Sen katoamisesta kohkataan uutisissa, vaikkei se edes voi kadota, jos fyysikkoja on uskominen. Sitä pitäisi olla tunnelin päässä, mutta eihän sellaiseen koloon kukaan kaamoksessa löydä.
DSC_0702Olen nähnyt sen viimeksi maanantaiaamuna. Kopistelin nilkkurit jalassa halki kaupungin, oikaisin läpi ostoskeskuksen ja saavuin päivän askareisiin. Sen jälkeen en nähnyt siitä jälkeäkään. Kotiin palatessa oli niin pimeää, että tummuudessa loistavat markettien mainosvalot näyttivät lähinnä irvokkailta.

Tänään näin sälekaihtimien välistä, kuinka se katosi varkain neljän maissa. Minä ehdin nähdä vain viimeiset räikeän oranssit säteet, jotka hävisivät nopeasti siniharmaiden, hetkessä mustiksi muuttuvien pilvien taakse, ja sen jälkeen pimeys laskeutui lopullisesti. Loisteputkilamput häikäisivät toimistossa silmiäni, mutta silti pimeys tuntui valtavan kurjalta.

Valo on poissa. Palaa kuulemma keväällä.

En ole vuosiin ollut näin väsynyt kaamoksen aikaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin huomaan, kuinka valon puute vaikuttaa minuun. Aiemmin se on jäänyt huomaamatta, sillä elämänrytmini on ollut opiskeluvuodet epäsäännöllinen, minkä ansiosta vähäisestä valoisasta ajasta sai nauttia oikeastaan niin paljon kuin sitä oli tarjolla. Ainakin enemmän kuin yhden pikaisesti työpäivän jälkeen suoritetun kauppamatkan verran.

Tilani on todennäköisesti jo hyvin vakava, sillä äitini ehdotti minulle ulkomaanmatkaa, irtiottoa, reissuun lähtemistä. Aasian-matkan toteuttaminen ei ole mahdollista nyt, enkä tiedä, tohtisiko moiseen ryhtyä ilmastoraportin jälkeen, ellei kävelisi Siperian raiteiden varsia pitkin. Kaivoin kuitenkin ideasta inspiroituneena matkakuvakansiot auki, ja ihan totta: valoa niissä totta vie näkyi. En vaadi auringonpaistetta, vaan valoa, puhdasta joka paikkaan tunkevaa kirkkautta. Sitä, joka siivilöityy läpi vuorien väliin laskeutuneiden pilvien. Sitä, joka heijastuu juovina kivisen parvekkeen lattialle. Ei paljoa lohduta, että ainoat vähänkään valoa muistuttavat loisteet, jotka nyt näen, ovat kulmakunnan baarin karaokevalot ja lähikaupan keltainen kyltti.

Olen valittanut muutaman kappaleen verran valon puutteesta eli käytännössä säästä, vaikka minä vihaan säävalittajia, oikeastaan kaikenlaisia valittajia ja mielensäpahoittajia. He voivat vapaasti muuttaa muualle, jos eivät pimeydessä pärjää. Minä pärjään kyllä, vaikka joka ikisenä pimeänä aamuna ja iltapäivänä korpeaa niin, että leukalihaksia kiristää. Kaikkea hyvää ei voi saada. Ei turvallista maantieteellistä sijaintia, jollakin tavalla tolpillaan olevaa yhteiskuntaa ja ikuisen valon valtakuntaa.

Huhtikuussa alkaa jo tuntua siltä kuin valo ei olisi koskaan kadonnutkaan. Siihen on 131 päivää. Silmäpussit saattavat olla silloin melko tuhdissa kunnossa, mutta kai ne voiteilla katoavat. Sitä paitsi ryppyvoidetta pitäisi kuulemma alkaa käyttää noin 25-vuotiaana, että minähän olen itse asiassa jo pahasti myöhässä. Parempi siis vain sopeutua ikiaikaiseen pimeyteen ja ihojuonteisiin.

Miten pimeys vaikuttaa sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksi vastaus artikkeliiin “Nähdään huhtikuussa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.