Loukkaannuin tissihuutelusta. Miksi ihmeessä vasta nyt?
DSC_0095 (2)Alkuilta sunnuntaina oli poikkeuksellisen aurinkoinen päivän sateista huolimatta. Minä nautin lämmöstä kävellen keskustassa, ja matkalla kotiin päätin piipahtaa apteekissa. Valkoinen kesämekkoni ja neuletakkini liehuivat sopivasti vilvoittavassa tuulessa samalla, kun sääreni saivat aurinkoa. Pyhäpäivän raukea tunnelma rikkoutui, kun apteekin kulmalle kokoontunut miesporukka huusi minulle: ”On kyllä hyvät tissit.” Kun olin ohittanut heidät, kuului perästä vielä: ”Aikas mageet bosat.”

Minä loukkaannuin. Ahdistuin. Ja hämmennyin. Minun kehooni oli kajottu sanallisesti ilman minun lupaani. Tuli voimakas tunne, ettei minun kehoni ollutkaan enää minun.

Tuntuu vähän väärältä loukkaantua aiheesta vasta nyt, vasta omakohtaisen kokemuksen jälkeen. Ei tämä episodi tosin valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun joku arvostelee kehoani. Edellisestä kerrasta oli vain niin pitkä aika, etten muistanut, kuinka alentavaa se on. Pitäisi siis kai olla tyytyväinen, että järkkyy näin pienestä. Mutta kun ei pitäisi joutua kuulemaan yhtäkään bosa- tai tissikommenttia. Tai kehokommenttia ylipäätään.

Tämän jutun kannalta ei ole mitään merkitystä, mitä minulla oli päällä tai millainen säätila oli laskeutunut Tampereen ylle tapahtuma-aikaan. Väärin tehty on väärin. En voinut kuitenkaan olla panematta merkille sitä, että kommentit kiistatta liittyivät vaatetukseeni. Olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja käytän yleensä paljon housuja, neuletakkeja ja mukavia pitkiä paitoja. Megahelteet ovat kuitenkin pakottaneet valitsemaan yhä useammin kesämekon, joka kieltämättä imartelee vartaloani. Se ei silti ole syy käyttäytyä typerästi ja sanoa typeriä asioita. Vartaloni ei ole muita varten neuletakissa, uima-asussa tai hellemekossa.

Olen karaistunut suodattamaan asiattomat kommentit. Ja siihen on syynsä ja oma historiansa. Loukkaannuin tissikommentista pahasti todennäköisesti siksi, että se toi mieleen ajat, jolloin vartaloni kommentointi oli arkipäivää. Olin aiemmin huomattavasti isokokoisempi kuin nyt. Sitten laihduin ja otin kiloja myöhemmin vähän takaisin, mutta olin ja olen silti selvästi aiempaa pienempi. Kun olin isokokoinen, läskiksi huuteleminen oli ihan tavallista. Sitä tapahtui lähinnä baareissa, joissa ravasin täysi-ikäistyttyäni. Siellä se läski menee. Läski, läski, läski. Ihan hirveää! Minä kuuntelin kaiken, koska olin tottunut siihen ja tottunut käsittelemään ne pääni ääliömankelissa.

Kommentit loppuivat kuin seinään laihduttuani. Kehossani tapahtuneen 20 kilogramman kevennyksen jälkeen ketään ei enää kiinnostanut vartaloni. Se oli vapauttavaa. Uutta ja outoa. Tila, johon olin nyt ehtinyt tottua jo vuosia. Kunnes tissihuutelu palautti kaiken mieleeni. Ymmärsin, millaisessa tarkkailussa kehoni oli elänyt vuosia ja kuinka hyvään se olikaan tottunut kaikki kuluneet vuodet, kun olin saanut olla rauhassa. Olla joku, joka ei ole läski, joku jota ei huomioida aina negatiivisesti.

Olin aikeissa kuvailla huutelijaporukkaa tässä jutussa, mutta eihän silläkään ole väliä, minkälaisen kuvan he typerien sanojensa lisäksi antoivat itsestään ulkoisesti. Mietin jälkikäteen sitä, ovatko ääliömäisiä kommentteja sylkevät tuntemattomat ihmiset pahoja, sovinisteja, ajattelemattomia vai tyhmiä. En edes tiedä, mikä näistä olisi pahin vaihtoehto. Ehkä tyhmyys, jos se on niin suuressa roolissa ihmisen elämässä ja itseilmaisussa.

Kokemaani tyrmistykseen on yleensä kaksi vasta-argumenttia. Sehän on vain sellaista huutelua. Pahempiakin asioita tapahtuu kuin asiaton huutelu. Tiedetään, maailmassa on ihan hirvittävä määrä vääryyttä ja vielä kammottavampia aiheeseen liittyviä tapahtumia kuin minun kokemani loukkaantuminen. Huutelu ei kuitenkaan ole vain huutelua. Se kertoo ihmisen ajatusmaailmasta, ja siksi se on surullista ja vaarallista.

Mitä huutelijoille pitäisi vastata? Minä pidän siitä, kun saan näpäyttää ihmisiä sanoin. Nyt en kuitenkaan pystynyt sanomaan mitään. Jälkikäteen mietin, olisiko pitänyt pitää luento aiheesta, näpäyttää jotenkin, piikitellä takaisin tai tiuskia. Vai oliko vaikeneminen sittenkin paras vaihtoehto? En tiedä. Kerro sinä!

Viimeisenä, vähän mauttomana ja turhana loppukevennyksenä: Jos ei ole käyttää rinnoista muuta sanaa kuin bosat, on parempi olla hiljaa. Ihan kaikissa tilanteissa.

Milloin sinun kehoosi on kajottu? Miten tällaisiin tilanteisiin pitäisi reagoida?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

2 vastausta artikkeliin “Aikas mageet bosat

  1. Onpa todella ikävä kokemus. Ja valitettavan yleinen. Mielestäni kaikki kehoon ja ulkonäköön liittyvät kommentit ovat räjähdysherkkiä, joskus jopa positiiviset. Yhdelläkin ikävällä kommentilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Kun jokin tilanne tulee yllättäen, on itseään puolustamaan tottuneellekin ihmiselle luontaista vaieta hämmennyksestä.

    Yhden kerran sain itse sanottua takaisin. Varsinkin nuorempana ja lapsena olin todella hoikka, vaikka olin terve ja söin paljon. Joka ikisessä sukujuhlassa joku ruoti painoani, jokaisella liikuntatunnilla jonkun oli mainittava jotain luurankoon tai anoreksiaan liittyvää. Kerran, kun tuntematon nainen huusi kadun toiselta puolelta: ”Hyi olkoon, ala tyttö syömään”, minulla kilahti. Veikkaan, ettei tuo nainen enää toista virhettään.

    Yhä kuulen viikottain taukkeja kommentteja työssäni. Esim, jos minulla ei ole huulipunaa: ”Kyllä sinulle punatut huulet sopivat paremmin” 😀 Olen niin tottunut kommentointiin, että se on jopa pelottavaa. Ei pitäisi joutua tottumaan.

    Miten kansakuntamme oppisi hienotunteisuutta? Kykyä asettua toisen saappaisiin tai korkokenkiin? Näennäisen tasa-arvon maassa nainen on yhä objekti.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista! On ihan totta, että tuntuu, ettei mikään koko tai ulkonäkö ole suojassa kommentoinnilta. Tosin ihme kyllä ihan tavallisenkokoisena, jotenkin niin tavallisena ja tunteita herättämättömän mitäänsanomattoman kokoisena, olen saanut olla rauhassa. Kun laihduin paljon ja olin jo lähempänä hoikkaa, sain taivastelua siitä, miten olen laihtunut. Hyvällä tavalla, mutta sekin oli kurjaa. Se kertoi siitä, että aiempi kokoni oli pantu merkille.

      Minua ei työssä kovin moni nää, joten positiiviset tai neutraalit huomiot ulkonäöstä jäävät pois. Tytöttelyä kuulee välillä toimittajan hommia tehdessä, mutta onneksi harvoin! Voin kuitenkin kuvitella, mitä ihmiset, jotka tekevät niin sanotusti arkijulkista työtä, saavat kokea. Esimerkiksi kaupassa työskentelevät tai muuta asiakastyötä touhuavat.

      Toivon, että ajat ovat muuttumassa. Ehkä ihmiset ovat nykyään valveutuneempia. Tosin, eivät nämä viimeviikkoiset huutelijatkaan olleet kuin kolmekymppisiä, joten taitaa olla turha toivo 😀 No, ehkä tällaisetkin sivistykseen kuuluvat käytöstavat lähtevät koulusta ja kotoa. Miten niitä voisi opettaa?

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.