En ikinä tunne oloani vieraaksi vanhemmillani, mutta silti joka kerta siellä käyminen ja vanhojen arkirutiinien toteuttaminen tuntuu siltä, etteivät ne koskaan olisi olleet osa elämääni.
DSC_0111DSC_0107 (2)DSC_0115 (3)DSC_0113 (3)Torstai oli aivan ihana päivä. Ei uskoisi, että voi tuntua lomalta lähteä reilun 10 kilometrin päähän naapurikuntaan yhdeksi yöksi. Suurin syy taitaa tietysti olla äitini tarjoama täyshoito, mutta erityisen hyvältä vierailut lapsuudenkodissani tuntuvat siksi, että kunnioitamme siellä aina vanhoja perinteitä. Kuulostipa juhlalliselta! Tarkoitan kuitenkin ihan arkisia asioita, jotka joskus olivat myös minun arkeani. Ihan joka päivä.

Ensimmäinen perinteinen toimitus on tietysti bussimatka vanhemmilleni. Käytän nykyään harvoin bussia, sillä tuntuisi suorastaan röyhkeältä ajella bussilla alle kahden kilometrin arkimatkani. Vanhemmilleni sen sijaan huristan tyytyväisenä ikuisuuden kestävällä, jokaisen Itä-Tampereen asuinalueen läpi kiemurtelevalla bussilla. Hermohan siinä usein menee. Tulee matkapahoinvointia ja tuskaisen kuuma täyteen ahdetussa bussissa. Yleensä vielä ilokseni bussiin hyppää koulu- tai päiväkotiryhmä, mikä hidastaa matkaa valtavasti ja tekee ennestään jo täydestä bussista pätsin.

Toinen perinteemme liittyy lehtiin. Saavuttuani vanhemmilleni käymme äitini kanssa kuumat aiheet läpi, luemme lehtiä ja äitini esittelee minulle viikon aikana kokoamansa mielenkiintoiset artikkelit. Keskustelemme pitkään, ihan yömyöhään asti. Usein äitini tekee myös lettuja, joita en tietenkään nykyään voi nauttia ruokavalioni vuoksi. Lienee siis aika kouluttaa mamma vegaanisten lättyjen saloihin. Oppiikohan semivanha äitikoira uusia lettutemppuja?

Kolmanneksi minun on aina ehdottomasti päästävä kaupoille. Olin joskus hirveä shoppailija, mutta nykyään kulutan järkevästi. Taidan olla myös sen verran ikääntynyt, että nykyään parhaimmat ostokset lymyävät suurissa marketeissa päivittäistavarahyllyllä, vaikka arjessani muuten teen ostokset pienissä kaupoissa ihan vain tukeakseni niitä. (Ja siksi, ettei keskustassa ole megamarketteja.) Viime torstaina kävimme äitini kanssa Prismassa ja Tokmannilla. Kun on tottunut pieniin kauppoihin, on ihana päästä jättimäiseen hypermarkettiin ostamaan mitä vain. Kaikki löytyi, paitsi carambola. Eikö niitä syödä Kangasalla? Naapurikuntien Tokmannit ovat myös oikeita aarreaittoja, sillä niistä ei heti lopu halutut uutuustuotteet. Essencen joulukalenterinkin olisi sieltä saanut, mutta pidin järjen päässä, ja jatkoin unelmointia suomalaisesta viinikalenterista.

Keski-ikä ei tule yksin, ja siksi on hyvin tavallista, että tarkastelen erilaisten laitteiden toimivuutta käydessäni vanhemmillani. Tällä kertaa tutustuimme isäni kanssa HDMI-kaapelin toimintaan syvemmin. Tai syvemmin ja syvemmin. HDMI:n kun laittaa kiinni laitteesta toiseen ja vaihtaa oikean ulostulokanavan, kuva alkaa näkyä. Paitsi, jos ei viitsi valita avautuvasta valikosta sitä oikeaa kanavaa. Minun isäni selitys oli se, että ei hän viitsinyt, ettei mene mitään rikki.

Viimeinen riittini on aamupala. Kuten ehkä tiedätte, en ole järin suuri einesfani, mutta toisaalta olen nykyään myös huomattavasti suopeampi kuin blogini alkuaikoina. Vanhemmillani pidän siitä, että voin testata uutuustuotteita kaiken kattavan marketin hyllyiltä, ja usein siellä aamupalani onkin einestä. Tällä kertaa luotin vanhaan tuttuun Hoviruoan mustapapuburgeriin. Mainio, edullinen purilainen. Vähän syntistä aamupalaa, mutta saahan sitä vähän herkutella ennen painajaismaista ruuhkabussimatkaa takaisin kaupunkiin.

Otan muutenkin aamupalan vakavasti vanhemmillani. Herään ajoissa ja juon ensimmäiseksi yleensä kannullisen jääkylmää, minua varten kaappiin laitettua vettä. Keitän aivan liian tujua kahvia, ja samalla selaan asiakasomistajalehdet ja Aamulehden. Tällä viikolla uutiset kirkuivat verotietoja. Kiinnostavatko ne oikeasti ketään? Kannatan palkka-avoimuutta, mutta henkilökohtaiset verotiedot eivät minua voisi kiinnostaa vähempää. On hyvä tietää, mitä eri ammateissa voi ansaita, mutta yksittäisen ihmisen kukkaro ei minua viehätä. Valta-asemansa puolesta merkittävät henkilöt ovat eria asia, mutta silloinkaan kiinnostukseni ei liity heidän arkeensa, vaan siihen, miten valtaa pitää vahtia.

Tuntuu aina yhtä hullulta ajatella, ettei siitä ole edes kymmentä vuotta, kun arkeni pyöri rauhallisessa lintukodossa. Paikassa, jossa oli suuri ihme, että kallioiden takana olevasta järvestä oli jaksanut sorsa kävellä rivitaloyhtiön pihaan. Kun oli ihan normaalia istua joka päivä bussissa reilu tunti ja käydä ainakin kerran, yleensä jopa useammin Prismassa. Kun tunsi hypermarketin jokaisen kulman ja kolon. Kun joi joka aamu vettä siitä samasta, vähän muodista menneestä lasikannusta. Silloin olin niin aamuäreä, etten muistanut edes toivottaa mukavaa päivää vanhemmilleni. Nykyään on onneksi toisin.

Vierailetko usein lapsuudenkodissasi? Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.