Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.