Hautausmaat ovat pyhiä rauhantyyssijoita, mutta silti satojen ajasta ikuisuuteen siirtyneiden muistopaikka saattaa pelottaa, mikä johtunee lähinnä elävien ihmisten kolttosista, ei kuolleiden metkuista. Hälventäisivätkö digihaudat kauhua?
DSC_0077Tampereen ensimmäiselle hautausmaalle, nykyiseen Aleksanterin kirkkopuistoon on laskeutunut selittämätön rauha, jota ei onnistu rikkomaan edes yltyvä tuuli ja sen pudottelemat lehdet tai muut ohikulkijat. Nuorisojengi kävelee iloisesti pulputtaen ohitseni samalla, kun kadunmies istahtaa penkille ottamaan hörppyä. Tuntuu levolliselta, mutta silti vähän pelottaa, niin kuin aina hautausmaalla.

Keskeisellä paikalla sijaitsevassa kirkkopuistossa ei ole mitään pelättävää, minkä tiedän tavallisena iltapäivänä varsin hyvin. Vaikka käsillä on yksi syksyn viimeisistä keltaisten lehtien ja kirkkaan sään päivistä, ei se vie mieltäni kalvavaa, epämiellyttävää tunnetta pois. Vanhalla hautausmaalla kivet on sijoiteltu miten sattuu, niiden päällä on kerroksia sammalta, osa muistomerkeistä on ympäröity järeällä aidalla tai kettingillä ja monista ei erota edes nimiä. Ahdistavia mielleyhtymiä tehostavat vinossa nököttävät ristit. Tänne en pimeällä tulisi. Siitäkään huolimatta, että tiedostan pelkotilojen varmasti johtuvan pitkälti populaarikulttuurin tarjoamista mielikuvituksen raaka-aineista, vaikka en kummituksiin uskokaan.

Itse asiassa olisi parempi, jos ainoa pelättävä asia hautausmaalla olisi aaveet. Enpä usko, että yhdelläkään kaapukaverilla tai tuulenhenkäyksen muotoon pukeutuneella haamulla olisi pahemmin intoa tehdä kurjuuksia. Kyllä niitä tekevät ainoastaan ihan ilmielävät ihmiset. Ja sehän koko hautausmaakammoni ydin onkin! Tunnen oloni epämiellyttäväksi pimeässä, sillä en voi havainnoida ympäristöäni tarkasti, ja yleensä vierailu hautausmaalla ajoittuu iltaan. Päivällä olo ei toki olen sen parempi, sillä hautausmaat ovat yleensä melko suuria, jolloin joutuu väkisinkin syrjään lehtoihin tai kuusten juurelle kauas vilkkailta teiltä.

Sijainnin vuoksi hiljaiset paikat vetävät puoleensa usein myös hieman erikoisia hautausmaakävijöitä, kuten kivien liepeille sammuneita veitikoita, housuja alas itseltään vetäviä heppuja ja henkilöitä, jotka ovat monenlaisilla aineilla irrottaneet itsensä ympäröivästä todellisuudesta. En tiedä, voiko lieveilmiöistä syyttää vain sijaintia, vai onko niin, että hautausmaihin liittyvä kuoleman ja kauhun kuvasto vetää puoleensa arjen pimeyttä.

Digitaalisesti elossa

Ymmärrän ehdottomasti, että hautausmaat viehättävät ihmisiä. Nehän ovat kuin kiveen hakattuja historiankirjoja, täynnä tarinoita ja ilmaista tilaa mielikuvitukselle. Paikkoja muistaa rakkaita.

Some-aikakaudella hautausmaat ovat joutuneet mukaan keskusteluun yksityisyydestä, kun hautausmaakulttuuria on alettu dokumentoida nettiin kuvaamalla muistokiviä. Lopputulema lienee se, että hautausmaat ovat julkisia paikkoja, joissa kuvaaminen on sallitua, ja hautakivitekstitkin ovat julkista tietoa. Nettijulkaiseminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Tietosuojavaltuutettu on käynyt asiasta pitkän väännön Memorium Oy:n kanssa vuonna 2009, mikä päättyi siihen, että alle 25 vuotta vanhoja hautoja ei saa julkaista netissä. Kun ottaa huomioon sen, kuinka keskeisillä paikoilla hautausmaat yleensä sijaitsevat, on jopa huvittavaa, kuinka paljon hautojen yksityisyydestä on rähisty somessa. Ei pyhyys lopu siihen, että hautakiveä voi katsoa netistä. Tarkemmin ajateltuna hautausmaan laajeneminen internetiin voisi jopa vähentää hautausmaakammoa kuvaston tullessa tutuksi, ja kenties hautausmaa paikkana ei houkuttelisi luokseen yhtä paljon epätoivottua toimintaa.

Netin sijaan pitäisi olla huolistaan ajasta, joka jyrää pyhyyden alleen, sillä hautausmaat jäävät rakentamisen alle hautarauhan unohduttua. Siksi hautoja kuvataan, jotta kadonneet muistokivet pysyvät tallessa. Nykyaikana on tietysti vaikea kuvitella sitä, että meidänkin käytössämme olevat hautausmaat muuttuvat joskus yleisiksi puistoiksi samalla, kun haudat rapistuvat kasaan ja vaipuvat aikanaan unholaan. Muistoiksi jää sammaloituneita kiviä, joista ehkä erottaa merkkihenkilöiden nimet. Tavallisista ihmisistä ei jää jäljelle sitäkään vähää.

Olivatpa hautakivet internetissä tai eivät, uskon toiveajatuksista huolimatta pelon pysyvän. Emme todennäköisesti koskaan opi kohtaamaan kuolemaa ilman kauhua.

Pelkäätkö hautausmaalla? Kuuluvatko haudat ja kuolleet someen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.