Näillä eväillä miljonääriksi

Parhaat ideat ovat totta vieköön kaikista yksinkertaisimpia. Mitä jos kisailisikin kirjan avulla ja hylkäisi turhat pelilaudat ja nappulat? Jos mielii miljonääriksi, ei tarvitse enää edes vaivautua kisastudioon tai tuijottaa televisiota. Myyntiin tullut Haluatko miljonääriksi -kirja (WSOY 2017) hoitaa nimittäin visailunälän kotona.
DSC_0009 (3)DSC_0010 (3)DSC_0012 (2)Enpä olisi uskonut, kuinka toimivan ja viihdyttävän pelin kirjalla voi saada aikaan! Haluatko miljonääriksi -visailukirja noudattaa ihailtavalla tavalla tv-formaattia, minkä vuoksi se onkin ehdottoman onnistunut viihdyke. Kaiken lisäksi kirjamuoto mahdollistaa kätevän kuljettamisen mihin tahansa eikä pelinappuloiden kanssa tarvitse säätää.

Kirjan etu on myös se, että visailu onnistuu sekä kaksin että isolla porukalla, vaikka toki kaksin kysellessä yleisönä ovat vain huonekasvit ja pölypallot, ja tunnelmakin saattaa olla aavistuksen tenttimäinen. Kunnon porukalla pelatessa yleisö tietysti lisää aitouden tunnetta ja mahdollistaa kysy yleisöltä -avun käyttämisen. Kirjassa on myös 50:50-vaihtoehdot valmiina, joten kaikki oljenkorret saa oikeasti käyttöön.

Visakirjan ainoa puute on se, että ei sillä oikeasti miljonääriksi tule. Eikös joku onneksi todennut, ettei raha tuo onnea. Siihen tokaisuun lienee tyytyminen.

Muista ainakin nämä miljonäärivisassa!

  • Vanuatun nimi oli vuoteen 1980 asti Uudet-Hebridit.
  • Carl Brewer voitti ensimmäisenä sekä SM-kultaa että Stanley Cupin.
  • Kiinan väkirikkain maakunta on Guangdong.
  • Sansibarin sota kesti 38 minuuttia.
  • Abbé Pierre perusti Emmaus-liikkeen.
  • Hillevi Hiiri päätyi laulun mukaan lopulta naimisiin Hepokatti Heikin kanssa.
  • Allan Liuhala keksi metaforan Pihtiputaan mummo.
  • Carl Oscar Malm kehitti suomalaisen viittomakielen.
  • Hunter S. Thompsonin tuhkat ammuttiin taivaalle hänen hautajaisissaan.
  • Olavi Laiho oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen.
  • Wrangelin saari kuuluu Venäjälle.
  • Rudyard Kipling on nuorin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut.

Arvaatko, minkä arvoisten kysymysten vastauksia väittämät ovat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 ongelmaa, jotka ovat pyöräilijän arkea

Kuvittele kaupunki, jossa pyöräbaanan asfaltti olisi niin puhdas, että se melkein hohtaisi auringossa. Jos siis asfvaltti materiaalina voisi hohtaa. Baanan vieressä kulkisivat ihmiset omalla puolellaan. Ja autot, ne odottaisivat kiltisti kääntyessään. Missä sellainen paikka on?
DSC_0007.JPGEi missään. Senpä vuoksi pyöräilijä onkin nykyajan uhkarohkea seikkailija, joka saa aamulla unihiekat silmillään ja työpäivän jälkeen keskipäivän väsymys harteillaan väistellä luoteja. Niitä kutsuttakoon tientukkijoiksi ja käytöstavattomiksi raahustajiksi.

Jos pyöräilijä rimpauttaa soittokelloa, kävelijät hermostuvat. Jos sitä ei kilkuta, kävelijät suuttuvat.
Koitapa rimpauttaa pyörän kelloa kainosti kävelijän takana merkiksi siitä, että olisi suotavaa päästä jatkamaan vihdoin matkaa ja siitä, että keskellä tietä ei tarvitse kävellä. Lopputulos on yleensä tuhahteleva kanssaeläjä, joka marttyyrin elkein siirtyy sivuun. Tai pomppii hermostuneena tien laidalta toiselle. Jos kelloa jättää soittamatta ja yrittää vienosti livahtaa ohi, tuloksena on yleensä sadattelua ja motkotusta siitä, että sitä kelloa voisi soittaa. Niinpä. Hankin vielä joskus sellaisen vanhan ajan torven. Tööt tööt.

Tietyöhulina verottaa ensimmäisenä pyöräilijöiden huristelutilaa.
Voisi kai jo puhua lottoarvonnan todennäköisyyksistä reittivalintojen onnistumisten suhteen, sillä aamulla töihin lähtiessä ei välttämättä enää toimikaan väylä, jota vielä eilen pääsi polkemaan. Jos latu sattuu olemaan auki, ei siitä ainakaan saa kulkea pyörällä. Eikä voi, sillä yleensä tietyömaiden kyljessä kulkevat väliaikaispolut ovat niin kapeita, että jonkun varpaille ajaisi väkisin. Voisi myös kysyä, mihin elämässä sitten on niin kiire, ettei voi puolta matkasta taluttaa. Töihin, useimmilla.

Ketään ei kiinnosta pyöräkaistan esteettömyys.
Kun vihdoin on päätynyt oikein mehevälle pyöräkaistalle, saa onnitella itseään putkeen menneestä matkasta, jos voi pyöräillä koko väylän alusta loppuun pysähtymättä, hermostumatta ja koukkaamatta autotielle tai kävelijöiden puolelle. Harvoinpa näin on. Aamuisin pyörätiellä nököttävät kuormaa tuovat rekat ja iltapäivällä pää jäässä kulkevat kävelijät. Siihen on syynsä, että tiehen on piirretty pyörän kuva. Se ei ole mutkatonta katutaidetta vaan merkki, joka tarkoittaa sitä, että kävelijä raahustakoon jossakin muualla.

Autoilijoita ei kiinnosta pyöräilijöiden turvallisuus.
On myös käsittämätöntä, että niin moni minkä tahansa liikennevälineen ohjaksissa istuva tuntuu luottavan muihin liikkujiin niin paljon, että kuvittelee lakiin ja omaan minäkeskeiseen maailmankuvaan perustuvan etuajo-oikeutensa suojelevan kaikilta vaaratilanteilta. Parhaiten tämä tulee ilmi siinä, etteivät autoilijat kääntyessään suojatielle kiinnitä mitään huomiota pyöräilijään. Pyöräilijän tehtävä toki onkin usein väistää ja pysyä poissa suojatieltä, mutta ei kai kukaan halua kontolleen onnettomuutta vain siksi, että voi huristella menemään kenestäkään välittämättä.

Pyöräilijä on liikenteessä hylkiö.
Olo on loppujen lopuksi pyöräillessä aika hylätty. Aivan kuin kaikki olisivat jotenkin vihaisia tai pitäisi pyydellä anteeksi. Samanaikaisesti huvittavaa ja raivostuttavaa on myös se, että jotkut ihan oikeasti kokevat tehtäväkseen huomautella pyöräilijöiden virheistä kuten siitä kellon soitosta tai soittamatta jättämisestä ja siitä, jos vahingossa tai pakosta livahtaa kävelijöiden puolelle. Tampere ei todella ole pyöräilijöiden kaupunki, mutta pyöräilijäinho alkaa olla jo aivan käsittämätöntä.

Takana on nyt viikko aktiivista työmatkapyöräilyä. Päällimmäisenä mielessä on vain yksi kysymys: Emmekö me kaikki vain voisi yrittää mahtua tähän kaupunkiin?

Onko kurjalle pyöräilytilanteelle Tampereella tehtävissä mitään? Jos et itse pyöräile, kerrohan, mikä pyöräilijöissä ärsyttää ja miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on hyvä dekkari tehty?

Jännityksestä ja yllätyksistä, ihmissuhdedraamasta ja suurista sotkuista. Tutuista paikoista ja tarkasta maisemakuvauksesta. Oivalluksista ja mielikuvituksesta. Ajan ilmiöihin pureutumisesta ja arkielämästä.
DSC_0035 (2).JPGJostakin kumman syystä aika moni kaipaa elämäänsä rikoksia ja draamaa – turvallisessa mielikuvitusmuodossa. Niin minäkin. Luen dekkareita nukahtaakseni, mikä ei käy aivan yhteen jännitysnäkökulman kanssa. Viimeisimpänä sukelsin kotikaupunkini kaidalta polulta poikenneiden pariin tarttuessani Rikospaikka Tampere -novellikokoelmaan (Crime Time 2016). Kokoelma sisältää 16 kirjoittajan Tampere-aiheiset novellit, vaikka loppujen lopuksi usean novellin Tampere-kytkös on melko löyhä. Ja sekös pro tamperelaista kyrsii.

Jos minulta kysytään, Tampere on tietysti ihanteellinen dekkarimiljöö, mutta täytyy olla rehellinen ja todeta, ettei se totisesti Suomen mittakaavassa ole sitä. Kuten ei mikään muukaan kaupunki pääkaupunkia lukuun ottamatta. Syy lienee yksinomaan se, että ulkopaikkakuntalaisten on vaikea samastua kaupunkiknoppitiedolla ratsastaviin kertomuksiin. Ei sillä, että kaikki tuntisivat Helsinkiäkään, mutta pääkaupungista tietoa kertyy huomaamatta mediasta ja aika monella myös arkielämästä.

Samastumispinnan kiillottaminen johtaakin novellikokoelman ärsyttävimpään piirteeseen: stereotyypittelyyn. On Tapolaa, morottelua, metallityöläisiä, tehtaita, lainauksia Eppu Normaalin kuluneista hiteistä, nakkikioskinostalgiaa ja sotahulinaa. Kokoelman novellit ovat myös yllättävän väkivaltaisia, vaikka Tampere ei väkilukuun suhteutettuna ole edes Suomen väkivaltaisimmasta päästä. Osaavat muissa Pirkanmaan pikkukunnissa nujakoida paljon hurjemmin, Lapista puhumattakaan.

Kaupunkidekkarin voi kirjoittaa ilman, että sortuu käyttämään niitä symboleita ja tunnuspiirteitä, jotka kaikki tuntevat. Rikospaikka Tampere -kokoelmaan novellin kirjoittanut Outi Pakkanen kuvaa taidokkaasti omassa tuotannossaan Helsinkiä. Hän ei Anna Laine -dekkareissaan oleta lukijan tuntevan Helsinkiä täydellisesti, muttei myöskään vaivu matkaopastasolle, vaan luottaa siihen, että hyvin punottu juoni, tarkka maisemakuvaus ja tunnelmien taltiointi riittävät.

Kiinnostukseni heräsi aivan uudella tavalla lukiessani Tuomas Liuksen Talo Pispalanharjulla -novellia. Parhaimmillaan kaupunkinovellin miljöössä onkin kaksi tasoa: ensimmäinen niille, joille kaupunki on tapahtumapaikka muiden joukossa ja toinen niille, jotka tuntevat kaupungin läpikotaisin. Dekkari saa yllättäen uutta virtaa, kun huomaa, että tapahtumapaikkana onkin talo, joka on oma synnyinkoti. Vielä hulvattomampaa se on, kun huomaa, että jotkut kuvaukset naapureista vastaavat omaa kokemusta. Liekö kirjoittaja tehnyt itse havaintoja paikan päällä vai onko sattunut hullunkurisesti osumaan oikeaan.

Rikospaikka Tampere -novellikokoelman perusongelma on kuitenkin se, että tarinat ovat velttoja ja tunkkaisia. Harmillista on myös se, että kantavana teemana on väkivalta, sillä syyt siihen ovat yleensä varsin pintapuoliset. Vastaavaa sisältöä voi nautiskella esimerkiksi Poliisi-tv:stä tai Poliisit-tosi-tv-sarjasta, joten ei siihen kannata useaa kirjoitettua tarinaa uhrata, sillä Tampereelle voisi sijoittaa niin paljon koskettavampiakin juonenkäänteitä uskottavaa miljöökuvausta hyödyntäen. Puhuttelemattomista teemoista huolimatta novellikokoelma heräisi eloon, jos tarinat olisivat paremmin aikaan sidottuja, eivätkä ne tavoittelisi taiteellisen ajatonta tilaa. Kaupunki muuttuu alati, eikä silloin ole uskottavaa ankkuroida Tampere-tarinaa paikkaan, joka ei millään tavalla osoita tapahtuma-aikaa.

Hyvä dekkari sitoo lukijan taidokkaasti paikkaan, käyttää kertojinaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, antaa sopivasti vihjeitä matkan varrella ja yllättää loppuratkaisullaan. Rikospaikka Tampere ei yllä tunnusmerkkien saavuttamiseen, mikä johtunee myös siitä, että novelli on yllättävän vaikea esitysmuoto etenkin silloin, kun pitäisi sukeltaa syvälle ihmismieleen ja motiiveihin. Taidokkaasti tehdyssä dekkarissa tarinalla on tarpeeksi tilaa. Silloin nimittäin jännitykselläkin on tilaa kasvaa.

Minkälaisista dekkareista pidät? Kallistutko ennemmin ihmissuhdedraaman vai talous- ja alamaailmasotkujen puolelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valejuustojen tiellä: vegaaninen mac and cheese

Pehmeän, kermaisen ja suolaisen kaipuun iskiessä voi surauttaa pähkinät mausteineen tasaiseksi massaksi ja heittäytyä jenkkityyliin mac ’n’ cheesen överiin makumaailmaan. Tai sitten tehdä ihan vain kiltisti kotikutoisen lasagnen.
DSC_0013DSC_0014 (3)

Vegaaninen juustokastike

noin neljä annosta tai yhteen lasagneen

yksi punainen paprika paahdettuna ja kuorittuna | 3 rkl ravintohiivahiutaleita | 2,5 dl kasvislientä tai itse maustettua vettä | suurustamiseen 2 rkl jauhoja ja 2 rkl vettä
1 rkl dijon-sinappia | 0,5 tl paprikajauhetta | 0,5 tl kurkumaa |
0,5 tl suolaa |1 rkl tomaattipyreetä | 100 g cashewpähkinöitä liotettuina yön yli tai pikaisesti keitettyinä | 1 tl chilijauhetta | 1 tl valkosipulijauhetta | kaksi valkosipulinkynttä | yksi iso sipuli pilkottuna

Huh, mikä ainesosaluettelo! Ei kuitenkaan hätää. Järkevillä esivalmisteluilla kastike valmistuu yllättävän nopeasti.

Alkuperäinen resepti on poimittu Tasty-Youtube-ruokasivuston ohjeesta, johon on ympätty lapsille sopivia vegaaniaterioita. Ymmärrän aivan täysin, miksi vegaaninen mac ’n’ cheese on otettu pätkään mukaan, sillä vauvanruoaltahan lopputulos sitten maistuu ja tuntuu, vaikka reseptiä muuntaisikin alkuperäistä tujummaksi.

Juustokastikkeen maku tosin on yllättävän aito, vaikka eihän tällaisen juustoa iät ja ajat karttaneen ruokahipin mielipide varmasti paljon paina. Joka tapauksessa makumielleyhtymät olivat sen verran voimakkaita, että kastikkeen lusikoiminen makaronimössön kanssa teki tiukkaa.

Sitten tuli salamanisku – ja keksin, mihin kastiketta voi käyttää. Niinkin mielenkiintoiseen arkiruokaan kuin lasagneen nimittäin! Vegaanilasagnet kärsivät yleensä kuivuudesta tai siitä, etteivät ne oikein maistu kuin tomaatilta, jos mielii välttää kaiken maailman kasvirasvavalmisteita.

Valmiina surauttamaan samettinen valejuustokastike?

1. Laita edellisenä iltana cashewpähkinät kylmään veteen pehmenemään. Vaihe on sikäli tarpeeton, että cashewpähkinät voi aivan hyvin myös keittää, jolloin niistä tulee yhtä pehmeitä ja helposti käsiteltäviä. Keittäminen vie puolisen tuntia, eikä pähkinöitä tarvitse edes valvoa.
2. Kuullota pilkottu sipuli ja murskatut valkosipulinkynnet.
3. Paahda yksi punainen paprika lohkoina uunin keskitasolla 225 asteessa. Paahto on valmis, kun kuori on hieman tummunut ja kupruinen. Revi tummunut kuori irti.
4. Laita cashewpähkinät, sipulit ja paprika kulhoon, ja mittaa mukaan mausteet: ravintohiivahiutaleet, tomaattipyree, kurkuma, suola, paprika, sinappi, valkosipulijauhe ja chilijauhe. Lisää mukaan kasvisliemi.
5. Surauta seos tasaiseksi joko monitoimikoneessa tai sauvasekottimella työstäen. Sauvasekottimella soseuttaminen kestää aavistuksen pidempään, mutta samettisen lopputuloksen saamiseksi kannattaa huristella kaikessa rauhassa, kunnes koostumus on kasvissosekeittomaisen pehmeä.
6. Sekoita vehnäjauhot ja vesitilkka keskenään.
7. Kaada kasvissose kattilaan ja kiehauta pikaisesti. Kaada vehnäjauhoseos nauhana soseen joukkoon, ja sekoita, kunnes kastike paksuuntuu.
8. Jos haluaa tehdä vegaanista mac ’n’ cheesiä, voi kastikkeen joukkoon kaataa suoraan keitetyt makaronit. Muutoin jatkokäsittelyosoite jäähdytyksen jälkeen on ilmatiivis rasia.

Mihin muuhun vegaanista juustokastiketta voisi käyttää? Suositko ennemmin täysin kasviksista tehtyjä tuorekastikkeita vai luotatko kasvirasvasta tehtyihin maitotuotteiden korvikkeisiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa