Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa