Tänäkin syksynä monta isoa ja pientä lasta joutuu kokemaan koulukiusaamista joka päivä, vaikka 900 koulua kuuluu kiusaamisen vastaiseen KiVa-ohjelmaan ja vaikka jokaisen koulun vanhempainilloissa julistetaan, ettei meidän koulussamme kiusata. Juhlapuheissa minunkaan koulussani ei kiusattu kuulemma ketään, mutta silti minua kiusattiin aika tarkalleen yhdeksän vuoden ajan.
DSC_0281Kotkassa paljastui elokuun lopussa järkyttävä kiusaamistapaus, jonka uhri oli joutunut sairaalaan jouduttuaan pitämään suussaan vuotavia paristoja ja syötyään pakotettuna luontaisesti myrkyllisiä hevoskastanjoita. Uhri oli yhdeksäsluokkalainen poika. Miten yksikään lapsi voi keksiä mitään noin järkyttävää? Mistä julmuus kumpuaa?

Kotkan kiusaamistapauksesta kertovassa uutisessa (IL 28.8.2018) uhrin äiti kertoo tapahtumakoulun olevan KiVa-koulu. Se tarkoittaa sitä, että oppilaitos on mukana Turun yliopiston kehittämässä kiusaamisen vastaisessa KiVa-ohjelmassa, joka tarjoaa kouluille oppimateriaaleja ja työkaluja kiusaamisen ehkäisemiseen. Ajatus on tärkeä, mutta eikö kaikkien koulujen pitäisi olla jo valmiiksi KiVoja ilman ohjelmaan osallistumista?

Minun kouluni ei ollut KiVa, ei edes kiva. Minä olin kiusattu. Sen ääneen sanominen tuntuu vähän oudolta, koska olen voinut hyvin eikä minulla ole käsittelemättömiä asioita taakkanani. On tehnyt mieli kertoa kaikesta kokemastani tarkemmin jo aiemmin, mutta päässä on jyskyttänyt pelko siitä, että tulee leimatuksi häviäjäksi, jotenkin heikoksi, mikä lienee ihan tavallinen pelko kaikilla kiusaamista kokeneilla.

Julmat lapset

Kiusaaminen alkoi eskarissa ollessani kuusivuotias. Nälvimistä ja leikkien ulkopuolelle jättämistä oli ollut jo tovin, mutta jotakin todella järkyttävää ja epäinhimillistä tapahtui esikoulukeväänä vähän ennen koko päiväkotitaipaleeni päättymistä. Lapsiporukka lukitsi minut päiväkodin lukuhuoneeseen, he repivät päältäni vaatteeni, potkivat minua ja silppusivat silmieni edessä kaikki piirustukset, jotka olin vuoden aikana tehnyt. He seisoivat oven edessä eivätkä päästäneet pois. Tähän ei voi sanoa muuta kuin sen, että se oli jotakin todella sairasta. Kerron tämän, koska kiusaamisesta ei voi puhua liikaa, koska sitä tapahtuu aivan liikaa. Jos aikuiset olisivat tehneet minulle tai toisilleen sen, mitä lukuhuoneessa tapahtui, kyseessä olisi ollut oikeussalissa selvitettävä pahoinpitely. Tapaukseni kohdalla päiväkotioikeudessa kiusaajat saivat lisäpäiväunirangaistuksen ja minä tarra-arkin ja epäaidot anteeksipyynnöt.

Kiusaaminen ei loppunut esikouluun. Se alkoi alakoulussa välittömästi uudelleen. Ymmärsin onneksi varhain, ettei vika ole minussa, ainoastaan kiusaajissa. Tiesin, että kiusaaminen on väärin. Olin kuitenkin sopeutunut siihen, että sitä täytyy kestää, koska paljon pahempia kiusaamistapauksia sattui muille. Minulla oli myös ystäviä, en siis jäänyt yksin. En ollut se, joka seisoi yksin välitunnilla, mutta olin se, jota haukuttiin päivästä toiseen, jonka tavarat piilotettiin ja jolle käännettiin selkä. Oli ihan tavallista, että minua kutsuttiin tomaatiksi ja läskiksi. Annoskokojani ja liikuntasuorituksiani tarkkailtiin joka päivä. En uskaltanut ottaa ruokaa kuin tietyn määrän enkä voinut hakea sitä lisää, sillä muuten salissa olisi raikunut nauru. Yleisurheilupäivinä minulle irvailtiin kisakatsomosta.

Vihdoin vapaa

Kun kävelin yläkoulusta pihalle, kiipesin läheiselle vuorenrinteelle ja katselin vanhaa kouluani. Olin vapaa. Olin vapaa kaikista ihmisistä, joiden kamalia sanoja olin kuunnellut kuluneet yhdeksän vuotta. Kesän loputtua aloitin lukion, ja olin aivan hämmettynyt siitä, ettei kukaan pilkannut minua tai tirskunut kävellessäni käytävillä. Sain ensimmäistä kertaa kokea, millaiselta normaalin kouluelämän kuuluu tuntua. Jos olisin jatkanut senhetkisen asuinkuntani lukioon, olisi kiusaaminen varmasti jatkunut.

Vuodet kiusattuna olivat saaneet minut sulkeutumaan kuoreeni ja unohtamaan kaikki haaveet, jotka liittyivät esiintymiseen tai minkäänlaiseen esilläoloon. Aloitettuani lukion otin ensimmäiseksi tehtäväkseni häätää esiintymisjännitykseni tiehensä. Itse asiassa suunnitelmani oli aloittaa kokonaan uusi elämä, ja siinä onnistuin. Kävin ilmaisutaidon kurssin, ja aloin sen jälkeen nauttia esiintymisestä. Rakastin pitää esitelmiä, ja oli mahtava huomata, ettei vatsa vääntynytkään enää kramppiin ennen luokan eteen astumista niin kuin oli ollut kaikkina edeltävinä kouluvuosina.

Selityksiä riittää

Kerroin kiusaamisesta kotona, ja kotona siihen olisi haluttu reagoida voimakkaasti, mutten halunnut vaihtaa koulua enkä muutenkaan ylimääräistä huomiota. Aina en kertonut ihan kaikkea, koska ajattelin, että on parempi unohtaa. Minut paljolta pelasti se, että minulla oli kuitenkin paljon ystäviä ja kavereita niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. Jälkikäteen tajusin, ettei mikään kokemani ollut missään nimessä kuitenkaan normaalia tai hyväksyttävää. Eivät muut joutuneet kuuntelemaan päivittäistä pilkkaa ja kokemaan päivittäistä naurunalaiseksi tekemistä joka päivä yhdeksän vuoden ajan.

Usein kuulee sanottavan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja että sen määritteleminen on vaikeaa. Ei ole. Jokainen normaali ihminen ymmärtää, ettei ketään kutsuta pilkkanimillä, jätetä ulkopuolelle tai pahoinpidellä fyysisesti. Kenellekään ei syötetä myrkyllisiä marjoja tai pakoteta laittamaan vuotavia paristoja suuhun. Kukaan ei tee niin vapaaehtoisesti, ja myös painostaminen on kiusaamista.

Kiusaamiselle etsitään yleensä perustelu, kuten kateus, uhrin herkkyys tai koulumenestys. Minun kouluaikanani puhuttiin myös siitä, että pojat saattavat tehdä tyhmiä asioita ollessaan ihastuneita. Kun tavaroitani piilotettiin toistuvasti, koulussa käskettiin olla ottamatta itseensä, koska pojat ovat poikia. Kerrottiin, että niille, jotka ovat hyviä koulussa, huudellaan yleensä. Missään käymässäni koulussa ei ole ollut tarpeeksi välineitä tai halua puuttua kiusaamiseen.

Terveiset menneeseen

Aika usein on tapana pohtia, mitä haluaisi sanoa menneisyyden itselle. Minä voisin olla hiljaa, sillä en ole tehnyt mitään, mikä vaatisi muuttamista. Mitä kiusaajille – heille, jotka olisivat voineet tehdä toisin – pitäisi sanoa? En todella tiedä. Monesti syyt ovat kotipuolessa, joten todennäköisesti kiusaajat ovat kärsineet itsekin, mikä ei tosin missään nimessä oikeuta olemaan julma toiselle. Joskus kyseessä on vain puhdas tyhmyys, ilkeys ja keskenkasvuisuus, täysin kierossa olevat ajatusmallit.

Ajattelen siten, että koiraa on turha torua jälkikäteen, eli on siis hyödytöntä palata siihen, mitä tapahtui kauan sitten. Olen tavannut muutamia kiusaajiani aikuisena. Ei ole ollut pahemmin asiaa heille, sillä miksi viettäisin aikaa ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa. Kummallista onkin ollut se, että osa heistä on ollut todella ystävällisiä ja kiinnostuneita kuulumisistani, mikä on ollut suorastaan huvittavaa, sillä samat henkilöt ovat vielä reilut 10 vuotta sitten kiusanneet minua päivittäin vuosien ajan.

Olenko antanut anteeksi? Ehkä. Aika varmasti.

Joskus kuulen silti huudot ja haukut korvissani ja näen, kuinka ovi sulkeutuu ja minut lukitaan huoneeseen.

Onko sinua kiusattu? Oletko ollut kiusaaja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

2 vastausta artikkeliin “Minä olin kiusattu

  1. Kirjoitit tärkeästä aiheesta, valitettavasti onakohtaisen kokemuksen. Onneksi kirjoitit! Olen samaa mieltä, ettei kiusaamisesta voi koskaan kirjoittaa tai puhua liikaa. Tuntuu todella pahalta puolestasi. Minua on myös kiusattu jonkin verran, ehkä jollain asteikolla paljonkin. Olin hyvä koulussa tekemättä mitään, luonteeltani erakko ja vartaloltani tikku. Siinä tarpeeksi syitä taklaamiselle, erinäisille lisänimille ja minulle tuoduille mandariineille (täytyyhän 12-vuotialla olla jäätävän kokoiset rinnat). Koulumme ja luokkamme oli monella asteikolla ankea, täynnä tulevaisuuden toivottomuuksia. Osa on jo haudassa, ihan oikeasti.
    Ehkä luonteeni on suojannut minua. Olen suhtautunut lähinnä säälivästi ihmisiin, jotka alentuvat kiusaamaan. Jos näen tai kuulen kadulla kiusaamista, puutun aina asiaan. En voisi olla puuttumatta.

    Minä taas olen huomannut, että ex-kiusaajat ovat olleet aikuisiälläkin epämiellyttäviä ihmisiä. Jos meillä olisi luokkakokous, en osallistuisi.

    Ihmisyyteen kuuluu pahuus. Jotkut lapset ovat pahoja hyvin varhaisesta lapsuudesta lähtien, se on oma kokemukseni. On lapsia, jotka rääkkäävät eläimiä vailla minkäänlaisia tunnontuskia. Vaikka kotona olisi minkälainen kiroileva junttivanhempi, tietynlainen pahuus kumpuaa mielestäni jostain syvemmältä. Toki kyky/kyvyttömyys empatiaan opitaan kotona, mutta se on myös geneettistä. Voiko kuvailemaasi järkyttävää kokemusta perustella kiusaajien kotioloilla? Tuskin.

    Olen tehnyt jonkin verran opettajan töitä ja huomannut, että kouluasteesta riippumatta kiusaamiseen ja nuoren pahoinvointiin (oli sitten kiusattu tai kiusaaja) puututaan liian vähän. KiVa on kiva sanahelinä aivan liian monessa koulussa. Aika usein myös opettajiksi valikoituu ihmisiä, joiden mielestä koulussa oli kivaa ja jotka harvemmin olivat kiusatun asemassa. Puolessa vuodessa väsyin työskentelemään ympäristössä, jossa niin moni nuori voi päivittäin pahoin saamatta minkäänlaista apua, tai kykenemättä ottamaan sitä vastaan. Ei riitä, että paria opettajaa kiinnostaa muukin kuin kahvipulla ja oma opettava aine. Mutta onneksi yksikin välittävä ihminen voi saada ihmeitä aikaan epätoivoisen nuoren elämänpolulla.

    Miksi on niin vaikeaa sanoa toiselle ystävällinen sana tai lause? Jos se taito olisi opittu jo varhain, kiusaamista olisi merkittävästi vähemmän. Ihmisen ei pitäisi olla ihmiselle uhka vaan mahdollisuus.

    Liked by 1 henkilö

  2. Hyviä pointteja! Mietin paljon sitä, että kiusaajani ovat nykyään ihan tavallisia tyyppejä, työntekijöitä, äitejä ja isejä. Kasvattavatko he julmia lapsia? Tuskinpa, ainakaan kaikki. Lapset tekevät kyllä uskomattoman hirveitä asioita, kuten juuri mainitsemasi eläinrääkkäys. Olen itse nähnyt, kuinka pieni lapsi potkii kissaa rajusti, koska niin voi tehdä. Se herätti jollakin tapaa. Näin, kuinka kamalaa ja arkipäiväistä se on.

    Olen itse osallistunut luokkakokouksiin, ehkä näyttämisen halusta. Juonut paljon viiniä ja lähtenyt kotiin. On ollut ihan mukavaa, mutten ole unohtanut tapahtumia. Päiväkotitapaamisiin en koskaan menisi, mutta sellaisia ei sentään taideta järjestää. Toisaalta onhan se järjetöntä tavata ihmisiä, jotka kutsuivat yhdeksän vuotta läskiksi?!

    Luonteeni on myös suojellut minua, sillä kuten pohdin tekstissä, tuntuu oudolta sanoa olevansa kiusattu, koska olen kuitenkin ollut aina muutaman hyvän kouluystävän ja sen ulkopuolisten ihmisten ympäröimä. Olen menestynyt koulussa liki kympin keskiarvolla tekemättä mitään, ja se on varmasti yksi ärsytyksen aihe, mikä on käsittämätöntä, koska eiväthän numerot ole muilta pois. Huomaan tosin, että koulumenestys on usein helppo perustelu kiusaamiselle tai niin sanottu oikeutus, että kiusaamista tapahtuu. Mitä ihmettä?

    Olen pohtinut opettajuutta ja yläkoulussa halusin kiihkeästi opiskella ruotsin kieltä ja tulla ruotsin kielen opettajaksi. Myöhemmin tajusin, etten koskaan pystyisi olemaan opettaja enkä haluaisi työskennellä opettajana lasten tai nuorten parissa. En jaksaisi nähdä kiukuttelua ja epäoikeudenmukaisuutta joka päivä. Kouluttaminen sopii minulle, kun ei tarvitse kasvattaa muita. Silti kouluympäristö kiehtoo minua valtavasti, mutta olen löytänyt paikkani siinä ja tähtään ennemmin opiskeluympäristössä tapahtuvan viestinnän pariin, esimerkiksi korkeakouluviestintään.

    Koskettavinta kommentissasi oli se, että ihmisyyteen kuuluu pahuus. Niinhän se on. Se selittää myös aika monta isoa ja pientä hirmutekoa maailmanhistoriasta ja ihmisen henkilökohtaisesta historiasta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.