Siellä, missä parhaat ideat syntyvät

Kun luovuuslukko on tiukimmillaan, kannattaa istuutua suihkutilan kylmälle lattialle ja kuunnella veden kohinaa, päästää irti toivosta ja huomata, kuinka ideat lopulta ja vähän yllättäen valuvat käsiin.
DSC_0167Viikko sitten ajauduin yllättäen ihan hirvittävään kirjoituslukkoon. Se tuntui puristuksena rinnassa enkä monesta yrityksestä huolimatta saanut sanaakaan virtuaalipaperille. Mieleeni ei tullut yhtäkään sellaista aihetta, josta jalostuisi vaivatta teksti. Yleensä nimittäin minulla on noin 20 aihetta, joista osasta tulee valmis juttu käden käänteessä. En tarvitse ullakkohuoneistoa ja kynttilänvaloa hyödyntääkseni luovuuttani.

Suunnittelin selvää hoito-ohjelmaa lukkoni avaamiseen: lenkkeilyä, viiniä ja rentoutusäänien kuuntelemista. Yhtäkään näistä ei tarvinnut ottaa käyttöön, sillä jumitus laukesi itsestään, ja sen jälkeen ymmärsin, missä parhaat ideani todella syntyvät.

Sateisilla, tuntemattomilla kaduilla. Kävelen nykyään enää harvoin mihinkään, sillä kuljen lähes poikkeuksetta pyörällä. Viime viikolla olin kuitenkin pakon sanelemana liikkeellä jalkaisin. Ja sinä päivänä satoi niin, että kastuin koko vaatekertaa myöten ja niin, että vesi valui pitkin silmälasejani. En voinut hypätä bussiin enkä tilata taksia keskelle puistoa, joten rämmin pitkin vähän tuntemattomampia lähiseudun katuja kotiin. Ideat alkoivat herätä. Sumuinen sade ja autiot kadut tuntuivat mystisiltä.

Suihkun rauhassa. Lukko aukesi lopulta suihkussa. Istuin suihkun lattialla hieromassa syväpuhdistavaa shampoota likaisiin hiuksiini ja katselin samalla puista kylpyhuoneen penkkiä. Sitten jostakin, ihan yllättäen, tuli mieleeni ainakin kolme postausteemaa, sitten vielä pari lisää, ja lopulta oli kiire pois suihkusta, etteivät ideat unohdu.

Kun lukko vihdoin aukesi, sain kasaan alle tunnissa seuraavan kolmen viikon tekstien aiheet eli parisenkymmentä juttua. Osa jäänee toteuttamatta niin kuin aina, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun ei tarvitse murehtia saamattomuuttaan.

Kauppakeskuksen hälinässä. Meluisat ostarit eivät varsinaisesti auta, jos ideointijumitus on pahimmillaan, mutta tavallisessa luovuustilassa kauppakeskukset ovat valtavan inspiroivia. On rauhoittavaa katsella ihmisten touhuja, seurata sivukorvalla keskusteluita ja nähdä, kuinka arki vilisee silmissä. Sellaisista hetkistä ammennan surutta erityisesti fiktioon.

Olen huomannut, että ideatyhjiöt syntyvät sykleissä. Blogin ja proosateokseni kannalta on hyviä, suorastaan riehakkaita viikkoja ja sitten vastapainoksi niitä vaikeita, kun täytyy maata suihkun lattialla tai kävellä sateessa, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Erikoista on tosin se, että journalistisissa teksteissä en ole koskaan lukossa. Kai se on koulutuksen ansiota. Ne syntyvät kuin itsestään aina ja kaikkialla käskystä.

Opiskelin yhden kurssin verran ideointia yliopistossa. Valitsin kurssin täytepisteiksi, mutta se osoittautuikin ihanaksi viikon aloittavaksi luovuushetkeksi, jossa myös jääräpäiset ideointiperiaatteeni saivat kyytiä. Olen paatunut yksilösuorittaja ideoinnissa, mutta kurssilla huomasin, että on uskallettava myös luottaa ryhmän voimaan.

Ideointia voi omatoimisesti opiskella Risto Harisalon teoksesta Luovuuden teknologia – ideointimenetelmät organisaatioiden luovuuden vahvistajina (Tampere University Press 2011). Vaikka uskon siihen, että ideointia ja tietyssä määrin myös luovuutta voi opiskella, olen sitä mieltä, että parhaat ideat syntyvät, kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin, kun odottaa, ei tule kuin kylmä ja kiukkuinen olo. Niin kuin eilen illalla luovuuslenkillä Näsijärven rannassa.

Inspiroivaa maanantaita!

Minkälainen ideoija olet? Missä parhaat ideat syntyvät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Turhuusrahapäiväkirja

Tarkastelin yhden syyskuisen arkiviikon ajan rahankäyttöäni. Kävi ilmi, että ainakin kuluneella viikolla olin todella hövelillä päällä, mutta kovin suurta katastrofia ei sentään syntynyt. Vain vähän pettymystä omaan toimintaan.
DSC_0160Minulle raha ei ole tabu. En kuitenkaan halua huudella tarkkoja tulojani ja menojani, vaikka ovathan tulot julkista tietoa. Siispä en blogirahapäiväkirjoissa koe tarpeelliseksi raportoida esimerkiksi maksamieni laskujen summia, ja siksi ne jäävät tästä kirjoituksesta pois. Idea on tarkastella lähinnä arkimenoja turhan kulutuksen näkökulmasta.

Yritän usein pysyä tietyssä päiväbudjetissa, mutta se ei useinkaan onnistu, sillä menoni jakautuvat hyvin epätasaisesti. On nollapäiviä ja niitä, jolloin rahapussi kevenee urakalla. Parempi siis tarkastella tilannetta viikkotasolla tai koko kuukauden mittakaavassa.

Syyskuisena arkiviikkona kulutin näin:

Maanantai 24,41 €
Koko summa hupeni Prismaan. Ainoa oikeasti tarpeellinen ostos tässä kauppalaskussa oli kaurajuoma 1,98 euroa, loput kuluivat huvitteluun. Ostin vanhemmilleni erikoisjäätelöä, jota olin halunnut heidän testaavan jo pitkään, ja lisäksi ostin muita uutuustuotteita, kuten Keijun vegaanista siemenlevitettä. Hankin myös itselleni iltapalaa ja vanhempiani ilahduttaakseni ostin vielä heille hodaritarpeet. 22,43 euroa siis Kankkulan huvittelukaivoon.

Tiistai 31,15 €
Oivoi. Tämän piti olla nollakulutuspäivä, mutta jotenkin päädyin läheiseen kauppakeskukseen ostoksille, ja ostin vähän kaikenlaista. Maisteluun luomusipsejä, illalliseksi take away -salaattia K-Marketista, lähituotettua seitankebabia, avokadoja ja loppuja en muistakaan. En todellakaan siis kuluttanut järkevästi. Turhaa, turhaa!

Keskiviikko 27,74 €
Vapaapäivät näyttävät tulevan hirveän kalliiksi minulle. Suhailin ympäri kaupunkia, join kahvilassa sumppia, ostin kuivakaapin puuttuvia aineksia ja testailin vegeuutuuksia. Tässä vaiheessa viikkoa olin jo aika pettynyt itseeni. Hyvä esimerkki siitä, miksi turhuusrahapäivän kirjoittaminen kannattaa.

Torstai 11,90 €
Alkuviikosta kokoamani lounassalaatti näytti niin nahistuneelta, ettei se maistunut lainkaan. Heitin sen surutta roskiin, ja suuntasin lounaalle Picniciin. Ostin Härkis-patongin, vegaanisen chiajogurtin ja kahvin. 11,90 euroa turhaan. Olisin periaatteessa voinut syödä sen kuppaisen salaatin, mutta elämä on tehty nautittavaksi.

Perjantai 43,14 €
Ostin viikonlopulle ruokaa, ja kävin kolmessa kaupassa, joihin kaikkiin kulutin vajaat 15 euroa. Kasvissyönti on aika kallista. Ainakin, jos sitä harjoittaa lähikaupoissa. Ostoskorissa turhaan olivat muistini mukaan ainakin soijavanukkaat ja coca cola. Muut ostokset tulivat arkikäyttöön: vihannekset, hedelmät, pavut, linssit ja pakastevihannespussit sekä leivinpaperi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten rahaa kului arkiviikolla näin paljon. Eihän se toki työssä käyvälle ole mitään, mutta tuntuu silti, että ruokaan upposi mammonaa ihan hirveästi. Kuivakaapit olivat tyhjiä, ja teki mieli kokeilla uusia reseptejä. Arkikulutuksen ansiosta viikonloppuna ei kulunut oikeastaan yhtään rahaa, ja se, mitä kului, meni tulevaan viikkoon valmistautumiseen. Se tarkoittaa sitä, että ensi viikolla ei roposia valu oikein mihinkään.

Minulla ei ole tarvetta varsinaisesti nipistää kuluja, mutta haluaisin päästä siihen, etten ostaisi mitään turhaa. Vaatteisiin ja tavaroihin käytän rahaa nykyään harkiten, mutta ruoka näyttää olevan sellainen näkymätön syöppö, johon killinkejä uppoaa ihan huomaamatta. Järkevällä lounassuunnittelulla pääsisi varmasti pitkälle, mutta joskus, siis aika usein, on ihana antautua mieliteoille.

Minkälainen kuluttaja olet? Missä menee rahasta puhumisen raja somessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 4

Olen sellainen musiikin kuuntelija, jonka mielestä suurin piirtein kaikki epämieluisa kuulostaa vain epämääräiseltä pimputukselta. Olohuoneessamme on jälleen kuunneltu jotakin sellaista, mitä en osaa edes tulkita.
sonnyrollins

Sonny Rollins – Saxophone Colossus

Kuka? Sonny Rollins (s. 1930)

Mikä? Saxophone Colossus (Prestige 1956)

Miksi? Hard bop -jazzin ehdottomia kulmakiviä. Rollins levytti urallaan useita jazz-klassikkoalbumeita, mutta Saxophone Colossus edustanee hänen tuotantonsa parhainta antia.

Mikä oli musiikin paras vuosikymmen vai luotatko nykytuotantoon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa