Kravattikortteja kelle vain

Biologiset siteet ohjaavat edelleen valtavan paljon sitä, kuka saa viettää ja millä tavalla vanhempiin liittyviä juhlapäiviä.
isänpäiväMinun lapsuudessani niin päiväkodissa kuin koulussa askarreltiin aina isänpäivänä kortit nimenomaan biologiselle isälle, vähintään mieshenkilölle. Oli korostetun tärkeää, että kortti menee miehelle ja tietysti mieluiten omalle isälle, jos sellainen löytyy jostakin.

Tiedote: Kaikilla ei ole isää. On ehkä joskus ollut, muttei enää. Tai sitten ei ole ollut koskaan. Minulla ei ole kokemusta isättömyydestä, sillä minulla on aina ollut isä eikä hänen henkilöllisyydessäkään ole ollut epäselvyyksiä. Asuimme myös 19 vuotta saman katon alla, ja näemme edelleen lähes joka viikko. Isättömyys tuntuu siis kovin vieraalta, mutten silti elä maailmassa, jossa olisi jollakin tavalla selvää, että kaikilla olisi isä fyysisesti tai henkisesti läsnä. Kun ajattelen värikästä sukuhistoriaani, huomaan itse asiassa, että omat vanhempani kummankin suvun puolelta ovat liki ensimmäiset, jotka tietävät varmasti isänsä henkilöllisyyden. Ei ennen ollut niin justiinsa.

Muistan koulupolultani parikin tapausta, jossa oppilas ei saanut isänpäivänä muistaa äitiään, vaan piti väkisin keksiä mieshenkilö, jolle kortin osoittaa, esimerkiksi äidin miesystävä, joka ei millään muotoa edes toimittanut isän roolia lapselle. Alakoulumuistoni ovat onneksi liki 20 vuoden takaa, joten toivon, että asenteet ovat kehittyneet rutkasti ajoista, jolloin hampaat irvessä askarreltiin pahvista ja kankaasta isänpäiväkortteja ja jännitettiin samalla, kuka leikkaa sormeensa. Joidenkin mahassa kipristeli se, ettei ollut ketään, kenelle kortin voisi antaa. Sanottiin, että kravattikoristeisen kortin voi antaa vain miehelle.

Olisi naiivia sivuuttaa perheiden monimuotoisuus, kun puhutaan vanhempiin liittyvistä juhlapäivistä. Siihen, ettei ole isää, ei aina liity dramatiikkaa. Voi olla, että perheessä on kaksi äitiä tai sitten ihan vain yksi, koska niin on aina ollut. Voipa myös olla niin, että isiä on kaksi: lapsen yhdessä hankkineet tai sitten biologinen isä ja uusioperheen isä. Ei siinä sen kummempaa, joten turha tehdä isänpäiväkorttitalkoistakaan numeroa. Toivottavasti elän muistoissani aikaa, jolle nykyään kouluissa jo nauretaan. Ei äitien- ja isänpäivää tarvitse muuttaa erityiseksi vanhempainpäiväksi, vaan ennemminkin pitäisi taata vapaus juhlistaa haluamaansa henkilöä ja saada ymmärrystä myös ulkopuolisilta siihen, että äitien- ja isänpäivänä voi juhlistaa sitä läheistä, jota haluaa – ilman kyräileviä katseita, kummasteluita ja jopa kieltoja.

Minä juhlistan isänpäivää viemällä oman isäni ensi viikolla Raxiin. Mitä sitä hienostelemaan! Isäni pitää pizzoista ja purilaisista, joten niitä hän saa. Samalla minä pääsen tutustumaan uudistuneeseen Raxiin ja ravintolan vegaaniseen tarjontaan, johon hän ei muuten koskisi, vaikka siitä maksettaisi. Turha yrittää fine diningia, sillä todellinen ilo löytyy ihan muualta. Lopuksi isäni saa valita vielä kauppakeskuksen juomapuodista mieleisensä erikoisoluet kotiinviemisiksi. En viitsi itse niitä hänelle enää ostaa, ettei iskäparka kauhistu esimerkiksi aasialaisista oluista, jotka eivät kuulemma maistu kuin vedeltä.

Ei siinä sen kummempaa.

Hyvää isänpäivää kaikille sunnuntaina juhliville! 

Kuka saa juhlia isänpäivää? Ketä sinä juhlistat sunnuntaina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki, mikä teitä kiinnostaa pettämisestä purilaisiin

Rakastan tutkia hakusanoja! On mieltä lämmittävää nähdä, että blogini on onnistunut tarjoamaan monille hyödyllistä tietoa. Saattaapa joku olla tosin sitä mieltä, että muka jotakin turhaa tietoa saisi myös täältä.
DSC_0060 (2)Draama-Mediakka

miami pettäminen bergroth
Aloin juuri miettiä, tapahtuiko Zaida Bergrothin Miami-elokuvassa (2018) pettämistä. Ei ainakaan parisuhteeseen liittyvää, mutta sisarussuhteet olivat kyllä aivan tuhannen solmussa.

saana uimonen 2018
Onko joku kuullut hänestä? En minä ainakaan eikä tilannetta valoittanut edes Jussi Parviaisen elämäkerta.

olavi uusivirta rakastajat elokuva
Ei se Rakastajat-elokuva ollut, vaan Kuudes kerta (2017), jossa soi Olavi Uusivirran Rakastajat-kappale. Hyvä biisi ja sopii erinomaisesti elokuvaan!

hyviä norjalaisia sarjoja
Niitä on muuten nykyään paljon tarjolla Yle Areenassa. Kirjoitin norjalaisista sarjoista aiemmin, mutta tekstissä mainitut ohjelmat ovat jo poistuneet Areenasta käsitykseni mukaan. Aion kuitenkin koota vinkkilistan pohjoismaisista sarjoista vielä tällä viikolla. Suosittelen myös tanskalaista draamaa.

hovimuusikko ilkka ja laura voutilainen tappelu
Yksi vinkki: antakaa olla. Seiskasta saa varmasti asiasta parempia tietoja kuin blogistani.

Arki-Mediakka

hämeenpuisto historia
Kyllä sitä minunkin blogistani löytyy. Hämeenpuisto on upea ja täynnä historiaa. Toivoisin, että sitä osattaisiin hyödyntää enemmän.

specsavers koskikeskus
En ole koskaan käynyt ja ennustan, etten ihan hetkeen käykään. Kesti kuusi vuotta, että sain hommattua lasit, joten turha luulla, että menisin optikolle lähivuosien aikana. Omat lasini ostin Silmäasemalta.

naisia
Pikku naisia ilmeisesti ja toivottavasti etsinnässä. En ollut kovin viehättynyt Louisa May Alcottin klassikkoteoksesta, mutta jälkikäteen ajateltuna tarina oli mukavan lämmin ja BBC oli tehnyt uudelleen filmatisoinnin laadukkaasti.

vuoristotauti
Ei tunnu kivalta. Olen aika varma, että sairastuin vuoristotautiin Kiinassa. Ainakin kärsin sen oireista.

mutta 3x
Mutta. Mutta. Mutta. Vitsit sikseen! En oikein tiedä, pitävätkö ihmiset jutuista, jotka otsikoidaan kertaa jotakin -tyylillä. Minusta ne ovat ihan mukavia, kunhan sitä ei käytä otsikointityylinä kovin usein.

Ruoka-Mediakka

thai golden chang kokemuksia
Ja niitähän riittää! Pelkästään hyviä onneksi. Suuri suositus siis Tampereella Tuulensuun liepeillä sijaitsevalle Thai Golden Changille. Take away -ateria lähtee ravintolasta mukaan 8,50 eurolla.

vegaaninen munakas silkentofu
Enpä lähtisi vegaanista munakasta tekemään silkentofusta, joka on kaikista pehmein tofulaji. Ei pysy kasassa! Kannattaa siis käyttää kikherne- eli gramjauhoja, sillä ne voi sekoittaa suoraan veteen, ja munakas on sen jälkeen paistovalmis. Tosin silkentofu on tietyllä tavalla rakenteeltaan hyllyvän munamaista, joten voihan sitä yrittää paistaa ja maustaa kala namak -suolalla, niin saattaa se muistuttaa vähän puolikypsää paistettua munaa. Etäisesti.

pavut suoraan purkista
Hmm. En suosittele. Kannattaa ainakin huuhdella ne, sillä papujen liemi ei maistu kovin hyvältä. Kikherneiden purkkiliemestä voi tehdä vaahdottamalla aquafabaa, jota  voi käyttää kananmunan tapaan sidosaineena.

pitaleivät kauppa tampere
Jos pitäisi valita, ostaisin pitaleipäni Tampereen puutarhakadulla sijaitsevasta Alanya Marketista. Ne muistuttavat enemmän tortillalättyjä ja sopivat myös pizzapohjiksi sekä hummuksen dippikaveriksi. Jos mielessä on ihan perinteinen pitaleipä, kannattaa varmaankin ostaa Pirkan superhalpa alle euron maksava kuuden leivän pakkaus.

onko subway vegan delite vegaaninen
Et ikinä arvaa, mutta on se. Siksi nimi on Vegan Delite. Tällä hetkellä suurimpien kaupunkien Subway-ravintoloissa on muuten tarjolla toinenkin vegaanisubi: kikherne-kvinoapihvillä täytetty leipä.

mcvegan onko oikeasti
On se. Ihan oikeasti. Maksaa 3 euroa, ja nykyään McVegania saa käsittääkseni kaikkialta Suomesta, mutta Tampere sai kunnian olla pilottipaikka.

Mikä on huvittavin hakusana, johon olet törmännyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kummallisen rauhan ja kummajaisten kotona

Hautausmaat ovat pyhiä rauhantyyssijoita, mutta silti satojen ajasta ikuisuuteen siirtyneiden muistopaikka saattaa pelottaa, mikä johtunee lähinnä elävien ihmisten kolttosista, ei kuolleiden metkuista. Hälventäisivätkö digihaudat kauhua?
DSC_0077Tampereen ensimmäiselle hautausmaalle, nykyiseen Aleksanterin kirkkopuistoon on laskeutunut selittämätön rauha, jota ei onnistu rikkomaan edes yltyvä tuuli ja sen pudottelemat lehdet tai muut ohikulkijat. Nuorisojengi kävelee iloisesti pulputtaen ohitseni samalla, kun kadunmies istahtaa penkille ottamaan hörppyä. Tuntuu levolliselta, mutta silti vähän pelottaa, niin kuin aina hautausmaalla.

Keskeisellä paikalla sijaitsevassa kirkkopuistossa ei ole mitään pelättävää, minkä tiedän tavallisena iltapäivänä varsin hyvin. Vaikka käsillä on yksi syksyn viimeisistä keltaisten lehtien ja kirkkaan sään päivistä, ei se vie mieltäni kalvavaa, epämiellyttävää tunnetta pois. Vanhalla hautausmaalla kivet on sijoiteltu miten sattuu, niiden päällä on kerroksia sammalta, osa muistomerkeistä on ympäröity järeällä aidalla tai kettingillä ja monista ei erota edes nimiä. Ahdistavia mielleyhtymiä tehostavat vinossa nököttävät ristit. Tänne en pimeällä tulisi. Siitäkään huolimatta, että tiedostan pelkotilojen varmasti johtuvan pitkälti populaarikulttuurin tarjoamista mielikuvituksen raaka-aineista, vaikka en kummituksiin uskokaan.

Itse asiassa olisi parempi, jos ainoa pelättävä asia hautausmaalla olisi aaveet. Enpä usko, että yhdelläkään kaapukaverilla tai tuulenhenkäyksen muotoon pukeutuneella haamulla olisi pahemmin intoa tehdä kurjuuksia. Kyllä niitä tekevät ainoastaan ihan ilmielävät ihmiset. Ja sehän koko hautausmaakammoni ydin onkin! Tunnen oloni epämiellyttäväksi pimeässä, sillä en voi havainnoida ympäristöäni tarkasti, ja yleensä vierailu hautausmaalla ajoittuu iltaan. Päivällä olo ei toki olen sen parempi, sillä hautausmaat ovat yleensä melko suuria, jolloin joutuu väkisinkin syrjään lehtoihin tai kuusten juurelle kauas vilkkailta teiltä.

Sijainnin vuoksi hiljaiset paikat vetävät puoleensa usein myös hieman erikoisia hautausmaakävijöitä, kuten kivien liepeille sammuneita veitikoita, housuja alas itseltään vetäviä heppuja ja henkilöitä, jotka ovat monenlaisilla aineilla irrottaneet itsensä ympäröivästä todellisuudesta. En tiedä, voiko lieveilmiöistä syyttää vain sijaintia, vai onko niin, että hautausmaihin liittyvä kuoleman ja kauhun kuvasto vetää puoleensa arjen pimeyttä.

Digitaalisesti elossa

Ymmärrän ehdottomasti, että hautausmaat viehättävät ihmisiä. Nehän ovat kuin kiveen hakattuja historiankirjoja, täynnä tarinoita ja ilmaista tilaa mielikuvitukselle. Paikkoja muistaa rakkaita.

Some-aikakaudella hautausmaat ovat joutuneet mukaan keskusteluun yksityisyydestä, kun hautausmaakulttuuria on alettu dokumentoida nettiin kuvaamalla muistokiviä. Lopputulema lienee se, että hautausmaat ovat julkisia paikkoja, joissa kuvaaminen on sallitua, ja hautakivitekstitkin ovat julkista tietoa. Nettijulkaiseminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Tietosuojavaltuutettu on käynyt asiasta pitkän väännön Memorium Oy:n kanssa vuonna 2009, mikä päättyi siihen, että alle 25 vuotta vanhoja hautoja ei saa julkaista netissä. Kun ottaa huomioon sen, kuinka keskeisillä paikoilla hautausmaat yleensä sijaitsevat, on jopa huvittavaa, kuinka paljon hautojen yksityisyydestä on rähisty somessa. Ei pyhyys lopu siihen, että hautakiveä voi katsoa netistä. Tarkemmin ajateltuna hautausmaan laajeneminen internetiin voisi jopa vähentää hautausmaakammoa kuvaston tullessa tutuksi, ja kenties hautausmaa paikkana ei houkuttelisi luokseen yhtä paljon epätoivottua toimintaa.

Netin sijaan pitäisi olla huolistaan ajasta, joka jyrää pyhyyden alleen, sillä hautausmaat jäävät rakentamisen alle hautarauhan unohduttua. Siksi hautoja kuvataan, jotta kadonneet muistokivet pysyvät tallessa. Nykyaikana on tietysti vaikea kuvitella sitä, että meidänkin käytössämme olevat hautausmaat muuttuvat joskus yleisiksi puistoiksi samalla, kun haudat rapistuvat kasaan ja vaipuvat aikanaan unholaan. Muistoiksi jää sammaloituneita kiviä, joista ehkä erottaa merkkihenkilöiden nimet. Tavallisista ihmisistä ei jää jäljelle sitäkään vähää.

Olivatpa hautakivet internetissä tai eivät, uskon toiveajatuksista huolimatta pelon pysyvän. Emme todennäköisesti koskaan opi kohtaamaan kuolemaa ilman kauhua.

Pelkäätkö hautausmaalla? Kuuluvatko haudat ja kuolleet someen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielitaidoton kieli-ihminen

Puhun kolmea kieltä sujuvasti, mutta silti nykymittapuulla en ole mitenkään erityisen kielitaitoinen. Paitsi ulkomailla.
DSC_0057Olen aina ajatellut olevani kieli-ihminen. Sellainen, joka on taitava omassa äidinkielessään, mutta myös nopea oppimaan vieraita kieliä. Ja silti on käynyt niin, että osaan vain kahta kieltä suomen lisäksi, vaikka useampaan olisi ollut mahdollisuus, jos siis olisin opiskellut enemmän. Enpä opiskellut, vaikka arvostan kielitaitoa valtavasti.

Tilastokeskuksen (2006/2008) mukaan noin kolmasosa suomalaisista osaa kahta vierasta kieltä. Neljäsosa suomalaisista osaa kolmea vierasta kieltä ja joka kuudes vähintään neljää vierasta kieltä. Suomen Kuvalehden (25.9.2012) jutussa todetaankin se, mitä ajan takaa: ”Yhä useampi suomalainen osaa peruskoulun käytyään vain kahta kieltä: englantia ja ruotsia.” Vain kahta. Niin kuin minä. Jutussa todetaan myös, että taide- ja taitoaineiden vahvistaminen on vaikuttanut kielten opiskelun suosioon, ja niin kävi myös minun kohdallani. Olisin mielelläni opiskellut lisää kieliä, mutta viestintä, suurin rakkauteni, vei voiton, eivätkä kompromissit olleet vaihtoehtoja tuntisuunnitelman vuoksi.

En siis ole mitenkään erityisen kielitaitoinen, vaikka olen taitava niissä kielissä, joita osaan. En, vaikka voisin elää arkea suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Pitäisi osata enemmän: saksaa, ranskaa ja mieluiten myös venäjää ja kiinaa. Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että olen luottanut liikaa laatuun, vaikka nykyaikana arvostetaan määrää. Se määrittänee enemmän kielitaitoa siksi, että internet mahdollistaa sen, että vaikka kielitaito olisi ainakin aluksi vajavainen, on siihen helppo saada tukea pikahauilla ja ilmaisilla some-kielikylvyillä.

Vaikka koen itseni kieli-ihmiseksi, en ollut erityisen kiinnostunut vieraista kielistä ennen kuin englanti tuli koulussa pakolliseksi kolmannella luokalla. Innostuin kuitenkin paljon itselleni tavanomaiseen tapaan uuden oppimisesta, ja erityisen palkitsevaa oli huomata, kuinka helppoa oppiminen oli. Koin kuitenkin – myöskin itselleni tavalliseen tapaan – paineita onnistua, vaikkei kukaan vaatinut ihmesuorituksia. Kun ruotsi tuli mukaan opiskeluihin seitsemännellä luokalla, sain päähäni, että olen huono englannissa, koska sen arvosana oli vain 9, ruotsin 10. No ei ihmekään, sillä osasin ruotsia jo valmiiksi opiskeluiden alkaessa ja olin kuullut sitä lapsesta saakka isäni kotikaupungissa Kokkolassa. B-ruotsi oli ehkä väärä sijoituspaikka minulle, mutta samat ryhmät luokkakavereiden kanssa helpottivat arkieloa.

Uppouduin täysillä ruotsin kieleen ja keskityin sen kehittämiseen, minkä vuoksi englanti jäi taka-alalle, ja opiskelusta tuli pakkopullaa. Olin koulupolun loppuun saakka kiitettävä englannissa, mutta kiinnostus katosi. Ehkä myös maailma muuttui ja kielestä tuli niin kiinteä osa arkea, ettei se enää inspiroinut. Yliopistossa oli pakko inspiroitua edes vähän, sillä tieteellistä tekstiä piti sisäistää ja tuottaa englanniksi.

Rakkaus ruotsin kieleen sai minut identifioitumaan Pohjoismaihin, ja koin olevani nimenomaan pohjoismaalainen, en suomalainen. Tosiasioita ei kuitenkaan voi kiistää. Olen tietysti myös pohjoismaalainen, mutta ennen kaikkea kai suomalainen, en suomenruotsalainen, ruotsalainen tai mikään kansallisidentiteetitön leijailija. Se, että ruotsin kielen taitoni hioutui erinomaiseksi, avasi ovet auki paiskaten tien myös kulttuuriin, mikä johti siihen, että koin vahvaa kiintymystä nimenomaan pohjoismaalaisuuteen. Kieli, kun sattuu olemaan avain kulttuuriin.

Olen aika varma, että jotakin oleellista on mennyt ohi Aasian-reissuillani, sillä en ole osannut kohdemaan kieltä. Jos kädessä ei ole avainta paikalliseen kieleen ja siten mieleen, ei koskaan voi ymmärtää syvästi ympäröivää todellisuutta. Kun yhteistä kieltä ei ole, jää puolin ja toisin vähän yksinkertainen kuva toisesta, vaikka tiedostaa, että yhteisen kielen puuttuminen tekee järkevästä keskinäisviestinnästä mahdotonta. Niin kauan, kun en osaa kiinaa, en voi koskaan ymmärtää täysin sitä, mitä vuorilta alas syöksyvä sumu merkitsee, mitä temppeleiden sisältä kaikuvat kumeat äänet tarkoittavat tai mitä arki katuruokakojulla on. Kun ei ole mahdollisuutta edes kysyä.

Ulkomaanreissut ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka erinomainen henkilökohtainen kielitaitoni on ja kuinka hyvin koko kansakunnallamme menee, mistä kiitos kuuluu erityisesti koulujärjestelmälle. Kuulun vielä siihen ikäryhmään, joka ei nauttinut vieraskielisestä mediasta, sillä lähimmäksi sitä päästiin vain Music Televisionia katsomalla ja senkin sisällöstä iso osa hurahti ohi korvien, kun tekstitykset puuttuivat. Ei tullut edes mieleen, että kieltä voisi kuunnella rauhassa ja kärsivällisesti, kun opetus oli tiivistä kielioppipiiskaamista koulupäivien aikana. Ja silloin pahin pelko oli joutua sanomaan jotakin ääneen. Tai vaihtoehtoisesti joutua karmeaan kuuntelukokeeseen.

Olen matkustanut aika paljon Aasiassa, viettänyt siellä yhteensä liki kolme kuukautta, joten olen saanut aika hyvän käsityksen täkäläisestä kielitaidosta. Erityisesti Kiinan-reissut ovat saaneet pohtimaan globaalia kielitaitoa paljon. Länsi-Kiinassa, johon matkani ovat suurimmaksi osaksi suuntautuneet, ei oikeasti puhuta sanaakaan englantia. Ei niissä pienissä kaupungeissa ja kylissä, joihin olemme rämistelleet. Jopa kymmenien miljoonien ihmisten asuttamista kaupungeista on ollut vaikea löytää ihmistä, joka voisi kääntää meille englannista kiinaan ruokarajoitelappusen. ”Ei sanaakaan” englantia tarkoittaa Kiinan tapauksessa liioittelematta sitä, ettei kieltä osata sanaakaan. ”Hello” on jo melko suuri saavutus. Taivastelusta huolimatta haluan kuitenkin korostaa, että englannin kielen osaamattomuus voi kuitenkin olla kaunista, oman kulttuurin vaalimista, vaikka helpottaisihan yhteinen kieli kaikkien elämää. Ja voi pojat, kun pääsee Vietnamiin, jossa sattuneesta syystä puhutaan jonkun verran englantia, edes yksittäisiä sanoja, elämä tuntuu ihan luksukselta.

Matkustelusta ja töistä huolimatta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että englannin ja ruotsin kielen taitoni olivat turvallisesti köllötelleet jossakin rauhallisessa aivosopukassa, josta ne kyllä olivat tulleet luontevasti esiin arjessa, mutta jossa ne eivät olleet saaneet kehittyä haluamallani tavalla. Aloin pelätä sanavarastoni supistumista, ja etenkin ruotsin kielen kohdalla aloin olla huolissani siitä, että leppoisa suomenruotsi veisi voiton ja söisi akateemisen kielen osaamisen kokonaan – ruotsi, kun ei toiveistani huolimatta ole toinen äidinkieleni, joten sen ylläpitäminen vaatii aitoa kiinnostusta.

Olen viime aikoina katsonut paljon YouTube-videoita niin englanniksi kuin ruotsiksi. Kanadalaista vegaanivlogitarjontaa olen seurannut jo pitkään, mutta nyt voisi olla aika tutustua oikeasti vaikeisiin murteisiin. Uskon, että tottumalla monimutkaiseen kieleen ja puhetapaan tulee omasta ilmaisusta rikkaampaa samalla, kun kielen kokonaisvaltainen ymmärrys laajenee. Ruotsalaisten vlogien etsintä on työn alla, sillä voisin kuunnella hurmaavasti kielen takaa lähtevää tukholmalaista s-ääntämystä tunteja päivässä. Therese Lindgrenin testivideot ovat jo tuttua tavaraa.

Kun kaksi arkikieltä äidinkieleni lisäksi on hiottu huippuunsa, on aika syytä harkita aivan uuden kielen omaksumista. Pitäisikö luottaa turvalliselta tuntuvaan saksaan vai heittäytyä matkailuhistorian perässä jopa kiinan vietäväksi?

Kannattaa lukea

Lehtonen, Heini (2016) Kuka on kielitaitoinen? (Koneen Säätiö 16.2.2016)

Mitä kieltä haluaisit oppia? Millaiseksi koet oman kielitaitosi? Mikä on erinomaisen kielitaidon määritelmä mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_01922Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa