Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

4 vastausta artikkeliin “Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

  1. Mummoilla ja papoilla on yleensä parhaat jutut. Samanlaista kuuntelua olen harrastanut minäkin, mutta nykyään moiset keskustelut ovat tyrehtyneet hiljaisen älyluurinäpräilyn alle. Vanhatkin ihmiset osaavat jo sen taidon. Yleisempää ehkä on kuitenkin se, että seniorikansalainen soittaa julkisesta kulkuneuvosta tuttavalleen ja kaakattaa kovaan ääneen asiaansa. Kuulemme siis junassa tai bussissa vain yhden keskustelun toisen osapuolen sairaudet ja juorut.

    Jostain syystä minulle puhutaan aina. Jos olen bussipysäkillä, joka toinen kerta joku kertoo minulle säästä. Siitä juttu jatkuukin sitten vaikka mihin.
    Kerran suojatiellä täysin tuntematon nuorehko mies katsoi minua pitkään. Katsoin miestä takaisin hieman vaivaantuneena, jolloin mies kertoi veljensä kuolleen samana päivänä. Ehkä ihmisillä on liian vähän keskusteluseuraa. Toivottavasti tuo varusmieskin sai myönteisen kokemuksen keskustelustaan mummon kanssa. Voimme oppia paljon vanhoilta ihmisiltä. Myös juuri siltä ihmiseltä, joka istuu vierelläsi – oli hän vanha tai nuori.

    Liked by 1 henkilö

  2. Hyvä huomio! Siis, että älypuhelimet tyrehdyttävät keskustelut. Tälläkin mummolla oli iPad, mutta hän kaivoi sen vasta loppumatkasta jotakin asiaa tarkistaakseen. Paluumatkalla istuin keski-ikäisen naisen vieressä, joka oli aivan hiljaa, mutta soitti jollekin selvittääkseen riitatilannetta. Salakuunteluista saa kyllä hyvät jutut aikaan, ja tämäkin mummo kertoi vaikka mitä muuta, mutta ne jätin tietysti yksityisyydensuojan vuoksi pois. Tiesin kuuntelun perusteella syntymävuoden, asuinpaikan, veljen tarkan työpaikan ja harrastusyhdistykset, lapset, lasten nimet, urat ja rippivuodet, mutten naisen nimeä! Valtava infotulva ihmisen henkilökohtaisesta elämästä!

    Minulle ei ihan hirveästi tulla juttelemaan, mutta olen aina se, jonka viereen istutaan bussissa. Ehkä näytän tarpeeksi vaarattomalta ja rauhalliselta 😀 Ihmiset uskaltavat yllättävän paljon kertoa tuntemattomille. Ei ihme, että anonyymit ryhmät tosi- ja nettielämässä vetävät väkeä puoleensa.

    Voi, kun muistaisi useammin oppia vieruskaverilta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.