Viikkokatsaus luteista arpiin

Kesä on laittanut koville kirjoitusinnon, mutta itsestään ihminen keksii kyllä sanottavaa. Jos siis ei ole muita ajatuksia viikon päätteeksi, voi uppoutua kuvittelemaan, kuinka mielenkiintoinen oma elämä muiden mielestä on. Tältä näytti huikean kiinnostava viikkoni!
DSC_01233Maanantaina aloimme suunnitella uuden maton hankkimista, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Päädyin lopulta Ikeaan vasta sunnuntaina, sillä kävi ilmi, ettei sopivia käytävämattoja saa sopuhintaan muualta. En halua maksaa kuramatosta satasta, vaan noin 20 euroa. Onnistui!

Tiistaina kävin yllätyspiknikillä ystäväni kanssa. Ihanaa perusarkea, joka kumartaa pysähtymiselle, Subwayn salaateille ja rauhallisille keskusteluille. Päivän suurin voitto oli ehtiä jäätelökioskille ennen Viikinsaaresta saapuneen laivan aiheuttamaa ryntäystä. Ihmiset osaavat olla röyhkeitä jopa jädejonossa.

Keskiviikkona jännitin yllättävän paljon päivän työmatkaa, sillä edelliskerrasta oli kulunut jo kauan. Luulen kärsiväni klassisesta huijarisyndroomasta, ja siksi luulen aina ennen haastatteluita, etten osaa mitään ja että yhteiskuntatieteiden maisterin paperinikin ovat Pietarista ostettuja. (Eivät ole, vaan ihan Tampereen yliopistosta.)

Torstaina alkoi väliaikainen koiraperhe-elämämme, joka vaivutti syvään karvakorvakuplaan. Koirat ovat ihania otuksia, mutta niiden eettisyydestä voisin keskustella loputtomiin, ja joitakin ajatuksia nostinkin esiin jo koirajutussani.

Perjantaina sähköpotkulautamania alkoi jurppia minua. Kun ottaa huomioon, millaista halveksumista koen itse pyöräilijänä joka päivä, on suorastaan ihme, ettei kadulla näe juurikaan yhteenottoja oman elämänsä liikennepoliisien ja potkulautailijoiden välillä. Ehkä ihmiset eivät ole ehtineet kerätä tarpeeksi vihaa tai sitten pyöräilijöitä on ihanan helppo vihata. Itse hermostun potkulaudoista vain silloin, kun ne aiheuttavat vaaratilanteita. Ja niitähän riittää.

Lauantaina kuulin kaupassa, kuinka ostoksilla oleva äiti komensi vetelehtiviä teinityttäriään: ”Let’s go luteet, sänky palaa.” Että on tällainenkin sanonta edelleen hengissä! Kuuluu samaan lokeroon lehmä- ja navettaversion kanssa. Ei sanoja, ei suositeltavaa käyttää.

Sunnuntaina kädessäni olevan palovamman arpi alkoi vaivata. Napsin arvesta muutaman kuvan ja lähetin ne sairaanhoitajaystävälleni, joka kehtasi väittää, että arpi on niin tuore, että sen kehitystä on vaikea ennustaa. Niin se varmaan onkin, ja ihan oikeasti yhdestä harmittomasta läikästä ei pitäisi välittää piirun vertaa.

Itse asiassa uunin vastuksesta – kuulivathan kaikki nyt, mistä vamma tuli – aiheutuneen palovamman jättämä arpi ja pigmenttivirhe on herättänyt pohtimaan yllättävänkin vakavia aiheita. Miksi häpeän arpeani? Miksi koen tarpeelliseksi selvittää, mistä se on tullut? Kuten neuroottisuudestani saattaa huomata, olen välttynyt elämässäni oikeastaan täysin fyysisiltä vaurioilta, ja siksi typerä arpi vaivaa tarpeettoman paljon. En halua, että kukaan luulee sen johtuvan mistään, mistä se ei todellisuudessa johdu. En halua välittää virheellisiä viestejä itsestäni tai historiastani, mistä murehtiminen on typerää, sillä enhän itsekään arvota muita arpien perusteella.

Sairaanhoitajaystäväni ehdotti peittävän tatuoinnin hankkimista vuoden päästä, jos laikku ei ole poissa. Pitäisikö tatuoida kiertoilmauuni käsivarteen?

Heräsikö ajatuksia? Mitä mieltä olet arvista? Peitätkö niitä? Huomasitko blogikuvassa arpeni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.