Näistä arjen luksushetkistä en luovu

Toisen turhuus, toisen luksushetki. Jos ihmiset käyttäisivät rahapussinsa sisällön samoihin asioihin, palvelut olisivat aika yksipuolisia. Minäkin ladon seteleitä kuukaudessa vaikka mihin sellaiseen, mitä kovin moni muu ei välttämättä pidä missään määrin järkevänä.
DSC_00477.JPGRakastan ruokaa, ravintoloita ja uusia makuja. Vaikka kasvissyöjällä kauppalasku on monesti epäreilun kallis, ravintolaruoat ovat yllättävän edullisia, jos ei harrasta fine diningia tai edes sen lähisukulaisia. Ajattelen nautinnollisen ruoan ja siihen liittyvät uudet kokemukset myös sielun ravintona. Ruoka on harrastus, joka tuottaa valtavasti iloa. Syön viikoittain ulkona, tosin yleensä otan annokset mukaan kotiin.

Miellän itseni tyypiksi, joka suorastaan harrastaa hieronnassa käymistä. Huvittavaa kyllä, en ole känyt aikoihin hierottavana. Kaiken lisäksi valitsen aina urheiluhierojakoulun, vaikken välttämättä olisi kovin railakkaan käsittelyn tarpeessa. Omasta mielestäni. Yleensä lopputulos on se, että hieroja toteaa hartioideni olevan aivan jumissa. Siksi onkin hyvä, etten oikeastaan ikinä päädy pelkkiin rentoutushierontoihin, vaikka juuri nyt haaveilen kuumakivihieronnasta.

Mainostan usein jalkahoidossa käymistä muille. Enkä suotta. Olen aina saanut erinomaista palvelua jalkahoidossa, ja laitankin niihin mielelläni rahaa. En voi sietää sitä, että rutikuiva kantapääni repii sukkahousut rikki tai kerää sukkanöyhtää halkeamiin. Viime aikoina olen turvautunut kotihoitoon, kuten MayBeautyn erinomaiseen jalkanaamioon ja Schollin paristokäyttöiseen jalkaraspiin.

Hamstraan kotini peilikaappiin aina hirvittävän määrän kasvonaamioita, vaikka tiedän, että useimmat niistä eivät ole kovin ekologisia, vaan pikemminkin hyvin kaukana luonnonkosmetiikasta. Jo pelkkä naamioiden hypistely saa kuitenkin oloni raikkaaksi. Väsyneinä aamuina laitan silmänaluslaput kasvoilleni, vaikka tiedän, että vaikutus perustunee vain omaan uskooni.

Meillä on ehkä Pohjoismaiden pienin sauna kylpyhuoneessamme ja voisin hyvin todennäköisesti elää ilman sitä, sillä hyppään lauteille vain harvoin. Silti tieto saunan olemassaolosta ja kaikki rentoutumiseen liittyvät mielikuvat tuovat minulle iloa. Todennäköisesti alkaisin kaivata saunaa, jos joskus muuttaisin asuntoon, jossa sitä ei olisi. Siitäkin huolimatta, että olen elänyt saunallisessa asunnossa vasta reilut kolme vuotta elämästäni.

Kaiken edellä sanotun jälkeen onkin huvittavaa todeta, etten kovin mielelläni upota rahaa kampaajalla käyntiin tai minkäänlaisiin kauneuslisäkkeisiin. Arvostan kampaajien työtä, mutta ajattelen kai, ettei tätä harakanpesää muistuttavaa leijonanharjaa saa ojennukseen kukaan, vaikka tiedän, että ammattilainen on aina eri asia kuin askartelusakset ja markettivärit ihan muuta kuin kampaamosävyt.

Ja mitä ruokaan tulee, en harrasta ravintoloissa lounastamista lainkaan. Ruoka vaatii rauhaa, yleensä oman keittiönpöydän ja loputtomasti minuutteja maisteluun.

Mistä elämään iloa tuovasta tai arkea helpottavasta turhuudesta sinä et luovu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sydän lyö detox-kuurillakin – ihme kyllä

Maailman älyttömin päähänpisto on kieltää itseltään kaikki. Sen lisäksi, että detox on kehonpuhdistuskuuri, on se valtava henkinen testi. Petra Korven luomaa viiden päivän Heart Beats Detoxia noudattaessa ei näe nälkää, mutta hermot ovat niin kireällä, että en ihmettele, vaikka muutama otsasuoni olisi katkennut arkiviikon aikana.
DSC_0109DSC_0115DSC_0108DSC_0113Miksi juuri nyt?

Vietin kesälomaani jo toukokuussa. En muista silloin syöneeni mitenkään huonosti tai herkutelleeni kummemmin. Loman jälkeen kuitenkin huomasin, että töihin palatessa take away -ateriat ja pastaruoat eväinä tulivat vähän liiankin tutuiksi. Aamupalalla kului kauraleipää liikaa ja liian usein. Oli aika ryhdistäytyä. Valitsin ilmaiseksi netistä ladattavan Heart Beats Detoxin, jotta keho puhdistuisi ilman kepulikonsteja ja vaatteet istuisivat paremmin. Toivoin, että detox-ruoista jäisi myös arkeen hyviä vinkkejä, sillä tuntuu, että vegaanina varsinainen kompastuskivi ovat aamupalat. En pidä smoothiesta ja puuron tekeminen on aamu-uniselle melkoinen uroteko puoli seitsemän maissa.

Heart Beats Detoxin tarkat ruoat voi lukea erillisestä tiedostosta, joka onkin linkitettynä jo ingressissä. Pääidea on se, että aamu alkaa sitruunavedellä, aamupalaksi syödään yleensä marjoja, manteleita ja puuroa, lounaaksi smoothie, välipalaksi kasviksia, hummusta ja omenaa ja illalliseksi salaattia. Kuulostaa ihan tavalliselta arjelta, mutta detoxissa määrät ovat pienet ja raaka-aineet tarkoin valitut.

Se kannattaa huomioida detoxille lähtiessä, että rahaa palaa. Minulla oli lähes kaikki kalleimmat tuotteet jo kaapissa, kuten tahini ja chia-siemenet. Silti kauppaan viiden päivän ruokiin yhdelle ihmiselle upposi yli 50 euroa. Se on melkoinen hinta kasvis- ja hedelmäpainotteisesta ruokavaliosta. Kolmenkymmenen euron aloituskassia täydensin viikon aikana vielä kahdella reilun kympin ruokasäkillä.

Oikeaa hetkeä ei ole

Ajattelin, että detox olisi helppo toteuttaa sellaisella arkiviikolla, johon osuu myös vapaata. Kuvittelin, että muutun työpaikalla äkäiseksi ja nälkäiseksi. Huomasin kuitenkin, että detox vaikutti selvästi heti niin, että olinkin todella energinen ja hyväntuulinen. Ongelmat alkoivat vasta arkiviikon vapaapäivänä, jolloin minulla oli aikaa tehdä mitä tahansa. Ja kohdata kaikki mahdolliset houkutukset. Olin niin kiukkuinen, että muistutin ukkospilveä.

Kävi siis ilmi, että olisi ollut paljon helpompaa toteuttaa detoxia niin, että kädet ovat täynnä töitä. Olisi pitänyt toteuttaa kuuri silloin, kun teki kahta kirjaprojektia, pro gradua, freelancerina lehtijuttuja ja kävi päivätöissä. Silloin ei olisi ollut aikaa miettiä ruokaa tai haistella houkutuksia. Olisi itse asiassa ollut helpompaa, kun joku olisi päättänyt kaiken puolestani.

Heart Beats Detox -kuurilla päivien ruoat ovat lähes identtiset. Lounassalaatista on kaksi muunnosta pikkuruisella erolla, aamupalat vuorottelevat puurosta lättyihin ja smoothiet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vihreitä. Yksitoikkoisuudesta muodostuikin minulle yllättävän suuri ongelma. Päivästä toiseen toistuvat ruoat alkoivat etoa jo toisen päivän kohdalla, ja kaipasin kovasti monipuolisia, uusia makuja.

Kamppailu kielloista

Ensimmäinen detox-päivä soljui ohi huomaamatta. Olin täynnä intoa ja energiaa. Viikon toinen päivä olikin vapaa, täynnä aikaa. Muiden kokemusten perusteella nimenomaan toinen ja kolmas päivä ovat kuurin vaikeimmat, ja siksi olikin lähinnä epäonninen sattuma, ettei minulla ollut mitään aikatauluja tai pakotteita toiselle päivälle. Minulla oli liikaa aikaa ajatella.

Huomasin vapaapäivänäni himoitsevani kaikkea mahdollista. McDonald’sin McVegania, Hesburgerin soijatortillaa, Pancho Villan tofuburgeria, Kauppuri5:n vegaaniburgeria ja Oumph!-pakastepizzaa. Mitään näistä en ole syönyt aikoihin enkä niillä normaalisti fantasioi. Alkoi ärsyttää, kuinka ajatukset harhailivat herkuissa koko ajan. Kauppareissulla jopa Tapolan mustamakkaran rasvainen tuoksu tuntui huumaavalta.

Mietin, miksi ihmeessä suoritan kuuria, joka lähinnä ahdistaa. Yritin kääntää huomioini siihen, kuinka keho puhdistuu. Mutta millaista on elämä, josta on viety normaali rytmi ja luonnollinen ravinto? Ilotonta, todella. Ymmärsin myös, mikä minua risoo eniten. Heart Beats Detoxilla ei näe nälkää, joten kiukku kumpusi kaikesta muusta kuin fyysisistä tuntemuksista. Tajusin, etten voi sietää itse itselleni asettamia kieltoja, jos en näe niissä mitään järkeä. Havaitsin myös, että todennäköisesti kiltteyteni vuoksi hyväksyn ulkopuoliset kiellot paremmin. Jos siis olisi aivan pakko ja joku käskisi, toteuttaisin varmasti detox-kuurin. En muotivirtausten vuoksi, vaan esimerkiksi silloin, jos se kuuluisi työhön tai tulisi lääkärin määräyksenä.

Pohdinnoistani suivaantuneena söinkin sitten palan kauraleipää keskiviikkona. Ajatukseni olivat jumissa, kirjoittaminen ei luistanut ja mieli oli apea. Torstaina söin pienen määrän kikhernepastaa, sillä kaipasin vaihtelua. Perjantaina töistä tullessa päätin, että pelleily saa riittää. Tein kesärullia, joissa oli tofua ja tuoreita vihanneksia. Ja riisipaperia.

Olenko pettynyt? En. Elämä on tehty kohtuudella ja ajoittain rajustikin nautittavaksi.

Hullun hommaa

Ei tässä ole mitään järkeä, on viimeinen ajatukseni detox-kuurista, jos ei oteta huomioon sitä, että keho puhdistuu, mikä on tietysti mahtavaa. Vaikken päässyt aivan loppuun asti puhtain paperein, olo tuntuu kevyeltä, eli saavutin kuitenkin tavoitteeni. Ajattelen detoxin ikään kuin kurinpalautuksena itselleni alkukesän sikailun jälkeen.

Kritiikistäni huolimatta Heart Beats Detox on helppo tapa poistaa nestettä kehosta ja muiden kokemuskirjoitusten perusteella erittäin toimiva omassa lajissaan. Lisäksi Korven ideoimat puhdistusruoat ovat kaikin puolin järkeviä, eikä nälkää todella tarvitse nähdä. Siksi kyse onkin lähinnä henkisen puolen kestävyydestä. Keho voi tasaisen hyvin.

Olen myös todella tyytyväinen siihen, että Heart Beats Detox on melkein kokonaan vegaaninen. Ainoastaan voimalättyreseptissä käytetään viikon aikana kaksi munaa. Minä en niitä lopulta pystynyt käyttämään, vaan korvasin muna-annokset puurolla. Ei aivan sama asia, mutta välttämätön muutos minulle.

Detox vaatii äärimmäistä sitoutumista ja sopivan viikon kuurin toteuttamiselle. Ihan kevyen syyn vuoksi en lähtisi enää uudelle puhdistuskeikalle tavoittelemaan pikalaihtumista, eikä detox-touhuun saakaan ryhtyä kuin pari kertaa vuodessa. Heart Beats Detoxissa on kuitenkin niin paljon hyviä reseptejä, että energiaa lisäämällä niistä saa arkeen käyttökelpoisia ja sopivan kevyitä annoksia. Minulle jäivät mieleen erityisesti tahinipohjainen salaatinkastike, pinaattihummus ja vihersmoothie.

Kehoa täytyy huoltaa, mutta elämä ei voi pyöriä vain ruoan ympärillä. Detox-kuureissa kuten myös varsinaisiksi hiteiksi nousseissa fitness-nettivalmennuksissa huomio on tietysti ruoassa ja ravinnossa, mikä on vähän surullista. Ennen detox-kuuria kuvittelin ajattelevani liikaa ruokaa, mutta detoxin aikana tajusin, että suhteeni syömiseen on aivan normaali, sillä elämän pyöriminen smoothie-aikataulujen ympärillä ja kurkkutikkujen oikean naposteluajan etsimisessä alkoi ahdistaa.

Ruoan orjana keho ehkä puhdistuu, mieli ei. Siksi elämä on niin paljon parempaa, kun sen käyttää hyvästä ja puhtaasta ruoasta nauttimiseen silloin, kun haluaa. Ei silloin, kun netistä ladattu PDF käskee.

Oletko kokeillut detox-kuureja tai dieettejä? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää automarkettielämää?

Tämä ei ole minun arkeani, ajattelin käydessäni pitkästä aikaa Prismassa. Kaikki näytti niin valtavalta. Jokainen hylly kiilsi uuttuuttaan ja oli täynnä tuotteita, joista oli saatavilla useiden eri merkkien luomuksia. Runsaus oli hirvittävän hämmentävää, mutta toisaalta myös vapauttavaa.
shopping-cart-1275480_960_720.jpgKuva: Pixabay

En tietenkään voi väittää, että olisin ollut ensimmäistä kertaa tekemässä ostoksiani automarketiksikin kutsussa supermarketin seuraajassa hypermarketissa. Viimeviikkoinen visiittini osoitti kuitenkin sen, kuinka vieraantunut olen automarkettimaailmasta. Sellaisesta, jossa kävellään kärryt kädessä kauppaan, poimitaan mukaan liikkeen oman merkin tuotteita, ostetaan puuvillaiset alushousut, Kesäkassi-niminen keksikimara ja ainakin kolme pakettia kinkkua.

Olen kaupunkilaistunut. Ja tottunut kaiken lisäksi siihen, että ruokaostokset kasaan saadakseen täytyy käydä vähintään kahdessa kaupassa ja maksaa sievoinen hinta perustuotteista ihan vain siksi, että pienissä kaupoissa kaikki maksaa enemmän.

Kärkkäästi esittämistäni stereotypioista huolimatta en vähättele automarketteja. Itse asiassa hypermarketit ovat nostaneet profiiliaan mielestäni viime aikoina, mikä näkyy tuotevalikoimassa, yleisilmeessä ja oheisravintoloissa, joista mainittakoon Pirkaanmaan Osuuskaupan Osuusravintola Oksa. Loputon tuotevalikoima saikin minut hyppäämään pyörän selkään ja ähkimään viiden kilometrin päähän lähimpään Prismaan. Etsin Oatlyn PåMackan-levitettä kurkku-valkosipulimaussa. No, sitä ei löytynyt, mutta paljon muuta, kuten metallinen desimitta, kaulin ja sopivanhintaisia pähkinöitä.

Prisma-elämä on jo itse asiassa käsite, joka liitetään erityisesti automarketeissa suhaaviin lapsiperheisiin. Mielikuvat aletuotteita metsästävästä hypermarketin vakiovierasperheestä käyvät ilmi Väestöliiton perhebarometristä, joka tarkastelee lastensaantiin vaikuttavia tekijöitä. (HS.fi 12.12.2017.)  En minäkään halua, että elämäni tiivistyy automarkettiralliin, mutta minun kohdallani kyse ei ole perheen perustamisesta, vaan kaupunkilaisidentiteetistä, josta oletettavasti myös lastensaantia lykkäävät city-hiihtäjät pitävät kiinni. Ei elämä yhden Prisma-reissun jälkeen muutu, mutta en ihmettele yhtään, että perheen perustamisen jälkeen hypermarkettiostoksista tulee välttämättömyys, jos rattaissa on nyytti tai kaksi. Kukapa silloin jaksaa kiertää pienet K-kaupat, Salet, Alepat ja yksityiset putiikit rallivauhdilla työpäivän jälkeen.

Ymmärrän siis, että ihmisiä kiehtoo hypermarkettien helppous ja monipuolisuus. Mitä kiireisempi elämä on, sitä enemmän kaupalta vaaditaan. Hypermarket harvoin kuitenkaan on sijaintinsa vuoksi kenenkään lähikauppa, minkä vuoksi siellä vieraileminen vaatii tiettyjen mukavuuksien omistamista. Kaukana keskuksista sijaitsevat hypermarketit vaativat lähes poikkeuksetta autojen käyttämistä, ellei sitten halua istua bussissa pitkään ja hartaasti. Ei kovin ekologista.

Prismassa on hyödyllistä poiketa silloin tällöin, mutta vielä ihanampaa on kävellä minuutissa lähikauppaan ja ostaa, mitä unohtui aiemmin. Se on kaupunkilaiselämää, jota olen etsinyt koko elämäni. Siitäkin huolimatta, että jokainen arkipäiväinen tuote maksaa enemmän kuin muualla. Olkoon se city-identiteettini osamaksuhinta.

Käytätkö hypermarketteja? Koetko, että ostospaikat vaikuttavat käsityksiin ihmisistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa