Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Päivän positiiviset negatiiviset

Onko negatiivisuuteen keskittyminen ärsyttävää? Onko sittenkin rasittavampaa mehustella positiivisuudella? En tiedä, joten päätin kokeilla vähän kumpaakin.
DSC_0048Pyörä kulki tänään ihan mahdottoman hyvin, kiitos juuri pumpattujen renkaiden ja niiden pumppaajan. Aamulla tuli kiire, pyörän lukko sotkeutui pinnojen väliin ja puistossa pyöräillessäni tuuli repäisi puusta tammenterhon, joka osui kupoliini hirveällä voimalla. Sattui muuten yllättävän paljon!

Suuntasin iltapäivällä innoissani läheiseen kauppakeskukseen tekemään ostoksia. Ajattelin, että nyt laitetaan raha kiertoon. Loppujen lopuksi kävin syömässä Fafa’sissa ja ostoksilla K-Marketissa, missä ei siis ollut mitään vikaa, mutta ostosten jääminen puolitiehen kismitti. Eräässä päivittäistavaraliikkeessä ei palveltu minua enkä siten löytänyt etsimääni. Vaatteita taas ei löytynyt muuten vain, sillä mikään ei miellyttänyt silmääni. En haluaisi valittaa pienestä, mutta näköjään teen niin. Rahat säästyivät, ja Fafa’sin ruoka oli aivan ihanaa.

Luovuus tuntuu olevan joskus pienestä kiinni. Inspiroiduin tänään – ja niin monena muuna päivänä – kaduille pudonneista lehdistä. Katoaminen, kuihtuminen ja menettäminen koskettavat, vaikka kyse olisi vain luonnosta. Enkä ole edes kovin näreissäni siitä, että limaiset lehdet kulkeutuvat kengänpohjissa eteisen matolle. Joku ne on tähän mennessä tehokkaasti siivonnut, ennen kuin olen itse ehtinyt kiinnostua kodin puhtauden epäkohdasta.

Lyhyestä virsi kaunis. (En muuten ymmärrä, miksi lyhyt virsi on kaunis, mutta ei mennä siihen. No, en minäkään kyllä jaksaisi ihan hirveän montaa säkeistöä kuunnella, jos yhtäkään.) Vierailin tänään Syö!-viikoilla illallistamassa 10 euron kasvispata-annoksen georgialaisessa Purpur-ravintolassa. Ei tarvitse toista kertaa mennä, sillä hinta-laatusuhde oli ala-arvoinen, kooltaan liian pieni annos jo valmiiksi kylmä, sipulit raakoja ja ruokaan kuuluvat pavut kadoksissa. Pahinta oli se, että Adzhabsandal-padan oikea hinta on 20 euroa. Ihan oikeasti. Kammottavaa! Sain onneksi kokeilla georgialaista ruokaa, vaikka valtavan paljon paremmin sitä on mahdollista tarjoilla. Ihan varmasti.

Tiedättekö, kun asiat alkaa luisua päin prinkkalaa – missä ikinä se onkaan – niin myös tapahtuu? Surkean georgialaisen illallisen jälkeen päädyimme edelleen nälkäisinä Panimoravintola Plevnaan. Siellä onkin veikeä tarjoilukulttuuri. Joitakin ruokalistaan kuuluvia annoksia ei olekaan enää saatavilla, myös pienet ruoat täytyy tilata pöydästä odottamalla tarjoilijaa luvattoman kauan ja sehän kerrotaan vasta, kun on yrittänyt tilata niitä ruokia, joita ei enää ole tarjolla. Istuessani perimmäisessä nurkkapöydässä odottamassa inspiroiduin kuitenkin aidosta tiiliseinästä, ja muutenkin ravintolan tunnelma vaikuttaa yleisesti oikein viehättävältä. Mukava piristys keskellä viikkoa!

Huomisen vapaapäiväni omistan Hulluille päiville. Epäilen, että konsepti on jo vähän nähty eikä se edes sovi antitarjoushaukkaluonteeseeni, mutta jokin keltaisissa kasseissa viehättää. Taidan hukkua joukkohysteriaan samalla tavalla kuin muutkin, vaikka olen aika varma, etten kuitenkaan löydä mitään nyt, kun nimenomaan tarvitsisin talvikolttuja. Ruuhkassa seilaaminen onneksi on asennekysymys, ihan oikeasti. Sopiva vaatetus on jo suunniteltu ja hermot höllätty huomista ja koko loppuviikkoa varten.

Tästä tulee vielä ihan mahtava viikko.

Kumpaan kallistut: negatiivisuuteen vai positiivisuuteen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä aikaa haluaisit elää?

Olen historian vanki, jota kalvaa alati tarve koskettaa mennyttä. Nähdä, miten meistä tuli me. Ja ehkä vähän hengittää kadonnutta Tamperetta.
DSC_0017 (4)Ymmärrän hyvin, miksi historiaa täytyy opiskella. Käsitykseni mukaan ensinnäkin siksi, että ihmisen on yksinkertaisesti tunnettava menneisyytensä, ja toiseksi siksi, että menneisyydestä voitaisiin oppia ja ennakoida tulevaa. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä, ja haluaisin nähdä menneisyyteen tosi-tv-tyyliin. Ikään kuin elää mennyttä aikaa.

Huvittavaa kyllä, en voi sietää ennen oli kaikki paremmin -jaarittelua, sillä siinä ei ole mitään perää. On toki totta, että nykyaikana on edelleen valtavasti epäkohtia ja vuosien saatossa on tapahtunut myös hyvinvointivaltioon liittyviä heikennyksiä, mutta arvostan silti sitä, että asiat ovat aikanamme paremmin kuin koskaan. Kaipaan mennyttä siis todennäköisesti tiedonjanoni vuoksi, sillä haluaisin ehdottomasti nähdä, vastaavatko nykyajan historiarepresentaatiot todellisuutta. Voi, kun Nikonit ja Canonit olisi keksitty 500 vuotta aiemmin.

En ole koskaan haaveillut aikamatkailusta, mutta jotenkin ihmeellisesti haluaisin päätyä menneeseen – nähdä, miten kaikki tapahtui. Edes unen verran! (Ei näytä toteutuvan. Viime yönä näin unta siitä, että Sami Minkkinen kommentoi blogiini.) Haluaisin nähdä, oliko maailma todella niin sekaisin ennen kuin luulen, ja viisastuiko ja sivistyikö ihminen ihan yhtäkkiä.

Jos saisin valita, eläisin 1800-luvun Tampereella. En nimittäin ole renessanssiaikojen fani tai haikaile huppupäisten linnan neitojen kinkereihin haarniskojen kolinaa kuuntelemaan, enkä varsinkaan halua matkustaa nykyään jo kuivuneen joen uomille, johon Pirkanmaan ensimmäiset ihmiset perustivat asumuksensa.

Liikkuessani kotikulmillani Finlaysonilla mietin oikeastaan joka kerta – paitsi järkyttävässä työkiireessä – sitä, miten ihmiset saivatkaan aikaan niin valtavan upeita tehtaita. Kuinka he vaelsivat pitkin aluetta ruokatauolle, kirkkoon ja kotiin. Kuinka puuvilla täytti välillä keuhkot, sai yskimään hillittömästi ja miltä ylipitkät työpäivät tuntuivat. Minusta ei olisi raatamaan 16-tuntista päivää tunkkaisessa tehtaassa tai edes räyhäämään oikeuksistani niin, että lait muuttuisivat pysyvästi. Todennäköisesti olisin siis 1800-luvun aikalaisena mutissut vain omiani matkalla ulkohuussiin jossakin puu-Amurin pienistä taloista, joiden rankujia pitkin juoksivat rotat. On siis kai hyvä, että saan asua vanhassa puu-Amurissa asumatta ihan oikeasti siellä ja elämättä arkea, jonka täyttivät liian raskaat työt, leviävät taudit ja rottien kansoittamat kotinurkat. Elementtitalossa 2010-luvulla on sittenkin ihan hyvä olla.

Ihminen ajattelee aina elävänsä jollakin tavalla merkityksellistä aikaa, mutta todellisuudessa emme koskaan voi tietää, mitä ajastamme jää jäljelle. Varmaa on vain se, että elämämme aika painuu unholaan ja muuttuu historiaksi. Vain murto-osa painetaan kirjoihin opiskeltavaksi, emmekä me ole valitsemassa ajan parhaita paloja. Siksi niitä täytyy elää nyt.

Mitä aikaa sinä haluaisit elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laiskottelu on ihanaa

Kun tämä teksti tulee julki, teen kaikkea muuta kuin laiskottelen. Viiletän junassa pitkin Suomea, seurustelen ja olen mieliksi. Annan kaikkeni arjessa. Se, mitä rauhallisena lauantaipäivänä pitäisi tehdä, on nimenomaan sitä kaikkea muuta: antaa olla ja olla vain.
DSC_0197Minulla oli joskus tapana juosta paikasta toiseen ja suorittaa elämää, kunnes huomasin, että ihmiskeho ei toimi niin. Kulunut viikko on ollut siitä hyvä muistutus, sillä lepoa ei ole ollut oikein nimeksikään. On tapahtunut paljon ihania asioita ja olen saanut jopa uusia kokemuksia, mutta antaisin silti mitä tahansa, että saisin hengähtää. Senkin aika onneksi tulee ensi viikolla.

Laiskuus on hyve, suuri palvelus itselle. Sanan kaiku on aika negatiivinen, mutta minä ajattelen, että laiskottelu tarkoittaa sellaista täydellistä rentoutumista ja mitään tekemättömyyttä. Sitä, että antaa itselleen luvan tehdä ihan mitä tahansa. Tai lähinnä antaa luvan olla tekemättä yhtään mitään. Ja se on parasta.

Kun laiskottelen…

  • köllöttelen ensinnäkin sängyssä, josta rakennan laiskottelukeskuksen. Ruokailu ei tosin kuulu sänkyyn. Elektroniikka, lehdet ja muistiinpanovälineet kylläkin.
  • luen tosielämän rikosmysteereitä. Tavallaan aika epäeettistä, mutta niin kiehtovaa aikalaishistoriaa, jonka todenmukaisuutta voi samalla arvailla.
  • kahlaan kaikki uutiset läpi. Muistan ne lopulta ulkoa.
  • katselen YouTube-videoita. Kaikki menee lifestyle-hömpästä monimutkaisiin reseptineroiluihin. Joo, olen katsonut myös kilpasyöntivideoita. Ei järkeä.
  • makaan sängyssä ja uppoudun siihen, kuinka hyvältä tekemättömyys tuntuu. Peitto tuntuu ihanalta, tyynyt tuntuu ihanalta ja kun ikkuna on auki, ilma on sopivan viileää.
  • järjestelen mielessäni tulevan viikon asioita. On rento olo, kun tietää, että hommat ovat hoidossa. Saatan stressata pientäkin asiaa. Viimeksi ahdistuin siitä, mistä bussi lähtee Seinäjoelta Kokkolaan ja siitä, kun en ollut jaksanut tulostaa verokorttia, jolla ei ole mikään kiire.

Rentoa lauantaita! Älä tee mitään, mitä ei ole ihan pakko.

Miten sinä laiskottelet? Onko rentoutuminen sinulle vaikeaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkemmin ajateltuna

Kun tarkemmin ajattelee, ei moni ärsytyksen aihe olekaan niin järisyttävä kuin alun perin oli ajatellut. Kaikesta sitä jaksaakin antaa hermojen kiristyä päivän aikana, vaikka voisi vain hymyillä, koska kuulemma hymy voi pelastaa jonkun päivän. Minun päiväni pelastaisi se, ettei ärsytystä kokisi, mutta se kai kuuluu elämään.egg-583163_960_720Kuva: Pixabay

Hevimusiikki. Raskas musiikki. Kuka ihan oikeasti haluaa kuluttaa päivänsä kuuntelemalla örinää? Oikein tunnen, kuinka hermojani alkaa kiristää mörköräminä. Minulle ei kuulu se, mitä ihmiset kuuntelevat yksin ollessaan, mutta julkisilla tai puolijulkisilla paikoilla ihmettelen suuresti, miten joku voi oikeasti valita taustamusiikiksi korvia raastavan rämpytyksen. Se ei tuo energiaa, ainoastaan pahaa mieltä ja korvaverestystä. Saatan olla ääniyliherkkä, mutta kovat ja karkeat äänet saavat minut todella kärttyiseksi. Hissimusiikki kunniaan!

Urheilutapahtumat. Meidän kotonamme asuu urheiluharrastaja, ja se on tietysti ihan okei. Nytkin olohuoneestamme kantautuu melko rasittava futisselostus, mutta se ei ole minulta pois. En kuitenkaan ihan ymmärrä sitä, miksi ihmiset jaksavat innostua urheilutapahtumista. En voi olla ajattelematta leipää ja sirkushuveja. Toisaalta ymmärrän myös, että ihmisellä on tarve luokitella asioita ja siten tietää, kuka on paras, mutta en silti ole varma, onko minkäänlaisissa urheiluturnauksissa mitään järkeä. Kun Suomi voitti MM-kultaa vuonna 2011, laitoin sinikeltaisen Ruotsi-hupparin päälle. Ihan vain protestiksi koko huumalle. Aika kyynistä, mutta en näe touhussa edes viihdearvoa.

Puhelinkävely. Nimensä mukaan se viittaa siihen, että kävelyllä ollaan erittäin kiihkeästi puhelimen kanssa. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät huomioi liikennettä, vaan räpläävät luuriaan herkeämättä. Itsehän en ole sen parempi, sillä on hirvittävän rentouttavaa höpistä Instagramin (@annakatariinam) tarinavideoon samalla, kun taapertaa kotiin. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hölötän puhelimelleni puistoalueilla ja kävelyteillä, ettei kenenkään pyöräilijäpolon päivä mene pilalle. Niin kuin aika usein oma päiväni menee päin prinkkalaa samassa tilanteessa satulan päällä.

Hassut konseptit. Kuulostaa aika tylsältä, mutta hauskat, ainakin mukahauskat, konseptit saavat minut raivostumaan. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin väkisin nauraminen ja tyhjän nauraminen. Luin tänään lehdestä Shitty Dinner -konseptista, jossa laadukkaan menun ympärille rakennetaan show suoraan sanottuna paskasta asiakaspalvelusta. Minun mielestäni se oli aluksi ihan typerä idea, mutta sitten tajusin, kuinka paljon se minua naurattaisikaan. Ihan loistava pikkujouluidea! Ihmiset ovat oikeasti todella ihmeellisiä.

Tällaisen äärimmäisen raskaan arkiviikon ja sen vakavien ärsyyntymistilanteiden jälkeen tulen kuitenkin aina siihen samaan lopputulokseen kuin aina ennenkin. On meillä asiat aika hyvin. En silti malta olla jo maalamatta kauhukuvia siitä, kun viikonloppuna hyppäämme junaan, vaihdamme jossakin Seinäjoen tienoilla bussiin, sukuloimme ja yövymme hotellissa, joka viimeksi palveli meitä melko kurjasti. Täytynee ottaa S-etukortti mukaan. Siitä tuli viimeksi riitaa hotellin tiskillä.

Mistä sinä ärsyynnyit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa