Lomaodotuksia ennen eläkettä

Huomenna on lomani ensimmäinen virallinen päivä. Muistini mukaan ehdin jo arvostella kesäilakoijia, mutta on pakko myöntää, että tämä loma tulee tarpeeseen ja on ihanaa, että se on nimenomaan kesällä.
DSC_0077Voi olla, että koen vain sellaista aika tavallista länsimaisen korkeakoulutetun unelmatyön etsijän kipuilua herätessäni joka aamu miettimään, miksei tämäkään aamu ollut sitä, mitä toivoin. Siksi on ihanaa lomailla ja elää inspiraationsa mukaan.

Haluaisin ajatella, että ihmisen ikuinen loman tarve loppuu joskus, mutten ole varma, voiko se loppua ennen eläkeikää. Että ihanko oikeasti tätä täytyy kestää seuraavat 40 vuotta ja ehkä eläkettä ei koskaan tule? Vaikka saisi unelmiensa työn, tuntuuko sen tekeminen yhtä ihanalta seuraavat 40 vuotta? Olemmeko kasvaneet väärin luullessamme, että työn ja vapaa-ajan pitäisi kohdata ideaalilla tavalla? Raatoivathan edellisetkin sukupolvet nilkat mudassa sirppi heiluen pellolla, sitten rynkky olalla ja lopulta sormet ensimmäisten markkinoille tulleiden kotitietokoneiden harmailla näppäimillä.

Peruskesälomassa suurin ongelma on kuitenkin liian suurien odotusten lataaminen. Olimme vähällä seesteisessä kodissammekin joutua konfliktiin niin monesta asiasta ihan vain siksi, että meitä kumpaakin ohjasi visio siitä, miten asioiden kuuluu mennä lomalla. Toinen haluaisi ostaa valmiiksi kolme sievää kesäkurpitsaa, ja toinen lähteä matkaan tyhjällä kylmälaukulla. Toinen haluaisi päättää tarkan lähtöajan, vaikka toinen voisi vain kuunnella kehoaan ja lähteä, kun jaksaa. Näin suuret eripurat johtavat stressiin ja tarpeettomaan äkäilyyn.

Ihmisellä saattaa kaikesta arjen harmista huolimatta mennä elämässään aika hyvin, jos kesälomalla stressaantuminen on mahdollista. Tai sitten illuusio täydellisestä vapaudesta kääntyy aina lopulta itseään vastaan.

Nyt on joka tapauksessa aika rentoutua ja elää vatsan ja väsymyksen mukaan! Blogi päivittyy normaalisti, sillä luonnonhelmassa on aikaa näpyttää enemmän kuin aikoihin.

Mitä odotat tai odotit lomaltasi? Lataavatko ihmiset lomiinsa liian suuria odotuksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkastuskäynti Scandic Kaisaniemeen

Pitkäaikaisimmat tarinoideni lukijat saattavat muistaa yli kaksi ja puoli vuotta sitten sattuneen epäonnisen hotelliloman silloiseen Cumulus Kaisaniemeen. Cumulukset on sittemmin kuopattu, ja vanhat hotellit on muutettu Scandic-ketjun majapaikoiksi. Voiteliko Kaisaniemen uusi omistaja vanhat haavat?
DSC_0011DSC_0012DSC_0015DSC_0018DSC_0020DSC_0013Turhan laiskana reklamoijana olin yhteydessä Cumulus Kaisaniemeen sen jälkeen, kun olin vuodattanut pahan oloni blogiin. Hotellin silloinen omistaja Restel pahoitteli ja tarjosi edullista huonetta, jota en lopulta koskaan hyödyntänyt. Restel myös kertoi tulevasta remontista, joka tapahtuisi omistajavaihdoksen jälkeen.

Kun vihdoin saavuin Scandiciksi muuttuneeseen hotelliin pari vuotta viestinvaihdon jälkeen, sain huomata, ettei minkäänlaista päällepäin näkyvää remonttia ollut tapahtunut. Lupauksista ei tietenkään ole vastuussa Scandic, joka Restelin hotellit osti vuonna 2017.

Jo varsin nuivasti alkavan tarkistuskäyntiraporttini ydinongelma ei ole se, onko hotellia remontoitu vai ei. Lähinnä minua mietityttää, miten hinta-laatusuhde kohtaa hotellissa, joka on aito tuulahdus 90-lukua ja jonka huoneiden siisteydessä ja toimintakunnossa on parantamisen varaa. Kiilaako hinta mukavuuden edelle?

Hotelliloma perushuoneessa

Scandic Kaisaniemi on todennäköisesti yksi Helsingin ydinkeskustan edullisimmista perushotelleista. Yhden yön visiitti heinäkuisena lauantaina maksoi tasan 120 euroa, mikä on Suomen hintatasolla varsin kohtuullinen hinta huoneesta ja erityisen edullinen pääkaupungin keskustassa.

Kahden erillisen sängyn huone on kuin postikortti lapsuuden hotellilomilta viime vuosituhannen lopulta punertavine pyökkikalusteineen höystettynä pilvikuvitetulla katolla, keltaisilla seinillä ja ruskeilla tehosteväreillä unohtamatta sinistä kylpyhuonetta ja sen likaisia pumppupulloja. Kylpyhuone myös tarjoaa meille yllätyksen: Suihkussa käydessä lattia alkaa lainehtia niin, että vettä on nilkkoihin asti. Viemäri kyllä vetää, mutta hitaasti. Vieressä onkin sopivasti lasta, jolla lomailija voi kaapia lattian puhtaaksi. Siivoamaanhan tänne on tultu!

Majoituimme perheen kanssa Kaisaniemessä myös 2000-luvun alussa, ja silloin vielä kirkas, mutta nyt jo kulahtanut pilvikatto, tuntui hykerryttävän jännittävältä, ja taisinkin nukahtaa onnellisena pilvien alle pitkän ostosreissun jälkeen. Olen yrittänyt miettiä, voisiko Scandic Kaisaniemen ysäri-ilmeen ottaa jopa aikamatkana. Onko 90-luku jo tarpeeksi kaukaista historiaa, että kyseessä voisi olla jopa teemahuone?

Palvelu ja aamupala

Hotellin palvelua en oikeastaan voi kommentoida muuten kuin toteamalla sen olevan peruskohteliasta. Kaikki sujui nopeasti, sillä olimme maksaneet huoneen jo netissä.

Palveluun kuuluvaksi voinee laskea aamupalan, jota odotan vegaanin näkökulmasta aina innolla. Verrattuna aikaisempaan Cumulukseen on hotellin aamupala Scandicin alaisuudessa parantunut huimasti. Vierailuaamunamme tarjolla on lämpimäksi ruoaksi jättipapuja, kasvispaistosta, punajuuri- ja falafelpyöryköitä ja tietysti iänikuisia sieniä. Kasvijuomaa kahviin ei näy, enkä jaksa etsiä tarjoilijaa, jolta sitä ehkä saisi. Pidän kasvipohjaisen kahvijuoman puuttumista erikoisena, sillä nykyään sitä saa kaikkialta.

Milloin kannattaa valittaa?

On tietysti aika epäreilua, että kirjoitan kaikki harmitukseni raporttiin ilman, että olen kertonut niistä henkilökunnalle. Aina pitäisi olla mahdollisuus korjata virheet, mutta ajattelen myös niin, että palvelua pitää voida arvioida sellaisena kuin se on. Hotellilomalla ei pitäisi kuluttaa aikaa siihen, että juoksee vastaanotossa kertomassa murheistaan tai metsästää tarjoilijoita täydessä ruokasalissa. En myöskään usko, että valittamalla jo lainehtineesta kylpyhuoneen lattiasta tai palaneesta eteisen valosta saa lomasta jotenkin enemmän irti. En tiedä, mitä hotelli voisi tehdä tilanteessa, jossa vahinko on jo tapahtunut ja vieraalla on kiire jatkaa omille menoilleen.

Valitus pitäisi siis tehdä heti, kun epäkohtia huomaa, mutta usein on jo myöhäistä. Lisäksi on ihan perusteltua miettiä, mihin aikansa haluaa käyttää.

Kenelle Scandic Kaisaniemi sopii?

Muutaman askeleen päässä rautatieasemalta sijaitseva Scandic Kaisaniemi sopii budjettimatkailijalle, joka kuitenkin haluaa yöpyä hotellissa. Ilmeisesti reilulla satasella ei Suomessa voikaan odottaa muuta kuin peruskivaa ja vähän kulunutta koloa. Hyvä asia on se, että kaikki hotellit ovat siistejä, jos ei oteta huomioon ajan tuomaa kulutusta ja pinttynyttä likaa. Kun hotelliloman keskeisin asia on vain yön yli nukkuminen, on Scandic Kaisaniemi hyvä valinta.

Seuraavan sukulais- ja parisuhdelomani ajan majoitun muualla. Paikassa, jossa muutamalla lisäkympillä saa jo luksusta. Ja pääsee tälle vuosituhannelle.

Minkälainen perushotellihuoneen pitäisi mielestäsi olla? Kuinka paljon olet valmis maksamaan hotelliyöstä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

30 tunnin kesäseikkailu Helsingissä

Tuntuu hullulta kirjoittaa matkailutunnisteen alle Helsingin- ja Espoon-reissusta, mutta kuten kerroin, pitäisi kotimaanmatkailua arvostaa enemmän. Me todella yritimme parhaamme kuluneena viikonloppuna!
DSC_0024DSC_0026DSC_0067DSC_0019
Tarkoitukseni oli kirjoittaa minilomasta aikaleimojen avulla, sillä samantyylisistä jutuista on aiemmin pidetty blogitilastojen perusteella, mutta 30 tunnin huoleton kesäseikkailu täydestä aamujunasta muutaman kesäterassin, kalliin kahvilareissun ja lapasesta lähteneen ostosreissun kautta öiselle Kauppatorille ja hotellin aamupalalle olisi aivan liian pitkä. Sitä paitsi oli niin hauskaa, ettei kuvatodisteitakaan jäänyt järjestelmäkameraan muutamaa räpsyä lukuun ottamatta.

10 havaintoa Helsingin-minilomasta

  1. Matkustaminen on kallista, mutta reissussa rahaa kuluu aivan käsittämättömän paljon huomaamatta. Voisi tietysti tehdä järkeviä valintoja ja elää kitsastellen, mutta oikea kesäseikkailu vaatii kunnon budjetin. Ainakin, jos hakee hetkellistä luksusta elämäänsä.
  2. Kun katsoo tuttua kaupunkia aivan uusin silmin, voi tavoittaa samanlaista huolettomuutta, josta sai nauttia lapsuuden kesälomilla, vaikka ne eivät sisältäneet kolmea kahvilareissua ja kahta ravintolaillallista taksimatkoineen.
  3. Hotelliaamupalalla syö aina liikaa. Aivan kuin ruoka loppuisi kesken tai sitä ei enää koskaan saisi. Ihmiset myös muuttuvat seisovan pöydän antimien äärellä itsekkäiksi samasta syystä ja pitävät huolen, että nappaavat viimeiset palat kaikkea takana tulevan nenän edestä.
  4. Jokaisen kaupungin julkisen liikenteen järjestelmä on mysteeri, jota täytyy opiskella etukäteen. Oikeastihan kyse ei ole monimutkaisesta jutusta, mutten silti voi olla ärsyyntymättä siitä, että yhtä menolippua varten on ladattava sovellus ja seikkailtava maan alla. Pakko kuitenkin myöntää, että aika kivuttomasti pääsimme suhaamaan Espooseen ja takaisin.
  5. Reissuun ei koskaan kannata lähteä uusilla kengillä. Ei ainakaan netistä tilatuilla seitsemän euron kengillä. Tuloksena voi olla kahdeksan laastaroitua rakkoa.
  6. En yhtään ihmettele, että ihmisiä hukkuu Kauppatorin vesialtaisiin. Kesäyön lämpö ja veden ylle laskeutunut täydellinen pimeys nielaisevat sisuksiinsa monia.
  7. Koska pääkaupunkiseudulla asuu liki miljoona ihmistä, on kaupunki elossa läpi yön. Se, että kaupunki ei koskaan nuku, tuo turvaa. Aivan kuin joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Hullua kyllä, tämä oli ensimmäinen aamuyöhön venynyt Helsingin-reissuni. Vaikka enpä tosin tiedä, minkälainen meriitti on pääkaupungin yössä bilettäminen.
  8. Rautatieasemalla haisee. Tämän ääneen sanominen kuulostaa juntilta, mutten voi sille mitään, etten nauti paikasta enkä varsinkaan sen hajusta. Silti asemiin liittyy aina jotakin kaunista ja haikeaa. Lähtöjä, jälleennäkemisiä ja viimeisiä kohtaamisia.
  9. Vaikka Helsinki tuntuu Tampereeseen – muista kaupungeista puhumattakaan – verrattuna valtavan kansainväliseltä keskukselta, on Suomi loppujen lopuksi niin pieni maa, että keskustan terassilta voi löytää oman serkkunsa ihan vahingossa.
  10. Kun lakkaa tavoittelemasta ja suunnittelemasta ihmeitä, alkaa nauttia enemmän. Itse asiassa ainoa suunnitelma, joka kannattaa tehdä, on junaan ehtiminen. En nimittäin pysty aivan samaan kuin reissukaverini: junalle saapumiseen vain minuutteja ennen lähtöä.

Millä tavoin vastuullisena aikuisena voi parhaiten saavuttaa huolettomuuden tunteen lomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan?

Sanotaan, että ihminen on taitavimmillaan opiskelujen päätyttyä, ja oletettavasti moni kokee ainakin kielitaitonsa olleen parhaimmillaan silloin. Minulle kävi vähän päinvastoin.DSC_0004 (8).JPGOn ollut ihanaa huomata, että vieraisiin kieliin liittyvät juttuni ovat olleet suosittuja, sillä kyseessä on yksi arkielämäni suosikkipuheenaiheista. Aiemmin olen kirjoittanut kielitaidottomuudesta ja kielten opiskelemisesta sovelluksella.

Kävin taannoin ystäväni kanssa keskustelun ylioppilaskirjoitusten kielikokeista. Hän oli saanut erinomaiset arvosanat, mutta koki kielitaitonsa rapistuneen, vaikka hän käyttää arjessaan englantia. Näin ollen hän oli päätynyt siihen, että kielitaito todella on parhaimmillaan tuoreena ylioppilaana. Itse olin toista mieltä niin henkilökohtaisen kokemukseni kuin yleisten ajatusteni kannalta.

Vaikka menestyin koulussa opiskelemissani vieraissa kielissä eli ruotsissa ja englannissa, on kielitaitoni nyt kahdeksan vuotta ylioppilaskokeiden jälkeen monin verroin parempi kuin silloin. Syitä on oikeastaan kaksi: työelämä ja sosiaalinen media. Kaikissa työpaikoissani järjestelmät ovat olleet englanninkielisiä, ja kieli on luonnollinen osa arkea. Ruotsiin olen kiintynyt muuten vain ja halunnut kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista, ja siksi olen väkisin hakeutunut töihin paikkoihin, jossa kielitaidosta on hyötyä.

Vapaa-ajalla työelämässä käytetystä kielestä ei kuitenkaan ole ollut yhtä paljon hyötyä kuin sosiaalisen median tarjoamista opeista. Some-julkaisujen seuraaminen on laajentanut sanavarastoani ja parantanut erilaisten murteiden ymmärtämistä. Ajattelen niin, että jos pystyy ymmärtämään mitä tahansa murretta, on kielitaito erinomaisella tasolla. Voisinko sanoa osaavani suomea, jos en ymmärtäisi esimerkiksi kaakkoismurteita tai jos en oikein saisi selvää, mitä turkulaiset höpöttävät?

On itse asiassa aika hullunkurista ja jopa harmillista, jos kielitaito todella on parhaimmilaan ylioppilaskokeiden tienoilla. Siinäkö kaikki? Voiko missään asiassa saavuttaa oikeasti huippua 19-vuotiaana? Oma kielitaitoni oli silloin paperilla erinomainen, mutta todellisuudessa se on sitä vasta nyt. Siksi, että uskalsin päästää irti ja antaa mennä. Muutuin rohkeaksi, koska harteilta katosivat suorituspaineet ja pakkomielle saada kokeista kymppejä, jolloin tilalle tuli aito ilo siitä, että vahvan osaamisen pohjalle voi rakentaa vielä entistä paremman kielitaidon, josta on oikeasti hyötyä ja jonka avulla voi murtaa monenlaisia kommunikaatiomuureja.

Kielioppikeskeisyydestä huolimatta suomalaisen kieltenopetuksen arvon huomaa, kun on opiskelussa omillaan. Olen opiskellut saksaa Duolingo-sovelluksella, mutta tulokset eivät ole olleet kummoisia. Sovellus uskoo toiston voimaan, joka onkin yleensä opin avain, mutta on vaikea sisäistää asioita, joiden taustaa kukaan ei avaa. Etenkin, kun ihmisenä olen sellainen, jonka täytyy saada tietää, miksi jokin on niin kuin on. Kaiken lisäksi olen myös kiinnostunut kielen etymologiasta ja rakenteista, joista sovellusopiskelulla ei oikein pääse nauttimaan.

Itsenäisestä opiskelusta puuttuu myös koulussa tapahtuvan opiskelun inhottavat puolet: epämiellyttävät tilanteet, esitelmät ja videoidut keskustelut sekä yllätyssanakokeet. Omillaan ollessa ei tarvitse haastaa itseään tai astua epämukavuusalueelle, mikä kurjuudesta huolimatta on niin ikään kehityksen avain.

Ehkä tavanomaisin syy kielitaidon hiljaiselle rapistumiselle huippuvuosien jälkeen on ikä. Ei se, että vuosia kertyy mittariin, vaan se, että jostakin syystä monen puheeseen on juurtunut kulunut laulu siitä, ettei vanhana enää opi mitään, joten ei kannata edes yrittää. Eikä tarvitse edes mainita vanhaa koiraa. Toki ikä voi vaikeuttaa oppimista, mutta niin kauan kuin aivot ovat puhtaat, voi aivan hyvin heittäytyä uuteen ja luottaa omiin oppimiskykyihinsä.

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan? Mitä tapahtui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onni asuu

Keskityn helposti puhumaan siitä, kuinka onnellinen olisin, jos ja jos. Kun ja kun. Kulunut viikko ei totisesti ole ollut elämäni parhain, sillä olen maannut reporankana ja puhumattomana sängyssä, mutta on sentään ollut aikaa ajatella. Miettiä, missä onni asuu.
DSC_00611Poukamissa, joissa taivas värjää järven haluamallaan värillä ja joissa voi elää kuunnellen vain vatsaansa ja mielen virkeyttä. Luonnon ääniä, joihin renkaiden kirskunta ei sekoitu. On vain sudenkorennon pörinää ja sen jälkeen itsestä lähtevää kiljuntaa. En tiedä, opinko koskaan sietämään ötököitä. Tuskin, mutta sekin tekee onnelliseksi, kun vihdoin pääsee puhtaaseen – jopa kliiniseen – kotiin.

Kaduilla, joilla pennipalkalla soittavien viulisten ja hanuristen soinnut hukkuvat tuuleen. Silloin kadunmiesten viinapullojen tuoksu pyyhkäisee nenään, sillä eihän täällä enää ole leipomoita, joiden uunituoreet herkut kantautuisivat nokkaan saakka. Aurinkoinen katu, pieni viima ja vapaus pysähtyä mihin vain.

Junissa, jotka kulkevat niin nopeasti, että raiteiden vieressä kasvavat metsät näyttävät ikkunoiden läpi vihreiltä tahroilta. Salakuunneltuja keskusteluita ja ylihintaista kahvia. Hento huojuminen likaiseen vessaan. Suhina vaunua vaihtaessa ja kiire hypätä pois. Miten kaikki voikin käydä niin nopeasti?

Ravintoloissa, joissa aterimien narina lautasella satuttaa korvia ja joissa nenään leijailee vatsan kurnimaan saava tuoksu. Viereisen pöydän supinaa, huonoja treffejä ja hyviä kohtaamisia. Pieleen menneitä perheillallisia ja idyllisiä sukukokouksia. Kutkuttava odotus, ennen kuin ruoka tulee pöytään ja ikuisuudelta tuntuva aika ennen loppulaskun saamista.

Työhuoneessa, jonka vanha tuoli särkee pakaroita ja kolisee vietävästi liikkuessaan. Tuoli, jonka pyörät nirhaavat vastoin kaikkia sääntöjä parkettia. Mielihyvä aikaan saamisesta ja näppäimistön naputuksesta. Kalenterin rapina ja magneettitaulun napina. Ei oikeastaan ole väliä, syntyikö mitään uutta.

Sängyssä, jonka lakanoissa on täydellisen viileää ja muhkea Tempuria matkiva tyyny halpaliikkeestä. Uni, joka tulee käskemättä ja vie niin pitkäksi aikaa pois, että herää virkeänä. Yön pimeydessä katsottavat dekkarit ja niiden jälkeen paniikissa suoritettu yöpissa. Valtava loikka takaisin sänkyyn, joka tuntuu sittenkin niin lämpimältä.

Onni on niin monessa paikassa samaan aikaan.

Missä sinun onnesi asuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun Teisko ja Tukholma jäivät taakse, tilalle tuli Thaimaa

Ruotsinlaivoja käsittelevä juttuni herätti lukijoissa paljon muistoja ja ajatuksia risteilyistä. Minä jäin pohtimaan kotimaanmatkailua, jollaiseksi kai risteilytkin voi lukea. Miksi kaukomaat kiinnostavat enemmän kuin lähi- ja muut kotimaankohteet?
DSC_03911.JPGSanovat, että maailma on nykyisin kaikille avoinna ja pienentynytkin vielä. On niin hirvittävän helppoa porhaltaa toiselle mantereelle, hypätä koneeseen, lojua kentillä, lähettää sekunnissa viesti kotimaahan ja puhua maksutta videopuheluita. Kaukokaipuuhötäkässä unohtuu kuitenkin kotimaanmatkailu: Miksi lähteä naapuripitäjään, kun muutamalla lisälantilla pääsee toiseen maahan ja eri mantereelle?

On kieltämättä nurinkurista, että en ole koskaan käynyt Tampereen laidalla Teiskossa viinitilalla enkä varmasti edes osaisi ajaa sinne, mutta pystyn kyllä hankkimaan Kiinassa itselleni bussiliput ja suhaamaan ilman yhteistä kieltä ympäri valtavaa maakuntaa. Tänä viikonloppuna lähden kauan sitten sovitulle sukulointimatkalle Espooseen, ja samalla yövymme Helsingissä. Toisin kuin Kiinassa, minulla ei ole mitään hajua, miten ja mistä saan bussilipun Helsingistä Espooseen, johon ei muuten Tampereelta pääse julkisilla suoraan ilman vaihtoja.

Harva kehuskelee tulevalla Espoon-reissulla ja tunnelmoi sitä etukäteen. Ei palmuja, ei vierasta kieltä tai uusia makuja. Toista oli silloin, kun olin lapsi. Oli aivan tavallista tehdä tiuhaan hotellilomia vieraisiin kaupunkeihin, tutkia niiden nähtävyyksiä ja koluta leirintäalueita läpi. Muistoni lapsuudesta voivat tosin olla pahasti värittyneitä, sillä raha- tai aikataulupohdinnat eivät koskeneet minua, mutta luulen, että ennen kaikki oli silti paremmin. Saattoi pakata tavarat autoon ja soittaa hotelliin, että tulossa ollaan tai könytä leirintäalueen tiskille kyselemään mökkiä. Ja laivallekin pääsi, kun halusi!

Veikkaan lähimatkojen muodikkuuden laskeneen siksi, että lamassa kärvistellyt kansa joutui kauan sitten tyytymään kotimaanmatkailuun rahapulassa ja sai lopulta koko touhusta ähkyn. Sitten tuli nousukausi, halpalentoyhtiöt ja uusia kohteita. EU ja euro. Idän avautuneita valtakuntia. Turistirysiä kaukomaiden rannikoille.

Olipa rahahuolia tai ei, jokainen meistä joutuu edelleen miettimään, mihin pennosensa haluaa syytää. Ja valitettavasti siksi reissut kotimaassa häviävät edelleen kaukomatkoille. Matkailu Suomessa ja lähialueilla on yksinkertaisesti kallista siihen nähden, mihin asti investoinnillaan pääsee ja mitä sillä saa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että yhden yön reissu pääkaupunkiseudulle maksoi yhteensä 160 euroa, johon sisältyi vain junamatkat ja yöpyminen. Kahden laivayön ja yhden hotelliyön Tukholman-matka puolestaan kustansi 340 euroa, kun taas viime kerralla yhden vaihdon edestakainen lentomatka Vietnamiin maksoi 560 euroa ja elo luksushotelleissa ja ulkona syöden toiset 500 euroa kuukauden aikana.

Toivoisin, että matkailussa saataisiin kiinni taas yksinkertaisuudesta ja spontaaniudesta. On totta, että aikuisen ihmisen täytyy olla kykenevä suunnittelemaan menonsa ajoissa, mutta matkailutilannetta ei ainakaan paranna se, että on auttamattomasti myöhässä reissusta, ellei lippuja ja hotellia 150 kilometrin päähän varaa yli kuukautta etukäteen. Mekään emme saaneet enää Espoosta hyvää hotellia varatessamme reissua viisi viikkoa sitten. Tukholman-matkan kohdalla taas kävi tuuri, sillä laivayhtiön kautta hotellihuoneen keskustasta sai yli puolet halvemmalla kuin nettivaraussivustoilta. Varaus piti tehdä yli kaksi kuukautta lähtöä aiemmin.

Uskon lähi- ja kotimaanmatkailun suosion kuitenkin kasvavan, sillä vaikka hinta kurittaa lompakkoa, on moni valmis maksamaan siitä jo ekologisuuden vuoksi. Telluksen hyvinvoinnin lisäksi lähimatkailussa minua kiehtoo tieto ja vähän yllättäen ilmennyt kokemuksen puute. Miksi ihmeessä tiedän, mistä saa Tukholman parasta pistaasijäätelöä ja maukkainta parsakaalia vuoristoisessa Länsi-Kiinassa, mutta en osaa ajaa Tampereen maaseudulle viinitilalle? Miksi olen käynyt Aasiassa, mutta en perunarieskoja myyvällä lähitilalla Pirkanmaalla?

Maailma on totta vie pienentynyt. Mutta ei vain maantieteellisten rajojen kaatumista syleillen. Kun voi katsoa mihin vain, ei enää näe tarpeeksi lähelle. Ja kun niiden lähimatkojen kohteita ei kukaan näe, pysyvät hinnat pilvissä.

Mitäpä jos siis varaisi vaikka huoneen eteläsuomalaisesta kummituslinnasta tai vanhasta vankilasta ja ostaisi matkalla sitä perunarieskaa, ennen kuin tekee ostoksia Finnairin sivuilla.

Matkustatko enemmin kotimaassa vai ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

On hyvä olla ihan hiljaa

Haudoin viikon verran tekstiä hiljaisuuden arvostamisesta, mutten saanut aikaiseksi kuin surkeaa lässytystä. Kävi kuitenkin niin, että minuun tarttui inhottava virustauti, jonka kaupanpäällisenä lähti ääni ja tuli tilalle lääkärin määräämä puhekielto yhä kyntävän kurkkukivun lisäksi. Nyt on siis ihan pakko arvostaa hiljaisuutta.
DSC_0397Maailma on aika tyhjä paikka ilman ihmisen puhetta. Parisuhde on aika ontto ilman sanoja. Ei sitä voi rakentaa lähettämällä tekstiviestejä huoneesta toiseen. Kahvia! Haetko nenäliinoja? Mulla on nälkä! Onko sulla vielä kipeä olo? Kun ei saa puhua, tuntuu siltä, ettei edes kuulu ympäröivään maailmaan. Kuulen kaduilta ihmisten ilakointia, ruohonleikkurin pörinää, naapureiden supattelua ja huvipuistolaitteiden kolinaa. Enkä mitenkään voi olla osa sitä.

Päässäni humisee. Koska en hiisku, en myöskään kuule omaa ääntäni pääni sisällä. Mutta siellä on ihan hirveästi ajatuksia ja mielipiteitä, joille kirjoitetut sanat ovat ainoa keino päästä ulos. Niin toki on aika usein elämässäni, sillä vaikka pidän paljon puhumisesta ja tarinoinnista suullisesti, ei se ole pääilmaisukeinoni. Kirjoittaminen on. Kuten ystäväni totesi, ei kirjoittaminen sentään ole kielletty. Mitä siis yhdestä suljetusta suusta, kun sormet toimivat kohtuullisen hyvin yhteispelissä räkäaivojen kanssa.

Vaikka minussa jyllää raivostuttavan pitkäkestoinen virus, parantuu se itsekseen eikä jätä jälkiä. Entä jos olisi toisin? Entä jos en voisi enää toteuttaa itseäni? Tuntuu oikeastaan aika itsekkäältä julistaa, kuinka näin pitkään sairastaneena oppii arvostamaan arkielämää oikein kunnolla. Totuus, kun on se, että yllättäen maailmassa on niin paljon kurjuutta ja kuolemaan johtavia sairauksia, että yhdestä ruputaudista on turha jankuttaa. Ehkä se kertoo siitä, miten hyvin ja toisaalta huonosti asiat ovat nykyään. On aikaa murehtia kurkkukipua, mutta ei se kovin jaloa kuvaa ihmisestä anna.

Alun perin halusin kirjoittaa hiljaisuudesta siksi, että koin huonoa omatuntoa blogin hiljaiselosta, vaikkei kukaan minua velvoita kirjoittamaan. Stressaannuin, kunnes muistin, miksi on hyvä joskus olla hiljaa. Niin sosiaalisessa mediassa kun arkielämässä. Jos ei ole sanottavaa, kannattaa sulkea suu, sillä muutoin sieltä voi päästä sammakoita. Blogissa se ehkä näkyy turhina teksteinä, mutta arkielämässä ajatus on huomattavasti somea tärkeämpi. On hyvä sanoa, mitä on sydämellä, mutta jonkinlaista suodatinta kannattaa käyttää.

Vaikka välillä tuntuu siltä, että äänekkäimmät meistä pääsevät aina muita pidemmälle, toivon, että hiljaiselle harkinnallekin on paikkansa niin työ- kuin vapaa-ajalla. Nyt kun olen väkisin vaiti, on todella mietittävä, mihin vähäiset äänivaransa käyttää. Pyytäisinkö sitä kahvia sänkyyn vai nalkuttaisinko jostakin?

Uskotko vaikenemisen olevan kultaa vai sanotko kaiken, mitä sylki suuhun tuo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hyvän tuulen mökkiolympialaiset

Rakastan juhlien järjestämistä, ja minusta pieni kisailu kuuluu ainakin mökkipirskeisiin. Nettiohjeet luottavat tikanheittoon ja jopa ammuskeluun, joten kokosin muutaman älyä, tuuria ja taitoa yhdistävän lajin yhteen. Ei aseita kenenkään mökkireissulle!
DSC_0023 (4)Kysyin jopa eräässä keskustelusovelluksessa vinkkejä mökkiolympialaislajeiksi. Moni tiedusteli, onko käytössä aseita. Kuulemma miesten reissuilla jonkinlaisia aseita on aina. Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi kesällä tulee ruumiita. Minkäänlaiset tai -tasoiset aseet eivät kuulu mökille.

Olipa vastaajissa sitten huvikseen heittelijöitä tai ei, esiintyy netin valmiiksi kootuissa mökki- ja polttariolympialaisissa joka tapauksessa paljon vaativia lajeja, kuten nimanomaan ammuntaa tai hurjia urheilusuorituksia. Mitä jos vain nauttisi kesästä ihan kevyillä kisoilla ilman kättä pidempää?

Hyvän tuulen mökkiolympialaislajeja

Sananselitys
Alias pelinä on aika työläs ja aikaa vievä, mutta sanoja voi selittää muutenkin. Joukkueesta kannattaa valita suorittava pari, ja vielä hauskempaa pelistä tulee, kun sanat keksii itse.

Tikanheitto
Klassikko. Jos kaikki ovat erityisen hyviä heittäjiä, kannattaa ohjeistaa heittämään huonolla kädellä.

Pallonheitto
Hassuttelukaupoista löytää oivia apuvälineitä, kuten päähineitä, joihin palloja heitetään.

Tietovisa tai ristisana osallistujista
Toki myös perinteinen visa on hyvä valinta, mutta uudenlaista puhtia tietokilpailut saavat, kun niihin yhdistää triviatietoa porukasta. Kisan voi tehdä myös ristisanamuotoon.

Tunnusmusiikkivisa
Tietovisojen ei aina tarvitse olla kysymyspatteristoja, vaan ne voi tehdä sarjojen ja elokuvien tunnusmusiikeista. Tai mistä tahansa audioelementistä – vaikka linnunlaulusta!

Kurkkuviesti
Kisassa kurkku vaihtaa omistajaa reisien välistä toiseen ikään kuin viestikapulana. Kuulostaa roisilta, mutta tutussa porukassa on oikein viihdyttävä ja innostava viestilaji, joka vaatii keskittymistä ja kekseliäisyyttä.

Pussihyppely
Tukevalla säkillä pussihyppely on edullinen ja sopivan lapsenmielinen kilpailu illanviettoon myös aikuisille.

Piilotettu esine
Aikuiset on helppo villitä hyvällä palkinnolla etsintäleikkiin. Jos ympäristö on mielenkiintoinen, saa pelistä yllättävän viihdyttävän ja jopa liikunnallisen.

Mitä lajeja suosittelet juhlaolympialaisiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa