Myöntämisiä

Ajattelepa, että ihan tavallisella viikolla voi syntyä turhia ja tarpeellisia havaintoja itsestä. Minä pohdin kuluneella viikolla kakkuja, mobiilipalveluita ja pankkiasioita.
DSC_0090.JPGOlen joutunut myöntämään itselleni sen, että minä pidän leipomisesta. En olekaan sellainen take away -lounasviidakkoon eksynyt hienohelma, joka pelkää taikinaa. Olen kasvanut kodissa, jossa makeat herkut kuuluivat ehdottomasti isälle, ja suolaiset leivonnaiset teki äiti. Ajattelin itsekin keskittyä suolaisten herkkujen ideointiin, kunnes yhtäkkiä huomasin, millaisista luovuushetkistä jään paitsi, jos en ala toteuttaa itseäni vegaanista leivontaa hyödyntäen. Vadelmainen pähkinäkakku on bravuurini, ja tänään syntyi cashewpähkinämassasta tehty Oreo-kakku, jonka ohjeen jaan viikonloppuna blogiini.

Olenkin tajunnut olevani melkoinen jäärä ja vanhanaikainen valikoiduissa asioissa. Ärsyttävästi sanottuna dinosaurus. Sain melkein hepulin, kun kuulin, että joudun luopuman ihanasta muovipinnoitetusta tunnuslukuläpyskästä tietoturvamuutosten vuoksi. Minä en suostu käyttämään mobiilipankkia, en edes tunnuslukusovellusta. Siispä tilasin Nordealta tunnuslukumasiinan, joiden käyttäjien keski-ikä on varmasti lähempänä hautaa kuin uraputkea. En välitä. Ja jos minulta kysytään, on tunnuslukulaite niin ärsyttävän monta naputtelua vaativa vehje, että siitä tulee vielä ongelma niille, jotka oikeasti ovat pudonneet tietotekniikkakelkasta jo kauan ennen vuosituhannen vaihtumista.

Rahaliikenteestä puheen ollen olen vihdoinkin myöntänyt itselleni Tori-palvelun kätevyyden ja antautunut sille. En tosin vieläkään lähtisi myymään parin euron juttua siellä – tai edes parinkympin, mutta täytyy silti todeta, että nettikirpputorit kannattavat paremmin kuin perinteiset kirpparit, joissa en muuten itse käy kuin myymässä. Torissa poikkeuksellista on se, että olen kelpuuttanut sieltä kotiimme monta esinettä, mutta niin hurjaksi en ole heittäytynyt, että olisin itse hoitanut ostotapahtuman.

Olen myös huomannut, kuinka paljon virtaa blogiini tulevat kommentit tuovat. Niitä on tullut viime aikoina varsin mukavasti, ja se piristää ihan valtavasti! ”Ei kissa kiitoksella elä” sanovat ne vanhat jäärät, jollaiseksi olen kovaa vauhtia muuttumassa. Kyllä kissa kuitenkin sen verran kiitoksesta nauttii, että huomio antaa voimaa. Kai tähän touhuun liittyy tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, vaikka pääasia on tuottaa itselle mielekästä sisältöä. Tekstistä tulee kuitenkin sisältöä vasta, kun se saa yleisönsä.

Sitä en pohtinut, miksi ihmeessä tämän jutun kuvituksena on kuva kuivuneesta lehdestä. No, sen verran kävin asiaa läpi, että päädyin kuvaan siksi, että se on kaunis, haikea ja viittaa syksyyn. Eivätkö asiayhteydestä irrotetut kuvat olekin ärsyttäviä? Myönnä!

Mitä sinä olet joutunut myöntämään itsellesi lähiaikoina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikko pähkinänkuoressa

Arkijuttuja toivottiin, ja nyt niitä tulee kuluneelta viikolta! Viikko sisälsi monta kuppia kahvia sopivasti viilenneessä säässä, liian monta take away -lounasta ja hyvää mieltä valmiiksi saatetuista asioista.
DSC_0073 (3)DSC_0065DSC_0063 (2)DSC_0074 (2)DSC_0068 (2)Mieli tuntuu kevyemmältä kuin aikoihin jättihelteiden jälkeen. Liikunta maistuu enemmän kuin aiemmin, ja jopa iho voi paljon paremmin, kun tukahduttava kuumuus on poissa. Kasvojeni iho on yleensä priimakunnossa, mutta jatkuva hikoilu sai sen hetkeksi pois tolaltaan. Nyt näpyt ovat poissa, hiki ei valu ja olo sievempi kuin aikoihin. Pieniä asioita, jotka vaikuttavat arkimieleen.

Iso osa hyvinvointiani on ruoka. Se on harrastukseni. En ehkä ole aiemmin edes käsittänyt sitä, kuinka tärkeä osa kulttuuriharrastustani se on. Olen kai jonkinlainen kulinaristi, joka ei tosin keskity fine diningiin. Kuluneella viikolla söin luvattoman monta take away -lounasta, ja hain vielä kotiin Thai Golden Changista eväät. Suosittelen ravintolaa ehdottomasti, sillä kyseessä on Tampereen paras thairavintola. Take away -annos maksaa 8,50 euroa. Minä syön yleensä tofua chilillä ja basilikalla, mutta tällä kertaa otin paistettua riisiä ja tofua. Changin paistettu riisi on erinomaista, sillä muista poiketen se ei ole liian rasvaista. Annokset ovat niin isoja, että niistä voisi syödä kaksi.

Lauantaiyönä näin pitkästä aikaa tähtiä. Kyllä, hakeuduin parvekkeelle lehtien mainostaman kosmisen yön vuoksi. En nähnyt tähdenlentoja, mutta onneksi kymmenittäin pieniä tähtiä, Otavan ja Pohjantähden. Tajusin, etten ollut nähnyt minkäänlaisia tähtiä aikoihin. En edes muista milloin viimeksi. Pitäisi kai pysähtyä useammin katselemaan taivasta. Kuten miehenikin sanoi, harvemmin tietokoneella tähtiä näkee. Auts!

Tähtitiirailuhetki oli myös siitä mullistava kokemus, että tunsin pitkästä aikaa kylmyyttä. Pian täytyy kaivaa järeämmät neuletakit esiin. Ja sukat. Olen todella ristiriitainen sukkien käyttäjä. Talvella en voi sietää ajatusta ohuista sukista tai sukattomuudesta, ja kelpuutankin sitä paitsi vain tietynlaiset sukat: Stadiumin perusmalliston naisten mustat. Kesällä sen sijaan hylkään kaikenlaiset jalkalämmittimet, ja hipsin paljain varpain kotona. Jos oikein laittaudun, käytän ihonvärisiä sukkahoususukkia, ja vain silloin, kun jalat eivät missään nimessä saa hikoilla.

Koko sunnuntain odotin ukkosta. Makasin sängyssä, nukuin päiväunet ja kuuntelin sadetta. Ei ukkosta, ei edes kunnon kaatosadetta. Olen aika varma, että ne tulevat silloin, kun sitä vähiten kaipaa. Matkalla töihin tai kauppaan, silloin kun vaatteiden pitäisi pysyä kuivina. Koska salamointia ei näy, suuremmassa mittakaavassa olen jo siirtynyt syksyn tunnelmointiin. Yksi varma syksyn merkki on se, että kahvi alkaa maistua. Vähän liikaakin. Tänään aloitin törpöttelyn jo aamuyhdeksältä, ja viimeisen kupin kittasin kurkusta alas 12 tuntia myöhemmin. Siinä välissä MoccaMaster porisi aika monta kertaa.

Tämä viikko on ollut ihanan arkinen. Ei mitään erikoista. Tavallista raatamista ja naputtelua, vähän liian monta tuntia sarjojen katselua ja kodin laittamista. Olen erityisen iloinen siitä, että sain aikaiseksi maksaa kirjastomaksuni. En ole myöhässä palauttaja, vaan gradutaipaleeltani oli kertynyt sievoinen summa varausmaksuja, jotka oli aika kohdata. Kirjasto on kuitenkin sen verran mahtava palvelu, että maksan siitä mielelläni.

Selvisin koko viikon yksillä päiväunilla, jotka olivat muuten aivan parhaat, sillä otimme jälleen käyttöömme täkit pelkkien lakanoiden sijaan. Ennustan makoisia yöunia tulevaksi. Niitä tarvitaan, sillä ensi viikolla on luvassa paritkin juhlat.

Pitäisikö tällaisesta arkiviikon kuulumisjutusta ottaa tapa? Toisiko se kirjoittajan lähemmäksi lukijoita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näihin asioihin en itsekään vielä tiedä vastausta

Usein sanotaan, ettei nuorena tarvitse tietää. Että tietää sitten kyllä myöhemmin. Minusta on ihan hyvä olla kartalla elämästään melko ajoissa, mutta on silti asioita, joista minullakaan ei ole minkäänlaista nuuskua.
DSC_0017 (3)En tiedä, opiskelenko enää ikinä. Tuntuu omituiselta ajatella, että olen vasta 26-vuotias ja suorittanut jo kaikki opinnot, joista haaveilin. Ennen valmistumistani yhteiskuntatieteiden maisteriksi ajattelin, etten taatusti opiskelisi enää ikinä. Nyt minun on lähinnä vaikea uskoa, että opinnot jäisivät tähän. Se, mitä ja milloin opiskelisin, on avoinna. Lisäksi pitäisi keksiä syy, miksi opiskella. Sen lisäksi siis, että olen luonnostani tiedonjanoinen.

En tiedä, vaihdanko ikinä ammattia. Liittyy edelliseen. En usko koskaan vaihtavani ammattia täysin, mutta ehkä osaamisalueeni painotus muuttuu. Jos jotakin alaa pitäisi opiskella, se olisi kenties suomen kieli ja kielikonsultointi. Ehkä vielä omistan elämäni vain kirjaimille puhtaasti kielen näkökulmasta.

En tiedä, omistanko koskaan lemmikkiä. Minulla on ollut elämäni aikana neljä hamsteria. Uusi tuli aina tilalle, kun edellinen kuoli. Kinusin tietysti koko lapsuuteni kaikkea kissasta ja koirasta minisiiliin ja -possuun, mutta loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen ilman isoa huollettavaa – ja olen edelleen. En kuitenkaan tiedä, pistäisinkö vastaan, jos kotiimme kannettaisiin koiranpentu.

En tiedä, syönkö enää ikinä lihaa. Tuntuu suorastaan kammottavalta ajatella, että laittaisin suuhuni lihaa. Ehkä pelkään nimenomaan sitä, että muutun ja alankin syödä eläimiä. En tosin usko, että se olisi enää mahdollista, sillä kasvissyönti on niin suuri osa identiteettiäni. Mutta toisaalta. Ihmiset muuttuvat.

En tiedä, asunko koskaan ulkomailla. En ole koskaan haaveillut asuvani ulkomailla, mutta toisaalta tuntuu oudolta ajatella, etten koskaan kokisi sitä. Ottaen huomioon maailman pienentymisen sähköisten yhteyksien ja helpon matkustamisen vuoksi ei ulkomaille muutto olisi todennäköisesti mitenkään mullistavaa. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni Tampereella enkä haikaile edes Helsinkiin. Toivon kuitenkin uskaltavani tarttua tilaisuuteen, jos joskus tarjoutuu mahdollisuus lähteä.

Mihin sinä et todellakaan tiedä vastausta? Nyt saa avautua, vaikka ihan nimettömänä.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Saa heittäytyä!

Innostun helposti ja nautin sosiaalisista tilanteista, mutta sen vastapainoksi on myös hetkiä, jolloin vetäydyn kuoreeni enkä pysty heittäytymään hassutteluun. Pahinta ovat naamiaiset.
DSC_0069 (3)DSC_0071 (2)DSC_0072 (2)Minä en missään nimessä inhoa naamiaisia tai teemajuhlia. Inhoan epäaitoja ja väkinäisiä tilanteita – sellaisia, joissa on pakko esittää olevansa joku muu. Esimerkiksi ihan oikeasti leikkiä olevansa se hahmo, jota valittu naamiaisasu esittää. Näin aikuisena tällaisista tarkasti säädellyistä juhlista on päässyt onneksi eroon ja voi keskittyä rentoon oleiluun, vaikka välillä tuntuu, että pitäisi heittäytyä silti enemmän. Luoda tunnelmaa ja hihkua riehakkaana mukana.

Minun tapani heittäytyä juhlahumuun on ahkera suunnitteleminen, josta todella nautin. Ensi viikon lauantaina juhlitaan yhdeksänkymmentäluvun teemalla järjestettäviä serkkuni kolmikymppisiä. Olen valmistautunut hyvissä ajoin. Hankin kesäkuussa Tallinnan Bershkasta Barbie-teemaisen paidan ja loput asusteet kokosin teiniaikojeni hankinnoista, joista hämmentävän suuri osa oli pinkkiä. Barbie-lookiin sopivat kiilakorkokengät ovat olleet myynnissä kirpparilla useaan otteeseen, mutta jostakin syystä ne eivät ole lähteneet edes voron matkaan. Jep, siihen on syynsä. Parempi käyttää vain tällaisissa puolinaamiaisissa.

Teemajuhlat sopivat naamiaisia paremmin luonteelleni. Ainakin itse käsitän teemajuhlien ja naamiaisten eron tiivistyvän siihen, että teemajuhlissa pukeutuminen kunnioittaa aihetta, naamiaisissa taasen on tarkoitus olla jokin toinen ja käyttäytyä sen mukaan. Sitä päivää ei nähdä, että alkaisin Barbie-vaatteissa kuvitella olevani nukke edes yhden illan. Minun tapani juhlia on tunnelmoida teemaa, olla oma itseni ja nauttia visuaalisuudesta ilman mitään hulvattomia Ken-viittauksia ja kankeaa nukkekävelyä.

Ne, jotka muuten ajattelevat, että yhdeksänkymmentäluku oli hetki sitten, ovat väärässä. Sen alkamisesta on liki 30 vuotta aikaa, ja maailma on muuttunut niin valtavasti, että vuosikymmentä voi kiistatta kutsua menneeksi. Aikakauden tietää olevan mennyttä nimenomaan siitä, kun se alkaa näkyä teemajuhlissa. En minä ainakaan osaisi vetää juhlia esimerkiksi vuoden 2005 teemalla. Siitä on liian vähän aikaa. Ja tuskin edes pystyisin heittäytymään aikaan, jolloin kuljin caprihousut jalassa metsässä collieita ulkoiluttaen.

Osaatko heittäytyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna, muista avaimet ja jumppakassi

Ensi viikolla värikkäät lenkkitossut tassuttelevat jälleen kesän jälkeen opintielle, joka tuntuu mullistuneen viimeisen, uutta aikaa kunnioittavan opetussuunnitelman vuoksi. Ennen ei todellakaan ollut paremmin. Muistatko sinä nämä kymmenen yksityiskohtaa koulupolultasi?
DSC_0109 (2).JPGAvaimia ei saanut unohtaa. Olisiko se ollut niin kamalaa odotella vanhempia kotiin ulkona tai kaverin luona? Minä unohdin avaimet ensimmäisen kerran 16-vuotiaana lukion ensimmäisellä koeviikolla, kun pääsin koulusta jo kymmenen maissa. Istuin takapihan puutarhassa kuusi tuntia. Ei unohtunut toiste.

Liikuntavaatteiden unohtaminen oli katastrofi. Alakoulu ja unohdusmerkinnät! Liikuntatunnilla niitä ei jaettu, mutta jumppaan osallistuminen oli ankarasti kielletty, jos joustavat kamppeet olivat jääneet kotiin ja jalkaan päätyneet farkut. Onko siinäkään mitään järkeä, että farkkupöksyjen takia joutuu katselemaan tuntia salin seinustalla opettajan syyttävä katse niskassa? Ei tarvitse ihmetellä, mihin lasten liikuntainto oli kadonnut koulussa.

Hiihtotuntia piti inhota jo periaatteesta. Maanantaiaamu klo 8.15. Edessä pururadan aurattu latu ja muutama kilometri. Kuka ihan oikeasti haluaisi lähteä hiihtämään ennen kuin aurinko on edes noussut?

Väärin vastaaminen oli kamalinta, mitä saattoi kuvitella. Luulin, että minulle nauretaan. Ja että opettaja suuttuu. Suuttuu?! Tämä kuulostaa jo hullulta, mutta minun oli pakko viitata kaikkiin kysymyksiin, jotka tiesin. Pelkäsin, että arvioitava tuntiaktiivisuus heikkenee. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Poikien oli pakko heitellä hiuksiin kuminpalasia. Mikä siinä on, että noin 10–15-vuotiailla poikalapsilla on pakottava tarve sahata saksilla pyyhekumista kuution muotoisia pikkuruisia palasia ja viskoa ne edessä, takana ja sivuilla istuvien tyttöjen hiuksiin? Tapahtuuko tätä vielä? Ja ei, hevonen ei todellakaan potki aina rakkaudesta, vaan ihan silkasta tyhmyydestä.

Pulpetin järjesteleminen oli mahtavaa ja tärkeää. Kirjat oikealle, pikkutavarat vasemmalle. Penaali poikittain eteen. Parasta oli, kun luokassa vaihtui istumajärjestys tai kun uusi kouluvuosi alkoi. Uudet kynät, vihkot ja kirjat. Uusi järjestys, uusi elämä.

Virsikirja kädessä hoilattiin joka viikko. Jälkikäteen katsottuna koulunkäynti ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa oli hirvittävän uskonnollista. Kaikille jaettiin virsikirja, sitä piti säilyttää pulpetissa ja se täytyi kaivaa esiin joka viikko, kun kokoonnuttiin pianon ympärille jollottamaan virsiä. Kuuluukohan se vielä nykyopetuksessa musiikin tunteihin?

Kouluelämänlaatu parani, kun sisävälitunnit alkoivat. En ymmärrä, miksi minun alakouluaikanani lapset sullottiin väkisin pihalle välitunneiksi, vaikka pakkanen olisi paukkunut parissakymmenessä asteessa tai vaikka taivaasta olisi satanut vettä saavista kaatamalla. Sinne vain, niin virkistyy ja rauhoittuu. Ei, vaan tulee ainoastaan vihaiseksi.

Minun koulutaipaleellani ei muuten tarvinnut keskustella siitä, saako kännykkää käyttää oppitunnilla. Kaikilla sellainen oli, mutta ei niitä kukaan jaksanut näpertää, kun ei niistä ollut mitään iloa. Matopeli puudutti, eivätkä tekstiviestit saaneet vastakaikua.

Koulussa kirjoitimme esseet tietokoneella ensimmäistä ja viimeistä kertaa yhdeksännellä luokalla. Silloinkin puolet koulun pöytäkoneista oli rikki, vaikka oppilaitos oli vasta muutaman vuoden vanha. Ei niitä kukaan jaksanut huoltaa, kun ei masiinoita ikinä käytetty.

Huh, miten ajat muuttuvat. Onneksi.

Onko koulumaailma muuttunut paremmaksi? Vieläkö nykykoululaiset joutuvat huolehtimaan tämän tekstin murheista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa