Kolmen ainesosan superkastike

Tahinipohjainen kastike sopii niin salaatteihin kuin suolaisiin ruokiin, ja sen makua ja paksuutta on helppo säädellä vähällä vaivalla. Salaatinkastikkeeksi ja dipiksi muuntuva soosi syntyy vain kolmesta ainesosasta.
DSC_0615

Tulinen tahinikastike

3 rkl tahinia | 2 rkl soijakastiketta | 2 rkl srirachaa | vettä halutun paksuuden mukaan

Oikeastaan koko reseptin voisi kirjoittaa ilman mittoja, mutta koska se on kuulemma ärsyttävää, arvioin käyttämäni ruokalusikalliset. Käytin siis kolme kukkurallista ruokalusikallista tahinia, lorautin perään soijakastiketta, maistelin suolaisuutta ja sitten puristin sekaan srirachaa sen verran, että kastike alkoi maistua kermaisen tuliselta. Lopuksi ohensin kastiketta vedellä, jotta se notkistui.

Pakkasin valmiin sekoituksen tiiviiseen muovirasiaan, mutta silti kastike oli melko jähmeää seuraavana päivänä. Kannattaa siis lorauttaa sekaan reippaasti vettä, sillä kastike kiinteytyy kylmään säilöttynä.

Vähentämällä tahinia ja lisäämällä vettä saa aikaiseksi dipin sijasta juoksevan salaattikastikkeen.

Ai, mikä tekee kastikkeesta superin? Ainakin helppous ja pehmeän tulinen maku.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Mikä on sinun luottokastikkeesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sirkka-mummille, joka ehti innostua kierrättämisestä ja nähdä Reeperbahnin tytöt

Sirkka Maksimoff ei ole lukenut ilmastoraporttia, mutta hän on seurannut huolestuneena maailmanmenoa. Nykyään ihmiset ovat onneksi monessa asiassa huolellisempia kuin ennen. Näillä sanoilla tämän jutun piti alkaa, mutta ennen kuin ehdin julkaista tekstini, Sirkka-mummi kuoli. Koruttomasti ja yllättäen vessan lattialle.
sirkkamummi4sirkkamummi2
sirkkamummi1
sirkkamummi5
sirkkamummi6
sirkkamummi3
Minun täytyy tunnustaa, että haastattelua tehdessäni Sirkka-mummi ei itse asiassa tiennyt olevansa haastattelussa. Ehkä arvasi, sillä hän oli terävässä kunnossa. Vaikka älypuhelin oli hänelle tuntematon vempele, olen melko varma, että hän arvasi nauhurin pyörivän, sillä kieli oli paljon siistimpää kuin yleensä. Ajatukset jaloja, kauniita ja tarkoin valittuja. Hauskoja ja rempseitä siivosti suodatettuina.

Minä haluaisin muistaa mummin Pikku Myyn tavalla nauravana ilkikurisena kujeilijana. Sellaisena, johon Armas-vaarikin todennäköisesti rakastui. Sellaiseen Sirkkaan, jolle vaari kirjoitti rakkauskirjeitä 1950-luvulla. Sellaiseen Sirkkaan, joka kutsui itseään sontatorakaksi ja nauroi päälle makeasti.

Se ilmastoraportti. IPCC:n (2018) raportti julkaistiin otolliseen aikaan. Sitä ennen Kokkolassa asuva eläkeläinen Sirkka Maksimoff (1930–2018), tuttavallisemmin Sirkka-mummi, oli nimittäin ehtinyt saada kotiinsa taloyhtiöltä värikkään lapun, jossa esiteltiin kierrätyssääntöjä. Hän otti ohjeet vakavasti: raivasi kattiloiden täyttämästä kaapista tilaa monenlaisille kierrätyspussukoille ja vahti haukansilmällä vierailijoidensa jätöksiä.

Sirkan mielestä kaikki laatuihmisetkään eivät lajitelleet tarpeeksi. Jos ihmettelee, millainen on laatuihminen, määritteli Sirkka sellaisen ihmiseksi, joka ehti enemmän kuin hän. Mutta ei Sirkka sentään täydellinen luullut olevansa.

– Kyllä minä varmasti olen opettanut lapseni huonoille tavoille, kun syövät voita ja muuta sellaista. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että on elänyt pula-ajan, niin sitten sitä haluaa jälkikasvulleen syöttää kaikkea hyvää. Ei ole ekologista, jos sitä ajattelit, Sirkka pohti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

No ei totisesti ole. Niin kuin ei kahvikermakaan, jota mummilla oli tapana kaataa kuppiinsa valtoimenaan. Oli maitotuotteiden ihannointiin toinenkin syy. Sirkka-mummi oli kotoisin kaustislaiselta luomutilalta.

– Sehän olisi nykyään trendikästä, mutta silloin minun aikaanhan kaikki oli luomua. Ei tiedetty muusta, hän kertoi.

– Hevosenlanta oli parasta ainetta, mitä saattoi kuvitella. Siitä kasvoi niin kullankeltaisia perunoita, että kyllä ne olivat sitten hyviä, Sirkka tiivisti luomuviljelyn hyödyt.

Runomummi ja kollit

Sirkan kertoessa elämästään nykyisen vuokrakaksionsa keittiössä mietin, miksi äänitin kuulemaani. Äänitin siksi, että tunsin, etten näe häntä enää. Tätäkin juttua on vaikea kirjoittaa hyppelehtien preesenssistä imperfektiin, sillä kaikki keskustelut ilmastoraportista Subwayn patonkeihin olivat siinä hetkessä totta, mutta nyt vain muistoja, joita teknologia ehti taltioida puhelimeeni audiomuodossa.

Vanhan ihmisen kuolema ei ole koskaan yllätys, mutta se, milloin on sen hetki, on salaisuus viimeisiin hetkiin saakka. Se on haikeaa, mutta muistuttaa siitä, ettei elämä lopu kuolemaan. Sirkka-mummi näki uskon asiat toisin kuin minä ja puhuisi tässä yhteydessä oman elämänsä jatkumisesta, minä ajattelen lähinnä meitä tänne jääviä. Elämä jatkuu. Me jatkamme kulkuamme.

Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Se on pitkä lukusana kirjoitettavaksi ja pitkä elämä yksityiskohtaisesti avattavaksi. Mummin jälkeen jäi satojen kuvien lisäksi 1940-luvun alussa kirjoitettu vihko täynnä teini-ikäisen ajatuksia. Olen miettinyt hautajaisista lähtien mummin kirjoittamaa runoa. Sen nimi on Muisto.

Sirkka on kala
Pauli on kalajastaja
Suudelma on syötti
Avioliitto on paistinpannu

Pauli ei ollut vaarini, vaan todennäköisesti tavallinen teini-iän ihastus. Varmaan viereisen maitotilan poikia tai kansakoulun kasvoja.

Mummin eläessä Muisto-runo oli vielä piilossa. En siis voinut kiusoitella Paulista tai muista kolleista, kuten meillä oli mummin kanssa tapana kutsua poikia ja miehiä.

Kasvissyöjä ja sika

En ehtinyt kiusoitella Sirkkaa kolleista viimeisellä vierailullakaan. Kesken haastattelun keittiössä alkoi tuoksua tomaatti ja vieno sipuli. Se kuljetti meidät takaisin ilmastoraportin liepeille.

– Minä olen kyllä syönyt itseni irti sipulista. Terveellistähän ja melkein ilmastahan se olisi, mutta minä en enää saata, Sirkka sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Sirkan ainoa lapsenlapsi – minä siis – puolisonsa kanssa on kasvissyöjä. Sirkka kutsui meitä viherpiipertäjiksi. Mitä sellaiset mahtavat syödä?

– No ne syövät, mitä viherpiipertäjät syövät. Jotakin vihreää ja terveellistä. Ehkä lunta ja vettä, kun talvi tulee, sanoi Sirkka, vaikka lapsenlapsi paistoi samaan aikaan pakastepitsaa uunissa.

Keltasävyisessä keittiössä tuli kuuma uunin hohkatessa lämpöä kerrostalokaksion avaraan keittiöön.

– Parhaani mukaan yritän täällä siivota. Vanha talo on pian huonon näköinen, jos sitä ei siivoa koko ajan, kun uuttakin saa puunata tauotta, tiesi Sirkka.

– Ikinä ei ole minua tarvinnut siaksi sanoa.

Morsian ja siivooja

Sirkkalan seinät oli vuorattu valokuvilla. Kaiken maailman kuvapalveluista huolimatta eivät modernit kodit haali kuvia huoneisiin, ei varsinkaan jokaiselle seinälle. Toista oli ennen.

Olohuoneen suurimmassa valokuvassa Sirkka istuu 23-vuotiaana morsiamena penkillä kukkakimppu kädessään. Yksin. Sulhanen odotteli varmasti kuvaajan takana vuoroaan.

– Ei enää kuvata morsiamia samalla tavalla, mutta silloin se oli tärkeää. Melkein tärkeämpää kuin hääkuvat, Sirkka muisteli.

Hääkuvat pakattiin pahvilaatikkoihin, kun Kokkolan keskustassa sijaitseva kaksio tyhjennettiin poismenon jälkeen. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia söin spelttipuuroa muovisella lattialla, rasvasin allergiasta turvonneita sormiani ja väkersin mummin viimeiseksi jäänyttä potrettia kehyksiin.

Paperikasan välistä lattialle putosi eläkevakuutuskortti. Sirkka muuten rakasti työtään sairaalassa.

– Kyllä siivoaminen oli minulle tärkeää. Viimeksi, kun jouduin käymään Kauppatorin laidalla hotellin vessassa, tarkistin samalla heidän huoneitaan. Työnjälki oli ihan kelvollista, Sirkka sanoi, nauroi ja muisti kehua myös vastaremontoituja hotellihuoneita.

Poika ja patonki

Haastatteluhetkellä Sirkkalaksi kutsutussa kodissa syötiin Subwayn patonkeja. Kaikki paitsi Sirkka itse.

– Älä syö sitä kuin kurki käärmettä, Sirkka ohjeisti poikaansa, joka naposteli leipäänsä keittiönpöydän ääressä.

Reissun jälkeen olemme syöneet Subi-leipiä perheemme kanssa monta kertaa. Joka kerta olemme nauraneet sille, kuinka isäni syö edelleen Subia kuin kurki käärmettä. Liian nopeasti ja huonosti niellen.

Sirkka inhosi pikaruokaa. Hän söi vain kerran elämässään Hesburgerin hampurilaisen, mutta yhteisellä Subway-hetkellä hän halusi maistaa Subiksi kutsuttua Subwayn leipää, johon hänen poikansa oli valinnut paljon jalapenoja ja chilimajoneesia. Liki kuusikymppiseksi varttunut kuopus leikkasi Sirkalle palan täytetystä patongista.

Sirkka sahasi veitsellä ja haarukalla palan muotileivästä. Maisteli ja maiskutti.

– Kyllä tämä on sitten hyvää ja väkevää, kuului tuomio.

Pähkinäallergiasta huolestunut poika päätti, että mutustelulle sai tulla loppu, sillä ainesosaluettelosta ei ollut tietoakaan. Eikä Sirkka edes olisi halunnut enempää, kyllä vanhaan taikinajuureen leivottu leipä ja valtava voinokare olisivat maistuneet paljon paremmilta.

– Minä olen vähän omahyväinen, kun tykkään vain omista ruoistani, Sirkka totesi.

Ruusut ja Reeperbahnin tytöt

Sirkka jäi leskeksi 11 vuotta sitten. Aika kului nopeasti ikävän siivittämänä. Rollaattorin päällä lepäsi aina nenäliinojen lisäksi Karjala-lehtiä, sillä edesmennyt aviomies oli Karjalan evakkoja. Karjala-seuran toiminnasta tuli myös Sirkalle tärkeää.

Tutulla porukalla reissattiin ympäri Suomen. Voisi luulla, että Karjala-harrastuksella ja lähetyspiirin kakkuja myymällä päätyy korkeintaan Kälviälle, mutta Sirkka kävi jopa Kanadassa. Ja Kangasalla karjalaisten kesäjuhlissa. Se jäi viimeiseksi kotimaanmatkaksi. Kolarissa 1980-luvulla itseensä ottanut lonkka alkoi vihoitella – hitto vie! Autossakin tuli pissahätä joka mutkassa, joten oli luonnollista vähentää reissuja.

Aivan ehdottomasti matkustelua pitäisi muutenkin vähentää. Sirkka tiesi, että siitä aiheutuu hirveästi haitallisia päästöjä.

– Nytkin yhden kosmetologin poika lähti sinne isoon maahan. Mikähän se oli? Se, johon kaikki matkustavat, Sirkka pohti ja sai lopulta mieleensä Australian.

Kanadan Thunderbay, jossa Sirkka kävi sukuloimassa, ei kuulemma kummoinen ollut.

– Ei se eronnut Kokkolasta mitenkään. Tasainen pannukakku niin kuin tämäkin kaupunki.

Euroopan kaunein paikka – jos Kaustista ei lasketa – oli Sirkan mielestä risteys, josta lähtevät tiet Itävaltaan ja Saksaan. Jälkimmäinen painui muutenkin hänen mieleensä.

– Reeperbahnilla oli hirveästi naisia. Kauniita ne olivat portinpielissä, vaikka kauheitahan niiden kohtalot olivat.

Kohtalo. Se päätti, että 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on juuri sopivasti. Ja niin se onkin. Se on ihan valtava pätkä eloa ja historiaa. Se on enemmän kuin monesti voi edes toivoa.

Hautajaisissa laskettiin arkulle punaiset ruusut ja syötiin sitten lihakeittoa ja Härkis-pyöryköitä. Koruttomasti, mutta yhtä elämää kunnioittaen.

Junassa matkalla kotiin kuuntelin, kuinka humalaiset bisnesmiehet ylistivät Lauri Törniä. Sirkka-mummi olisi sanonut heitä retuiksi. Ainakin retukeffeleiksi.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Oletko taltioinut isovanhempiesi tai vanhempiesi haastatteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

7 hyvää asiaa viime viikolta

Kaikilla pilvillä ei todellakaan ole hopeareunusta, mutta uskallan väittää, että jokaisessa viikossa on jotakin hyvää. Ainakin aika usein. Minun viime viikkoni oli poikkeuksellisen mukava, ja luulen, että tästä tulee vielä parempi.
DSC_0599DSC_0610DSC_0611Maanantaina söin maailman parhaimman vegaanisen hampurilaisen Ravintola Puistossa kotikaupungissani Tampereella Koskenrannassa. Purilainen oli koottu ihanan sitkeästä seitanista, suolaisesta vegejuustosta, pehmeästä briossisämpylästä, herkullisesta vegevalkosipulimajoneesista, balsamicosta, salaatista ja rapeista perunoista.

Tiistaina sain blogikirjoitusintoni takaisin. Neljän päivän tauko tuntui ikuisuudelta, mutta uuden tekstin julkaiseminen päätti kohmeen. Instagram-kulisseista kertovasta jutusta tuli todella luettu.

Keskiviikkona aloin katsoa Markku Pölösen Oma maa -elokuvaa (2018), josta Oona Airola voitti naispääosa-Jussin. Pidän enemmän sarjoista kuin elokuvista, joten olen nautiskellut elokuvaa pitkin viikkoa pienissä pätkissä, vaikka jonkun mielestä se on varmasti elokuvan kaltoinkohtelua.

Torstaina ostin kotiin Violifen savunmakuisia vegejuustoviipaleita. En vieläkään pidä vegejuustosta kuin sulaneena, mutta jostakin syystä olen halunnut opetella. Eihän siinä järkeä ole, mutta luulen intoni johtuvan siitä, etten ole koskaan elämässäni syönyt juustoja.

Perjantaina pyöräilin pitkän lenkin ja nuuhkin kevättä oikein kunnolla. Kotona sivelin naamion kasvoilleni, istuin saunassa jalat katossa, uitin hiuksiani syväpuhdistavassa shampoossa ja valelin ne lopuksi hopeashampoolla. Perjantai on viikon ihanin päivä. Täynnä toivoa, ja silloin kevätkin tuoksuu poikkeuksellisen hyvältä.

Lauantaina kävin neljännen kerran elämässäni pakohuonepelissä. Ottaen huomion kuinka vähän pidän peleistä olen suorastaan ihmeissäni pakohuonepeli-innostani. En koe olevani niissä erityisen hyvä, mutta nautin ongelmanratkaisusta suunnattomasti. Tänään hyvästelimme toiselle paikkakunnalle muuttavan ystävämme ex-työporukastani.

Sunnuntaina en tehnyt mitään tähdellistä, sillä se, ettei tee mitään, on joskus parasta, mitä itselleen voi suoda. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta saadakseni energiaa uuteen viikkoon. Vierailin Tallipihalla, kävin ruokaostoksilla, paahdoin vihanneksia, tein seitanpihvejä ja kesärullia. Melkoinen lista, muttei tunnu miltään, kun mitään ei ollut pakko tehdä.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Mitä hyvää sinulle tapahtui viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kommentoi ja kysy! + arvonta

Julkaisin vuosi sitten tähän aikaan blogini ensimmäisen kysymyspostauksen, johon sain onnekseni muutaman kysymyksen! Tällä hetkellä lukijatilastot ovat kasvussa, mutta kommenttiboksi huutaa tyhjyyttään. On siis vanhan kunnon kysymyspostauksen aika arvontamausteella.
DSC_0582Minulta saa kysyä mitä tahansa! Toki toivon, että kysymykset noudattavat hyvää makua, ja jos oikein saa toivoa, olisi mukava saada kunnolla pohdittavaa tai vastata hauskoihin yksityiskohtiin. Lempivärien tai -eläinten ruotiminen sen sijaan ei innosta, vaikka voivathan nekin kertoa ihmisestä paljonkin. Ehkä!

Täytyy myös todeta, että arvonnan pystyttäminen tuntuu vähän laittomalta. Taustani on journalismissa, joten tämähän on vähän kuin lahjusten antamista tai vastaanottamista. En kuitenkaan ole niin kova tylsimys, etten ymmärtäisi, miksi blogistit järjestävät arvontoja. On kiva muistaa lukijoita yhteisestä taipaleesta. Uusien näkökulmien tarjoaminen ja hienot ajatukset eivät aina riitä, joten yritän ajatella arvonnan vähän kuin lehden tilaajalahjana.

Arvon kysymyksen jättäneiden kesken kaksi Finnkinon elokuvalippua.

Kyselyaikaa on 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Jos haluaa osallistua arvontaan, täytyy kommentoidessa jättää sähköpostiosoite sille varattuun kenttään. Osoitetta ei julkaista. Jos haluaa vain kysyä eikä jättää tietoja itsestään, voi kommentoidessa merkitä sähköpostiksi eiole@eiole.fi:n tai muun yhtä kekseliään.

Finnkino ei liity arvontaan. Kysymysten jättäneiden kesken arvotaan yksi palkinto, joka sisältää kaksi elokuvalippua Finnkinon elokuvateattereihin.

Kivaa viikonloppua! Kiitos, että luet ja kysyt!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Diskomuistoja

Alakoulun disko oli armoton paikka. Tyhjää tanssilattiaa halkoivat risteilevät valot, ja salin reunoilla päivystivät kaveriporukat, joissa nököttävistä lapsista jokainen odotti kutsua tanssiin kivalta tyypiltä. Hitaiden tanssiminen oli kuin riitti teini-ikään.
diskomuistojaPalasin diskomuistoihini katsoessani Yle Areenasta Laura-sarjaa, joka ajottuu parhaimpaan diskoiluaikakauteeni vuosiin 2001–2005. Meidän koulussamme diskossa sai alkaa käydä kolmannella luokalla. Minua hymyilyttää vieläkin, kun kuulen diskoaikani hittibiisejä. Kuuntelimme varmasti eniten Kwania, Tiktakia, The Rasmusta ja Uniklubia. Ehdottomasti suosituin hidas kappale oli Nellyn ja Kelly Rowlandin Dilemma.

Diskossa käyminen oli vakavaa puuhaa. Valmistelut aloitettiin jo viikon alussa, osallistujalistaa pohdittiin ja ennen kaikkea kyytiä diskopaikalle. Minä yleensä kävelin kaverini kanssa, mutta vanhemmat tulivat vastaan illalla. Joskus kävelimme koko matkan kaksin, mikä tuntui hykerryttävän jännittävältä. En muista pohtineeni kaveriporukalla vaatteita tai meikkaamista, tärkeintä taisi olla valita vain mukava ja kaikista nätein kuviopaita, johon oli yleensä kirjailtu kimaltava numero ja siihen täysin liittymätön teksti, kuten ”Brooklyn 75” tai ”Havanna 899”. Mitä?!

Kaikista pyhin tapahtuma diskossa oli kuitenkin hitaat. Diskoa edeltävä viikko käytettiin yleensä siihen, että pohdiskeltiin tanssiin hakijoita ja haun kohteita. Oletus oli se, että poika hakee tytön tanssiin, ja diskoksi muuttuneessa, koulun tyhjäksi raivatussa aulassa suorastaan kohahti, jos tyttö uskalsi hakea poikaa tanssiin. Rohkeutta oli ehdottomasti eniten kuudesluokkalaisilla, jotka hilluivat tanssilattialla toistensa kaulassa pitkin iltaa. Kutoset katsoivat hymyillen nuorempia ja ehkä vähän pelottelivat ja nauroivat hitaisiin uskaltautuneille koulun nuorimmille diskoilijoille. Jos ei ollut koskaan tanssinut hitaita, ei ollut kokenut mitään.

Diskossa myös sattui kaikenlaista. Alakoulun viimeistä luokkaa käyvät pojat jäivät kiinni yhden kaljan kimppaan juomisesta ja yksi tyttöporukka laappi ulostetta vessan seiniin. Maanantaina koitti siivousreissu ja sen päälle jälki-istunto. En tiedä, kuulostavatko nämä enemmän lastentarhaan vai lähibaariin kuuluvia törttöilyiltä.

Jälkikäteen ajateltuna alakoulun diskot olivat mitä parhain paikka harjoitella aikuiselämän sosiaalisia taitoja ja illanviettoa. Diskossa käyminen oli vähän kuin karkin voimalla hoidettua baareilua, mikä kuulostaa vähän hullunkuriselta, kun puhutaan alle 13-vuotiaista lapsista. Meidän koulumme diskossa oli pääsymaksu, jota vastaan sai tietysti pääsylipun, narikka, johon ulkovaatteet – jopa kypärämyssyt – jäivät ja tiski, josta sai ostaa juomaa ja ruokaa: kokista ja karkkia. Hurjimmat tekivät sekoituksen Coca-Colasta ja Jaffasta samalla, kun ostivat suklaapatukan. Useimmat tyytyivät kuitenkin valmiiksi pakattuun pieneen irtokarkkipussiin.

Kun illalla kahdeksan maissa tulin kotiin, vaihdoin tekstiviestejä bestisten kanssa, laitoin kuulokkeet korviin ja kannettavaan levypesään hittikokoelmalevyn, sen jälkeen soimaan Tiktakia ja kynän sauhuamaan, jotta Ihaa-päiväkirja sai kuulla uusimmat käänteet.

Sitten nukahdin vaaleanpunaisiin ruusulakanoihin, eikä aamulla ollut tietoakaan huonosta olosta. Katti Matikainen tuli heti yhdeksältä aamulla.

Tänä iltana ei ole diskoa eikä Katti Matikaisen edesottamuksia näe huomisaamuna. En vieläkään ymmärrä, mihin 18 vuotta katosi.

Minkälaisia diskoja sinun koulussasi järjestettiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa