Mihin päätyisit, jos olisi pakko vaihtaa ammattia?

Viime aikoina olen miettinyt, mitä tekisin, jos olisi pakko hypätä tuntemattomaan ja työskennellä ammatissa, joka ei mitenkään liity nykyiseen koulutukseeni ja työhöni. Olisin aika hukassa.
DSC_01777Joillekin tuntuu olevan pikkujuttu hypähdellä ammatista toiseen, vaikka moni toki tekee sen täysin pakosta – kun töitä ei löydy tai terveydentila sitä vaatii. Sitten on niitä, joilla on yhdessä kansiossa monta todistusta eri oppilaitoksista ja CV:ssä töitä laidasta laitaan. On minullakin pitkä CV täynnä monenlaisia töitä ja projekteja, mutta niitä kaikkia yhdistää viestintä, jonka voi ymmärtää aika lavealla tavalla ansioluettelossani.

Jo sanana uudelleen kouluttautuminen saa henkeni salpautumaan. En minä osaa muuta kuin kirjoittaa, lukea, ottaa selvää, puhua ja suunnitella kaikkea viestintään liittyvää. Ei minulla ole minkäänlaista yllätystaitoa tai huikeaa tarinaa siitä, kuinka olisin ollut aluksi aivan eri alalla ja ymmärtänyt myöhemmin kutsumukseni. Harha-askeleet jäivät polultani pois, sillä tiesin – ehkä jopa liian varhain – jo alakoulussa, mitä haluan tehdä työkseni aikuisena.

Kävin läpi melkoisen ammatti-identiteettikriisin valmistuttuani ja ymmärtäessäni, että vaikka toimittajan työ on sitä, mitä haluan tehdä, ei sitä kuitenkaan tarvitse toteuttaa perinteisessä muodossa, vaan se voi olla osa työtä: viestintää. Aiemmin ajattelin niin tiiviisti sitä, että ihmisellä on vain yksi ammatti, että ajatus siitä, etten tekisikään aina ja ikuisesti journalismia, oli kauhistuttava. Nykyään haaveilen siitä, että saan tehdä kaikkea sitä, missä olen hyvä ja mistä haaveilen. Haluan kirjoittaa. Paljon. Monenlaisia sisältöjä kirjasta some-postauksiin.

En kuitenkaan vieläkään tiedä, mitä tekisin, jos en voisi tehdä sitä, mitä parhaiten osaan. Tuntuisi raskaalta hypätä alalle, josta ei tietäisi mitään ja jonka opiskeleminenkin olisi täysin vierasta. Sellaisia minulle ovat itse asiassa kaikki maailman koulutusalat, lukuun ottamatta tietenkään kieliä ja yhteiskuntatieteitä, joita opiskelin yliopistossa.

Kouluttautuminen uudelle alalle ei tietenkään vaadi luontaisia lahjoja tai edes valtavaa kiinnostusta. Opiskeleminen ja työn tekeminenhän ovat pitkälti kiinni motivaatiosta, ja sitä voi ammentaa ulkoisista ja sisäisistä lähteistä, hyvistä ja huonoista. En usko, että itse voisin työskennellä alalla, joka ei mitenkään kiinnostaisi minua. Ei, vaikka siitä maksettaisi maltaita. Hetken kestäisin mitä tahansa, mutten pitkään.

Aloin miettiä vaihtoehtoista alaa taitojeni näkökulmasta. Kaikki erityistaitoni ovat tavalla tai toisella kytköksissä nykyiseen ammattiini, mutta olen saanut viime aikoina kehuja muistakin aiheista kuin kirjoituksista: ruoasta. En koe olevani mestarileipuri tai ihmeellinen ruoanlaittaja, mutta onhan minulla ideoita. Toteutus saattaa välillä ontua, mutta tiedän, millaista on erinomainen vegaaniruoka ja tiedän, minkälaiset makuparit luovat hurmaavan kokonaisuuden. Minun on vaikea nähdä itseäni kuitenkaan kokkina tai leipurina, mistä päästäänkin jälleen siihen, että jos alaa pitäisi vaihtaa, voisi se liittyä ruokaan, mutta luontainen taipumukseni olisi toteuttaa sitä niin kuin parhaiten osaan: ideoimalla ja markkinoimalla.

Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että raapustukseni lyövät leiville niin, ettei tarvitse itse työkseen tehdä sitä leipää.

Onko sinulla useita ammatteja? Miksi? Mihin ajattelit ryhtyä seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun on vain aikaa

Sorrun helposti valittamaan arjesta ja korostamaan sen hektisyyttä ja tiukkoja aikatauluja, mutta totuus on se, että onhan minulla vapaa-aikaa. Osaan rentoutua ja nauttia aikatauluttomuudesta. Valitukset siis sikseen, nyt kerron, mitä teen silloin, kun on aikaa.
DSC_041777DSC_0372DSC_0379DSC_0380DSC_0376Kirjoitan ja kuvaan. Tylsää, tiedetään. Koska kulutan päiväni naputellen neljän seinän sisällä, kirjoitan kaikkea sitä, mitä haluan, kun vihdoin olen vapaa päivän askareista. Ihan aina ei kuitenkaan huvita, mutten ole toistaiseksi turvautunut siihenkään, että kirjoittaisin koko viikon jutut varastoon inspiraatiopulan varalta. Kirjoittamisen kuuluu sattua välillä.

Kokeilen reseptejä. Rakastan ilmaisruokalehtiä! Unelmoin siitä, että voisin joskus työskennellä ruokalehdelle, vaikka usein olen vähän turhan kriittinen. Ehkä se toisi uutta näkökulmaa moniin lehtisiin. Kotikeittiössä minua inspiroivat eniten yrttikastikkeet ja laatikkoruoat, ja niiden lisäksi olen innostunut vegepakastepihveistä. Hälsans Kökin mehukas vegepihvi on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Niin helppo ja maukas. Jopa oksettavan lihaisa, muttei kuitenkaan yhtään lihaisa.

Käyn vanhemmillani. Olen huomannut, että aikuisena olen alkanut pitää kaikesta siitä, mitä ennen inhosin: otsatukasta, metsästä, kosteusvoiteesta ja pyöräilykypärästä. Minusta on ihanaa käydä valtavassa marketissa, etsiä uutuustuotteita ja käydä lenkillä jylhissä kalliomaisemissa. Toivon, että pystyisin antamaan läheisilleni enemmän aikaa.

Suunnittelen kaikenlaista. Minulla on virallinen suunnitteluvihko, jossa on värikäs piirroskarhu kannessa. Kirjaan sinne kaikki juhlaideani, ja ensi vuosi onkin todellinen juhlavuosi. Eikä siltikään ole vielä kolmikymppiseni! Kuinka tylsää! Jostakin syystä moni on olettanut, että olen syntynyt vuonna 1990, joten olen alkanut vähän itsekin elää sitä. No, vielä pitää odottaa. Minä en edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa, sillä on käsittääkseni hyvä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja rakastan ajatusta siitä, kuinka ikä ja viisaus kasvavat. Vaikka eiväthän ne aina käsi kädessä kulje.

Kävelen. Yleensä haaveet ovat suuremmat kuin toteutus. Kävelen kauppaan tai vähän kauemmas kauppaan. Tai sitten vain haahuilen päämäärättömästi. Katselen lähipäiväkodin omenapuita ja lasken omenavarkaita. Katselen harjulta puutaloja ja niiden rajaamaa järveä. Olen vain.

Siivoan ja vieläpä nautin siitä. En todellakaan voi väittää olevani kodinhengetär, joten silloin, kun siivoan, teen sen suoraan sydämestä. Minun vastuualueeseeni kuuluu nykyään keittiö. Innostun, kuinka näen lieden puhdistuvan. Muuttuvan valkoiseksi. Ja kuinka tahmaiset sormenjäljet katoavat jääkaapin ovesta.

Opiskelen saksaa puhelinsovelluksella. Voisin harjoittaa kielen opiskelua vielä enemmän, mutta olen ollut armollinen itselleni. On myös ollut palkitsevaa huomata tauon jälkeen, kuinka hyvin muistan kieliopillisia yksityiskohtia.

Katson sarjoja ja elokuvia. En ole koskaan kokenut olevani varsinainen tv-ihminen, mutta huomaan kuitenkin hakeutuvani oikeastaan aina rentoutusta kaivatessani nettiarkistojen pariin. Mikään ei ole parempaa kuin erinomaisen sarjan löytäminen ja antautuminen uudelle tarinalle.

Luen ja selvitän kaikenlaista tarpeetonta. Olen utelias. Myönnän sen ihan suoraan. Lueskelen siis kaikenlaista kaikkialta, eikä tämä ole edes liioittelua, mutta samaan aikaan täytyy todeta, että nimenomaan tästä syystä tiedän paljon tarpeellista ja turhaa. Tästä syystä voisin teoriassa voittaa Haluatko miljonääriksi -kilpailun. Käytännössä en sitten saisi sanaa suustani.

Nukun. Se on parasta, mitä ihminen voi itselleen suoda. Miten onnellinen voikaan olla, kun silmät ovat sulkeutuneet? Pidän lepoa niin tärkeänä, että annan sille mahdollisuuden aina, kun se on mahdollista. Kun keho vaatii päiväunia tai pitkiä yöunia, on se suotava sille. Se on viesti. Siitä, että vapaa-aika on ajoittunut aivan oikeaan hetkeen.

Mitä sinä teet, kun ei ole kiire mihinkään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka sietää epätäydellisyyttä ja epäonnistumista kuvissa?

Aioin todeta heti aluksi, että rumuutta voi oppia sietämään, mutta ymmärsin varsin lyhyen pohdinnan jälkeen, ettei kärkäs ja itseironinen aloitus edes vastaisi tekstini sanomaa. Ei hyvän mielen itsensähyväksymisjuttua voi nimetä kurjasti! Ei siitäkään huolimatta, että kauneus todella on katsojan silmässä ja karmivalta näyttävä otos on yksinkertaisesti ruma.
DSC_0253

DSC_0235Tunsin aiemmin suurta itseinhoa katsoessani epäonnistuneita ja joskus myös onnistuneitakin kuvia itsestäni. Nyt, kun olen yrittänyt suostua enemmän kuvattavaksi blogini vuoksi, olen joutunut myös kohtaamaan kymmenet kiinni lurpsahtaneet silmät, pullean kaksoisleuan ja typerät asennot. Pahalta tuntuu, mutta ei auta muu kuin tottua.

Miten niin sanottua rumuutta kuvissa voi sitten oppia kestämään? Pakko myöntää, että epäonnistuneisiin kuviin oli helpompi suhtautua silloin, kun olin juuri saanut kehoni kuntoon ja olin erityisen tyytyväinen ulkonäkööni. Uskonkin, että huonot kuvat harmittavat siksi, että ne muistuttavat niin sanotusta epäonnistumisesta. Siitä, ettei hyvä vire pysynytkään yllä.

Toinen asia, jota joudun miettimään ja jonka kohtaan kuvia katsoessani, on ikäni. Kuva ei välttämättä ole epäonnistunut siksi, että ilmeeni olisi typerä, vaan siksi, että näytän usein itseäni paljon nuoremmalta, mikä toki on aivan totta. Valitettavasti koen sen kuitenkin syövän uskottavuuttani ja vaikeuttavan esimerkiksi CV-kuvan valintaa. Kovin tiukkapipoinen en ole ollut kuvia valitessa, mutta on silti mukavampaa julkaista kuvia, joissa kasvot vastaavat ikääni. Tytöttelyä kuulen muutenkin tarpeeksi elämässäni, joten kaipaa sitä enää kuvien perusteella.

Paras tapa käsitellä epäonnistuneita kuvia on siis niiden poistaminen sen jälkeen, kun on tuijottanut pärstäänsä tarpeeksi ja hyväksynyt tilanteen. Myöhemmin voi jo vähän naurattaa.

Miten suhtaudut epäonnistuneisiin kuviin? Pystyisitkö itse julkaisemaan niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa