Kakkapippeli ja kävelysauvat

Aivan heti ei uskoisi, että tarinat huorista, pelleistä ja Titanicista mahtuvat samaan juttuun, mutta kyllä se vain on mahdollista. Niin ihmeellisiä kohtaamisia tapahtuu, kun tepastelee talvisella kaupungilla korvat höröllä.
DSC_0032
Pieni poika pohtii bussissa, onko pian 50 vuotta täyttävä mummo ollut elossa, kun Titanic upposi. Äiti vastaa hänelle, että ei ole ollut, mutta isomummon mummo on. Poika on hiljaa hetken ennen kuin vastaa.

– Kakkapippeli.

Ohikiitäviä ovat viisauden hetket.

Hetkeä aiemmin olen ollut suorastaan hämmentynyt, miten pikkuruinen piltti voi edes tietää, mikä Titanic on. Minua naurattaa, vaikka ei kai kakkapippelille saisi nauraa. Mietin omaa mummoani. Edes hän ei ollut Titanicin aikaan hengissä, ei edes solun murto-osana. Mutta minun äitini mummo oli. Täysi-ikäinen, vapaa ja kapinallinen.

Iltapäivällä kaupan infopisteellä serbialainen mies kertoo äidilleni tuoreesta erostaan. Hänellä on kolme poikaa Suomessa ja ’uksi’ Serbiassa. Nyt pitäisi löytää asunto, sillä vaimo on ilmoittanut, että olisi parempi etsiä sellainen.

Kaupasta palatessamme sekavan oloinen mies työntää perässämme pyöräänsä hangessa. Hän huutaa yksinään. Hän karjuu äidilleni kävelysauvoista, helvetin sauvoista, joilla ei saisi huitoa. Ennen kuin hänen huutonsa hukkuu lumisateeseen, erotan vielä yhden lauseen.

– Saatanan vitun pellet, mies uhoaa ja me juoksemme.

Me juoksemme lumen raskaaksi tekemällä tiellä kovaa. Harmittaa. On ikävää juosta karkuun ihmistä, joka on lähtenyt jo toiseen maailmaan. On pelättävä ihmistä, jonka tiet ja teot ovat arvaamattomia.

Kun istun vanhempieni keväänvihreällä sohvalla, minua harmittaa. Tuntuu pahalta, että on olemassa ihmisiä, jotka nojaavat pyöränsä tankoon viimeisillä voimillaan ja joiden askelista joka toinen lipuu taakse. Tuntuu pahalta, että on ihmisiä, joita kävelysauvat pelottavat ja joiden täytyy siksi karjua tuskansa ja aistiharhansa ulos.

Me kaksi pelleä keitämme iltakahvit ja luemme lehtiä. Äitini kävelysauvat nököttävät eteisessä kuivumassa kura-astiassa. Sauvat nojaavat vasten vaatekaappia vielä silloinkin, kun herään, peseydyn, syön ja hyppään bussiin. Bussin ovilla on vaikeuksia sulkeutua, minkä vuoksi varoitussummeri huutaa koko matkan. Pitkän matkan.

Odotan iltapäiväksi sovittua lounasta ystäväni kanssa. Kun olemme löytäneet toisemme läheisessä kauppakeskuksessa, hakeudumme talvesta täristen läheiseen ravintolaan lounaalle. Sitä ennen remontin kourissa taistelevalla Hämeensillalla hento mummeli työntää rollaattoriaan keskellä kulkuväylää. Me odotamme, kunnes väistämme. Vanhan naisen hiukset ovat harventuneet ja harmaantuneet vähän samalla tavalla kuin hänen rollaattoristaan ovat punaiset maalit rapistuneet jo ajat sitten. Hän huutaa. Huutaa vielä uudestaan peräämme.

– Huorat siinä. Huoria te olette. Te olette huoria!

Raakkuva ääni kaikuu korvissamme. Oikeasti olen tikahtua naurusta, mutta samaan aikaan mietin, kuinka surullista on elää tällaisten solvausten keskellä. Yksikään kurja huuto, joka minulle on rähisty vuorokauden sisällä, ei ole ollut tarkoitettu minulle sillä tavalla kuin ymmärrän loukkaamistarkoituksen. On silti surullista elää sellaisessa paikassa, jossa on ihan tavallista huoritella ja pelletellä.

Uskon, että monesti olisi parempi olla hiljaa, ja jos on aivan pakko pitää ääntä, voi vaikka tyynesti todeta: ”Kakkapippeli.” Siihen ei useasti ole hirveästi lisättävää, sillä ihan tavallinen ihminen jää yleensä miettimään, mitä hänelle todella halutaan viestiä. Suosittelen siis kakkapippelin käyttöä kaikille, jotka haluavat kääntää vaikean tilanteen voitoksi. Ja niille, jotka huutelevat toisille törkeyksiä, suosittelen vanhaa tuttua saippuavettä suuhun pantavaksi. Saattaa hetken kirvellä.

Minkälaisia letkautuksia sinä olet viime aikoina kuullut tuntemattomilta ihmisiltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aika rumat aamupalapannarit

Olisipa ihanaa olla sellainen ruokakuvaaja, jolla olisi loputtomasti aikaa ja vähän vähemmän nälkä, niin mainioista aamupaloista saisi parempia kuvia. Ihan ensimmäinen askel tosin voisi olla se, ettei ainakaan kaataisi pannukakkutornin päälle saavillista mustikkasosetta. Se nimittäin peittää kaiken alleen, kuten huomata saattaa.
DSC_0077 (3)En onneksi ole visuaalinen syöjä, vaan ennemminkin koostumussyöjä, minkä vuoksi pannukakut mustikkasoseella sopivat hyvin aamuihini – jos siis unohdetaan kriittinen kymmenminuuttinen, joka pannukakkujen paistamiseen kuluu. Meillä päinhän ne tosin ovat lättyjä, muualla lettuja ja Atlantin takana pannukakkuja. Minusta onkin ihan hyvä kutsua pannukakuiksi sellaisia kuohkeita tekeleitä, jollaisia näistäkin piti tulla, mutta se jäi tällä kertaa haaveeksi.

Vegaaniset pannukakut

8 kpl

2 dl vehnäjauhoja | 2 dl kaurajauhoja | 2,4 dl kasvijuomaa | 2 tl omenaviinietikkaa | 2 tl leivinjauhetta | 1 rkl sokeria | 1 rkl öljyä | ripaus suolaa

Ruoanlaittotapoja on kaksi: joko huiskii ainekset sekaisin mistään välittämättä tai sitten lukee ohjeet. Lopputuloksessa ei ole merkittäviä eroja.

Mittaa kasvimaito kulhoon ja lisää omenaviinietikka sen joukkoon. Etikka ei vaikuta makuun, vaan auttaa kohoamisessa. Jätä kulho sikseen, ja sekoita kuivat aineet erillisessä astiassa. Sokerina käytin itse ruokokidesokeria, jota lisäsin noin kolme teelusikallista, yhteensä siis noin ruokalusikallisen. Reseptissa kannattaa käyttää kaurajauhoja, sillä niissä on ihan mukavasti proteiinia.

Lisää kuivat aineet kasvijuoma-omenaviinietikkaseokseen ja lorauta sekaan öljy. Taikinaa ei kannata vaivata liikaa, vaan se saa jäädä huolimattoman näköiseksi. Minä sekoitin sen tasaiseksi, ja siksi pannukakut saattoivat lässähtää. Ryhditön lopputulos ei vaikuttanut makuun.

Annostele noin kauhallinen taikinaa kuumalle pannulle, ja paista pannukakkua niin kauan, että sen pinta kuplii ja näyttää hyytyneeltä. Käännä tekele ympäri ja paista vielä noin puolesta minuutista minuuttiin.

Koristele tuoreilla marjoilla tai tee niin kuin minä. Osta ökykallista, ihmeellistä mustikkasosetta, jossa on sosetta 100 millilitraa, mutta jonka hinta huitelee liki 2,5 eurossa. Hämmästele vielä lopuksi, miten pannareista ei näy kuin vähän reunaa, kun niiden päälle on valuttanut purkillisen mustikkasosetta.

Kuinka paljon aikaa käytät aamupalan valmistamiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 22

Muistini mukaan Taj Mahal näyttää aivan toisenlaiselta, mutta kai kulttuurimaailmaan mahtuu useampi Taj Mahal.
tajmahal

Taj Mahal – Taj Mahal

Kuka? Taj Mahal (s. 1942)

Mikä? Taj Mahal (Columbia 1968)

Miksi? Lahjakkaan blues-muusikon debyyttialbumi, joka on onnistunut jättämään jälkensä blues-musiikin historiaan. Albumin musiikki sekoittaa säväyttävästi yhteen vanhaa ja uutta bluesia.

Mitä kuuntelet tänään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten vanhan miehen kuolema, pakarat ja punasipuli liittyvät uintiharrastukseeni?

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan uimista. Se on ollut aina osa minua, vaikka viime vuodet olen lähinnä kulkenut uimahallin ohi töihin tai viininmaisteluiltaan sen sijaan, että olisin hypännyt altaaseen.
DSC_0076En muista ensimmäistä uimahallireissuani, mutta sen muistan kyllä, kun kävimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa koululuokan kanssa polskimassa hallissa. Yksi tyttö pissasi alleen, ja vanha mies kuoli viereisessä altaassa sydänkohtaukseen. Paluumatkalla minulla oli niin huono olo, että oksensin reppuuni.

Huomaan pitäväni itseäni tietynlaisena tyyppinä, jonka elämään kuuluvat tietyt asiat, mutta saatan havahtua vuosien päästä siihen, etteivät kyseiset seikat ole kuuluneet arkeeni enää aikoihin. Uiminen ja hallissa käynti on yksi niistä. Kun olin lapsi, kävimme säännöllisesti, joskus useita kertoja kuukaudessa, uimassa äitini kanssa. Kesät vietin lähijärvellä sukeltelemassa. Kaiken kukkuraksi olen asunut koko aikuisikäni uimahallin vieressä, kirjaimellisesti naapuritontilla, enkä silti ole käynyt uimassa kuin kerran. Silloin olin 20-vuotias ja uimahallin vastaanottotyöntekijä kysyi, haluanko ostaa lastenlipun. En halunnut, se oli tarkoitettu alle 14-vuotiaille. Samana vuonna teimme vielä ystäviemme kanssa hetken mielijohteesta reissun Serenaan, jossa löin pääni liukumäessä. Kotimatkalla automme oli vähällä hajota Tervakosken kohdalla.

Olen siis yrittänyt palauttaa uinnin elämääni, mutta inspiraatio ei oikein ole lähtenyt lentoon – tai siis veteen. Oli kuitenkin ilo huomata, että puidessani polskimisasiaa sainkin yllättäen runsaasti yksityisviestillä uimakaveritarjouksia. En siis liene ainoa, joka on hukannut syvyksiin halliharrastuksensa. Enemmän some-yhteydenottoja olen saanut vain lisääntymisjutustani ja Instagramissa esittelemästäni täydellisestä punasipulista.

Harrastuskaveritarjousten lisäksi uinti-intoni jälleensyntymistä on edesauttanut oikeanlaisen uimapuvun ostaminen. Aiemmin kokouimapukuja ei varmastikaan vallitsevan muodin vuoksi ollut saatavilla, minkä vuoksi veteen meneminen tuntui ajatuksenakin jo kurjalta. En ole ikinä – onpa kokoni ollut mikä tahansa – tuntenut oloani kotoisaksi bikineissä. En pidä siitä, että ihomakkarani roikkuvat näkyvillä enkä myöskään siitä, että vatsani on paljas. Se ei tunnu hyvältä, vaikkei vyötäröllä olisi rasvaa lainkaan. Muodin kiertäessä kehää on ollut huojentavaa huomata, että viime vuosina kokouimapuvut ovat jälleen tulleet osaksi kauppojen vakiotarjontaa, joten olen ostanut peräti kaksi uutta uima-asua. Ensimmäisen ostin ulkonäön perusteella, mutta se oli niin paljastava, että oli parempi hankkia vielä toinen, uimahalliystävällinen riepu, jossa pakarat eivät paista eikä mikään vilku turhaan. Tekosyyni jäädä kotiin ovat siis loppuneet.

Tosin iltapäivälehtien perusteella Oulussa ja Haapavedellä riehuu sarjakakkaaja paikallisissa uimahalleissa. Meillä Tampereella on onneksi vain sarjakairaaja, joka ei ole laajentanut toimintaansa vielä uimahalleihin. Kynnys altaaseen hyppäämiseen pitäisi olla matala, vaikka täytyy myöntää, että viime aikojen uutiset ovat saaneet minut miettimään aika paljon uimahallien hygieniaa, enkä halua alkaa pohtia edes ääneen kaikkea mieleeni tulevaa. Kunpa ihmiset miettisivät enemmän muita kuin itseään, mutta pitäisivät silti itsestään huolta. Silloin hallivedetkin olisivat kirkkaita.

Pidätkö uimahalleista? Mietitkö koskaan niiden hygieenisyyttä? Jos et ui, kerro ihmeessä, miksi et!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa