Puikot piiloon ja mieli avoimeksi Aasiassa

Liekö matkakärpänen puraissut Mediakan lukijoita, sillä reissujuttuja on kahlattu viime päivinä antaumuksella läpi. Palataan siis hetkeksi Kaakkois-Aasiaan. Mitä matkalla kannattaa pitää mielessä?
DSC_0789Elämässä on paljon pyhyyttä. Pyhyys ei ole aina syvää uskonnollisuutta, vaan myös pieni arkisia sääntöjä, joita kunnioitetaan. Syömäpuikoilla ei saa osoitella, ei missään nimessä, sillä se viittaa kuolemaan ja muihin pahoihin ajatuksiin. Tietynlainen äänetön kurinalaisuus on läsnä, hämmentävä pidättyväisyys, josta ei päästetä hevillä irti.

On pyhyys toki näkyvillä Kaakkois-Aasiassa joka päivä myös ilmiselvimmässä muodossaan. Matkustaessamme Tagongin vuoristokylään samaan tilataksiin kanssamme astui munkki punaisen koltun helmat liehuen. Hän ryysti Redbull-juomaa, pyöritteli rukoushyrrää käsissään, avasi ikkunan ja kohotti minihyrrän ilmaan avatusta ikkunasta kuin ottaakseen yhteyttä yläilmoihin. Siinä me olimme. Kolme vähän pahoinvoivaa turistia, joista yksi oli kiinalainen vaihto-oppilas. Ja yksi munkki, joka lähetti koko matkan rukouksia ilmaan. Minä toivoin lähinnä, että mobiilidatayhteys olisi toiminut.

Joustaminen on välttämätöntä. On odotettava, jaksettava selittää asioita sanakirjan ja elekielen avulla, ja lisäksi hyväksyttävä se, että jos yhteistä kieltä ei ole, ei kaikki voi aina mennä putkeen. Kasvissyöjänä, mieluiten vegaanista ruokaa syövänä, reissuilla on ollut pakko viitata kintaalla omille periaatteille. Kun on ollut kahdeksan tuntia syömättä, ei viitsi valittaa paistetussa riisissä olevasta kananmunasta, vaikka se on kaukana eettisestä tuotannosta. Kun ei ole yhteistä kieltä, on vaikea kertoa, että olisi niin kauhean kiva, jos saisi annoksen ilman munasilppua. Parempi siis pitää suu kiinni ja avata se kiltisi annoksen äärellä.

Näkemys mukavuuksista ja luksuksesta ei ole sama kaikkialla. Matkustaessani ensimmäistä kertaa Kiinaan minua peloteltiin sillä, että asumukset eivät välttämättä ole kovin kummoisia. En todellakaan ole sudenpentu ja sen tiesi matkakumppanini, mutta hän taisi aliarvioida minut. En tarvitse luksusta tai välttämättä edes superpuhtautta, ainoastaan turvaa ja jonkinlaista siisteyttä. Sitä on ollut tarjolla.

Meidän reissuillamme tavoitteena ei ole koskaan ollut päästä mahdollisimman halvalla, vaan käyttää rahaa järkevästi. Etenkin Kiinassa kaikki on niin valtavan edullista, että 20 eurolla saa perus-Scandic-tasoisen huoneen länsimaalaisella pytyllä, jota muuten taatusti tulee rakastamaan entistä enemmän kotiin palattuaan. Reilulla 50 eurolla sen sijaan saa jo kaupungin prameimmasta hotellista hulppean huoneen.

Vietnamissa yövyimme sviitissä kahdeksan päivän ajan 500 eurolla. Huone oli pieni kaksio, siinä oli valtava parveke, josta avautui näkymä Phan Xi Păng -vuorelle, ja jokaisena aamuna saimme buffetbrunssin maksutta sekä huoneeseen vesi- ja hedelmälähetykset. Elämästä täytyy nauttia, ja luksusta saa länsimaalainen pienellä rahalla.

Kurjuus on läsnä ihan lähellä. Reissuilla ei jää epäselväksi maailman valtasuhteet tavallisten ihmisten välillä. Kun me olemme hurvittelemassa omaan tulotasoomme nähden pilkkahintaan, jäävät muut siitä paitsi. Silmien edessä vilisee orpoja lapsia ilman turvaa likaisilla kaduilla ja saastuneiden jokien varsilla. Toreilla on niin sanottuja eläinkauppoja, joissa nukkavierut koiranpennut on sullottu häkkeihin kanojen kanssa. En ole erityinen eläinharrastaja, mutten tietenkään toivo kärsimystä kenellekään. Zikongin torilla eläinten kohtaama kurjuus kosketti ensimmäistä kertaa niin paljon, että muistan sen edelleen. Samoin kuin muistan kaikki vastaan tulleet ihmiset, joiden kasvaimet tai struuma ovat niin suuria, että ne näkyvät ulospäin. Unohtamatta tietysti vietnamilaisia sodassa vammautuneita kadunmiehiä, jotka istuvat kyykyssä kaljakojuilla samalla, kun me mehustelemme kojun itse tehdyllä oluella.

On pakko olla rohkea ja luottaa. Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, miten olen uskaltanut toteuttaa kaikki reissuni. Sillä, että pitää arkijärjen päässä, pärjää jo pitkälle. Jokainen matka lentokoneella, autolla ja bussilla on kaikkialla riski. Kaikki ei aina ole omissa käsissä, mutta voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut  vaarassa. Minun on vaikea luottaa tuntemattomiin, mutta olen myös oppinut, etten voi esimerkiksi bussissa ikuisesti jankuttaa, meneekö linja Hanoihin, jos se on minulle kerrottu moneen kertaan ehkä vähän haparoiden, mutta onpahan kerrottu. Enkä myöskään voi murehtia pinaattien ja kaalien hygieniatasoja koko päivää, kunhan muistaa syödä kaiken kypsennettynä.

Niin ällöttävän itsestäänselvää kuin se onkin on Aasian-reissuilla kai tärkeintä muistaa, että olemme kaikki samanlaisia. Yhtä.

Mikä on ollut mieleenpainuvin havaintosi reissussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 6

Jos ei jaksa kuunnella Miles Davisia, kannattaa katsoa edes hepusta tehty elokuva Miles Ahead (2015). Ei se mestariteos ole, mutta erittäin viihdyttävä ja sopivan syvä sukellus trumpetin puhaltajan maailmaan. Tämän viikon olohuonelevy on kuulemma jotakin paljon syvempää.
milesdavis

Miles Davis – Kind of Blue

Kuka? Miles Davis (1926–1991)

Mikä? Kind of Blue (Columbia 1959)

Miksi? Ajaton jazz-klassikko.

Pidätkö taiteilijoista tehdyistä elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielitaidoton kieli-ihminen

Puhun kolmea kieltä sujuvasti, mutta silti nykymittapuulla en ole mitenkään erityisen kielitaitoinen. Paitsi ulkomailla.
DSC_0057Olen aina ajatellut olevani kieli-ihminen. Sellainen, joka on taitava omassa äidinkielessään, mutta myös nopea oppimaan vieraita kieliä. Ja silti on käynyt niin, että osaan vain kahta kieltä suomen lisäksi, vaikka useampaan olisi ollut mahdollisuus, jos siis olisin opiskellut enemmän. Enpä opiskellut, vaikka arvostan kielitaitoa valtavasti.

Tilastokeskuksen (2006/2008) mukaan noin kolmasosa suomalaisista osaa kahta vierasta kieltä. Neljäsosa suomalaisista osaa kolmea vierasta kieltä ja joka kuudes vähintään neljää vierasta kieltä. Suomen Kuvalehden (25.9.2012) jutussa todetaankin se, mitä ajan takaa: ”Yhä useampi suomalainen osaa peruskoulun käytyään vain kahta kieltä: englantia ja ruotsia.” Vain kahta. Niin kuin minä. Jutussa todetaan myös, että taide- ja taitoaineiden vahvistaminen on vaikuttanut kielten opiskelun suosioon, ja niin kävi myös minun kohdallani. Olisin mielelläni opiskellut lisää kieliä, mutta viestintä, suurin rakkauteni, vei voiton, eivätkä kompromissit olleet vaihtoehtoja tuntisuunnitelman vuoksi.

En siis ole mitenkään erityisen kielitaitoinen, vaikka olen taitava niissä kielissä, joita osaan. En, vaikka voisin elää arkea suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Pitäisi osata enemmän: saksaa, ranskaa ja mieluiten myös venäjää ja kiinaa. Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että olen luottanut liikaa laatuun, vaikka nykyaikana arvostetaan määrää. Se määrittänee enemmän kielitaitoa siksi, että internet mahdollistaa sen, että vaikka kielitaito olisi ainakin aluksi vajavainen, on siihen helppo saada tukea pikahauilla ja ilmaisilla some-kielikylvyillä.

Vaikka koen itseni kieli-ihmiseksi, en ollut erityisen kiinnostunut vieraista kielistä ennen kuin englanti tuli koulussa pakolliseksi kolmannella luokalla. Innostuin kuitenkin paljon itselleni tavanomaiseen tapaan uuden oppimisesta, ja erityisen palkitsevaa oli huomata, kuinka helppoa oppiminen oli. Koin kuitenkin – myöskin itselleni tavalliseen tapaan – paineita onnistua, vaikkei kukaan vaatinut ihmesuorituksia. Kun ruotsi tuli mukaan opiskeluihin seitsemännellä luokalla, sain päähäni, että olen huono englannissa, koska sen arvosana oli vain 9, ruotsin 10. No ei ihmekään, sillä osasin ruotsia jo valmiiksi opiskeluiden alkaessa ja olin kuullut sitä lapsesta saakka isäni kotikaupungissa Kokkolassa. B-ruotsi oli ehkä väärä sijoituspaikka minulle, mutta samat ryhmät luokkakavereiden kanssa helpottivat arkieloa.

Uppouduin täysillä ruotsin kieleen ja keskityin sen kehittämiseen, minkä vuoksi englanti jäi taka-alalle, ja opiskelusta tuli pakkopullaa. Olin koulupolun loppuun saakka kiitettävä englannissa, mutta kiinnostus katosi. Ehkä myös maailma muuttui ja kielestä tuli niin kiinteä osa arkea, ettei se enää inspiroinut. Yliopistossa oli pakko inspiroitua edes vähän, sillä tieteellistä tekstiä piti sisäistää ja tuottaa englanniksi.

Rakkaus ruotsin kieleen sai minut identifioitumaan Pohjoismaihin, ja koin olevani nimenomaan pohjoismaalainen, en suomalainen. Tosiasioita ei kuitenkaan voi kiistää. Olen tietysti myös pohjoismaalainen, mutta ennen kaikkea kai suomalainen, en suomenruotsalainen, ruotsalainen tai mikään kansallisidentiteetitön leijailija. Se, että ruotsin kielen taitoni hioutui erinomaiseksi, avasi ovet auki paiskaten tien myös kulttuuriin, mikä johti siihen, että koin vahvaa kiintymystä nimenomaan pohjoismaalaisuuteen. Kieli, kun sattuu olemaan avain kulttuuriin.

Olen aika varma, että jotakin oleellista on mennyt ohi Aasian-reissuillani, sillä en ole osannut kohdemaan kieltä. Jos kädessä ei ole avainta paikalliseen kieleen ja siten mieleen, ei koskaan voi ymmärtää syvästi ympäröivää todellisuutta. Kun yhteistä kieltä ei ole, jää puolin ja toisin vähän yksinkertainen kuva toisesta, vaikka tiedostaa, että yhteisen kielen puuttuminen tekee järkevästä keskinäisviestinnästä mahdotonta. Niin kauan, kun en osaa kiinaa, en voi koskaan ymmärtää täysin sitä, mitä vuorilta alas syöksyvä sumu merkitsee, mitä temppeleiden sisältä kaikuvat kumeat äänet tarkoittavat tai mitä arki katuruokakojulla on. Kun ei ole mahdollisuutta edes kysyä.

Ulkomaanreissut ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka erinomainen henkilökohtainen kielitaitoni on ja kuinka hyvin koko kansakunnallamme menee, mistä kiitos kuuluu erityisesti koulujärjestelmälle. Kuulun vielä siihen ikäryhmään, joka ei nauttinut vieraskielisestä mediasta, sillä lähimmäksi sitä päästiin vain Music Televisionia katsomalla ja senkin sisällöstä iso osa hurahti ohi korvien, kun tekstitykset puuttuivat. Ei tullut edes mieleen, että kieltä voisi kuunnella rauhassa ja kärsivällisesti, kun opetus oli tiivistä kielioppipiiskaamista koulupäivien aikana. Ja silloin pahin pelko oli joutua sanomaan jotakin ääneen. Tai vaihtoehtoisesti joutua karmeaan kuuntelukokeeseen.

Olen matkustanut aika paljon Aasiassa, viettänyt siellä yhteensä liki kolme kuukautta, joten olen saanut aika hyvän käsityksen täkäläisestä kielitaidosta. Erityisesti Kiinan-reissut ovat saaneet pohtimaan globaalia kielitaitoa paljon. Länsi-Kiinassa, johon matkani ovat suurimmaksi osaksi suuntautuneet, ei oikeasti puhuta sanaakaan englantia. Ei niissä pienissä kaupungeissa ja kylissä, joihin olemme rämistelleet. Jopa kymmenien miljoonien ihmisten asuttamista kaupungeista on ollut vaikea löytää ihmistä, joka voisi kääntää meille englannista kiinaan ruokarajoitelappusen. ”Ei sanaakaan” englantia tarkoittaa Kiinan tapauksessa liioittelematta sitä, ettei kieltä osata sanaakaan. ”Hello” on jo melko suuri saavutus. Taivastelusta huolimatta haluan kuitenkin korostaa, että englannin kielen osaamattomuus voi kuitenkin olla kaunista, oman kulttuurin vaalimista, vaikka helpottaisihan yhteinen kieli kaikkien elämää. Ja voi pojat, kun pääsee Vietnamiin, jossa sattuneesta syystä puhutaan jonkun verran englantia, edes yksittäisiä sanoja, elämä tuntuu ihan luksukselta.

Matkustelusta ja töistä huolimatta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että englannin ja ruotsin kielen taitoni olivat turvallisesti köllötelleet jossakin rauhallisessa aivosopukassa, josta ne kyllä olivat tulleet luontevasti esiin arjessa, mutta jossa ne eivät olleet saaneet kehittyä haluamallani tavalla. Aloin pelätä sanavarastoni supistumista, ja etenkin ruotsin kielen kohdalla aloin olla huolissani siitä, että leppoisa suomenruotsi veisi voiton ja söisi akateemisen kielen osaamisen kokonaan – ruotsi, kun ei toiveistani huolimatta ole toinen äidinkieleni, joten sen ylläpitäminen vaatii aitoa kiinnostusta.

Olen viime aikoina katsonut paljon YouTube-videoita niin englanniksi kuin ruotsiksi. Kanadalaista vegaanivlogitarjontaa olen seurannut jo pitkään, mutta nyt voisi olla aika tutustua oikeasti vaikeisiin murteisiin. Uskon, että tottumalla monimutkaiseen kieleen ja puhetapaan tulee omasta ilmaisusta rikkaampaa samalla, kun kielen kokonaisvaltainen ymmärrys laajenee. Ruotsalaisten vlogien etsintä on työn alla, sillä voisin kuunnella hurmaavasti kielen takaa lähtevää tukholmalaista s-ääntämystä tunteja päivässä. Therese Lindgrenin testivideot ovat jo tuttua tavaraa.

Kun kaksi arkikieltä äidinkieleni lisäksi on hiottu huippuunsa, on aika syytä harkita aivan uuden kielen omaksumista. Pitäisikö luottaa turvalliselta tuntuvaan saksaan vai heittäytyä matkailuhistorian perässä jopa kiinan vietäväksi?

Kannattaa lukea

Lehtonen, Heini (2016) Kuka on kielitaitoinen? (Koneen Säätiö 16.2.2016)

Mitä kieltä haluaisit oppia? Millaiseksi koet oman kielitaitosi? Mikä on erinomaisen kielitaidon määritelmä mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hölmö nuori sydän on todentuntuinen kuvaus teiniraskaudesta ja lähiöelämästä

Teiniraskaus sotkee ja yhdistää 15-vuotiaiden Lennin ja Kiiran elämät, mutta Hölmö nuori sydän osoittaa, että nuoressa sydämessä asuu hölmöyden lisäksi lämpöä ja uskoa parempaan.
HNS_metro_01_printKuva: Tuffi Films

Hölmö nuori sydän -elokuvaa luonnehditaan nuortenelokuvaksi, mutta sadan minuutin edestä tulee niin tiukkaa draamaa ja räiskyvää Helsinkiä, ettei aikuistenkaan parane jättää Kirsikka Saaren romaanin pohjalta tehtyä Selma Vilhusen toista pitkää näytelmäelokuvaa väliin. Elokuva on ennemminkin laajalle ikäryhmälle sopiva tarina, jota jokainen tulkitsee ja tuntee ikänsä mukaan.

Itähelsinkiläiset yläasteikäiset Lenni (Jere Ristseppä) ja Kiira (Rosa Honkonen) sekoilevat yhdessä alkoholinhuuruisen kotibileillan jälkeen, mistä seurauksena on erittäin epätoivottu teiniraskaus. Edessä häämöttävä vanhemmuus säikäyttää ja yhdistää, sillä tukea ei liiemmin heru lähiömutsien irvikuvilta alkoholiin menevältä Lennin äidiltä (Katja Küttner) ja Kiiran äidiltä (Pihla Viitala), joka itsekin on teiniäiti.

Elokuvan kerrontatyyli on rehellinen, jollakin tavalla jopa dokumentaarinen. Todentuntuisuus syntyy vilpittömästä, taidokkaasta näyttelemisestä ja raa’asta lavastuksesta. Ristseppä ja Honkonen ovat yksinkertaisesti ihanan aitoja ja erinomaisia nuoria näyttelijöitä, jotka kannattelevat tarinaa kaksin. Hölmö nuori sydän ei todellakaan ole mikään visuaalinen ilotulitus – hyvällä tavalla. Ahtaat lähiökodit ja harmaat kadut tehostavat tarinan sanomaa, vaikka eivät hölmöt, nuoret sydämet niin synkkiä loppujen lopuksi ole. Siinä mielessä elokuva todella on nuortendraama, sillä se kertoo tarinan nimenomaan nuorten suulla eikä vauhkoavien vanhempien silmin. On kaunista uskaltaa katsoa nuorta tasavertaisesti eikä ylhäältä päin moralisoiden. Ei, vaikka päätös pitää lapsi ja tulla vanhemmiksi tehdään yöpaidassa rappukäytävässä.

Tarina kuvaa erityisen ansiokkaasti sitä, miten nuori suhtautuu päätöksentekoon: haparoiden ja intohimoisesti. Samalla Kiiran ja Lennin tarina osoittaa, mitä tapahtuu, kun joutuu liian nuorena liian suurten kysymysten äärelle. On vaikea olla samaan aikaan lapsi ja aikuinen, jonka vastuulla on pian toinen lapsi. Tunteiden myllertämisestä seuraa pesänrakennusvietin herääminen, taloudellisten realiteettien kohtaaminen, ajautuminen vääriin käsiin ja lohduttomuus. Ja jossakin kaukana siintävä toivo ja usko parempaan.

Itä-Helsinki näyttää valkokankaalla synkältä, betoniselta ja harmaalta.  Hölmö nuori sydän antaa ymmärtää, että samalta näyttää myös elementtilinnakkaiden sisällä. Tarinan sivujuoni pureutuu lähiöelämän ongelmiin ja rasismin käsittelemiseen, minkä voi nähdä oleellisena Lennin tarinan kannalta, mutta toisaalta yhtäkkiä alkavat lähiömellakat jäävät tarinasta osin irrallisiksi, vaikka kohtausten idea onkin tärkeä. Ne nimittäin näyttävät, millaisia seurauksia elämän solmukohdilla voi olla, ja mitä käy, jos nuori ei saa tarpeeksi tukea tai saa sitä vääriltä ihmisiltä, kuten Lenni naapurin Jannelta (Ville Haapasalo). Lähiön jännitteisiin liittyvä rasismi on tärkeä aihe, mutta se tuntuu välillä teiniraskauteen keskittyvässä elokuvassa pakolliselta ajankohtaiskoukulta.

Hölmön nuoren sydämen loppu on toiveikas, mikä saattaa yllättää katsojan. Ehkä ihminen on lähtökohtaisesti vähän kyyninen, vaikka uskoisi hyvään. Onneksi sydän on nuoruudesta ja hölmöydestä huolimatta välillä myös paljon ajatteleva ja erityisen paljon tunteva. Joskus se riittää.

Hölmö nuori sydän saapui elokuvateattereihin 12. lokakuuta 2018.

Minkälaisia ajatuksia Hölmö nuori sydän sinussa herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Älä pelkää pikkukaupunkia, käy Kokkolassa!

Kirjoitin Kokkolasta melko kurjaan sävyyn pari vuotta sitten. Se johtui varmasti siitä, että suhteeni Kokkolaan on ollut pitkä, vaiheikas ja liian monien tarinoiden värittämä. Myöhemmin tajusin, etten voi maalata taulua niillä sävyillä, jotka minulle on annettu, vaan minun on löydettävä sävyt itse. Aika runollista, eikö?
kokkola_2 (1)kokkola_2 (2)originalsokoshotelkaarle2 (1)originalsokoshotelkaarle2 (2)kokkola_4 (2)DSC_0009 (7)kokkola_5kokkola_4 (1)Minun isäni on kotoisin Kokkolasta ja hänen perheensä on asunut siellä aina. Isäni on nostanut kytkintä kaupungista jo yli 30 vuotta sitten, mutta olemme toki vierailleet perheenä kaupungissa säännöllisesti lapsuudestani saakka. Aikuisena aloitin itse tutkimusmatkat kaupunkiin, ensiksi villisti juhlien kavereiden kanssa ja sen jälkeen rauhallisesti hotellilomista nauttien. Niin kuin lokakuisena viikonloppuna viikko sitten.

Havaitsin matkalla, että mielipiteitäni ohjaa vahvasti se, millaisena näin Kokkolan lapsena. Ihan oikeasti, joskus 90-luvulla tai 2000-luvun alussa Kokkolassa ei näin puolituristin silmin ollut muuta kuin HalpaHalli, jo kuopattu Anttila ja kertaalleen sijaintijaan muuttanut Citymarket, jossa mummi jutteli aivan liian pitkään kaikkien kanssa. Kesät Kokkolassa tarkoittivat pohjatonta tylsyyttä, ja lopulta olikin vaikea myöntää itselleen, että pikkuruisessa merenrantakaupungissa onkin oma viehätyksensä. Eikä kaupunki sitä paitsi ole enää niin pikkuinen kuntaliitosten jälkeen ja verrattuna koko Suomeen. Kokkolassa nimittäin asuu vajaat 48 000 ihmistä (Kokkola.fi 13.6.2017).

Ei ole salaisuus, että viehätyn ruotsalaisuudesta yllättävän paljon. Kokkolassa äidinkielenään ruotsia puhuu vain noin 12 prosenttia asukkaista, mutta mielestäni ruotsalaisuudessa onkin kyse tunnelmasta: kaksikielisistä mainoksista, rakennuksista ja meri-ilmasta. Kokkolassa on jonkinlaista samankaltaisuutta Tammisaaren kanssa, vaikka uskallan väittää, että Tammisaari vetää pidemmän korren ainakin kesämarkkinoinnissaan. Siitäkin huolimatta, että Kokkolalla on puolellaan M/S Jenny, Tankarin majakka, idyllinen vanhakaupunki Neristan ja niin valtavan suloiset vanhat puutalot, jotka värittävät katukuvaa vieretysten vanhanaikaisten kivitalojen kanssa.

Kauniita unia luvassa

Yövymme Original Sokos Hotel Kaarlessa, jossa uinuimme myös viime kerralla melko tyytyväisinä, mitä nyt viimeksi ikkunasta näkyi parkkipaikka, johon urheilujoukkue pomputteli jalkapallojaan tauotta. Tällä kertaa saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, mikä tuntuu kieltämättä lottovoitolta, sillä minusta maiseman merkitys korostuu pikkukaupungissa. Tunnelmaa on vaikea aistia, jos sitä ei näe.

Kaarle on uusinut huoneidensa ilmeet upeasti parin vuoden takaisesta visiitistä. Huoneet ovat nyt tummanpuhuvia ja jopa ylellisen näköisiä. Ei hullumpaa 80 euron hintaan! Jotkut sanovat, että maisematapetit eivät ole enää muodissa, mutta minun mielestäni meidän huoneeseemme sopii rentouttava auringonlasku todella hyvin. Tiedän kyllä, että olemme Kokkolassa emmekä Karibialla, mutta on tapetissa yritystä. Mieli lepää.

Ruokaristiretkellä

Arvelen jo etukäteen, että vaikeinta Kokkolassa on ruoan metsästys vegaanina. Suuntaamme Kauppatorin laidalla sijaitsevalta hotellilta vielä enemmän ytimeen, jos nyt Kokkolasta voi varsinaista ydinkeskustaa erottaa. Pian alkaa pyörryttää, huimata. Pitkänsillankadulla sijainnut nepalilainen Ravintola Api on kadonnut. Apin mainosteipeistä ei ole jälkeäkään, ja pikainen googlettaminen kertoo, että Api on karistanut Keski-Pohjanmaan pölyt jo kauan sitten ja muuttanut Helsinkiin Annankadulle. Vaihdoimme pari vuotta sitten Kokkolassa Apin omistajan kanssa muutaman sanan ja saimme niin maistuvaa nepalilaista ruokaa, että menetys on sääli. Onnea helsinkiläiset!

Olemme vähällä paikata nepalilaisen ruoan kaipuun Punjab Grillillä, mutta paikan palak chana jää testaamatta, sillä päädymme nakertamaan eväitä pieleen menneen ravintolaelämyksen vuoksi. Olisi kuitenkin oikeasti mielenkiintoista nähdä, miltä näyttävät kokkolalais-intialaisen grillin antimet. Tiedossa olisi joko täyskatastrofi tai jackpot. Arvonta jäänee seuraavaan vierailuun.

Ruokapaikkaa etsiessä käy ilmi, että Kokkolan suurin heikkous ei todellakaan ole tarjonnan yksipuolisuus, vaan se, ettei apetta ole saatavilla läheskään aina. En tarkoita, että pikkukaupungissa pitäisi pitää väkisin ravintoloita auki aamusta iltaan, mutta mielestäni on aika erikoista, että esimerkiksi kaupungin thaimaalainen ravintola Phrikthai sulkee ovensa lauantaina jo klo 16. Eikö todella Keski-Pohjanmaan suurimmassa kaupungissa riitä thaiherkuttelijoita kuin neljään saakka? Liekö syy omissa elintavoissani, mutta minä en ole edes päässyt vauhtiin neljän maissa lauantaina.

Vöyriläiset tulevat

Eivät ihan kaikki vedä luukkujaan kiinni ennen iltaa. Timin aasiagrilli nimittäin aukeaa vasta illalla ja palvelee aamuun saakka. Kun iltakymmeneltä haen kevätrullia huikopalaksi hotellisänkyyn, valmistautuu Timin porukka ottamaan vastaan illan alottavat ja lopettavat humalakulinaristit.

Kauppatorin laidalla lepäävän grillivaunun ympärille on kertynyt jono, vaikka grilli on ollut auki vasta hetken, ja vaunun eteen nostetut baaripöydät ovat jo täynnä ruokailijoita. Ei ihme, sillä lauantai on suuri päivä kaupungin yöelämälle. Varsinkin tänään, sillä Eini keikkailee Calle Nightclubissa, joka kuulemma on kaupungin ykköspaikka. Calle sijaitsee Sokos Hotel Kaarlen alimmassa kerroksessa maan alla.

Mielettömän makumatkan sijaan kummassakin grillin eteen asetetussa pöydässä mehustellaan väkivallalla. Puhutaan siitä, kuinka joku on aiemmin lentänyt kylki edellä asfalttiin, kuinka hyvää ystävää on hakattu pienessä pubissa ja miten tänään juodaan niin, että järki lähtee – ja mikä pahinta: vöyriläiset ovat tulossa. Minä ihmettelen lähinnä, mitä ne vöyriläiset tänne asti tulevat ja mitä he aikovat Kokkolassa tehdä.

Minua alkaa itse asiassa naurattaa, sillä tuntuu siltä, että olen keskellä kliseistä elokuvakohtausta, jossa jurot pikkukaupungin asukkaat haluavat nujakoida grillijonossa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monen kanssa. Tällä kertaa vaaraa ulkopuolisille ei aiheudu, mutta en silti voi olla kuvittelematta, miltä meno näyttää muutaman tunnin päästä, kun Eini on lopettanut keikkansa ja yökerho sulkenut ovensa.

Alaston Kokkola

Hurjista grillitapahtumista huolimatta levollisesti nukutun yön jälkeen Sokos Hotel Kaarlen aamupalaravintola ottaa meidät vastaan lempeästi mutta eloisasti. Rauhalliselta vaikuttava hotelli näyttää olevan melko yllättäen täynnä aamupalakansan määrän perusteella. En lataa kovin suuria odotuksia hotelliaamupalalle näin vegaanina, mutta annan kuitenkin mahdollisuuden. Olen avoin ja hyvällä tuulella.

Tarjolla on monenlaista jyväleipää, tuoreita edelmiä, joista erityismaininta irtoaa tuoreesta ananaksesta, vegejogurtteja, vegaanisia juustoviipaleita ja vegaanisia pyöryköitä, jotka mitä ilmeisemmin ovat tehty soijasta. Kun olen hyvässä vauhdissa hotkimassa vegaanista aamupalaani, alan pohtia vähän tarkemmin pyöryköitä ja tajuan, että olen ehkä syyllistynyt anastukseen. Vegaaniset tuotteet on aseteltu sivupöydälle, josta käyn nappailemassa omaan ruokavaliooni sopivia tuotteita, mutta yhtäkkiä alkaa epäilyttää se, että vegaaniset tuotteet on pakattu oudosti pieniin astioihin ja erillisille lautasille. Tyypillistä erityisruokavalioille, mutta silti tuntuu siltä, että taisin vahingossa mähkiä jonkun etukäteen tilaamaa aamupalaa. Jos en, hyvä niin ja pisteet Sokos Hotelleille kattavasta vegaanitarjonnasta!

Kun kävelemme viimeistä kertaa Kokkolan keskustan katuja, en malta olla ihastelematta jokaista talon kulmaa. Kirkas ja aurinkoinen syyspäivä tarjoaa siihen erinomaiset avut, mutta uskallan silti väittää, että kaupunki kannattelee rauhaansa myös ihan itse. Kadunvarsille istutetut vaahterat huojuvat tuulessa ja pudottelevat keltaisia lehtiään kävelijöiden jalkoihin. No, kadut itse asiassa ovat tyhjiä, eli saaamme kylpeä lehdissä ihan itseksemme. Hiljaisuudesta huolimatta tulee vähän kansainvälinen olo, sillä tunnelmassa on eittämättä jotakin ruotsalaista. Sitä on vaikea selittää, se pitää kokea.

Missä kaikki kokkolalaiset ovat sunnuntaiaamuna? Eivät ainakaan kahviloissa, sillä niitä tulee vastaan yllättävän vähän. Kovin meininki edellisen Kauppatori-episodin jälkeen on teollisuusalueelle muuttaneen Citymarketin Subwayssa, jossa alennuskuponkeihin hurahtanut väki on jo heti avaamisen jälkeen leipäjonossa. Niin minäkin, sillä eihän kolme kahden hinnalla -tarjousta voi väistää Kokkolassakaan.

Toivon todella, että Kokkola osaisi hyödyntää tulevaisuudessa paremmin sitä kauneutta ja kulttuuria, joka kaupungilla on ollut käsissä jo Anders Chydeniuksen (1729–1803) ajoista lähtien. Toivon, että ravintolakulttuuri elävöityisi muuallakin kuin grillijonoissa ja että keskustan palvelut eivät pakenisi teollisuusalueella sijaitseviin hypermarketteihin. Ja että suloiselta puiselta juna-asemalta voisi paeta välittömästi johonkin ihanaan kahvilaan, joka hengittäisi keskustan tunnelmaa myös sateisina kurapäivinä.

Kokkolan todellinen viehätys punnitaan oikeasti sitten, kun kaamos laskeutuu lopullisesti Pohjolaan. Miten idyllinen merenrantakaupunki aikoo vastata loskaan ja loputtomaan pimeyteen, kun ihmiset kaipaavat yhä enemmän elämyksiä myös kotimaan lomaltaan?

Mikä on Suomen viehättävin merenrantakaupunki? Innostutko ruotsalaisuudesta? Oletko käynyt Kokkolassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa