Vellihousu mökillä

Olisi ihanaa voida rehellisesti sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla yhtä luonnon kanssa. Mutta totuus on se, että mitään yhteyttä ei ole pahemmin muodostunut.
DSC_0109.JPGOlen kirjoittanut ennenkin siitä, miten monet kaupunkilaiset – minä mukaan lukien – ovat vieraantuneet luonnosta niin, että kävely lähimetsässäkin voi tuntua ihmeeltä. Voi siis vain kuvitella, kuinka säyseästi suhtaudun paarmoihin, sudenkorentoihin ja yöllä saunan taakse limaisine nahkoineen ilmestyviin sammakoihin.

Yksi tähtihetkistäni mökillä on ollut se, kun luulin, että katolla on latvialainen murtovaras. Miksi juuri latvialainen? No siksi, että heistä oli uutisoitu seudun lehdissä. Ai, miksi nimenomaan katolla? Lämmöstä alati natkuva katto tömähtelee niin voimakkaasti, että se kuulostaa siltä kuin joku väijyisi siellä. Kuulostan varmasti aivan vainoharhaiselta, mutta olen sentään ihan järjissäni. Tarkastimme katon kuitenkin episodin aikana. Ei ollut latvialaisia tai muitakaan baltteja piilossa. (Kummallista!)

Vaikka muut nauravat säikylle luonteelleni ja hymähtelen itsekin sille, kuinka pelokkaaksi muutun luonnossa, on siihen syytä suhtautua myös kunnioituksella. Ei välttämättä niinkään pelkotiloihini, vaan luontoon, joka on niin paljon suurempi kuin yksikään ihminen ja paljon arvaamattomampi kuin yksikään latvialainen hämärähemmo. Luonnon kanssa ei neuvotella. Ei rankkasateiden, karhujen tai paarmojen kanssa.

Oman pienuuden tunnistamisen lisäksi varautuneisuudesta on hyötyä. Minua ehkä ohjaa poikkeuksellisen voimakas itsesuojeluvaisto, joka joskus muuttuu jopa ylivarovaisuudeksi, mutten nää siinä mitään pahaa. Jos voi elää, miksi pitäisi ottaa kuolemanriskejä? Ja vaikka kyse ei olisi hengenvaarasta, on parempi aina mennä turvallisuus edellä. Siksi, että se on mahdollista.

Edellistä kappaletta kirjoittaessani mietin paljon myös kaikkia niitä vaarallisia ohituksia, joita ihmiset tekivät ajomatkamme aikana. Se tuntui järjettömältä, piittamattomalta ja lähes itsetuhoiselta. Koskaan ei ole niin kiire, että pitäisi ohittaa ja menettää henkensä. Ei kai kukaan sitä halua sen enempää kuin katolleen murtovarkaita, kurkulleen ampiaista tai karhuja mökilleen kaivelemaan mansikkalaatikoita. Sitä en edes lähde puimaan, kuinka järkyttävää luonnon uhmaamista ukkosella toilailu niin maalla kuin vedessä on.

Istun siis hyvillä mielin vellit housussa mökillä. Ainakin olen ja haluan olla elossa. City-ihmisenä näin hurjasta menosta saa myös arkeensa ihan uutta virtaa.

Pelkäätkö luonnossa? Mitä? Jos et, kerro, miksi. Suhtaudutaanko inhimillisiin pelkoihin liian usein vähätellen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.