Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakkaKun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna ruotsinlaivalle uusi mahdollisuus!

Mitä jos ruotsinlaivalla käyminen olisikin taas luksusta? Vähintäänkin rentouttava ja tyylikäs matka naapuriin. Toivon nimittäin risteilykulttuurin uuden aikakauden alkavan pian.
DSC_0121Ei ihme, että suomalaiset innostuivat viime talvena YLEllä nähdystä yhden vuorokauden risteilystä kertovasta M/S Romantic -sarjasta (2019). Se koskettaa lähes kaikkia suomalaisia, ja jollakin tavalla lienee jo outoa se, jos ei ole käynyt risteilyllä. M/S Romantic on siitä nerokas sarja, että se onnistuu kokoamaan yhteen kaikki risteilijä- ja risteilystereotypiat vaalien draamaa ja huumoria. Sarjasta on helppo löytää itsensä ja tuttunsa, mutta viihteen alle jää se, kuinka uniikista matkasta on kyse. Ja millaisen inflaation risteilykulttuuri on kokenut viime vuosina.

Käsittääkseni missään muualla maailmassa ei ole samanlaista, täysin vastaavaa risteilykonseptia kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Ei, vaikka paatteja seilaa maasta toiseen kaikkialla. Missään ei ole samanlaista välkehtivää yökerhoa, oksennettua kokolattiamattoa, kullanhohtoisia kaiteita, hyljepehmoleluja myyviä puoteja ja täyteen ahdettua buffet’ta. Mikään reissu ei ole niin kuin 23 tunnin risteily Ruotsiin. Eikä mikään muu kansa ole siitä yhtä innoissaan kuin suomalaiset – eivät edes reitin toisessa päässä odottavat ruotsalaiset.

Lähden itse pitkästä aikaa laivalle syyskuussa. Termithän ovat tarkkoja. Kyseessä ei ole edestakainen matka eli risteily, vaan reittimatka Tukholmaan perinteisessä yölaivassa, jossa meno yltynee aina sekavaksi.  Meidän seilatessa halki Itämeren ajatuksena on syödä hyvin, nauttia tunnelmasta ja tunnelmoida lapsuutta. Painaa illan lopuksi pää siistin hytin tyynyyn ja herätä levänneenä Tukholmassa.

Risteilyllä aion nautiskella lasin samppanjaa laivan viinibaarissa ihan vain siksi, etten ole koskaan tehnyt niin. Sen lisäksi haluan tutkailla ihmisiä etäältä ja ihmetellä, miten kaikki selviävät reissusta kotiin. Kyse ei ole siitä, että arvostelisin muiden tekemiä valintoja ja tapoja viettää aikaa risteilyllä. Jollakin kierolla tavallahan örveltäminen kuuluu risteilyyn, mikä näin kirjoitettuna kuulostaa aika älyttömältä.

Raisu juomiskulttuuri lienee myös syynä siihen, että risteilyjen hohto on kärsinyt arvon alenemisesta. Voisi nimittäin olla toisin. Voisi olla, että risteilyt olisivat taas miellyttävä koko kansan juhlapaikka, joka tarjoaisi unohtumattomia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Siksi lähden laivalle seuraavaksi niin kuin kaikki olisi uutta. Ja niin tavallaan onkin. Ei paineita juhlimisesta, maittava ateria ravintolassa, josta vihdoin saa vegaanista ruokaa, muutama typerästi tuhlattu euro lapsuudesta tuttuun peliin ja se ylihinnoiteltu samppanjalasillinen laivan valtavan ikkunan edessä. Sininen Itämeri, jonka takana odottaa Tukholma. Sitäkin aion katsoa niin kuin en olisi ennen nähnyt. Mehän luulemme aina tuntevamme länsinaapurimme pääkaupungin, mutta totuus on se, että harva meistä on kolunnut sitä tarkemmin. Se, että näkee kaupungin edustan saaret laivan ikkunasta, ei ole Tukholmassa käymistä. Eikä laivamatkustamista ole se, ettei muista matkasta mitään.

Suosittelen siis pitämään pään kunnossa laivamatkalla ja heräämään kerrankin Tukholmasta niin, että on aikaa tehdä mitä tahansa. Kaljakärryt ehtii täyttämään paluumatkalla.

Mitä mieltä olet risteilyistä? Miten niiden arvoa voisi nostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajankohtaisia ajatuksia onnettomuuspaikalta huvilaitteisiin

Heinäkuu on rullannut eteenpäin niin vauhdikkaasti, että sana-arkkuni on pysynyt visusti kiinni. Palaan blogin pariin tällä kertaa ajankohtaiskatsauksella, sillä heinäkuu on antanut yllättävän paljon pohdinnan aiheita.
DSC_0381
Peltipoliisipäivitys

Maanteillä on otettu kaahaajien kauhuiksi kutsutut uudet liikennekamerat käyttöön (IS.fi 11.7.2019). Tracking radar -tekniikalla toimivat peltipoliisit pystyvät seuraamaan ajoneuvoja jopa 150 metrin päästä. Mistään kauhuista on turha puhua, sillä asia on niin yksinkertainen, että jos ajaa nopeusrajoitusten mukaan, ei ongelmia ilmene. Sen vaikeampaa uusien vehkeiden kanssa toimiminen ei ole. Ylinopeuden ajaminen on itsekästä ja myös muiden turvallisuuden vaarantamista.

Syöttöporsasopiskelijat loman tarpeessa

Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) kannanotosta alkanut ja Twitterissä levinnyt keskustelu opiskelijoiden lomista poiki jopa tahdittoman vertauskuvan syöttöporsaista, jota Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi käytti tviitissään. Vaikka itse elin poikkeuksellisen yltäkylläisen opiskeluajan ihan omin avuin, kiitos töiden ja sopivan löysän opiskeluaikataulun, elävät kaikki päätoimiset, tukia saavat opiskelijat köyhyysrajan alapuolella. En sanoisi syöttöporsaiksi. Tapaus herätti pohtimaan loma-asiaa, sillä en ollut edes ajatellut sitä. Ei minullakaan ollut lomia, vaan lomat olivat mitä parhainta työskentelyaikaa. Jälkikäteen ajateltuna se on aika hurjaa. Tekisikö työssä käyvät töitä lomallaankin ihan aina, jokaisena vapaapäivänä? Siihen en kuitenkaan ota kantaa, miten lomailu kustanneittaisiin.

Onnettomuuspaikalla kuvaaminen

Keskiviikkona työpaikkani lähellä tapahtui onnettomuus, jonka satuin näkemään verekseltään – kirjaimellisesti – ikkunasta, kun avasin lasin ja hivuttauduin katsomaan, mistä jatkuva ja alati voimistuva hälytysajoneuvokonsertti johtuu. Näin kuin valkokankaalta koko onnettomuuspaikan. Se tuntui lohduttomalta ja näky kummitteli mielessäni pitkään, vaikka suljin nopeasti ikkunan. Sitä ennen ehdin nähdä ikkunan alla seisovan miehen, joka kuvasi onnettomuutta pitkään kädet ojossa. Se ei ollut lohdutonta, vaan etovaa haaskalintuilua. Mitä hän tekee materiaalilla? Haluaisiko hän itse tulla kuvatuksi kerällä maassa kuormurin juuressa?

Särkänniemi 50 vuotta

Naapurissamme sijaitseva huvipuisto Särkänniemi juhlii 50-vuotistaivaltaan, ja siksi pikkuruiselle parvekkeellemme on kantautunut tuon tuosta laitteiden ryminän lisäksi mekkalaa juhlavuoden artistien musiikkiesityksistä. Särkänniemi on joutunut uudistumaan vuosien aikana, kuten yrityksillä muutenkin on tapana. Viimeisimpänä lähti delfinaario vuonna 2016 ja tilalle tuli Superpark. Sitä ennen Lasten eläintarha oli muuttunut Koiramäeksi vuonna 2012.

Uudistuksista  huolimatta en ole aivan varma siitä, onko huvipuistoille enää sijaa tulevina vuosikymmeninä. Se on selvää, että lapset leikkivät vuosisadasta riippumatta, mutta on vaikea kuvitella, että kirskuvat kärryt, raketit ja pyörteet vetäisivät puoleensa ainakaan nykyhinnoittelulla kävijöitä niin kuin parhaimpina aikoina. Tai sitten olen vain tylsä kyttääjä, joka ei ymmärrä pitää hauskaa, vaan kurtistaa kulmiaan luvatta pihaan pysäköidyille huvipuistokävijöiden autoille.

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman kaunein ja syntisin viitta

Voi sitä päivää, kun minulta nähtäisi legendaarinen asupostaus blogissa! Se päivä ei koittane koskaan, mutta haluan silti keskustella konseptista ja uskomattoman kauniista kukkaviitasta, jonka ostin. Piti perustaa yritys, mutta kävinkin Kekäleen alennusmyynneissä.DSC_0409DSC_0422DSC_0402DSC_0425Jos on vähänkään kärryillä blogimaailmasta, tietää, mistä kaikki alkoi: suttuisista asukuvista parvekkeen nurkassa. Itse olen blogosfäärin myöhäisheränneitä ja kaiken lisäksi täysin mitäänsanomaton pukeutuja, joten moisia poseerauksia tai kolttukuvia ei minulta ole nähty. Eikä nähdä.

Vaikka sisällöntuotanto blogeissa on ammattimaistunut jopa harrastelijatasolla, eivät asukuvat ole kadonneet mihinkään, sillä havaintojeni mukaan niitä käytetään edelleen jopa mielipidejuttujen kuvituksina. Siihen en pysty. Että laittaisin kuvan itsestäni keikistelemässä kesäleningissä lähikaupan takana tekstiin, joka kertoo sairaasta suhtautumisesta aborttilakiin. Neutraali kasvokuva on eri asia, sillä sehän muistuttaa vähän perinteistä kolumnityyliä.

Joku asukuvista kuitenkin saa irti, koska niitä julkaistaan niin paljon. Ymmärrän, että se on oiva markkinointiväylä, mutta selvästi myös vastaanottava yleisö pitää näkemästään. Itseänihän ei muiden vaatekaappi kiinnosta, mutta toisaalta enhän ymmärrä muotilehtiäkään ja silti ne ovat erottamaton osa muotibisnestä. En sentään ole puusilmä, vaan nautin visuaalisuudesta, vaikkei se heijastu pukeutumiseeni. Minulle riittää, että vaate tuntuu hyvältä, kestää, miellyttää silmääni ja on kaikkien arvojeni vastaisesti kohtuuhintainen, mikä siis yleensä viittaa tuotantoketjun epämääräisyyteen. Kuvien kukkaviittaan en voi ottaa kantaa, sillä en ole perehtynyt merkin taustoihin, mutta sen tiedän, että pitkästä aikaa jokin vaate vei sydämeni. Tunnen olevani oma itseni kukkatakin uumenissa, ja se riittää tässä vaiheessa.

Suhtaudun nykyään asu- ja tavaramainostamiseen melko nuivasti moraalisista ja yhteiskunnallisista syistä. Kun samasta syystä kirjoitin säästä ja ilmastosta, sai se ristiriitaisen vastaanoton. Pitäisi lopettaa öyhöttäminen, kun auringon alla makaava ei kuitenkaan voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Eipä sinänsä, mutta puheenvuorot vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin ja pitkässä juoksussa suuriin päätöksiin. Sama pätee vaatekaappiin. Onko järkeväää hehkuttaa vaatteita, jos se kannustaa kuluttamiseen, vaikka esimerkiksi pienille puodeille sosiaalinen markkinointi voi olla elinehto?

Voihan olla, että jälleen kerran ajattelen liikaa. Pitäisi heittää kukkanuttu hyvillä mielin harteille ja paahtaa eteenpäin. Kun eivät ne massatuotantotehtaat työolojaan muuta kuitenkaan.

Mitä mieltä olet muodin mainostamisesta ja kuluttamiseen kannustamisesta blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Perinteinen makaronilaatikko ilman munaa ja maitoa

Vannoin jo keskittäväni ruokajutut kokonaan Instagramiin, mutta minun on pakko päästä jakamaan kehittelemäni perinteisen makaronilaatikon veganisoitu versio. Sopii niin evääksi töihin kuin lapsiperheiden päivällispöytään: ei maistu kummoiselta, mutta uppoaa kaikille.
vegancasseroleVälillä tuntuu siltä, että vaalea pasta on jonkinlainen synti. Sitä kuitenkin ohjeistan käyttämään tässä ohjeessa, sillä soijarouheessa on muutenkin vähän puinen maku. Vaaleat makaronit tuovat vuokaan pehmeyttä ja perinteisen kotiruoan tunnun. Sellaisen alakoulufiiliksen.

Reseptissä mainitut psyllium ja ravintohiiva eivät ole rakettitiedettä, vaikka kokemattomalle vegekokkaajalle ne saattavat siltä kuulostaa. Nykyään kumpaakin saa jo keskikokoisesta lähikaupasta. Ravintohiiva on suolaista makua tuova, erinomainen B12-vitamiinin lähde, kun taas gluteenittomasta leivonnasta tutun psylliumin tehtävä on sitoa munaton ja maidoton neste. Psylliumin ansiosta pinnasta tulee jopa juustoinen, vaikka juustoa makaronilaatikko ei ole nähnytkään.

Kaikista edullisin ja vaivattomin proteiinin lähde on soijarouhe, mutta veikkaan, että Härkis ja nyhtökaura sopisivat aivan yhtä hyvin reseptiin. Ne tosin vaativat koostumus- ja makusyistä allensa esipaiston, toisin kuin soijarouhe.

Perinteinen makaronilaatikko munattomana ja maidottomana

4–6 annosta

300 g vaaleaa makaronia | 3 dl tummaa soijarouhetta | 3 dl kuumaa vettä | 1 rkl jauhelihamaustetta (esim. Santa Maria)

Munaton ja maidoton munamaito

1 l kaurajuomaa | 4 rkl ravintohiivahiutaleita (myös nimellä oluthiivahiutaleet) | 4 rkl psylliumkuitujauhetta (esim. Risenta) | 2 tl suolaa | 2 tl valkosipulijauhetta | 2 tl sipulijauhetta | 1–2 rkl tomaattipyreetä | 2 tl omenaviinietikkaa |1 rkl öljyä

1. Keitä makaronit kypsiksi. Mittaa samalla soijarouhe erilliseen kulhoon, sekoita joukkoon mausteet ja kaada päälle kuumaa vettä. Se voi olla joko pastan keitinvettä tai hanasta otettua mahdollisimman kuumaa vettä. Anna turvota pehmeäksi. Jauhelihamausteista suosin Santa Marian pussukkaa.

2. Mittaa toiseen kulhoon kaurajuoma ja sekoita joukkoon ravintohiiva, psyllium, suola, valkosipulijauhe, sipulijauhe, tomaattipyre, omenaviinietikka ja öljy. Anna turvota noin 15 minuuttia.

Etikan pitäisi kuohkeuttaa kasvijuomaseosta, eikä se maistu laatikossa lainkaan. Siitä minulla ei ole vedenpitäviä todisteita, onko etikasta oikeasti hyötyä. Öljyä sekoitan joukkoon siksi, etten voitele vuokaa lainkaan, vaan öljy munattomassa maidossa varmistaa, että valmis laatikko irtoaa vuoasta.

3. Yhdistä makaronit, soijarouhe ja munaton maito paistonkestävässä uunivuoassa, ja paista uunin tehosta riippuen keskitasolla 175–200 asteessa, kunnes neste on imeytynyt kunnolla ja pinta on kullanruskea.

Kiinnostavatko ruokajutut enää yhtään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paska arki

Pidän arjesta kirjoittamisesta, mutta en koe olevani ihanan elon lähettiläs enkä haluakaan olla. Siksi kerron nyt arkipäivästä, joka oli ihan pyllystä. Huvittavaa tehdä se tänään, sillä kuluva maanantai on ollut mitä mainioin arkipäivä.
DSC_0371Tiistai 25.6.2019

Jalkani on kipeä heti herätessä, ja särky säteilee pakaraan. En saa silmiäni auki. Kääntyilen ja anon armoa kellolta. Kopautan vieressä nukkujaa vahingossa kyynärpäällä ohimoon. Harmittaa. Alan miettiä, onkohan minulla veritulppa. Kuinka todennäköistä se on 27-vuotiaana?

Työpäivän aikana kiukuttaa. Mietin, onko kukaan ihminen koskaan elämässään ollut näin väsynyt kuin minä tänään. En jaksa kinata tai väitellä kenenkään kanssa, vaan ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan on pehmeät lakanat, joihin taatusti sukellan, kunhan pääsen kotiin.

Kaupassa on kuuma, ja ihmiset tunkevat ohitse. Ostan hiusvärin, joka on tarkoitettu latvoille. En lue ohjeita, vaan illalla laitan vaalennusväriä tyveen. Katastrofihan siitä tulee. Näyttää niin karmealta, että mietin, varaisinko kampaajan heti huomiselle. Päädyn siihen, että isken päähäni ruskean värinaamion. Lopputuloksena ovat ruosteenpunaiseen kumartavat vaaleat ja vähän kärsineet hiukset.

Nukun liian pitkät päiväunet ja herättyäni olen aivan pihalla. Päätä särkee niin kuin aina päiväunien jälkeen. Tarkastan jalkani tilan. Ei mustelmia, ei todennäköistä veritulppaa.

Päivän minigolfsuunnitelmat menevät pieleen alkavan sateen vuoksi. Ehkä emme pääse minigolfaamaan koko kesänä. Emme ainakaan kuluvalla viikolla. Särkänniemessä voisi käydä kävelemässä ja tunnelmoimassa lapsuutta, mutta sinne on tietysti lauantaina poikkeuksellisesti pääsymaksu. Pieleen meni sekin.

Illalla syön palan jämäpizzaa, josta tulee liian täysi olo. En pysty nukkumaan tyhjällä vatsalla, mutta en myöskään täydellä pakilla. Tuntuu siltä, että olisin nielaissut koripallon ja tunnen, kuinka kikhernepizzapohja alkaa turvota mahassani kunnolla. On TRL-olo eli tyhmä, ruma ja läski olo.

Nukahdan aivan liian myöhään, ja tiedän jo valmiiksi, kuinka väsynyt ja äkäinen olen seuraavana päivänä, mikä väistämättä johtaa uusiin päiväuniin ja uuteen vähäuniseen yöhön ja vielä kiukkuisempaan akkaan. Uskon tilanteen rauhoittuvan torstaina, kun saan nukkua niin pitkään kuin haluan.

Sen pituinen se. Torstaina tosiaan helpotti.

Minkälaista koet oman arkesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pakollinen paha voikin olla hyvä

Haluaisin kovasti puoltaa pakollisia oppiaineita, mutta en ensinnäkään sulata pakko-liitettä yhdeltä istumalta, ja toiseksi on aiheellista miettiä, miten jokin muuttuu pakoksi ja mitä se edes tarkoittaa.
DSC_0138Kodin ulkopuolella elämääni sanelivat lukemattomat pakot ollessani lapsi. Minulle liikuntatunnit olivat pakollisia pahoja ja ruokailut myös. Pitkälti siksi, että niistä oli viety hauskuus, niitä leimasivat iva, suorituspaineet ja vasten tahtoa tekeminen. Pakottamisesta puhuminen kalskahtaa kuitenkin omaan korvaani vähän vaaralliselta, kun ajattelee, kuinka järkyttäviin asioihin ihmisiä kautta historian on voitu pakottaa. Siinä lyhyt ruokatunti ja kurjat ruoat ovat aika pientä.

Pakko-liite nousi vastikään uutisiin, kun hallitus julkisti ohjelmansa, joka puoltaa ruotsin – anteeksi pakkoruotsin – palauttamista pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi ylioppilaskokeisiin (Iltalehti.fi 6.6.2019). Miksi yksi pohjoismainen kieli on pakkokieli? Miten jokin oppiaine muuttuu pakoksi? Helppo perusteluhan on se, että ruotsi voi olla monelle täysin hyödytön kieli ja että monet muut oppiaineet ovat paljon tarpeellisempia. Silti mitään ainetta vastaan ei sodita samalla tavalla kuin ruotsia, vaikka epäilen, että loppujen lopuksi vain muutaman oppiaineen antimia ihminen tarvitsee oikeasti. Sillä tavalla, että ilman ei pärjäisi.

Isoisä hiihti, meidänkin täytyy

Kaikki pakot vertautuvat aina vanhaan edellisten ikäpolvien julistaessa mitä heidän oli pakko tehdä. Oli pakko hiihtää kouluun, oli pakko syödä pettuleipää, oli pakko rämpiä ilman kenkiä hangessa ja oli ylipäätään pakko yrittää selvitä. Niin varmasti oli, mutta se ei tee elettävän aikakauden pakoista mitenkään järkeviä tai perusteltuja. Siksi en myöskään voi perustella ruotsin pakollisuuden järkevyyttä vain sillä, että se tuntui minusta hyvältä ja että siitä oli juuri minulle hyötyä. Ei minuakaan lämmittänyt omien pakkopullieni kanssa kamppaillessa se, että veteraanit joutuivat syömään räkäistä puuroa tai hiihtämään kouluun ja lopulta rajan toiselle puolelle. Eikä se, että isäni pakotettiin soittamaan viulua, minkä vuoksi hän istui piilossa puussa puolet päivästä. Olisi ollut hullua pakottaa ikäisiäni samaan.

Kesti kauan, että ymmärsin, etten vihaa koulun liikuntatunteja tai liikuntaa ylipäätään enkä ole nirso. Itse asiassa ruokavalioni raamien sisällä olen nykyään jopa kokeileva ja kaikkiruokainen. En kuitenkaan usko, että elämäni olisi merkittävästi parempaa, jos koulun tiukin opettaja ei olisi vahtinut jouluruokailuateriani alas menemistä tai jos liikuntatunneilla olisi vallinnut hyvä henki. Niistä tuli kurjia ja osin epäinhimillisiä muistoja, mutten usko, että mitään peruuttamatonta ehti sattua.

Inhokkien vakiomäärä

Miksi pakko siis olisi aina pahasta? Oletan sen liittyvän vapauden menettämiseen. En tunne nykyistä koulumaailmaa, mutta ainakin toivon, että pakottaminen olisi historiaa, mikä toki sotii sitä vastaan, että olen pakollisten oppiaineiden puolella. Luotan kai liikaa tutkimustuloksiin ja siihen, minkä ajatellaan olevan hyväksi, vaikka samaan ajatukseen ei mielestäni kuulu pakkomaistaminen tai ajojahti ruokalassa tai hiihtoladulla.

On totta, että jos pakko poistetaan, kaikkeen tekemiseen voi tulla paljon iloa. Toisaalta taas uskon, että etenkin koulumaailmassa pakollisten inhokkien määrä on aina vakio. Vaikka kouluruokalassa saisi hampurilaisia, liikuntatunnit olisivat pelkkää temppurataa eikä mikään oppiaine olisi pakollinen, alkaisi jokin asia tuntua pakolta. Inhottavalta. Ehkä inhokkipakoksi muodostuisikin valitseminen ja valinnanvapaus.

Pakkokeskustelussa onkin hyvä muistaa, että ongelma ei usein ole itse asia tai oppiaine, vaan käsitys pakosta. En tietenkään voi ohjeistaa luottamaan sokeasti siihen, että jokin asia on hyödyksi, jos se on pakollista, nimittäin kyseenalaistaminen on myös monesti aiheellista ja toivottavaa. Silti uskon, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella tietyn pisteen jälkeen. Joskus joku muu tietää paremmin, mikä on hyväksi ihmiselle.

Mitä mieltä olet pakollisista oppiaineista tai -kielistä? Mitkä asiat elämässä ovat sinulle pakollisia pahoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa