi kokemus olikin odotettua nuhjuisempi. Hehkutetut uimakopit olivat kauniita, Suomen eteläisin kärki puhutteleva ja rannikko mykistävä, mutta kaupungin keskusta jätti kylmäksi.

Älä suorita. Jos kyseessä ei ole ehta urheiluloma, kannattaa punnita tarkkaan kaupunkikävelyn, liikunnan ja ruokailun tasapaino. Kokemusten janoamisella ja ylisuorittamisella on suuri ero. Vaikka olisi aikaa, ei ole mitään syytä viuhtoa väkisin läpi uuden paikan. Parhaat kokemukset eivät synny pakon edessä, vaan hetkissä, joissa voi istua alas, katsella hiekkarantaa ja hiljaa liplattavaa lampea.

Mitä kesäkohdetta suosittelet? Mitä ihmettä Cable-kyltti tarkoittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Julkisesti sinun

Maanantaina blogini liikenne räjähti. Tiistain aikana kävijöitä oli enemmän kuin koko kuukauden aikana normaalisti. Rintaani alkoi puristaa.
DSC_0018Tammisaaresta kertova matkailujuttuni alkoi elää omaa elämäänsä alkuviikosta. Tietenkin silloin, kun olin itse matkalla vähällä tietotekniikkavarustuksella. Yllätys junassa oli melkoinen, kun WordPress-sovelluksen tilastotaulussa vilkkui tuhansia kävijöitä yhdessä päivässä. Näin pikkuruisella blogilla!

Oikeastaan olen odottanut sitä, että jokin teksteistäni osuu oikeaan hetkeen, löytää lukijansa ja päätyy jaettavaksi ketjureaktion lailla. Sitä en olisi osannut arvata, että ensimmäinen oikea hittitekstini kertoo Tammisaaresta. En, vaikka tarkemmin ajateltuna Tammisaaren-reissustani kertova juttu on malliesimerkki blogitekstistä: uutta tietoa tarjoava, sydämellä kirjoitettu ja laajaa lukijakuntaa ja yrityksiä kiinnostava.

Jutun jakojen ja lukukertojen kasvaessa ymmärsin olevani aikamoinen bloginoviisi, mikä unohtuu minulta aika usein. Se, että olen saanut journalistikoulutuksen, kirjoittanut kaupallisia sisältöjä ja satoja juttuja toimittajana, ei tee minusta ammattibloggaajaa, vaikka vaatimukset siihen ovat kohdallaan. En ole tehnyt vielä rahaa blogillani, joten ei tätä ihan ammatiksi voi kutsua. Eikä minulla siten ole ammatillista tukea touhuun. Olisipa!

Tammisaaren-juttu poiki valtavasti kommentteja jakolinkkeihin, vaikka blogiin suoria kommentteja ei tullutkaan. Suosio näkyi myös siten, että sain muutaman sähköpostin! Iski pakokauhu huomion määrästä. Siitä, että minä todella olen vastuussa kaikesta, jokaisesta sanasta ja viestistä, joita blogini välittää. Olen siitä ennen kaikkea vastuussa omana itsenäni, en työntekijänä, toimittajana tai kasvottomana yrityksen edustajana. Minun on oltava valmis perustelemaan jokainen kirjoittamani virke ja esittämäni mielipide vielä kuukausienkin päästä tekstin julkaisemista.

Kävijämäärien kasvaessa ajattelin myös ensimmäistä kertaa lukijoideni määrää. Minä kirjoitan usein pienessä työhuoneessani tai olohuoneen nojatuolissa, tällä hetkellä mökin terassilla. Työhuoneessa edessäni on valkoinen seinä, olohuoneessa televisio ja mökillä pelkkää metsää. Silti jossakin on yleisö, joka lukee tekstejäni joka päivä. Ja minun pitäisi antaa itsestäni vielä enemmän ja riisua loputkin suojavaatteet. Olla ystävä, samastuttava ja ihastuttava, julkinen ihminen.

Puhutaan tuhansista, kuukauden aikana samaan tahtiin kymmenistätuhansista. Se on ihan kammottava määrä uniikkeja kävijöitä blogilleni, mutta samalla tiedän, että käsillä voi olla uusi alku. Piste, josta kaikki vasta alkaa.

Onko sinuun iskenyt koskaan blogipakokauhu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa