Seili – sinetöityjen kohtaloiden saari

En valitettavasti itse päässyt vierailemaan Seilissä, mutta siellä lomaillut – ja onneksi pois päässyt – äitini lähetti luonnonsuojelualueeksi, tutkimuskeskukseksi ja lomakyläksi muutetusta saaresta postikortin. Saaristomerellä Paraisten kunnan Nauvossa sijaitsevan Seilin historia vie mukanaan, vaikkei paikan päällä olisi käynyt.
seili4seili5seili3Seilillä on sairas historia. Kun ihminen vietiin Seiliin, oli hänellä yleensä mukana omat lankut arkkua varten. Saarelta, jonne 1600-luvulla perustettiin leprasairaala, ei palattu. Eikä juuri silloinkaan, kun toiminta jatkui vain mielisairaanhoidon parissa.

Mielenvikainen, irtolainen, prostituoitu, pikkurikollinen, lapsenmurhaaja, seinähullu, epileptikko. Loppujen lopuksi ei vaadittu aivan ihmeellisiä tekoja joutuakseen Seiliin, ja yleensä sinne päätyivätkin naiset jo heikomman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Paha haluttiin piilottaa. Siinä, missä ympäriinsä pyörivä mies oli seikkailija, oli samanlaista elämää elävä nainen kulkija, tuomittava. Seili-ainesta.

Nykyään meno Seilissä on huomattavasti rauhoittunut, sillä saarella häärää matkailupalveluhenkilökunnan lisäksi Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen väki, yleensä puutiaisten parissa, sillä niitä on tutkittu Seilissä jo vuosia. Melkoinen muutos spitaalihoitolasta ja houruinhuoneesta. Veikkaan punkkien olevan kuitenkin seuraa kaikessa kammottavuudessaan miellyttävämpää  saaren entisiin asukkeihin verrattuna.

Seili muistetaan erityisesti naisasukkaistaan siksi, että viimeiset miespotilaat siirrettiin muualle jo 1880-luvun lopussa, mutta naisia hoidettiin 1960-luvun alkuun saakka. Nykykirjallisuudessa Seiliin kannattaa tutustua erityisesti Johanna Holmströmin Sielujen saaren (Otava 2017) ja Katja Kallion Yön kantajan (Otava 2017) tarinoiden siivittämänä. Minun äitini matkasi Seiliin Yön kantajan innoittamana, sillä kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin Amanda Aaltosen elämästä, ja hänen hautansa, siis mitätön, nimetön ja rapistunut kivilaatta, on edelleen paikoillaan.

Sanotaan, että Seilissä kummittelee. Seilin pitkä ja järkyttävä historia on mielelle ja mielikuvitukselle helppo aavetehdas. On tarinoita, uskomuksia ja kokemuksia. Minun äitini ei nähnyt yhden yhtä aavetta, vaikka ei olisi pistänyt pahakseen haamuterveisiä menneisyydestä. Majataloksi muutetussa, Portti-nimisessä vanhassa potilasrakennuksessa vietti yönsä matkailijoiden lisäksi kuitenkin vain huoltomies, joten henget taisivat yöpyä muualla.

Ei välttämättä ole yhtään liioiteltua ajatella, että Seilissä kummittelee. Niin monta sielua on unohtunut saarelle, että on heistä jotakin täytynyt jäädä jälkeen. Jos ei ihan aaveita, niin ainakin valtavasti tarinoita kammottavista kohtaloista.

Sisämaasta Seiliin matkustava pääsee saarelle kätevimmin suoraan Turusta M/S Fannylla.

Oletko käynyt Seilissä? Minkälaisia ajatuksia paikan historia herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta on raskas luento leipätyöstä ja lapsuudesta

Kauhukirjoistaan tunnetun Stephen Kingin (s. 1947) elämäkerrallinen työstä kertova teos Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018) palvelee parhaiten kirjailijan fanikuntaa, ei kirjailijaksi aikovia.
DSC_0112
Stephen Kingin kirjoitusopus on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2000 nimellä On Writing – A memoir of the Craft, mutta kirjan suomennos on sylkäisty painokoneesta ulos liki 20 vuotta myöhemmin Tammen kustantamana vuonna 2018. Parissakymmenessä vuodessa ehtii tapahtua, ja se näkyy myös kirjassa, sillä nykyajan työkulttuuriin kirjalla ei ole oikein kosketuspintaa. Digitaalinen ja sosiaalinen media ovat olleet kirjan kirjoitushetkellä jotakin kaukaista, sellaista, mitä ei voisi kuvitella edes olevan olemassa. Kirjoittamisesta-teosta lukiessa täytyykin unohtaa se, ettei kyse ole oikeastaan käytännön oppaasta, vaan muistelmista, joita myydään kirjailijan elämäntyön raottamisen kustannuksella.

King aloittaa muistelmansa loogisesti lapsuudestaan. Freudilaiseen tapaan hän puhuu paljon siitä, miten lapsuus on vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuuskortin esiin kaivaminen on helppo mutta tylsä aloitus. Koska King on kiistatta loistava kirjoittaja, lapsuusmuistoja on itse asiassa yllättävän miellyttävää lukea, sillä kirjailija kuljettaa lukijaa yksityiskohtaisesti niin 1950-luvun Yhdysvalloissa kuin 1990-luvun kirjailijapiireissä. Jopa aamumunakkaiden paistaminen on taltioitu teokseen.

On itse asiassa aika huvittavaa, että Kingin teos on ylipäätään suomennettu, jos ajattelee kirjan alkuperäistä tarkoitusta. King puhuu heti alussa siitä, kuinka kyse on kielestä. Kielestä, jota kukaan ei koskaan ajattele. Kuinka ihastuttava huomio! Mutta samalla tosin on rikos kääntää toiselle kielelle kirjoittamisesta kirjoitettu kirja, joka ihannoi kieltä. Vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava tahansa, kärsii kielen alkuperäinen merkitys käännösmankelissa. Tästä syystä Kingin muistelmat ovat myös aavistuksen raskasta luettavaa, sillä menneisyyttä ja käytännön vinkkejä yhdistävä teos sortuu ainakin vieraalle kielelle käännettynä selostamiseen. Sepustuksen rikkovat runot, joita on ripoteltu tekstin sekaan. Vaikka ne ovat Kingille tärkeitä, ei niiden arvo ole merkityksellinen lukijalle.

Kirjoittamisesta  Muistelmia leipätyöstä -teoksen voi ajatella eräänlaisena kirjailijan testamenttinä lukijoille, kertomuksena siitä, mitä kaikkien keksittyjen kauhujen takana on. Se ei kuitenkaan ole soihtu ammattikuntaan aikoville, mikä johtuu tietysti nykyaikana jo siitä, että teoksen opillinen arvo on vanhentunut, mutta ennen kaikkea ongelma on se, että Stephen Kingin muistelmat ovat kirjailijan historiaa, yksi kertomus siitä, kuinka tietynlaiseksi kirjailijaksi voi tulla. Tai lähinnä päätyä. King-keskeisyys uppoaakin oletettavasti erityisesti kirjailijan faneihin.

Niin kuin aina, minuun vetoaa kuitenkin se tosiasia, että joku on oikeasti tehnyt kaunokirjallisuudesta ammatin. Aikana, joka ihailee faktaa ja kovia uutisia. Stephen King toteaa jo alkusanoissaan ”kirjoittamisen olevan inhimillistä, mutta toimittamisen jumalallista”. Minä ajattelen ihan päin vastoin. Siksi kai haluan tulla kirjailijaksi.

Mikä on paras kirjoitusopas, jonka olet koskaan lukenut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Makumuistoja menneisyydestä

Kun viime sunnuntaina kömmin hikisenä vanhasta huoneestani aamupalalle, pöydällä odottivat viikonlopun mökkireissun hampurilaisjämät. Laitoin valmissämpylän väliin salaattia, purjosipulia ja ketsuppia. Ja ihan yhtäkkiä, kaikki vanhat ruokamuistot tulvivat mieleeni. Pitkä matka, jonka olen kulkenut umpinirsosta ruokarakastajaksi. Sellaista minun elämäni nimittäin ennen oli: ketsuppia, vähän salaattia ja luokatonta leipää.
DSC_0431DSC_0161DSC_0400Varhaislapsuuteni maistui peruna-kananmunapaistokselta ja Mäkkärin hampurilaisilta. Söin varmasti paljon muutakin ruokaympyrän orjana valintoja tekevän äitini ansiosta, mutta minä muistan vain maitoon sekoitetun, murskatun perunan, pilkotut kananmunat ja Happy Mealin. Kouluajoilta mieleeni ovat jääneet lähinnä jauheliharuoat. Minähän olin nirso. En pitänyt mistään, paitsi jauhelihapihveistä, makaronilaatikosta, lihapullista ja jauhelihakastikkeesta. Pahempaa oli luvassa, kun liha alkoi ällöttää. Sitä ennen nautiskelin koulun ruokalassa ummehtuneista, rasvaa tirisevistä jauhelihapihveistä ja eineslihapullista. Ne olivat parasta, mitä tiesin.

Yläkouluikäisenä söin lähinnä nokareen salaattia ja riisiä koulupäivän aikana silloin, kun ruokalistan appeet eivät miellyttäneet makuhermojani. Olin silloin jopa niin nirso, etten pitänyt oikein mistään roskaksi kutsutusta ruoastakaan. Paitsi edelleen niistä juustottomista euron hampurilaisista. Kebabiakin maistoin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kaivoin täytteet pitakebabista pihalle ja söin vain kostuneen leivän.  Lukiossa ruokailutilanne muuttui yhä pahemmaksi, ja söin vielä vähemmän riisiä ja salaattia, mikä tiesi valtavaa tankkausta kotona. Ei ihme, että päädyin flunssakierteeseen.

Yliopistoaikoina olin jo päätynyt kasvissyönnin pariin, joten söin usein kampusalueella. Soijabolognese, kasviscannelonit ja vegaanihampurilaiset ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kuinka halvalla laadukasta ruokaa voikaan saada! Surullisinta on ehkä se, että samantasoista ruokaa myydään noin kympillä lounasravintoloissa. Kaiken lisäksi minulle tulee hirvittävän vanha ja epäonnistunut olo, kun puhun yliopistoajoista menneenä ajanjaksona. Mennyttä se onkin. Minä olen jo valmistunut, enkä tule enää ikinä syömään 2 euroa ja 60 senttiä maksavaa lounasta. Kirjoitan opiskelijabudjetista tarkemmin myöhemmin, sillä osasin tuhlata rahani melko tehokkaasti myös ravintoloissa syömiseen. Tai ei se ihan tuhlausta ollut, sillä elin vähän erilaisen opiskeluajan, kai.

Opiskeluaikanani tekemilläni Aasian-reissuilla jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että omista vakaumuksista on pakko joustaa, jos mielii pysyä hengissä. Ei kuulosta luksuslomalta, mutta sellaisia ne olivat. Kasvissyöjänä, saati vegaanina, ei voi kaikkea vaatia paikassa, jossa ei ole minkäänlaista yhteistä kieltä. En tiedä, kuinka paljon söin luusta tehtyä soppalientä, enkä millään pysty laskemaan syömieni kananmunien määrää. Mutta ne oli pakko syödä. Nämä ruokamuistot vaikuttivat kuitenkin pysyvästi ajatusmaailmaani, ja kun seuraavan kerran istahdan Finnairin kyytiin ja saavun perille, joudun todella pohtimaan, kuinka paljon olen valmis joustamaan. Se on nimittäin päivä päivältä vaikeampaa ruoka-asioissa.

Työelämässä minun kesti tottua siihen, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut luisua hyväksi ja edulliseksi havaitusta tavasta. On niin helppoa hakea mitä tahansa kauppakeskuksesta, joka tarjoaa kaikkea mahdollista. En kuitenkaan aio potea huonoa omatuntoa. Ruoka on nimittäin valmistettu nautittavaksi, ja siitä on syytä iloita täysin siemauksin, jos rahapussi ja keho antavat periksi.

Minun elämäni maistuu juuri nyt valkosipulijauheella maustetulta soijarouheelta, kuivalta valkoviiniltä ja avokadopatongilta, joka on viimeistelty paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Miltä sinun elämäsi maistui? Entä miltä se maistuu nykyään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Uskonto kiinnostaa tulevana kulttuurivuonna

Vaikka kuluva vuosi on vasta ylittänyt puolivälinsä, kulttuurituotannon katseet ovat jo ensi vuodessa. Kesällä julkaistut tiedotteet kertovat, että tulevan vuoden kiinnostavin teema on uskonto. Sitä ennen syksyllä katsotaan toimintaa ja komediaa.
marian-paratiisi_nordiskfilm.pngKuvakaappaus Nordisk Filmin sivuilta Marian paratiisi -elokuvan mainoksesta.

Marian paratiisi (2019)
Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi kertoo 1920-luvulla lahkoaan johtaneesta Maria Åkerblomista (1898–1981). Kokkolasta alkunsa saanut liike siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti vain kiihtyy. Unisaarnaajana tunnettua Åkerblomia syytettiin elämänsä aikana pahoinpitelyistä ja taposta, ja myöhemmin tie vei mielisairaalaan. Mielenkiintoisinta on se, että saarna-aikojen ja henkisten ongelmien jälkeen hän alkoi parkettikauppiaaksi, josta lopulta tuli alkoholisti. Ei kovin pyhää! Åkerblomin tarina osoittaa, millainen voima jopa yhden naisen uskonlahkolla voi olla ja kuinka höynäytettävissä ihmiset olivat vielä vuosisadan alussa. Ja ovat kenties edelleen.

Ylen Elävässä arkistossa on edelleen katsottavissa Rikostarinoita historiasta -sarjan jakso Unisaarnaaja, joka kertoo Maria Åkerblomista.

Kaikki synnit (2019)
Elisa Viihteessä julkaistava Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma rikosdraamasarja Kaikki synnit luottaa myös uskonnon voimaan, sillä sarjan rikoksille alustan tarjoaa lestadiolaisyhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Uskonnolla, lahkoilla ja herätysliikkeillä on yllättävän helppo luoda mystiikkaa kulttuuriteoksiin, koska kyse on yleensä jostakin kaukaisesta, sulkeutuneesta ja koskemattomasta. Ensi keväänä selviää, sortuuko sarja vain reposteluun lestadiolaisteemalla vai onko uskonto ja murhajuoni sidottu perustellusti ja saumattomasti yhteen.

Bullets (2018)
Jo tänä syksynä Elisa Viihteessä ensi-iltansa saava Bullets liittyy itse asiassa myös uskontoon. Ainakin löyhästi. Minna Virtasen ja Antti Pesosen luoma sarja kertoo turvapaikanhakijanaisesta (Sibel Kekilli), joka osoittautuu itsemurhaiskijöitä värvääväksi tšetšeeniterroristiksi. Bullets on poliisisarja, joten keskiössä on terroristin ja hänen lähipiiriinsä soluttautuvan poliisin (Krista Kosonen) suhde ja kamppailu. Väkivallalla mässäily tuntuu turhalta, mutta ilmeisesti sitä on aiheen velvoittamana luvassa. Mielenkiintoisempaa olisi keskittyä rikosten psykologisiin vaikutuksiin.

Sorjonen, toinen kausi (2018)
Ylen syksyn ohjelmistoon kuuluu Suomen ensimmäisen nordic noir -sarjan, Miikko Oikkosen luoman Sorjosen toinen kausi. Lappeenrannassa poliisina työskentelevä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) jatkaa työskentelyään siitä, mihin sarja ensimmäisellä kaudella jäi. Toinen kausi on toteutettu samaan tapaan kuin ensimmäinen, sillä se perustuu myös viiteen tosipohjaiseen tarinaan, jotka on jaettu jaksoiksi. Sorjonen antaa Itä-Suomesta vaarallisen kuvan ja osoittaa, kuinka raja hallitsee asukkaiden elämää – ainakin, jos on sekaantunut hämärähommiin.

Swingers (2018)
Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus Swingers saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018. Parinvaihdosta kertova komedia vaikuttaa nopealla vilkaisulla olevan sukua mauttoman riehakkaille Luokkakokous-elokuville, mutta voihan tietysti olla, että elokuva onnistuukin tiivistämään valkokankaalle parinvaihdosta jotakin olennaista. Vaiettua ja koskettavaa. Vähän epäilen, mutta onneksi aina ei tarvitse herkutella suurilla mysteereillä ja filosofisilla suurteoksilla.

Mitä elokuvia tai sarjoja sinä odotat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Howards End kertoo yhden talon tarinalla aikansa rajuista luokkaeroista

Howards End (2017) on taidokkaasti tehty, tyylikäs ajankuva 1900-luvun alun Englannista. BBC:llä alun perin esitetty minisarja muistuttaa, että sosiaalisten ja taloudellisten erojen kasvaminen tapahtui huomaamatta ja hiljaa hyväksyen. Samalla muutos loi pohjan nyky-yhteiskunnalle.
howards_end_cmoreKuvakaappaus Cmore.fistä.

Hitaasti käynnistyvää neliosaista Howards Endiä ei kannata tuomita ensimmäisen jakson perusteella, sillä sarjan viehätys syntyy jaksojen kokonaisuudesta ja tarinan sanomasta. Sarja pohjautuu E. M. Fosterin samannimiseen romaaniin vuodelta 1910, ja kirjasta on tehty myös James Ivoryn ohjaama elokuva Talo jalavan varjossa (1992).

Howards Endiksi kutsutun talon tarina sitoo yhteen Wilcoxien, Schlegelien ja Bastin perheiden tarinat. Äärimmäisen varakkaan Wilcoxin liikemiesperheen isä Henry (Matthew Macfadyen) ja hänen vaimonsa Ruth (Julia Ormond) onnistuvat sekaantumaan sekä Schlegelien että Bastien elämään välillisesti ja välittömästi. Idealismia edustavia Schlegeleitä johtaa Margaret (Hayley Atwell), joka perheen esikoisena on ottanut vastuun sisaruksistaan lasten jäädessä orvoiksi. Villikko ja humanistisia arvoja kannattava Helen (Philippa Coulthard) tutustuu ensiksi Wilcoxien perheeseen lähemmin saatuaan kutsun Howards Endin tilalle, mutta lopulta tiiviiseen yhteistyöhön Wilcoxien kanssa päätyy Margaret, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Työläispariskunta Leonard ja Jacky Bast (Joseph Quinn & Rosalind Eleazar) joutuu osaksi Schlegeleiden arkea ja ajatuksia, mutta lopulta kummankin kohtalon sinetöivät Wilcoxit.

Howards End on erityisen kaunis ja samaan aikaan karu kuvaus 1900-luvun alun kiihtyvällä tahdilla muuttuvasta maailmasta ja luokkaerojen muotoutumisesta, sillä se tuo esiin niin kapitalismin, epäoikeudenmukaisuuden kuin köyhyyden vaikutukset yhteiskuntaan. Sarja onnistuu myös sivuamaan maailmanhistoriaan ja -talouteen vaikuttaneita tapahtumia, kuten kumibisnestä, Afrikan kauppaa ja mustien sortoa. Howards End ei kuitenkaan sorru surkuttelemaan tilannetta, vaan kertoo tarinan sellaisena kuin maailma silloin on ollut.

Erityisen hieno havainto on köyhyyden käsittämisen erot. Bastit tietävät olevansa työläisiä ja elävänsä pienellä rahalla, mutta eivät koe arkensa olevan selviytymistä ainakaan alati. Aikaa on myös taiteelle ja sen ymmärtämiselle. Taiteesta muka tietävät, muhkealla perinnöllä elävät Schlegelit näkevät Bastit autettavina, kun taas äveriäät Wilcoxit ajattelevat Bastien ajaneen itse itsensä tilanteeseen, jonkinlaisina epäkiinnostavina syyllisinä. Sarjan tarina asettaakin kapitalistiset arvot kyseenalaiseen valoon ja irvailee idealismille, jonka katsotaan usein sortuvan näennäisyyteen ja turhiin sanoihin.

Howards End kuvaa yläluokkaista ja varakasta Englantia, vaikka mukana on myös työläisperheen tarina. Työläiset esitetään sarjassa nukkeina, joiden elämä on pitkälti kiinni siitä, mitä yläluokka keksii päättää tai minkä yläluokka arvelee olevan parhaaksi työväestölle. Sarja ei siis anna ääntä työläisille, eikä sitä siksi voi pitää tasavertaisena kuvauksena ajasta. Toisaalta tarkka kehystys mahdollistaa erojen esiin tuomisen entistä kärkkäämmin, mikä lienee Howards Endin tarkoitus.

Työläisen kohtalo sarjassa on karuin mahdollinen, kuten Henry Wilcox toteaa: ”Olisihan se kuollut muutenkin.” Suhtautuminen työläisyyteen itse aiheutettuna pahana ja akuuttina ja jatkuvana avun tarvitsemisena kertoo siitä, millaiselle pohjalle yhteiskunta rakentui aikanaan. Samalla Howards End läväyttää katsojan silmille suoraan sen, kenelle maailma oli reilut sata vuotta sitten avoinna. Kapitalisteille, ehkä vähän idealisteille ja ei ollenkaan työläisille.

Sen, kenelle ovet aukeavat nyt, päätämme me. Niin ainakin luulemme.

Oletko tutustunut Howards Endiin kirjana, sarjana tai elokuvana? Mistä pidit eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa