Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

2 thoughts on “Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

  1. Nimenomaan myy, mutta ihmetyttää – itseni kohdalla myös – miksi silti julmuuksia katsoo, vaikka tiedostaa taustalla olevan logiikan. Kai ihmisellä on tarve tuntea olevansa turvassa, mutta samalla kokea jännitystä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.