Pysähdy.

Kiirekroonikolla on harvoin aikaa, mutta seuraavaksi sitä pitäisi nipistää siihen, että oppii pysähtymään. Sen ei tarvitse olla syväluotaavaa itsetutkiskelua. Ihan arkinen puistohetki riittää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen ihminen, jolla on aina kiire. Se, joka harvoin ehtii yhtäkkiä lounaalle. ”Et sä varmaan ehdi, kun sulla on kaikenlaista menossa”, kuulen. Alituinen meno on tosin ihan ymmärrettävää päivätöiden, sivutöiden ja gradun vuoksi. Mutta silti, oli kellonaika mikä tahansa, olen kiireinen. Osa kiireestä johtuu myös siitä, että haluan kotiin rauhoittumaan. Eihän kukaan ole ikiliikkuja.

Jatkuva tunne siitä, että pitäisi aina olla jo muualla tekemässä jotakin muuta, ei kanna kovin kauas. Siksi olen järjestellyt elämäni niin, että se on mielekästä ja koostuu vain osista, jotka pysyvät hyvin hallinnassa. Pidän siitä, että päädyn erilaisten kirjoitusprojektien pariin, mutta kohtuus kaikessa. CV ja rahapussi rakastavat työsumaa, mutta jatkossa aikataulutan elämäni niin, että aikaa jää myös siihen, että joskus voi vain pysähtyä.

Ihan oikea pysähtyminen ei edes vaadi suuria raivauksia arkeen. Kiire on tunne, ei aina mikään pakko. Pyöräilen työmatkalla monen kauniin puiston läpi. Katselen niitä ja mietin, kuinka kaunis kotikaupunkini onkaan. En koskaan jarruta ja istahda puistonpenkille, vaikka siihen olisi oikeasti aikaa. Alle tunti on aika vähän elämästä. Sen sijaan, että viuhdon hikisenä ja nälkäisenä kotiin, voisin hyvin ostaa läheisestä Manoushesta ruokaa ja syödä sen puistossa kaikessa rauhassa.

Viime viikolla Robbie Williams konsertoi Ratinassa. Pyöräilin ohi ja ihastelin tunnelmaa. Ei tullut mieleenkään pysähtyä, vaikkei ollut kiire mihinkään. Ei mitään, mitä olisi pitänyt vielä aivan pakosti tehdä. Samalla viikolla shoppailureissulla ystäväni kanssa hätkähdin vaatekaupan myyjän kommenttia todetessani ohimennen ystävälleni meidän olleen erityisen tehokkaita tänään. Myyjä ehdotti, että menisimme kahville. Ei ollut tullut mieleenkään, sillä piti suorittaa ja löytää tarpeelliset ostokset. ”Menkää ja ostakaa jotkut herkkulattet”, sanoi myyjä paketessaan ostoksiamme. Niin teimme. Mikä sitä paitsi olisi tärkeämpää kuin istua alas ja jutella? Ihan vain olla.

Riuhdon välillä niin vimmatusti jopa kameran kantohihnaa, että kamera napsaisee kuvan vahingossa. Eikä oikeasti ole mihinkään kiire. Samalla hetkellä otetuissa kuvissa asuu oikeasti rauha.

Osaatko sinä pysähtyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rapeat ruskeapapupyörykät kotikonstein

Pieni surautus sauvasekottimella, mausteet kyytiin ja vähän korppujauhoja. Mutta miten ihmeessä pehmeästä papumassasta saisi rapsakoita pyöryköitä ilman rasvakylpyä?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAPapujen ja linssien käytöstä kertovasta tekstistäni tuli yllättäen erittäin luettu, mikä teki kaltaiseni papusaarnaajan iloiseksi. Mutta millainen saarnamies on sellainen, joka ei tarjoa käytännön vastinetta opetuksilleen! Kokeile siis jo tänään ruskeista pavuista tehtäviä pyöryköitä. Pullukat pavut on helppo soseuttaa, eikä luvassa ole läheskään yhtä uuvuttavaa taistoa kuin kikherneiden kanssa.

Ruskeiden papujen pehmeä maku antaa hyvin tilaa mausteille, joilla luodaan hallitseva maku pyöryköihin, koska pavut eivät maistu miltään, varsinkaan käsiteltyinä pyöryköissä tai pihveissä. Raskaan sarjan vegaanin ei kannata säikähtää sitä, että pyörittelyvaiheessa raa’at pyörykät näyttävät vaaleasta jauhelihasta tehdyiltä teollisuuspalloilta. Mielikuvat piiloon ja paistelemaan!

Ruskeapapupyörykät

n. 20 kpl

2 tlk ruskeita papuja (esim. Pirkka) | 1 dl korppujauhoja | 3 rkl öljyä
2 rkl sitruunanmehua | loraus vettä | tuoretta korianteria tai persiljaa
yksi pieni punasipuli  yksi valkosipulinkynsi | juustokuminaa | suolaa | mustapippuria halutessasi harissaa tai tomaattipyrettä

1. Huuhdo kevyesti ruskeat pavut siivilässä. Niistä ei tarvitse tulla täysin puhtaita.
2. Kaada pavut erilliseen astiaan, lisää tilkka vettä ja soseuta sauvasekottimella melko sileäksi massaksi. Joitakin sattumia voi jättää.
3. Yhdistä korppujauhot, öljy ja sitruunanmehu. Sekoita hyvin ja anna seoksen turvota hetki. Kaada sitten korppujauhot paputahnaan. Sekoita erittäin hyvin.
4. Silppua punasipuli erittäin hienoksi. Purista valkosipulinkynnet, ja hienonna valitsemasi tuoreyrtti.
5. Yhdistä sipulit ja yrtit massaan. Sekoita huolella. Lisää kuivamausteet ja maista.
6. Lisää vielä halutessasi harissaa tai tomaattipyrettä. Harissa antaa mukavaa pientä tulisuutta ja punaista väriä pyöryköihin. Tomaattipyre tuo väriä ja hennon maun ilman tulisuutta. Sekoita.
7. Kastele kädet kylmällä vedellä ja pyörittele pikkuruisia pyöryköitä pellille. Halutessasi voit vielä pyöritellä pallukat seesaminsiemenissä. Itse jätin sen tällä kertaa tekemättä.
8. Sitten onkin kypsentämisen vuoro. Tavoitteenani oli saada aikaan mahdollisimman rapeita pyöryköitä ilman rasvakeitintä, jota minulla ei tosin edes ole. Paistoin pyöryköitä ensiksi 225-asteisessa uunissa keskitasolla, kunnes pinta näytti rapealta. Sitten siirsin pyörykät paistinpannulle. Paistoin kauniit pinnat kummallekin puolelle. Tämän jälkeen paahdoin pyöryköitä vielä ensimmäisen paistoerän asentoon nähden toisin päin uunissa melkein 250 asteessa, kunnes pinta näytti kunnolla rapealta. Jälkikäteen ajateltuna paistinpannuvaihe oli täysin turha: paahtaminen uunissa molemmin puolin riittää. Lämpöä kannattaa lisätä paiston loppuvaiheessa.

Mikä on sinun suosikkivegepyörykkä- tai pihviresepti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se, jota kannat ikuisesti

Tänäkin viikonloppuna monta pientä palleroa kastetaan ja nimetään. Isoja päätöksiä, huonoja valintoja ja täysosumia. ”Ei nimi miestä pahenna” on valhetta, johon pitää varautua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tule mieleen kulttuuria tai uskontoa, jossa nimensä voisi itse päättää. Se annetaan, joskus ansaitaan. Siltä vain näytetään ruttuisena vastasyntyneenä. Kannetaan hautakiveen asti vanhempien suosikkinuken nimeä, isosisarusten heittämää vitsiä, naapurin suloisen pellavapään perintöä. Oli niin söpö, että oli pakko antaa omallekin lapselle.

Suomessa ei nimetä heimopäälliköitä tai automaattisesti anneta isän ja isoisän nimeä, joita tosin monet silti suosivat perinteitä kunnioittaakseen. Vanhemman vastuu on pienen elämän alkaessa valtava. Nimi on pienin murheista, mutta silti käytännön asia, joka vaikuttaa arjessa yllättävän paljon mitä vanhemmaksi verso kasvaa.

Maailman kansainvälistyessä muuttuu entistä ajankohtaisemmaksi pohdinta siitä, ovatko marjaliisat, kalevit ja arhipat jo nähneet parhaat päivänsä. Pitäisikö miettiä täysin kansainvälistä nimeä, edes yleispohjoismaista? Vai tyytyä supisuomalaiseen? Sellainen, jonka kanssa ei tule ongelmia ja jonka takia ei kiusata. Nimeämisen vapauduttua täytyy myös tottua muihin kuin Kaanainmaan ja Mooseksen antimiin. On hedelmiä, väännöksiä kaukomailta ja luonnonihmeitä ihmislasten niminä. Tarinoita lähiöistä ja menneeltä vuosituhannelta kaivettuja aarteita.

Olen sitä mieltä, että vanhemman vastuulla on valita nimi, joka ei aiheuta tahallisesti törkeitä mielikuvia tai sellaisia mielleyhtymiä, jotka kohdistavat huomion tarpeettomasti nimeen. Toisaalta on kuitenkin älytöntä ajatella, että nimi pitäisi valita sen perusteella, ettei lapsi joudu kiusaamisen kohteeksi. Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi niin, ettei hän kiusaa. Ei nimen tai minkään muun takia.

Suomessa nimiä ei ajatella merkityksen näkökulmasta – ainakaan yhtä paljon kuin monessa muussa maassa ja kulttuurissa. Ei minua nimetty tarkoittamaan armoa tai tuomaan sitä tähän maailmaan. Ei ystävästäni kasvatettu prinsessaa tai kapinallista, vaikka nimet niin antavatkin ymmärtää. Ei aurinkoa, ei uskonnollisen tehtävän suorittajaa. Voisi siis luulla, ettei nimellä olisi väliä, jos sillä ei ole tarkoituksella valittua merkitystäkään. Itse asiassa, koska lähes kaikki nimet polveutuvat tavalla tai toisella heprean kielestä tai Raamatusta, on erikoista, ettei niiden merkitystä pohdita tarkemmin. Mitä oman lapsensa nimellä haluaa sanoa? Vai haluaako vain lausua kauniilta kuulostavan nimen vuoden jokaisena päivänä? Kauneus on korvakohtaista.

Aina nimen kantajan mieltymykset eivät kohtaa sitä, mitä kehdossa annettiin. Nimeään voi oikeasti inhota. Monesti kyse on teinikapinasta, periaatteellisesta inhosta. Kun ei kukaan muukaan täällä ole Silja, Miina tai Lasse. Joskus epämukavuus kantaa aikuisuuteen asti. Omien havaintojeni perusteella nimen vaihtaminen herättää yleensä kummastusta, sukulaisissa jopa suuttumusta. Moni voi odottaa niin kauan, että vanha sukulainen potkaisee tyhjää, jotta nimen voi vaihtaa ilman välien katkeamista. Meillä on velvoite olla nimettyjä väestörekisterissä ja siksi pitäisi myös olla vapaus ja oikeus muuttaa nimeään. Valtion puolesta toimenpide hoituu ilmeisesti ongelmitta ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta henkinen taakka voi olla yllättävän painava. Mitä niin pyhää annetussa nimessä on, ettei sitä voisi vaihtaa?

Olen inhonnut omaa nimeäni. Paljon ja hartaasti. Mutten niin syvästi, että vaihtaisin sitä. Olisin halunnut olla Sofia tai Aleksandra. Ysäritrendien puolesta kaikki mahdollisuudet olivat olemassa, mutta joku muu päätti toisin. Näin aikuisena olen ihan sinut nimeni kanssa, vaikka se on pitkä ja vaikea, eikä usein mene oikein. Vanhuksena ei varmaan edes kynä pysy enää kädessä allekirjoituksen pitkän nimenselvennyksen raapustamiseksi. Silloin surkeat puumerkit saavat riittää, sillä olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tällä mennään loppuun asti.

Jotain siitä, kuinka vakavasti nimet otetaan, kertoo se, että kalenteri listaa myös nimipäivät. Suuri, juhlallinen hetki on se, kun uusi nimi pääsee listalle. Jos oikein tarkasti ajattelee, niin mitä sitten. Mitä pitäisi juhlia? Sitä, että vanhempien valitsema nimi on vihdoin virallisesti kaikkien nähtävillä. Elämässä on onneksi paljon tärkeämpiä asioita kuin muutama kirjain passissa.

”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”, sanoi äiti. Se on totta kuitenkin vain kohtuuden rajoissa. Aika moni nimi onneksi mahtuu tähän mittaan. Jos jostain syystä kokee, että tilaa on liian vähän, on sekin kohtuullista, että tekee haluamansa muutokset. Tänään voi olla uuden nimesi päivä.

Mitä mieltä olet omasta nimestäsi? Entä lapsesi nimestä? Oletko harkinnut nimen vaihtamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon parhaat hetket

Elämä näyttää melko uomiinsa kangistuneelta, jos yksittäisen viikon parhaat hetket ovatkin niitä, jotka toistuvat yli 50 kertaa vuodessa. Ehkä kaikki on silti niin kuin pitää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASunnuntaitsekkaus
Haluan pitää asiat järjestyksessä ja olla hyvin selvillä siitä, miten tuleva viikko kulkee. Siksi oikeastaan uusi viikko alkaakin sunnuntai-iltana, jolloin avaan kalenterin, töherrän sen täyteen merkintöjä, kurkistelen verkkopankkiin, tulostan tärkeät tiedostot paperille ja lähetän mummille kirjeen, jos häneltä on ehtinyt tulla vastine. Varmistan työt ja asennan kolme herätyskelloa soimaan aamuksi. Lopuksi täytän vielä blogin viikkokalenterin mahdolliset aukot.

Hyvää juomaa ja huonoa musiikkia
On käynyt varmasti selväksi, että työhuone on minulle rakas paikka. Kynnyksen yli ei ole kovin monella asiaa. Yleensä yleistarkistuskierroksen jälkeen ajaudun Spotifyhin, avaan viikon suositukset ja eksyn kuuntelemaan jotakin kauan sitten kuopattua iskelmähittiä. Juon vichyä tai kolaa, jonka sallin itselleni harvoin. Viime aikojen suosikki on ollut Saija Varjuksen Kauriinmetsästäjä. Aivan ajanhermolla.

Päiväunet yhdessä
Olen todennäköisesti aika surkea unikaveri. Rauhoittuminen työpäivän jälkeen on vaikeaa ja välillä kuvitteellinen astma iskee päälle, eikä henki kulje päivälevolla. Melkoisen väsynyt täytyy olla, että taju lähtee keskellä päivää. Silti päiväunet yhdessä köllittynä ovat ihanat ja hyvä hetki keskustella ihan rauhassa. Ei mitään ruokasuunnitelmia, kvanttifysiikkaa, filosofiaa tai juoksevia asioita.

Ilta-ajelulla tyhjässä kaupungissa
Ihmisillä on aivan liikaa autoja. Sen kuulee tieltä kantautuvasta mölystä, huomaa nenään kertyvästä katupölystä ja siitä, että ilmakehä hermostuu pian kokonaan kaasuista. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö keskellä viikkoa arki-iltana olisi rentouttavaa huristella pitkin tyhjiä katuja. Ei tietenkään ihan turhaan; viimeksi palautin lainassa olleen auton vanhemmilleni. Ilta oli kaunis ja tiet ruuhkattomat. Kunhan muisti väistellä ratikkatyömaata.

Uusia ruokalöytöjä lähikaupasta
Kun ruokavalio on melko kapea, ainakin, jos sitä vertaa sekasyöjän tuotevaihtoehtoihin kaupassa, lähimarketista on usein hankalaa löytää mitään uutta. Eihän suosikkikasviksianikaan ole välttämättä tarjolla. Viimeksi iloitsin siitä, että Urtekramin tuotehylly on vihdoin pystytetty viereiseen kauppaan. Tapenade maistuu hyvältä kurkun kanssa, ja italialainen mauste on ollut jo kovassa käytössä.

Shoppailuonni
Epäonnistuneen ekoihmisen omatuntoa kolkuttelee moni asia, mutta joskus aivan täysi holtittomuus kaupoilla kannattaa. Täydellinen ostosreissu koostuu siitä, että löytää etsimänsä ja tarvitsemansa tuotteet sekä niiden lisäksi jotain vähän tarpeetonta, mutta niin ihanaa. Neuleen, käsirasvan tai tusinapokkarin.

Pyöräilyä Ratinassa Williamsin keikan aikana
Kuluneella viikolla kaupunki heräsi eloon kerrankin. Robbien järjestämä valoshow näkyi kadulle asti, ja kappaleet sanotuksineen kantautuivat korviin selvästi. Ratinan edusta oli täynnä koloistaan esiin hiipineitä keikkakuuntelijoita. Missä he ovat arkena, kun stadion on autio? Melkein harmitti, että viiletin pyörällä niin nopeasti ohi. Olisinhan voinut itsekin pysähtyä ja ihan vain olla. Kuunnella.

Syksy on täällä!
Sanokaa mitä tahansa, mutta syksy on saapunut. No, ehkä tämä ihan juuri ja juuri voidaan laskea kesän ja syksyn väliseksi, mystiseksi ajaksi, jota ei virallisesti ole edes olemassa. Uuden tulon huomaa keltaisista lehdistä ja käsittämättömästä syksyn tuoksusta. Kadut ja bussit ovat rasittavan täynnä, mutta syksyn tehokkuutta ei päihitä mikään vuodenaika. Olen elossa taas.

Mikä oli arkiviikkosi paras hetki? Kulkevatko viikkosi aina samaa rataa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokaa kaukaa ihan lähellä: Kurkkaa nämä erikoisliikkeet Tampereella!

Lähituotettua ruokaa kannattaa suosia, mutta makumatka paikallisten yrittäjien herkkukeitaisiin keskustassa ei ole pahitteeksi. Tiesitkö, että tie Etelä-Eurooppaan, Lähi-itään ja Aasiaan on yllättävän lyhyt?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Culinaria Keittiöelämää, Aleksis Kiven katu 13

Laukontorin läheisyydessä sijaitseva Culinaria Keittiöelämää on italialaiseen ja espanjalaiseen ruokaan hurahtaneen harrastajan toiveden täyttymys. Pikkuruinen liike kätkee sisäänsä uskomattoman määrän spagettia, jauhoja, pestoja, öljyjä, tahnoja ja asiaan kuuluvia keittiötarvikkeita eteläeurooppalaisilta yrittäjiltä.

Joka kerta, kun olen vieraillut putiikissa, siellä on raikunut asiantunteva opastus. Etenkin pinnalla olevaan, kotona pizzakivellä tehtävään, niin sanotusti aitoon italialaiseen pizzaan ja sen valmistusaineksiin saa hyvin kattavat ohjeet, vinkit ja ainekset. Culinariasta saa nimittäin myös 00-jauhoja ja San Marzano -tomaatteja, jotka kuuluvat nyt jokaisen pizzatrenditietoisen kaappivarustukseen.

Culinariasta näkee, että sitä pidetään intohimolla. Tunnelma kannattaa kokea ihan itse, joten suosittelen sukeltamaan Culinariaan jo ennen viikonloppua. Kannattaa tutustua myös Culinaria Keittiöelämää -Facebook-sivuihin, jotka tarjoavat kattavasti tietoa myymälästä, uutuuksista ja jopa tarinoita tuotteiden pientuottajista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
East Asia Mart, Tullintorin alakerta

Tullintorin alakerrassa majaileva East Asia Mart tarjoaa Tampereella kattavimman valikoiman itä- ja kaakkoisaasialaisia ruokatarvikkeita. Myymälän yhteydessä on myös pieni ruokatiski ja ruokailulle varattu alue. Vaikuttaa oikein toimivalta idealta, vaikken ole itse vielä ehtinyt paikan päällä syötyä ruokaa testaamaan.

East Asia Martin hintataso on todella edullinen verrattuna suomalaisiin marketteihin. Esimerkiksi 400 grammaa tofua saa 1,5 eurolla. Lähikaupassa 200 gramman tofu maksaa yleensä 2 euroa. Viikottainen tuorekuorma sisältää tofun lisäksi tempeä ja vihanneksia kaukaa, kuten pinaattikiinankaalia eli pak choita. Suosittelen hankkimaan täältä myös soijan, seesamiöljyn, riisiviinietikan, nuudelit ja chilitahnat. Vietnamilaisista rullista ja itse tehdystä sushista innostuneen kannattaa hankkia tarvikkeet East Asia Martista. Ratkaisusta nauttivat makuhermot ja lompakko.

Ja täältä saa niitä onnenkeksejä, joita teinit käyvät hamstraamassa erikoisten aasialaisjuomien lisäksi. Liikkeestä voi ostaa myös kiinalaisia astioita ja syömäpuikkoja. East Asia Mart on aktiivinen Facebookissa, jossa he jakavat tuotetiedon lisäksi ruokaohjeita ja ajankohtaisia reseptivideoita. Juuri nyt myymälä juhlii 9-vuotissyntymäpäiviään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alanya Market, Puutarhakatu 14

Uskallan väittää, että Alanya Market on Tampereen monipuolisin Lähi-itä-teemainen ruokakauppa.  Toki vastaavia liikkeitä on tullut melkoinen määrä lyhyessä ajassa Tampereelle, mutta minulle ei ole Alanyan voittanutta.

Tuoreyrttien ja vihannesten hinnat ovat todella edulliset. Talouteemme kuskataan myös paljon naan-leipää Puutarhakadun ruokaparatiisista. Muita paljon ostettuja tuotteita ovat libanonilaiset oliiviöljyt ja favapavut, joita löytyy Alanya Marketista aivan valtava määrä erilaisilla resepteillä tehtynä. En tosin ole vielä erottanut säilykepavuista, mitä eroa on saudiarabialaisella ja syyrialaisella reseptillä.

Alanyassa on myös tuoretiski, josta voi valita sopivan määrän oliiveja, halal-lihaa ja baklavaa. Myymälä ei keskity pelkkään ruokaan, sillä siellä on kattava valikoima päivittäistavaroita, kuten shampoita ja saippuoita. Ne ostan kuitenkin toistaiseksi muualta.

Palvelu on ystävällistä ja onnistuu suomeksi.

Ovatko nämä liikkeet jo tuttuja sinulle? Muita ruokaputiikkivinkkejä Tampereella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa