Lempihetkiä

Kuinka usein pääsee lapsuuden jälkeen vastaamaan yksinkertaisesti siihen, mikä on oma lempijuttu milloin missäkin aiheessa? Harvemmin kukaan kyselee niin sanottuja lemppareita yhtään mistään, joten kerron niitä nyt aivan oma-aloitteisesti. Sitä paitsi on kuulemma parempi keskittyä positiivisiin asioihin sen sijaan, että jakaisi ärsytyksenaiheita ja inhokkejaan.
DSC_00044.JPGLempipuuha
Järjesteleminen. Kaiken järjesteleminen: kodin, elämän, kalenterin, vaatekaapin tai tulevien juhlien. Parasta on se, jos samaan aikaan sataa ulkona ja olohuoneesta kantautuu elämisen ääniä. Omaa aikaa ja turvaa.

Lempijuoma
Vesi  ja kuiva valkoviini. Toisaalta myös harvoin nautittu hedelmälihaa sisältävä appelsiinimehu on herkkua. Sopivassa määrin nautittuna, kuten valkoviinikin.

Lempiväri
Keltainen, jos ei voi valita valkoista tai mustaa.

Lempikohta kehossa
Pohkeet! Vitsailen monesti, että pohkeiden ja kaulan välissä on katastrofi.

Lempimuisto
Muistelin kuluneella viikolla syntymäpäiviä, joten tällä hetkellä lämpimimpiä lempimuistojani ovat lapsuuden syntymäpäivät sukulaisten ja kavereiden kanssa.

Lempieläin
Pakko vastata koira, sillä niiden kanssa voi kommunikoida hämmästyttävän syvällisesti. Muutoin hamsterit. Söpöjä otuksia, joilla on silkkiset tassut ja aavistuksen kostea nenä.

Lempiääni
Sateenropina. Mitä rajumpi, sen parempi.

Lempituoksu
Avonin Mesmerize Black for Her, Victor & Rolfin Flower Bomb tai YSL:n Manifesto. Luonnontuoksuista sateen jälkeinen maa tai sitten tuore aasialainen ruoka. En muuten tajua, miten joku voi nimetä jonkin kukan lempituoksukseen. Eiväthän ne haise oikein miltään muulta kuin maalta.

Lempikaupunki
Rakastan Tamperetta, mutta Aasiassa tekee hyvää ymmärtää oma pienuutensa jossakin pilvenpiirtäjien keskellä valtavassa väkijoukossa. Ollapa osa miljardia. Vastaan siis Kangding, joka tosin on vain Tampereen kokoinen kaupunki vuoristossa, ja haluan myös mainita Leshanin, joka tunnetaan Buddha-patsaastaan.

Lempimaa
Pidän Tanskan ilmapiiristä, mutta Kiinasta ei voi saada tarpeeksi sen monimuotoisuuden ansiosta.

Lempi-tv-sarja
Ikisuosikkini on Salkkarit, muuten kaikki pohjoismaiset dekkarit. Tällä hetkellä katson Nousuvettä (ruots. Springfloden) C Moresta.

Lempipodcast
Jäljillä-rikospodcast. Rikokset kiehtovat aina, olipa media mikä tahansa. Kulutan tosin podeja samalla tavalla kuin musiikkia: biisi- ja jaksokohtaisesti.

Lempikukka
Lilja. En tiennyt sitä, ennen kuin sain niitä valmistujaislahjaksi. Kauniita, mutta hirvittävän raivostuttavia, kun päättävät varistaa mustaa putua sisuksistaan pöydälle.

Lempituote
Silmälasinpuhdistusliinat! Äärimmäisen fiksuja ja käteviä, mutta ei niin ekologisia, jos siis käyttää halpakaupasta ostettuja, yksittäispakattuja liinoja. Tehokkaita ovat silti.

Lempibiisi
Tällä hetkellä Jukka Pojan Papaija. Kuuntelen aika vähän musiikkia, enkä voi nimetä lempiartistia tai -kappaletta.

Lempikirja
Juuri nyt kaikki dekkarit, useimmiten kauniit ja yhteen hetkeen pysähtyneet proosateokset.

Lempityyli
Sellainen ihan tavallinen. Mukavat pöksyt, löysä neule ja sievästi laskeutuva paita. Kengät, joissa jalat eivät ala haista. Onneksi sitäkin ongelmaa varten on keksitty jalkadeodorantti.

Kopioi ihmeessä kategoriat itsellesi ja kerro, jos jaoit ne blogissasi!

Tuliko vastaan yhtään omia lemppareita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kippis elämälle! Saako aikuisena juhlia syntymäpäiviä?

Taloudessamme vietetään ensi viikolla syntymäpäiviä, muttei juhlita niitä. Kaukana ovat lapsuuden kekkerit ongintoineen ja aasinhäntineen, vaikka iän karttuessa nimenomaan pitäisi nostaa malja elämälle. Miksi syntymäpäivät kokevat henkisen inflaation aikuisena?
DSC_0067Syntymäpäivät olivat lapsena paras juhla heti joulun jälkeen. Omat syntymäpäivät olivat tietysti kutkuttavimmat, mutta nautin minä muidenkin juhlista. Kun en enää halunnut äidin järjestävän juhlia, pistin itse pirskeet pystyyn. Railakkaita kemuja vietettiinkin monet, mutta touhu loppui kuin seinään vähän parinkympin jälkeen. Tuli aikuisuus, liikaa luentoja, töitä ja stressiä vähän kaikesta.

Ensimmäisen kerran syntymäpäivä ei tuntunut oikein miltään, kun täytin 22 vuotta. Laahustin koko vapaapäivän ykkösmekko päällä silloisen kotini lähikahviloissa, söin kaalipiirakkaa ja sain ihania lahjoja, mutta silti kaikki tuntui turhalta. Olin kärsinyt pitkään terveyshuolista ja saanut vasta tietää, että kaikki on hyvin. Silloin, jos koskaan olisi ollut aihetta juhlaan! Nykyäänkin syntymäpäivien juhliminen tuntuu turhalta itsensä jalustalle nostamiselta, vaikken ajattele niin muiden järjestäessä merkkipäiväkemuja.

Tuskin olen ainoa syntymäpäiväinflaation kokenut. Ei ole juuri syntymäpäiväkutsuja sadellut muuta kuin pyöreiden vuosien pirskeisiin, mikä selittynee ruuhkavuosilla ja aidosti kiireisellä arjella, jossa energia täytyy kanavoida muuhun kuin juhliin, vaikka arki nimenomaan tarvitsisi vastapainokseen juhlaa. Edes yhden päivän vuodesta.

Oman syntymäpäivän hehkuttaminen tuntuu silti monesti vähän tyhjänpäiväiseltä ja saa miettimään, miten ihmeessä joku jaksaa. Se on typerää, sillä ajatus on aivan ihana. Kuljemme täällä kuitenkin nykytiedon mukaan vain kerran. Olenkin jo tehnyt korjaavia toimenpiteitä ja järjestänyt esimerkiksi viime vuonna syntymäpäiväjuhlat tavallisena toukokuisena lauantaina ja yrittänyt huomioida myös muita ystäviä pienellä yllätyksellä syntymäpäivänä.

En siis halua enää elää niin, että vain pyöreitä vuosia on syytä juhlia. Jokainen vuosi on saavutus. Ei siksi, että elämä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen rankkaa, vaan sen vuoksi, että elämän jatkuminen on ihan mahtavaa. Se, kun ei ole itsestäänselvyys koskaan.

Kippis hyvinvoinnille, terveydelle, tasapainolle, kaikille elämää värittäville arjen myrskyille ja satunnaisille epätoivon hetkille!

Milloin syntymäpäiviä on soveliasta juhlia? Miten itse juhlit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Haloo, kuuleeko bridezilla?

Kuumin hääsesonki lähenee loppuaan, mutta avioliittoja sentään solmitaan ympäri vuoden. Bridezillat eivät siis ole vielä talviunilla. Onko heitä todella olemassa?
DSC_0062.JPGEnglannin kielen sana bridezilla tarkoittaa suomeksi hirviömorsianta. Kiukuttelevaa, kyykyttävää ja kettuilevaa äkäpussia, joka on päättänyt mennä naimisiin ja värvännyt vähän apujoukkoja.

Jos silmäilee kesäkaudella nettilehtiä, pääsee käsiksi moniin morsian- ja kaasokauhutarinoihin. Perisuomalaisia tarinoita voi lukea Ilta-Sanomissa aikoinaan julkaistusta jutusta (IS.fi 24.6.2016), joka kokoaa hyvin yhteen häähirveydet huomioiden morsianten toilailujen lisäksi sulhasten ja anoppien edesottamukset. Bridezilloja on siis oltava olemassa, sillä niistä kirjoitetaan ihan joka kesä. Ja onpa heistä tehty oma tv-sarjakin Bridezillas (suom. Häähullut).

Kävin eilen aiheeseen liittyvän lyhyen keskustelun ensi kesän morsiamen kanssa. Minä olen luonnollisesti kaaso.

– Aion sitten kirjoittaa huomenna hirviömorsiamista, mutta se teksti ei kerro susta.
– Katsotaan nyt! hän vastasi nauraen.

Minun on hyvin vaikea uskoa, että rakkaasta ystävästäni kuoriutuisi monsteri seuraavien 366 päivän aikana. Ei tullut toisestakaan ystävästäni, kun viimeksi olin kaasona – tasan neljä vuotta sitten. Veikkaan nimittäin, että bridezillailut koskevat ainoastaan tietynlaisia ihmisiä ja kenties vain elämäntyyliä, jossa on aikaa omistautua ökyilylle ja kimallukselle. Totta toki on se, että häät ovat iso uurastus parille ja lähipiirille aina budjetista fyysiseen toteutukseen, joten ei ihme, jos hermo kiristyy. Uskon silti, että meidän touhussa bridechillailu voittaa -zillailun. (Keksin bridechillailun itse äsken! Saa onnitella.)

Hääjuhlaan latautuu aivan valtavasti odotuksia. Ehkä jopa enemmän kuin avioliittoon, jota voi tutkailla rauhassa ja joka ei siltä istumalta muuta mitään muuta kuin ehkä sukunimen, aina ei sitäkään. Minusta on kiinnostavaa ajatella, miksi nimenomaan avioituminen tekee yhdestä juhlasta sekä erityisen merkittävän että hirvittävän stressaavan. Eihän mitään kekkereitä uurasteta hikikarpalot otsalla kädet täristen yhtä paljon kuin häitä. Käytännössä kyseessä on vain valtavat juhlat. Saatan olla hääkyynikko, mutta en vain ymmärrä, miksi oikeusnotaarin tai papin vierailu parin vuoden sisään saa aikaan niin valtavan liikehdinnän.

Vaikka uskon vakaasti, että ympärilläni on niin ihania ihmisiä, ettei huolta häähirviön kuoriutumisesta ole, täytyy minunkin mennä itseeni. Vielä emme ole olleet morsiamen kanssa törmäyskurssilla ja uskon, ettei niin käykään, etenkin, jos roolijako on selvä. Yleisesti ajattelen, ettei kaasolle ei pidä langettaa liian suurta vastuuta, sillä se olisi kohtuutonta. Eiväthän ne kaason juhlat ole! Näen kaason tukijana ja toteuttajana, joka kuuntelee morsiamen toiveita ja auttaa jalostamaan ideoita samalla, kun hoitaa pieniä käytännön tehtäviä. Oleellista on tosiaan se, ettei kyseessä ole kaason häät, joten on turha yrittää jyrätä omilla ideoilla.

Tuleva morsian muistutti minua ihanasti rentoutumisesta luonnostellessaan aikataulua juhliinsa.

– Haluan, että ehdit kunnolla istua alas ja nauttia. Sillä tavalla ihan kunnolla skumpatella ja juhlia. Se on pääasia.

Rakkauden ja yhteisen tulevaisuuden juhlasta ei totisesti kannata pyöritellä valmistelujen aikana stressipesäkettä. Parin taival jatkuu, jos on jatkuakseen, juhlittiinpa häitä tai ei. Tässä en viittaa pelkästään ystäväpariskuntaani, vaan ihan kaikkiin ihmisiin.

Sormukset sormeen, skumppa auki ja tanssilattialle! Näin käteen jää muutakin kuin iso lasku ja päivä, josta ei muista kuin kramppiin vääntyneen mahan ja pään ympärillä kiristäneen vanteen.

Onko bridezilloja oikeasti olemassa? Minkälainen morsian tai minkälaisen morsiamen kaasona olet ollut? Mikä meni pieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Käynnistymisvaikeuksia

Lomalta töihin palaaminen osoittautui rankemmaksi kuin ajattelin. Puhti on ollut poissa, ja olen lähinnä keskittynyt lukemaan kirjaston kirjoja ja ihmettelemään, miksi aikuiset ihmiset laappivat niiden väliin räkää.
DSC_0066Tämä aamu oli erilainen. Syksy tuoksui, ja pyörän soittokelloon oli lennähtänyt kellastunut lehti. Minun vuoteni on nyt virallisesti alkanut, ja on aika herätä eloon – seuraavaa lomaa odottaen.

Haluan lomailla syksyllä, sillä silloin arki pyörii normaalisti kaupungissa. Voi heittäytyä itse taideteokseksi, joka pysyy paikoillaan, vaikka muut liikkuvat hurjaa vauhtia eteenpäin. On aikaa tarkkailla ja miettiä. Siksi varmasti olen syksyisin saavuttanut eniten niin työssä kuin arkielämässä.

Syksyisin palaan silti henkisesti jonnekin alakoulun tienoille. Väritän kalenteriani, ostan ehkä uusia Stabiloita, merkitsen turhimmatkin menot kalenteriin ja liimaan post it -lappuja kaikkialle. Ero lapsuuteen vain on se,  että nyt kalenteria on pakko käyttää, jotta muistaa menonsa, lapsena se oli lähinnä askartelukirja, jota harvoin vilkaisi.

Nyt, kun ensimmäiset lehdet ovat pudonneet, on siis aika herätä kesäunilta. Tällä viikolla kirjoitan ainakin hirviömorsiamista, ruokasaarnaamisesta ja aikuisten syntymäpäivistä. Parempi niin, sillä siitä lainakirjoihin rään laappimisesta oli vähällä tulla oma tekstinsä, mutta ei kai klimpeistä kannata yhtä kokonaista juttua tehdä.

Pysyhän siis kuulolla. Vuoden paras aika on täällä!

Onko syksy uuden alku vai alkaako vuotesi aina tammikuusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

20 vuotta sitten laitoin hepparepun selkään

Somessa näkyneet koulunaloituspostaukset ovat muistuttaneet minua tehokkaasti siitä, että oma koulutaipaleeni alkoi tasan 20 vuotta sitten. Ja nyt se on jo ohi! Mihin hävisi 20 vuotta?
DSC_0051.JPGEnsimmäinen reppuni hankittiin virallisesta laukkuliikkeestä. Punnitsin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja lopulta violetin ja pinkin sävyissä hehkuva hevosreppu voitti oranssin Pocahontas-kapsäkin.

Ensimmäisenä koulupäivänä painoin sormenjälkeni 50 vuotta täyttävän rehtorin syntymäpäiväpaitaan. Muistan olleeni aivan pihalla jonottaessani vuoroani. Koulun alkaminen tuntui niin absurdilta, että minun oli vaikea saada kiinni rytmistä. Ulkoisesti kaikki meni hyvin, mutta sisäisesti tunsin olevani hukassa. Kaikki jännitti, eikä vastaavaa uuden jännitystä ole sen jälkeen tarvinnut kokea. Ihminenhän harvoin joutuu niin suuren uuden eteen kuin ekalle luokalle mennessään.

Viimeisenä iltana ennen koulutaipaleeni alkua leikin Muumitalolla. Asettelin hahmoja pahviselle alustalle, kiinnitin Muumipeikon ruskeisiin tikapuihin ja laitoin Mamman paistamaan lettuja keittiöön. Uni ei tullut, ja äiti antoi luvan leikkiä myöhään. Ei lasta pidä pakottaa unille, jos ei nukuta. Aamulla söin kiisseliä, ja sen jälkeen lähdimme käsi kädessä kouluun. Kävelimme läpi alikulun, ylitimme sillalla vilkkaan moottoritien ja kävelimme ohi suositun ravintolan ja kauniin sorsalammen, jonka tilalle rakennettiin jo seuraavana vuonna Lidl-myymälä.

Kaksikymmentä vuotta. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kasvattaa ihmiselämän vauvasta tiedostavaksi aikuiseksi, presidentti vaihtua jopa kolmeen kertaan ja vanha valuutta kadota. Kahdessa vuosikymmenessä ehtii aloittaa alakoulun ja valmistua yliopistosta. Niin kävi minulle, eikä minulla ole mitään käsitystä, mihin kaikki vuodet valuivat.

Seuraavaksi havahdun taas kahdenkymmenen vuoden päästä kummastellen, miten kaikesta on jälleen kulunut aivan liian kauan aikaa. Muistankohan ollenkaan tätä torstaita, jolloin aurinko nousi poikkeuksellisen kirkkaana, vaikka edellisiltana oli ukkostanut rajusti?

Minkälaisia muistoja sinulla on ekalta luokalta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 2

Kuinka ihanan omahyväistä puhua vain itsestään. Täällä lomalandiassa ei nimittäin tarvitse ajatella kuin itseään ja ehkä vähän puolisoaan. Siksi kerron jo toistamiseen asioita, joita ette tienneet minusta.
DSC_0031.JPGOlen nimi-intoilija. Nautin kovasti nimien keksimisestä, nimien alkuperän miettimisestä ja muiden nimivalintojen taustojen pohtimisesta. Ilmiönä nimet ovat siitä mielenkiintoinen, että niiden valitsemista ohjaa vahvasti niin kulttuuri kuin henkilökohtaiset mieltymykset. Eikä kummastakaan kannata kinata.

Olen ollut Nirvanan, Kentin ja Avril Lavignen fani, vaikken fanituskulttuuria ymmärräkään. Kaikki kolme artistia kertovat oman tarinansa teiniajastani. Lavigne iski minuun aivan täysillä, kun oli alakoulussa, mutta fanitus loppui yläasteen aikana. Sitten tilalle tuli Nirvana, jonka traagisuus ja vahva sidos 90-lukuun kiehtoi minua. Lukioajan kuuntelin Kentiä, joka osaltaan paransi ruotsin kielen taitoani. Ainakin sanavarastoani. Näistä idoleista huolimatta en koskaan koe olleeni mikään kummoinen musiikkifanaatikko tai edes fani.

En tunne pikkuserkkujani oikeastaan lainkaan. Vähäisetkin siteet ovat katkenneet, mikä tavallaan on sääli, mutta niin sen kai kuuluu mennä. Sidettä on vaikea rakentaa aikuisena, ja vaikka polveudumme samasta sisarus- ja serkkukatraasta, ei todellista yhteyttä ole, jos sitä ei ole aikoinaan luonut. Instagramissa sainkin aikaiseksi hedelmällisen keskustelun aiheesta kertoessani, kuinka tärkeitä serkut kuitenkin ovat minulle. Monille serkutkaan eivät merkitse mitään.

Lapsena yksi lempiruoistani oli velli, jossa oli muussattua perunaa ja pilkottua kananmunaa sekaisin. Ajatus oksettaa, mutta onneksi tuo kyseinen seos oli sen verran harvinainen herkku, että se jätti ainoastaan lämpimät muistot.

Minulla on ollut neljä hamsteria: Touhu, Hipsu, Torsti ja Ilpo. Ne olivat hurjan suloisia otuksia, joiden sydämet löivät tuhatta ja sataa, ne juoksivat yöt juoksupyörässä ja rakastivat eniten kuorellisia kurpitsansiemeniä. Omistin aina yhden hamsterin kerrallaan, ja Torstia lukuun ottamatta kaikki elivät yli kaksi vuotta, jopa liki kolme.

Tuntuuko tutulta? Samastutko johonkin kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vellihousu mökillä

Olisi ihanaa voida rehellisesti sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla yhtä luonnon kanssa. Mutta totuus on se, että mitään yhteyttä ei ole pahemmin muodostunut.
DSC_0109.JPGOlen kirjoittanut ennenkin siitä, miten monet kaupunkilaiset – minä mukaan lukien – ovat vieraantuneet luonnosta niin, että kävely lähimetsässäkin voi tuntua ihmeeltä. Voi siis vain kuvitella, kuinka säyseästi suhtaudun paarmoihin, sudenkorentoihin ja yöllä saunan taakse limaisine nahkoineen ilmestyviin sammakoihin.

Yksi tähtihetkistäni mökillä on ollut se, kun luulin, että katolla on latvialainen murtovaras. Miksi juuri latvialainen? No siksi, että heistä oli uutisoitu seudun lehdissä. Ai, miksi nimenomaan katolla? Lämmöstä alati natkuva katto tömähtelee niin voimakkaasti, että se kuulostaa siltä kuin joku väijyisi siellä. Kuulostan varmasti aivan vainoharhaiselta, mutta olen sentään ihan järjissäni. Tarkastimme katon kuitenkin episodin aikana. Ei ollut latvialaisia tai muitakaan baltteja piilossa. (Kummallista!)

Vaikka muut nauravat säikylle luonteelleni ja hymähtelen itsekin sille, kuinka pelokkaaksi muutun luonnossa, on siihen syytä suhtautua myös kunnioituksella. Ei välttämättä niinkään pelkotiloihini, vaan luontoon, joka on niin paljon suurempi kuin yksikään ihminen ja paljon arvaamattomampi kuin yksikään latvialainen hämärähemmo. Luonnon kanssa ei neuvotella. Ei rankkasateiden, karhujen tai paarmojen kanssa.

Oman pienuuden tunnistamisen lisäksi varautuneisuudesta on hyötyä. Minua ehkä ohjaa poikkeuksellisen voimakas itsesuojeluvaisto, joka joskus muuttuu jopa ylivarovaisuudeksi, mutten nää siinä mitään pahaa. Jos voi elää, miksi pitäisi ottaa kuolemanriskejä? Ja vaikka kyse ei olisi hengenvaarasta, on parempi aina mennä turvallisuus edellä. Siksi, että se on mahdollista.

Edellistä kappaletta kirjoittaessani mietin paljon myös kaikkia niitä vaarallisia ohituksia, joita ihmiset tekivät ajomatkamme aikana. Se tuntui järjettömältä, piittamattomalta ja lähes itsetuhoiselta. Koskaan ei ole niin kiire, että pitäisi ohittaa ja menettää henkensä. Ei kai kukaan sitä halua sen enempää kuin katolleen murtovarkaita, kurkulleen ampiaista tai karhuja mökilleen kaivelemaan mansikkalaatikoita. Sitä en edes lähde puimaan, kuinka järkyttävää luonnon uhmaamista ukkosella toilailu niin maalla kuin vedessä on.

Istun siis hyvillä mielin vellit housussa mökillä. Ainakin olen ja haluan olla elossa. City-ihmisenä näin hurjasta menosta saa myös arkeensa ihan uutta virtaa.

Pelkäätkö luonnossa? Mitä? Jos et, kerro, miksi. Suhtaudutaanko inhimillisiin pelkoihin liian usein vähätellen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lomaodotuksia ennen eläkettä

Huomenna on lomani ensimmäinen virallinen päivä. Muistini mukaan ehdin jo arvostella kesäilakoijia, mutta on pakko myöntää, että tämä loma tulee tarpeeseen ja on ihanaa, että se on nimenomaan kesällä.
DSC_0077Voi olla, että koen vain sellaista aika tavallista länsimaisen korkeakoulutetun unelmatyön etsijän kipuilua herätessäni joka aamu miettimään, miksei tämäkään aamu ollut sitä, mitä toivoin. Siksi on ihanaa lomailla ja elää inspiraationsa mukaan.

Haluaisin ajatella, että ihmisen ikuinen loman tarve loppuu joskus, mutten ole varma, voiko se loppua ennen eläkeikää. Että ihanko oikeasti tätä täytyy kestää seuraavat 40 vuotta ja ehkä eläkettä ei koskaan tule? Vaikka saisi unelmiensa työn, tuntuuko sen tekeminen yhtä ihanalta seuraavat 40 vuotta? Olemmeko kasvaneet väärin luullessamme, että työn ja vapaa-ajan pitäisi kohdata ideaalilla tavalla? Raatoivathan edellisetkin sukupolvet nilkat mudassa sirppi heiluen pellolla, sitten rynkky olalla ja lopulta sormet ensimmäisten markkinoille tulleiden kotitietokoneiden harmailla näppäimillä.

Peruskesälomassa suurin ongelma on kuitenkin liian suurien odotusten lataaminen. Olimme vähällä seesteisessä kodissammekin joutua konfliktiin niin monesta asiasta ihan vain siksi, että meitä kumpaakin ohjasi visio siitä, miten asioiden kuuluu mennä lomalla. Toinen haluaisi ostaa valmiiksi kolme sievää kesäkurpitsaa, ja toinen lähteä matkaan tyhjällä kylmälaukulla. Toinen haluaisi päättää tarkan lähtöajan, vaikka toinen voisi vain kuunnella kehoaan ja lähteä, kun jaksaa. Näin suuret eripurat johtavat stressiin ja tarpeettomaan äkäilyyn.

Ihmisellä saattaa kaikesta arjen harmista huolimatta mennä elämässään aika hyvin, jos kesälomalla stressaantuminen on mahdollista. Tai sitten illuusio täydellisestä vapaudesta kääntyy aina lopulta itseään vastaan.

Nyt on joka tapauksessa aika rentoutua ja elää vatsan ja väsymyksen mukaan! Blogi päivittyy normaalisti, sillä luonnonhelmassa on aikaa näpyttää enemmän kuin aikoihin.

Mitä odotat tai odotit lomaltasi? Lataavatko ihmiset lomiinsa liian suuria odotuksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

30 tunnin kesäseikkailu Helsingissä

Tuntuu hullulta kirjoittaa matkailutunnisteen alle Helsingin- ja Espoon-reissusta, mutta kuten kerroin, pitäisi kotimaanmatkailua arvostaa enemmän. Me todella yritimme parhaamme kuluneena viikonloppuna!
DSC_0024DSC_0026DSC_0067DSC_0019
Tarkoitukseni oli kirjoittaa minilomasta aikaleimojen avulla, sillä samantyylisistä jutuista on aiemmin pidetty blogitilastojen perusteella, mutta 30 tunnin huoleton kesäseikkailu täydestä aamujunasta muutaman kesäterassin, kalliin kahvilareissun ja lapasesta lähteneen ostosreissun kautta öiselle Kauppatorille ja hotellin aamupalalle olisi aivan liian pitkä. Sitä paitsi oli niin hauskaa, ettei kuvatodisteitakaan jäänyt järjestelmäkameraan muutamaa räpsyä lukuun ottamatta.

10 havaintoa Helsingin-minilomasta

  1. Matkustaminen on kallista, mutta reissussa rahaa kuluu aivan käsittämättömän paljon huomaamatta. Voisi tietysti tehdä järkeviä valintoja ja elää kitsastellen, mutta oikea kesäseikkailu vaatii kunnon budjetin. Ainakin, jos hakee hetkellistä luksusta elämäänsä.
  2. Kun katsoo tuttua kaupunkia aivan uusin silmin, voi tavoittaa samanlaista huolettomuutta, josta sai nauttia lapsuuden kesälomilla, vaikka ne eivät sisältäneet kolmea kahvilareissua ja kahta ravintolaillallista taksimatkoineen.
  3. Hotelliaamupalalla syö aina liikaa. Aivan kuin ruoka loppuisi kesken tai sitä ei enää koskaan saisi. Ihmiset myös muuttuvat seisovan pöydän antimien äärellä itsekkäiksi samasta syystä ja pitävät huolen, että nappaavat viimeiset palat kaikkea takana tulevan nenän edestä.
  4. Jokaisen kaupungin julkisen liikenteen järjestelmä on mysteeri, jota täytyy opiskella etukäteen. Oikeastihan kyse ei ole monimutkaisesta jutusta, mutten silti voi olla ärsyyntymättä siitä, että yhtä menolippua varten on ladattava sovellus ja seikkailtava maan alla. Pakko kuitenkin myöntää, että aika kivuttomasti pääsimme suhaamaan Espooseen ja takaisin.
  5. Reissuun ei koskaan kannata lähteä uusilla kengillä. Ei ainakaan netistä tilatuilla seitsemän euron kengillä. Tuloksena voi olla kahdeksan laastaroitua rakkoa.
  6. En yhtään ihmettele, että ihmisiä hukkuu Kauppatorin vesialtaisiin. Kesäyön lämpö ja veden ylle laskeutunut täydellinen pimeys nielaisevat sisuksiinsa monia.
  7. Koska pääkaupunkiseudulla asuu liki miljoona ihmistä, on kaupunki elossa läpi yön. Se, että kaupunki ei koskaan nuku, tuo turvaa. Aivan kuin joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Hullua kyllä, tämä oli ensimmäinen aamuyöhön venynyt Helsingin-reissuni. Vaikka enpä tosin tiedä, minkälainen meriitti on pääkaupungin yössä bilettäminen.
  8. Rautatieasemalla haisee. Tämän ääneen sanominen kuulostaa juntilta, mutten voi sille mitään, etten nauti paikasta enkä varsinkaan sen hajusta. Silti asemiin liittyy aina jotakin kaunista ja haikeaa. Lähtöjä, jälleennäkemisiä ja viimeisiä kohtaamisia.
  9. Vaikka Helsinki tuntuu Tampereeseen – muista kaupungeista puhumattakaan – verrattuna valtavan kansainväliseltä keskukselta, on Suomi loppujen lopuksi niin pieni maa, että keskustan terassilta voi löytää oman serkkunsa ihan vahingossa.
  10. Kun lakkaa tavoittelemasta ja suunnittelemasta ihmeitä, alkaa nauttia enemmän. Itse asiassa ainoa suunnitelma, joka kannattaa tehdä, on junaan ehtiminen. En nimittäin pysty aivan samaan kuin reissukaverini: junalle saapumiseen vain minuutteja ennen lähtöä.

Millä tavoin vastuullisena aikuisena voi parhaiten saavuttaa huolettomuuden tunteen lomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan?

Sanotaan, että ihminen on taitavimmillaan opiskelujen päätyttyä, ja oletettavasti moni kokee ainakin kielitaitonsa olleen parhaimmillaan silloin. Minulle kävi vähän päinvastoin.DSC_0004 (8).JPGOn ollut ihanaa huomata, että vieraisiin kieliin liittyvät juttuni ovat olleet suosittuja, sillä kyseessä on yksi arkielämäni suosikkipuheenaiheista. Aiemmin olen kirjoittanut kielitaidottomuudesta ja kielten opiskelemisesta sovelluksella.

Kävin taannoin ystäväni kanssa keskustelun ylioppilaskirjoitusten kielikokeista. Hän oli saanut erinomaiset arvosanat, mutta koki kielitaitonsa rapistuneen, vaikka hän käyttää arjessaan englantia. Näin ollen hän oli päätynyt siihen, että kielitaito todella on parhaimmillaan tuoreena ylioppilaana. Itse olin toista mieltä niin henkilökohtaisen kokemukseni kuin yleisten ajatusteni kannalta.

Vaikka menestyin koulussa opiskelemissani vieraissa kielissä eli ruotsissa ja englannissa, on kielitaitoni nyt kahdeksan vuotta ylioppilaskokeiden jälkeen monin verroin parempi kuin silloin. Syitä on oikeastaan kaksi: työelämä ja sosiaalinen media. Kaikissa työpaikoissani järjestelmät ovat olleet englanninkielisiä, ja kieli on luonnollinen osa arkea. Ruotsiin olen kiintynyt muuten vain ja halunnut kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista, ja siksi olen väkisin hakeutunut töihin paikkoihin, jossa kielitaidosta on hyötyä.

Vapaa-ajalla työelämässä käytetystä kielestä ei kuitenkaan ole ollut yhtä paljon hyötyä kuin sosiaalisen median tarjoamista opeista. Some-julkaisujen seuraaminen on laajentanut sanavarastoani ja parantanut erilaisten murteiden ymmärtämistä. Ajattelen niin, että jos pystyy ymmärtämään mitä tahansa murretta, on kielitaito erinomaisella tasolla. Voisinko sanoa osaavani suomea, jos en ymmärtäisi esimerkiksi kaakkoismurteita tai jos en oikein saisi selvää, mitä turkulaiset höpöttävät?

On itse asiassa aika hullunkurista ja jopa harmillista, jos kielitaito todella on parhaimmilaan ylioppilaskokeiden tienoilla. Siinäkö kaikki? Voiko missään asiassa saavuttaa oikeasti huippua 19-vuotiaana? Oma kielitaitoni oli silloin paperilla erinomainen, mutta todellisuudessa se on sitä vasta nyt. Siksi, että uskalsin päästää irti ja antaa mennä. Muutuin rohkeaksi, koska harteilta katosivat suorituspaineet ja pakkomielle saada kokeista kymppejä, jolloin tilalle tuli aito ilo siitä, että vahvan osaamisen pohjalle voi rakentaa vielä entistä paremman kielitaidon, josta on oikeasti hyötyä ja jonka avulla voi murtaa monenlaisia kommunikaatiomuureja.

Kielioppikeskeisyydestä huolimatta suomalaisen kieltenopetuksen arvon huomaa, kun on opiskelussa omillaan. Olen opiskellut saksaa Duolingo-sovelluksella, mutta tulokset eivät ole olleet kummoisia. Sovellus uskoo toiston voimaan, joka onkin yleensä opin avain, mutta on vaikea sisäistää asioita, joiden taustaa kukaan ei avaa. Etenkin, kun ihmisenä olen sellainen, jonka täytyy saada tietää, miksi jokin on niin kuin on. Kaiken lisäksi olen myös kiinnostunut kielen etymologiasta ja rakenteista, joista sovellusopiskelulla ei oikein pääse nauttimaan.

Itsenäisestä opiskelusta puuttuu myös koulussa tapahtuvan opiskelun inhottavat puolet: epämiellyttävät tilanteet, esitelmät ja videoidut keskustelut sekä yllätyssanakokeet. Omillaan ollessa ei tarvitse haastaa itseään tai astua epämukavuusalueelle, mikä kurjuudesta huolimatta on niin ikään kehityksen avain.

Ehkä tavanomaisin syy kielitaidon hiljaiselle rapistumiselle huippuvuosien jälkeen on ikä. Ei se, että vuosia kertyy mittariin, vaan se, että jostakin syystä monen puheeseen on juurtunut kulunut laulu siitä, ettei vanhana enää opi mitään, joten ei kannata edes yrittää. Eikä tarvitse edes mainita vanhaa koiraa. Toki ikä voi vaikeuttaa oppimista, mutta niin kauan kuin aivot ovat puhtaat, voi aivan hyvin heittäytyä uuteen ja luottaa omiin oppimiskykyihinsä.

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan? Mitä tapahtui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa