Ärsyttääkö hygge-viikko?

Loppuvuoden viikot tuntuvat lipuvan ohi sellaista vauhtia, etten oikein pysy perässä. Maa on musta, mutta mieli alkaa olla jo valkea, odottava ja innostunut. Siksi päätin koota yhteen kuluneen viikon hyggeimmät hetket. Samalla lukija voi päättää, kuinka paljon hygge-termin käyttö raivostuttaa.
DSC_0179Maanantaina olin niin täynnä energiaa edellisen viikon sairastelun ja siitä johtuneen makoilun vuoksi, etten oikein osannut rauhoittua, sillä energiaa tuntui riittävän valtavasti. Mitään ihmeellistä en kuitenkaan saanut aikaiseksi: katselin Salkkarit ja köllöttelin puhtaissa lakanoissa työpäivän jälkeen.

Tiistaina päätin, että joulumieli on parasta kaivaa esiin nyt, jos seesteisestä tunnelmasta aikoo nauttia kunnolla. Kävelin varhain aamulla aution joulutorin läpi, mutta päälle jätetyt koristevalot onneksi tervehtivät kulkijoita. Minulla oli laukussani lahja Joulupuu-keräykseen, josta olen tehnyt jokavuotisen perinteen itselleni. Tuli hyvä mieli. Tätä joulun odotus on parhaimmillaan. Sitä, että osaa arvostaa pieniä asioita ja pystyy auttamaan muita. Parempihan se olisi, että sellainen mieli vallitsisi ihan ympäri vuoden.

Keskiviikkona kokosin äidilleni valtavaa sukupuuta, ja kuuntelin samalla joululauluja. Oli aivan täydellistä olla yksin kotona ja kuunnella joulukipaleita jo sammuneilta teiniaikojeni supertähdiltä Britney Spearsilta ja Hilary Duffilta. Neliömme seinät jytisivät, kun joululaulut raikasivat. Uppouduin sukupuun tekemiseen niin kovin, että polveni kipeytyivät lattialla kököttämisestä. Miten ihmeessä lapsena pystyi samaan koko päivän ajan?

Sukupuun tekeminen on muuten todella hyggeä. Rentouttavaa ja inspiroivaa. Jokainen ihminen on tarina! Kaiken lisäksi touhu on erittäin viihdyttävää – varsinkin, jos törmää sellaisiin nimiin kuin Ananias ja Israelintytär. Mitähän heille tapahtui?

Torstaina syöksyin viimeisille joululahjaostoksille paikkaan, jossa ystäväni on töissä. Oli ihana seurata ihmisiä, nauttia rauhallisesta tunnelmasta ja vaihtaa ajatuksia. Sellaista ihanan tavallista arkea. Matkalla kotiin poikkesin syömässä American Dineriin saapuneen Beyond Meat -burgerin, jonka vegaanisen pihvin on tarkoitus muistuttaa mahdollisimman paljon lihaa. Voisin tarinoita aiheesta loputtomiin, mutta tyydyn sanomaan vain, että ei se minusta niin lihaisalta vaikuttanut. Tai sitten en vain totisesti muista, miltä liha maistuu. Burgeria parempaa oli se, että menin purilaiselle hetken mielijohteesta yksin. Oli miellyttävää olla omissa ajatuksissa ja katsella ihmisvilinää.

Palatessani kauppakeskuksessa sijaitsevasta ravintolasta käytävällä sijaitsevan Helsingin Sanomien lehtipisteellä oli käynnissä rähinä. Ohi kulkeneen pariskunnan toinen osapuoli oli napannut mukaansa esittelijältä maksuttoman lehden, mistä pari sai riidan aikaiseksi. Mies huusi, ettei helsinkiläistä lehteä saa ottaa, sillä olemme Tampereella. Ymmärrätkö, Tampereella! Hän huusi niin, että koko ostoskäytävä raikui. Räyhäämisestä huolimatta minulla oli lämmin olo. Maailma näyttää rullaavan ennallaan, sillä ihmisillä on kaiken kiireen keskellä aikaa kiukutella mitättömistä asioista.

Perjantaina päätin, että ainoa tehtäväni illalla on ostaa nippu tuoretta korianteria, ennen kuin vetäydyn lepäämään ansaitusti. Ilta sai kuitenkin odottamattoman käänteen, sillä uni ei enää tullutkaan sen jälkeen, kun muistin, että Syke-sarjan kaksi uusinta jaksoa on julkaistu. Jonkun mielestä katson varmasti paljon televisiosarjoja, mutta en itse ajattele niin. Minä olen tarinaharrastaja, ja onkin yhden tekevää, missä muodossa nautin tarvittavan tarina-annokseni. Hyggeä se joka tapauksessa on.

Mikä oli sinun arkiviikkosi ihanin hetki?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minun Suomi-hetkeni

Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla (2018) inspiroi minua pohtimaan minun kaikista suomalaisimpia hetkiä. Wiskarin tuotanto jakaa varmasti mielipiteitä, mutta Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen sanoitukset kannattaa lukea.
DSC_0055Wiskari piikittelee osuvasti kappaleessaan Suomen urheiluhistoriaa: ”Entä jos lääkelaukkua ei ois Shellille unohdettu?” Samalla hän liittää jääkiekon merkityksen kansallisidentiteettiin: ”Olisko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?” Minä en muista Suomen hiihtomenestyksestä mitään. Päin vastoin. Muistan etäisesti doping-kohun ja Mika Myllylän kuoleman. Jääkiekosta muistan hyvin hämärästi MM-kullan 1995, vuoden 2011 vähän paremmin ja niiden lisäksi Patrik Laineen pettyneen ilmeen pari vuotta sitten.

Oli aika tavallisen suomalaista tai ehkä vähän edellä käymistä jopa, että sain ensimmäisen puhelimeni 8-vuotiaana. Se ostettiin heti ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen. Oli aika siirtyä astetta itsenäisempään elämään, ja se vaati luuria. Suomalaista laatua. Nokian puhelinta. Sellaista, johon sai vaihtaa kuoria niin usein kuin halusi. ”Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä, jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä?” Wiskari kysyy. Niinpä!

Tuskin ymmärsin, kuinka suomalaisesta hetkestä oli kyse, kun juhlimme railakkaasti 19-vuotissyntymäpäiviäni eräänä toukokuisena lauantaina kauan sitten. Tanssimme mökin pirttipenkeillä ja kuuntelimme kevään jääkiekkomusiikkia. Suomi oli voittanut maailmanmestaruuden. Mertarannan ääni kuului kaiuttimista ja me juhlimme. Juhlimme ja juhlimme. Uimme, vaikkei järvi ollut vielä kunnolla lämmennyt.

Onhan Suomi tietysti muutakin kuin urheilutuskaa ja teknologiavuoristorataa. En taatusti arvannut, kuinka suomalaista olikaan se, että katsoin jo lapsena Linnan juhlia ja piirsin nähtyjä pukuja paperille. Ei tällaista ole ehkä muualla. Myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa koko juhlien järkevyyden, mutta ehkä niilläkin on päämääränsä. Toivottavasti hyvä sellainen.

Tunsin valtavaa onnea ja iloa luonnosta kävellessäni kouluun aamuina, jolloin paksu lumi oli kuorruttanut oksat. Kun kävelimme ystäväni kanssa rannassa ja näimme, kuinka kallioita pitkin valunut vesi oli muuttunut jääksi ja tehnyt valtavasta kalliosta suuren veistoksen.

Kuinka suomalaiselta tuntuikaan kävellä vapun jälkeen vanhaa kotitietä pitkin, nyrpistellä nenää tielle hylätyille serpentiineille, etsiä kuumeisesti ensimmäisiä silmuja puista ja nähdä, kuinka oma isä ajaa mopedilla vastaan. Takana mökkireissu, edessä ostokset jättimarketissa.

Puhuessani suomea kiinalaisille kandingilaisessa vuoristoyökerhossa tunsin olevani muukalainen, suomalainen. Turvauduin suomeen, sillä minulle puhuttiin kiinaa, eivätkä he ymmärtäneet englantia. Tapasin myös Leshanissa norjalaismiehen, joka oli asunut vuosia Kiinassa. Puhuimme ruotsia. Sekin tuntui suomalaiselta. Tuntui siltä, että olemme naapureita, samasta maasta, vaikka niin ei ollutkaan.

Kaikista eniten tunnen itseni suomalaiseksi silloin, kun kirjoitan. Suomi on minun äidinkieleni. Tunnekieleni. Mikään kieli, jota osaan tai ehkä opin joskus ei koskaan voi voittaa suomea. Siksi palaankin vielä lopuksi Arttu Wiskariin, joka kiteyttää Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen lyriikoissa hienosti suomalaisuuden raadollisuuden. Sen, mitä meistä uskotaan ja johon me itsekin joskus uskomme.

”Parannetaan maailmaa keittiössä tissuttelemalla,
tupakoidaan ketjussa hajonneen liesituulettimen alla
Ja aamuviideltä, kun naapureidenkin viinat on juotu, on hyvä mennä nukkumaan, kun uusiks maailma on luotu.”

Minä rakastan sanoja. Lauseita, virkkeitä ja niiden luomia merkityksiä. Suomi teki minusta minut, ja suomen kieli luo minut uudelleen joka päivä.

Mikä on sinun Suomi-hetkesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Joulutaian jäljillä

Joulukuun käynnistyttyä ihan virallisesti jouluparaatein ja avatuin joulutorein komeasti soineen vaaramerkin säestyksellä on kai vihdoin syytä päästää irti uuvuttavasta ja loputtoman pimeästä marraskuusta. Mielen vallanneeseen kaamokseen parasta hoitoa lienee se, että uskaltaa antautua joulun taialle. Minäkin yritin.
DSC_0137 Ensimmäiseksi hoitomenetelmäksi valitsin joulupakettien hankkimisen ja toiseksi kodin joulukoristeiden esiin ottamisen. Ostoksilla joulun taianomaisesta tunnelmasta ei ollut ihan hirveästi jäljellä, sillä joulukulkueesta ja avatusta torista huumaantuneet ihmiset tukkivat kulkuväylät. Siinä joutui joulumieli todella koetukselle, mutta sainpahan itseni liikkeelle melko hurjien pikkujoulujen jälkeen.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä kattilani ei siis todellakaan ollut jouluvärssyä mukaillen täynnä puuroa, vaan pakastepizzaa ja thaimaalaista noutoruokaa, jotta sain häivytettyä vuoden ensimmäisten ja viimeisten pikkujoulujen itseeni jättämät tuhot. Makoilin sängyssä, ja katselin ihastuttavia joulukalenterivideoita aktivoidakseni sisäisen pikkutonttuni. Se onnistui lepopäiväni jälkeen kohtalaisen hyvin aina karmaisevaan tavarataloruuhkaan saakka. Tiedän, olin myös itse luomassa tungosta viipottamalla kaupasta toiseen, mutten silti voi olla olematta inasen äkäinen siitä, että kauppakeskuksen kapea käytävä tukitaan glögi- ja piparijonolla. Tiedän toki sen, että kaikilla ei ole varaa edes glögiin ja pipariin, mutta luulen, että sellaiset ihmiset eivät murustele pipareitaan leuhkasti keskellä käytävää.

Jouluahkeruuteni jälkeen tulos kodissamme on nyt siis se, että lahjat on muutamaa pakettia vaille ostettu ja koti koristeltu viimeisen päälle. Jopa pöytäjoulukuusi on nostettu esille, vaikka muuten pidänkin kuusen tuomista talouteen jo alkukuusta suorastaan häväistyksenä ja ennenaikaisena ilakointina. Vähän pelottaa, osaako joulusta enää h-hetkenä nauttia. Ai niin, mutta jouluhan onkin mielentila ja asenne, ei mikään koristeisiin liittyvä tunne. En tiedä, mitä teen, jos Tuleehan joulu sinunkin kotiin -rallatus tai Hei, kuuraparta soi päässä vielä kolmenkin viikon päästä.

Toivon, että jo suorittamani lahjaralli jää tähän ja osaan kuluttaa koko kuukauden järkevästi. Sitä toivoisin kaikilta. Minulla itselläni oli ennen tapana jouluostoksilla ostaa itselleni saman verran kuin muille. Ei siksi, että ajattelisin, että minun pitää saada hyvitystä lahjoista, vaan niin vain tapahtui, kun näin kauniita tavaroita. Tänään ostin vain kotiin korianteria ja sitruunaa, muut ostokset käärin lahjapaperiin. Kaksi valmista pakettia jätän myös hyväntekeväisyyteen.

Mediakka vaikenee tänä vuonna jouluaiheista lukuun ottamatta jouluperinnemietteitä ja kulttuurivinkkauksia. Jätän suosiolla muille joulumaniapäivitykset, sillä tunnelmallisesta vuodenajasta huolimatta elämässä paljon muutakin kuin kiiltävät koristeet ja kulutusjuhla.

Sen verran antaudun kuitenkin jokapäiväiselle jouluriemulle arkielämässäni, että seuraan tiiviisti Ylen mainiota Aikuisen naisen joulukalenteria. Suosittelen!

Lukisitko mielelläsi joulujuttuja myös tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajatuksia ennen DNA-testin tuloksia

Tilasin DNA-testipakkauksen tänään. Kuukauden päästä tiedän paremmin, mistä tulen ja kenen kanssa. Onko sillä mitään merkitystä?
medicine-163707_960_720Kuva: Pixabay

Tehdessäni FamilyDNA:n serkkutestitilausta innostuin eniten siitä, että saan vihdoin tietää, mistä perimäni maantieteellisesti tulee. Sen selvittäminen on tuntunut tärkeältä, sillä sukunimestänikin voi päätellä, että isäni puolen juuret on istutettu kauan Suomi-neidon helmasta jonnekin itään. Äidin puolelta hänen tekemänsä sukututkimuksen perusteella jäljet johtavat Pohjanmeren toiselle puolelle ja Keski-Eurooppaan. Odotan ja ehkä vähän toivonkin, ettei perimäni olisi kovin suomalainen. En edes tiedä, miksi. Ehkä ihmisellä on tarve tuntea itsensä erityiseksi.

Miten elämäni muuttuu, kun etninen alkuperäni selviää? No ei mitenkään. Herään samalla tavalla joka aamu töihin, äidinkieleni on edelleen suomi ja passini Suomen EU-asiakirja sitten, kun joskus jaksan sen uusia. Jos sukulaisia löytyy Saksasta, ei maan kielen kielioppi avaudu minulle lukematta ja tuskin alan tuntea syvää kaipuuta torille, jossa pretzelit ja bratwurstit paistuvat katukojuissa rasvassa tiristen. Venäläisyys herättää enemmän kiinnostusta, sillä jos juuria on itärajan takana, saan vahvistuksen monelle epäilylle ja piilotetulle tarinalle. Uskon kuitenkin, että tieto etnisestä alkuperästä rauhoittaa, sillä on luontaista olla kiinnostunut siitä, mistä tulee. Mieli on levollinen, kun ei tarvitse arvailla.

Testi antaa perimän alkuperän lisäksi sukulaisuusosumia, jos muut ovat tehneet vastaavan testin. Kuulemani mukaan jotkut DNA-testin tehneistä ovat kokeneet, että elämä on mennyt pilalle testin jälkeen. Yllätyssukulaiset ja paljastuneet petokset ovat romuttaneet perheidyllejä. Kun tekee perimää selvittävän testin, täytyy varautua siihen, että yllättäviä perhesuhteita voi paljastua, ja sehän jokaisen on hyväksyttävä testiä tehdessä. Ei tuloksia voi ohjata uskomalla hyvään. Itse asiassa, jos testi onnistuu kertomaan jotakin uutta, on se silloin erityisen onnistunut.

Olisi kutkuttavaa saada tietoa yllätyssukulaisista tai salatuista sisaruksista, mutta valitettavasti minulle ei taida olla luvassa sellaisia – ainakaan kovin läheisiä. Jos minulle löytyisi esimerkiksi tuntemattomia sisaruksia, ottaisin heidät ilolla vastaan. Kai minussa elää ainoan lapsen ikuinen sisaruskaipuu, sillä tiedän, että perheessäni ei ole lehtolapsia, ja siksi mitään henkilökohtaisesti erityisen koskettavaa ei voi ilmaantua, mutta sisarukset olisivat silti mukava lisä elämään. Saman testin tekevä äitini sen sijaan voi saada hänelle merkittävää ja mieltä rauhoittavaa tietoa vanhempiensa juurista. Olen itsekin innokas kuulemaan niistä, mutta koska en ole tavannut tarinoihin liittyviä, jo kauan sitten edesmenneitä henkilöitä, ei tieto ole sydäntäni lähellä samalla tavalla kuin äidilläni.

DNA-testin teettäessä kannattaa myös muistaa, että sukulaisuus perustuu kaikesta huolimatta ihan muuhun kuin DNA:han koodattuun tietoon. Osumalistalla näkyvistä ihmisistä, kaukaisista sukulaisista, ei tule sillä sekunnilla rakkaita, vaan ne tärkeimmät läheiset löytyvät muistoista, joissa Barbie-leikit kuvattiin videolle, tehtiin retkiä peikkometsään ja naurettiin viinilasin äärellä ihan älyttömille jutuille. Tekisi mieli sanoa, että sillä, onko jonkun kanssa samaa verta, ei ole mitään merkitystä, mutta ei se toisaalta ihan niinkään ole. Voisi sanoa enemmin niin, että se, mitä DNA-testi näyttää, ei pyyhi pois nykyisiä sukulaisuussuhteita, vaan tuo vain bonusläheisiä elämään, jos samaa perimää kantavat ihmiset haluaa ottaa arkeensa. Jos niin ei tee, on kaikki niin kuin ennenkin.

Oletko tehnyt DNA-testin? Oletko saanut yllättävää tietoa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

500 postausta sitten

Viisisataa tekstiä takana. Jotkut hävettävät. Kaksi olen poistanut, muiden takana seison. Toivon silti, ettei ihan kauhean kauas arkistoja kaiveltaisi. Tekstien muoto on vakiintunut, minun ajatukseni selkiytyneet ja juttujen teemat sopivasti jämähtäneet. Uskomatonta silti, että olen avannut tekstieditorin jo viisisataa kertaa.
15112016Viidensadan kirjoitetun tekstin aikana olen ajatellut kaikenlaista pöhköä.

Kuvittelin, että minun ei tarvitse näyttää kasvojani ikinä. Ajattelin, että tarpeeksi hyvä kasvokuva on sellainen, jossa näkyy suurin piirtein vain nenänpää. No ei ollut. Kaikista luetuimmat postaukset sisältävät oman lärvini sellaisena kuin se on.

Uskoin kärkkäyden kantavan pitkälle. Olin todella negatiivinen, en vain kriittinen. Jälkikäteen se harmittaa. Ei tarvitse olla teennäisen positiivinen, mutta ei kukaan jaksa lukea mäkätystä ja synkistelyä päivästä toiseen.

Luulin, että lukijoita alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Olen noin 10 vuotta myöhässä. Sekin harmittaa. Aiemmin yleisön kahmiminen olisi ollut helpompaa. Nyt saa sinnitellä pinnalla kuin hukkuva airon varressa. On tosin mieltä lämmittävää huomata, kuinka moni lukee ja kommentoi blogiani säännöllisesti.

Kuvittelin olevani blondi, vaikka oikeastaan hiukseni näyttivät punaruskeilta. Iskin niihin kahvinväristä naamiota joka viikko. Oleilin kotona aina ruosteenpunaisessa paidassa ja sotkunutturassa. Paita on sittemmin myyty ja hiukseni ovat niin lyhyet, ettei niistä saa vielä pikkumyynutturaa.

Tein graduani. Välillä tuntui, että olen niin tyhmä, etten ole edes ansainnut paikkaa yliopistossa. Toisinaan mietin, miten ihmeessä voin suoltaa niin monta kymmentä sivua analyysiä omasta päästäni. Pohdin, onko kaikki mielikuvitukseni tuotetta. Ainakin enemmän sitä kuin referointia, sillä työtä palauttaessani plagioinnin tarkastustyökalu antoi todella alhaiset luvut.

Tuotin kahta yrityshistoriikkia niin, että monesti itketti. Kun isoin työ valmistui, tilasin älyttömänhintaista sushia kotiinkuljetuksella ja ostin ihan turhan kalliin, mitäänsanomattomalta maistuvan pienen samppanjapullon keskellä viikkoa. Ei ollut kannattavaa, mutta silloin oli totisesti juhlan paikka.

En osannut valokuvata senkään vertaa kuin nyt. Ihmettelen todella, miten koskaan selvisin yliopiston valokuvauskurssista kiitettävin arvosanoin. Jos uskoisin armoon tai hyvään tahtoon, olettaisin sen olevan syynä, mutta kai kurssissa oli tuurista kyse.

Pelkäsin, että tämäkin harrastus jää kesken. Lopetin aikoinani baletin, jazz-tanssin ja taidekerhon. En janonnut kehittymistä toisin kuin kirjoittamisessa. Aina en silti vieläkään muista yrittää olla entistä parempi.

Mitä tai mikä sinulle on jäänyt mieleen viidestäsadasta jutustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa