Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Brot und Wasser! Kielitaitoiseksi puhelinta räpläämällä

Heitin luutuneet käsitykset kielten opiskelusta roskakoriin, ja aloin opiskella saksaa sovelluksella. Voiko vieraan kielen todella omaksua yksin puhelinta näpelöimällä?duolingoKerroin aiemmin ristiriitaisesta suhtautumisestani kielitaitooni. Osaan kahta vierasta kieltä erinomaisesti, ja kielten oppiminen on aina ollut helppoa minulle. Siitä huolimatta osaan vain kahta kieltä, mikä ei Suomen kielitaitomittakaavassa ole kummoinen suoritus. Kielitaidottomuus – jos siitä edes voi kohdallani puhua – on oikeastaan vaivannut minua pitkään, vaikka en varsinaisesti tarvitsisi kipeästi lisätaitoa. En tähtää Keski-Eurooppaan tai idän markkinoille, ja leipäni saanen tulevaisuudessakin suomen kielestä, joka on rakkauteni ja erityistaitoni. Koen kuitenkin, ettei suppea kielitaito ole sopinut siihen, millaiseksi koen itseni.

On älytöntä, etten ole opiskellut muita vieraita kieliä, sillä minä aidosti pidän oppimisesta, innostun kieliopista ja kielen oivaltamisesta, sellaisesta lukon murtamisesta. Kuulin työkaveriltani DuoLingo-sovelluksesta, jolla hän opetteli ranskan alkeita. Ai, että on sellainen mahtava sovellus, jossa voi opiskella kymmeniä kieliä vaikka sängyssä makaamalla! En minä vihaa teknologiaa missään nimessä, mutta jostakin syystä olin kuvitellut, että ainoa avain uuteen kieleen löytyisi kansanopistosta tai joltakin vakavalta nettikurssilta. Paperisiin itseopiskelumateriaaleihin en uskonut ollenkaan. Iästäni huolimatta uskon enemmän karttakepin voimaan kuin kosketusnäyttöön.

Opiskelun tehokkuus kielisovelluksessa piilee toistamisessa, mutta toisaalta DuoLingossa on myös erittäin monipuolisia tehtäviä: monivalintoja, kääntämistä kummallekin kielelle, vieraan kielen kirjoittamista korvakuulolta ja puheharjoituksia. Kieliopinnot on jaettu tasoihin ja teemoihin, ja etenemään pääsee, kun on suorittanut tarpeeksi tehtäväkokonaisuuksia. Ideahan on siis vähän sama kuin koulussa, mutta siirtyminen eteenpäin tapahtuu oman opiskelutahdin mukaan, ei ikätason.

Saksan kielen valinta uudeksi harjoittelukieleksi oli oikeastaan itsestäänselvää, sillä ruotsin kielen taidon vuoksi saksan omaksuminen on helppoa, ja sen lisäksi olen myös koukussa onnistumiseen ja haluan edetä vauhdikkaasti, joten itsetuntoani hivelläkseni valitsin saksan, koska uskoin sen tarjoavan päivittäisiä onnistumisia. Sellaisia pieniä voittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään väliä, vaikka ne lämmittävät mieltä. Välillä opiskelu tuntuu jopa valheelliselta, sillä saksan oppiminen on ollut niin helppoa, että virheellisiä vastauksia on kertynyt mitätön määrä, ja yksinkertaisten lauseiden ymmärtäminen ja muodostaminen on ollut vaivatonta. Ehkä englannin ja ruotsin kielen osaaminen on antanut niin hyvän tuen, ettei saksan haltuun ottaminen olisi tämän vaikeampaa perinteisellä koulunpenkilläkään tai sitten voin kiittää vain hyvää päättelykykyäni. Ja tuuria.

Peruskoulussa ja lukiossa kielten opiskelu oli palkitsevaa, mutta koin valtavia paineita onnistua. Minun oli pakko oppia kaikki kerrasta ja saada kokeista kympit. Pelkäsin virheiden tekemistä kaikessa, mutta erityisen raastavaa oli, jos unohti sanoja tai käytti virheellisiä lauserakenteita. Anonyymi sovellusopiskelu sopii minulle, sillä kukaan ei mittaa onnistumistani numeroin. DuoLingo kyllä ilmoittaa äänekkäästi, jos vastaan väärin, mutta minulle on tärkeää, ettei kukaan näe sitä, vaikka se nimenomaanhan olisi järkevää, että joku kertoisi, miksi vastaukseni on väärä.

Onnistumisen lisäksi itsenäinen opiskelu mahdollistaa oman tahdin ylläpitämisen. On palkitsevaa, kun voi opiskella niin paljon kuin haluaa, sillä innokkaimpina aikoina koulutaipaleellani kaksi tai kolme kertaa viikossa pidettävät ruotsin tunnit eivät tyydyttäneet opiskelunälkääni. Taskussa kulkeva saksan opetus tarjoaa sen sijaan rajattomasti opiskeluiloa.

En usko, että DuoLingossa on kielioppi-, sanasto- tai käännösvirheitä, mutta eihän robottisovellus koskaan ole sama asia kuin lihaa ja verta oleva opettaja. Sovellusopiskelun suurin heikkous on se, ettei kukaan kerro, miksi jokin kieliopillinen seikka on niin kuin se on tai mikä sääntö rakenteen taustalla on. Se sulkee pois mahdollisuudet itsenäisen päättelyn jalostamiseen. Toisaalta onhan se mahdollista, että kun alkaa hallita kielestä sanaluokat taivutusmuotoineen, oivaltaa varkain myös niiden taustalla olevan logiikan. Edistyminen olisi kuitenkin helpompaa, kun joku kertoisi taivutussäännöt ja perustelut niille.

Olen kuullut, kuinka suomalaisia kouluja on keskusteluissa moitittu siitä, että kielten opiskelusta viedään ilo, kun tunnit keskittyvät vain kieliopin kyntämiseen, mutta näin sokkona opiskellessa arvostan todella paljon kielioppiin keskittyvää opetusta. Sanat oppii elämällä, mutta harvoin ravintolassa asioimalla tai dekkaria katsoessa tulee oppineeksi kielioppisääntöjä.

DuoLingo mainostaa oppituntien välissä sovelluksen ominaisuuksia kertomalla nippelitietoa palvelusta. Kuulemma 34 tuntia DuoLingon käyttöä vastaa yhtä lukukautta koulussa, ja kieltäkin voi oppia, kun keskittyy sovellukseen vartin päivässä. Tämä lienee yksilöllistä, mutta olen optimistinen. DuoLingo on myös opettanut, että sovelluksen suosituimmat kielet maailmanlaajuisesti ovat espanja ja englanti, mikä ei ole kovin yllättävää.

Palvelu on hehkuttanut, että Ruotsissa suosituin opiskelukieli on ruotsi maahanmuuton vuoksi. DuoLingon avulla opiskelu on itse asiassa avartanut silmiäni maahanmuuttajien kielitaidosta – tai ylipäätään siitä, millaiseen mankeliin ihminen joutuu vieraassa kieliympäristössä kerätessään oppia pienistä murusista. Kielen logiikka ei välttämättä aukea, vaan on ahmittava sanoja, lauseita, virkkeitä, fraaseja ja kielioppimuotoja ymmärtämättä niiden taustalla olevia sääntöjä. Se on aika raskasta. Minustakin tuntuu jo kotisohvalla siltä, että olisin vanki. Tunnen voimakasta halua oppia, mutten pysty toistaiseksi kuin hokemaan yksinkertaisia lauseita, joiden muodolle kukaan ei ole antanut selitystä. On ahdistavaa, etten voi ilmaista itseäni, toisin kuin kaikilla muilla osaamillani kielillä.

Aion käydä DuoLingon saksan opinnot loppuun ja sen jälkeen hankkinen kirjastosta oppikirjoja tai kenties uskaltaudun jopa oikealle kielikurssille. Toisaalta olisi myös mukava nähdä, kuinka pitkälle tositilanteessa voi päästä pelkällä sovellusopiskelulla.

Seuraavan kerran, kun istun Frankfurtin lentokentän leipomokioskissa välipalalla, toivon, että pystyn salakuuntelemaan keskusteluita ja tilaamaan viimeksi himoitsemani pikkuruisen pinaattipiirakan saksaksi. Toistaiseksi osaan pyytää vain vettä ja leipää. Bitte.

Oletko opiskellut vieraita kieliä jossakin kielisovelluksessa? Kuinka pitkälle sillä voi päästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotimaan matkapäiväkirja: Kokkola

Olin kuvitellut, että tammikuinen Kokkola näyttää autiolta, jollakin tapaa hylätyltä. Mikään merellinen ihmemaa ei minua ollut vastassa, mutta mieltäni lämmitti se, että Keski-Pohjanmaan keskus vaikutti viikonloppuna yllättävän vilkkaalta, paikoin jopa ruuhkaiselta. Se on nimittäin elintärkeää pienille kaupungeille. Tervetuloa seuraamaan matkapäiväkirjaani!
dsc_0001dsc_0010dsc_0008dsc_0007dsc_0014dsc_0018dsc_002110:55 Odotan kärsimättömänä junaa. Pelkään, että se on myöhässä. Niinhän se onkin lopulta huikeat seitsemän minuuttia. Junassa istumme kahden hengen työskentelyhytissä, joka on aivan mahtava keksintö. Kuuntelisin kuitenkin mielelläni muiden keskusteluja, sillä niistä saa monesti erinomaista inspiraatiota, mutta lasikopissa on mukavasti tilaa.

13:23 Lähestymme kahden tunnin ja viiden minuutin junamatkan jälkeen Kokkolaa. Uskomatonta, että juna taittaa yli 300 kilometrin matkan parissa tunnissa. Olemme lähellä keskustaa, vaikka ikkunasta näkyy vielä vanhoja aittoja ja lumista peltoa.

13:45 Olemme jo saapuneet mummille. Tai eihän tämä enää ole mummin koti. Vain tyhjä asunto, jossa kaikki on niin kuin ennenkin. Vain mummi puuttuu. Katson kaikkea niin asunnossa kuin ulkona eri tavalla kuin ennen. Ihmettelen vieressä nököttävää vanhaa huvilaa. Lapsena kuvittelin, että siellä asuu aaveita. Kokkola on oikeastaan aika mukava kaupunki, vaikken koskaan haluaisi asua täällä.

15:07 Kirjaudumme hotelliin. Voisimme hyvin yöpyä Sirkkalaksi kutsutussa mummin asunnossa, mutta olemme jo maksaneet hotellihuoneen, eikä sitä voi perua. Enkä välttämättä haluaisi edes yöpyä täydessä mutta silti aivan tyhjässä asunnossa. Otan sitä paitsi vierailut kotikaupungin ulkopuolella hotelliloman kannalta. Elämässä pitää olla vähän luksusta. Mitähän muita kliseitä tähän keksisi?

16:30 Majapaikaksemme on valikoitunut Original Sokos Hotel Kaarle, joka sijaitsee kauppatorin laidalla. Alakerrassa on Amarillo ja Night Club Calle, jossa en ole koskaan käynyt. Pidän Sokos-hotellien varausjärjestelmän helppoudesta ja luotettavuudesta. Kaarle on uusinut ilmeensä vähän aikaa sitten, ja huoneet ovat oikeasti tyylikkäitä. Rakastan auringonlaskumaisematapettia, vaikken koskaan haluaisi sellaista kotiini. Aamupalalla on aina huomioitu vegaanit, ja odotan nytkin seuraavan aamun vegepyöryköitä, kauramaitokahvia ja Kaarlen omaa sinappia.

18:00 Herään, sillä olen huomaamattani vaipunut uneen. Onnittelen itseäni kohtuullisista päiväunista. Kipaisemme hakemaan hotellin kulman takaa Punjap Grilliltä kasvisruoka-annokset. Emme ole aiemmin käyneet Punjapissa, mutta kikhernecurry ja peruna-pinaattimuhennos houkuttelevat paikalle. Suosittelen lämpimästi Punjapia. Paikka näyttää tavalliselta grillipizzerialta, mutta oikeasti sieltä saa myös erinomaista intialaista ruokaa ja paikan päällä tehtävää naanleipää. Peruna-pinaattimuhennos on kerrassaan herkullinen, mutta aivan mieletön on kikhernecurry, jonka mieheni tilaa erittäin tulisena. Toive ymmärretään ja toteutetaan täydellisesti. Annokset maksavat muuten 9,90 euroa, ja erikseen tilattava naanleipä maksaa 3,50 euroa. Hinta-laatusuhde on yhdellä sanalla sanoen täydellinen, ja on mukavaa, että naanleivän voi halutessaan tilata erikseen, sillä kaikki eivät sitä halua syödä tai kaipaa niin tuhtia ateriaa.

19:53 Mietin, voiko loma-arki muuttua tätä paremmaksi. Istun hotellin sängyllä syli täynnä Trivial Pursuit -kortteja, pelikiekostani kolme lokeroa on täytetty värikkäillä siivuilla ja yöpöydällä on maltillinen lasi valkoviiniä. Vieressä hyvää seuraa, ja alla hotellin sänky, joka on oikeasti mukava, vaikka seuraavana aamuna kuulenkin, kun joku asukas valittaa tiskillä selkäkipuaan ja pyytää hotellin henkilökuntaa testaamaan sängyn. On ihmisillä murheet, mutta sitähän minä en mieti vielä edeltävänä iltana.

00:35 En muista, koska olisin viimeksi jaksanut lähteä erikseen oikein pubiin. Olemme hurjalla tuulella, ja käväisemme alakerran Amarillon karaokepuolella klassisilla yksillä. On mukava mennä ravintolaan, johon pääse sisätiloista ilman takkia. Innokas aasialainen mies laulaa monta kappaletta Backstreet Boysia, ja muut intoutuvat tanssimaan hitaita, vaikkei kello ole lähelläkään pilkkua.

8:45 Heräämme aamupalalle. Tuntuu ylelliseltä kävellä valmiiseen pöytään, sillä meillä harvoin on kotonamme valmiina oikeastaan yhtään mitään. Aamu alkaa usein lähikahvilaan tai K-Markettiin ravaamisella. Mutta ei nyt. Syön leipää, vegepyöryköitä Kaarlen salaisella sinapilla ja salaatilla ja juon kahvia kolme kupillista. Vegejuustoja ja -jogurtteja olisi tarjolla, mutta ne eivät tällä kertaa maistu minulle. Lueskelen Österbottningenia, vaikka puhelimesta näkisi tuoreimmat uutiset.

12:15 Aamu on kulunut nukkuessa vähän lisää ja epämääräisesti sähläämällä. Hotellin luovuttamisen jälkeen on jo kiire. Etsimme kuumeisesti R-Kioskia tai kahvilaa ennen junan lähtemistä. Eikö Kokkolassa ole Ärrää? No, joka tapauksessa juomme yllättävän kohtuuhintaiset kahvit Kulmassa, jossa on täysi tohina päällä. Tampereella kahvit maksaisivat kahvilassa paljon enemmän, joten ei voi olla kuin tyytyväinen, vaikka jono tiskille on aikamoinen. Kahvilassa suomen ja ruotsin kielet sekoittuvat toisiinsa ihanasti. Minähän olen aina ollut ruotsin kielen ihailija, wannabe. On inspiroivaa elää kahden kielen keskellä, ja siksi otan siitä aina kaiken irti Kokkolassa käydessäni.

Oikeastaan olen aika yllättynyt, että Kokkola vaikuttaa näin eloisalta varhain lauantaina. Ehkä kaupunki on kehittynyt aivan lähivuosina, sillä palvelut lähipitäjistä kuolevat, mikä on sääli, mutta on tietysti mukavaa, että kaupunki kasvaa ja kehittyy. Kun minä olin lapsi ja vierailin mummillani, ei keskustassa ollut kuin Anttila, Halpa-Halli ja Citymarket, jonka takaovea mummi kutsui peräaukoksi. Nyt Anttila ja mummi ovat poissa. Citymarketkin on muuttanut johonkin mystiseen Heinolan kaareksi kutsuttuun paikkaan, jos oikein olen ymmärtänyt. Keskustaa hallitsee ostoskeskus Chydenia, jossa on ihan sopiva määrä liikkeitä. En kuolisi kulutushysteriassani, jos asuisin Kokkolassa. Kun H&M tuli Kokkolaan, vielä silloin elossa ollut vaarini antoi minulle 50 euroa, ja menin oitis ostamaan vaaleanpunaisen hupparin. Siitä tuli yläasteaikainen suosikkipaitani. Lopuilla rahoilla ostin Citymarketista englannin- ja ruotsinkielisiä julkkislehtiä. Celebrities, you know.

14:37 Juna kiitää hurjaa vauhtia kohti Seinäjokea. Se on ainoa pysähdyspaikka ennen Tamperetta. Mietin paljon Kokkolaa, joka yhtäkkiä tuntuu niin tyhjältä. Enää ei ole kiire. Ei ole kiire mummille, jonka luona en tosin muistanut vierailla tarpeeksi usein. On vain kaupunki, joka tuntuu tutulta, mutta josta en oikeasti tiedä oikein mitään. Edelleen kummitushuvila näkyy mummini parvekkeelta, jolla pian seisoo uusi asukas. Hän aikanaan ihmettelee tien toiselle puolelle nousevia luhtitaloja ja toisilleen tööttäileviä autoja. Kun juna saapuu Tampereelle, poistan mummin numeron puhelimestani. En minä koskaan oikein osannut soittaa, mutta nyt ei enää edes voi.

Olen aiemmin kirjoittanut kesäisestä ja syksyisestä Kokkolasta.

Suositko kotimaan matkailua? Mikä on suosikkisi Suomen kaupungeista, jos suuret kaupungit jätetään pois laskuista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa