En edelleenkään osaa olla lifestyle-bloggaaja. Eikä siitä mitään tulisikaan, jos päivät näyttävät tältä.
DSC_0073 (2)DSC_0077DSC_0068DSC_00802.51 Herään riitelyyn, joka kantautuu kadulta. Neljän hengen miesporukka huutaa. Huutaa ja huutaa. Yksi heistä eniten. Ovat menettäneet tilataksin yhden jäsenen rasistisen heiton vuoksi. He eivät mahdu uuteen tavalliseen taksiin. Mokannut huutaa olevansa ’paska jätkä’, muut suuttuvat moisesta kommentista. Huutoa jatkuu liki tunnin. Ensimmäistä kertaa tulee mieleen huutaa ikkunasta jotakin takaisin, mutta turvallisuushakuisena ihmisenä päädyn vain kääntämään kylkeäni ja tuhisemaan sängyn toiselle puolelle: ”En kyl tiedä, mitä siellä möykätään.” On tämä vaihtelua kadulta kuuluviin jatkuviin parisuhderiitoihin ja raivolla soitettuun Muumilaakson tarinoita -sarjan elektroniseen tunnusmusiikkiin. Me asumme ydinkeskustan laitamilla. Voi vain kuvitella, mitä ytimessä asuvat saavat kokea.

8.20 Herään toisen kerran. Kurkkua särkee. Nappaan särkylääkkeen, antibiootin ja nenää avaavan lääkkeen. Lääkkeiden määrä etoo. 14 antibioottia, 25 nenänavauslääkettä ja särkylääkkeitä tarpeen mukaan viikon ajan. Mitäköhän hyötyä taannoisesta detox-kuurista oli?

9.33 Pyörin sängyssä ja sanailen ystäväni kanssa. Puhumme hikoilemisesta, mökkeilemisestä, Tinderistä ja röyhkeydestä. Hymyilyttää. Onpa ihana vain lätistä vanhaan tapaan! Kaikella ei aina tarvitse olla suurta tarkoitusta. Riittää, että välittää.

10.14 Nousen ylös sängystä ja käväisen melkein naapuritalossa sijaitsevassa kaupassa. Tekee mieli pakastepizzaa. Kyllä, syön eineksiä, jos on ihan pakko. Apetitin kasvisjauhispizza on ihanaa, rasvaista ja todella syntistä. Olen kuitenkin mielestäni ansainnut kaiken hemmottelun kurjuuden keskellä. Antibiootti alkaa vaikuttaa ihanasti. Tunnen lääke lääkkeeltä, kuinka olo helpottaa. Länsimainen lääketiede on ihmeellistä! Ja vähän sairasta.

16.03 Alkaa olla nälkä. Pilkon uunijuurekset pellille, ja sekoitan valko- ja mustapavuista, chilitahnasta, tomaattimurskasta sekä mausteista mehukkaan papumössön.

17.11 Makaan hiestä märkänä sängyllä, jonka lakanat eivät vielä viime yöstäkään ole viilenneet. Yritän tutustua Riviera-sarjaan. Jaksan katsoa sitä 10 minuuttia. Tylsistyttää. Tiedostan, ettei keskittymiskykyni ole kovin korkea. Olen toipilas. Siihen vetoan päivän aikana kaikessa. En jaksa kastella viherkasveja. En voi kaataa itse kahvia kuppiini. En ainakaan voi keittää kahvia. En voi pilkkoa pizzaa. En todellakaan aio kuivata kylpyhuoneen lattiaa. Ei toipilaana voi.

19.20 Saan voimia kirjoittaa. Blogi on ahdistanut kuluneella viikolla. Yleensä kirjoitan tekstejä etukäteen. Tällä viikolla ei ole ollut oikein mitään varastossa. Pahin mahdollinen tapahtui. Ei tekstejä, ei lukijoita. Näin käy tietysti aina, kun jotakin odottamatonta tapahtuu. Kuten tämä maailmoja järisyttävä poskiontelotulehdus. Aina pitäisi olla jotakin julkaise-painikkeen päässä.

20.32 Serkkuni soittaa ovisummeria. Vaaleanpunainen Fjällräven-reppu on makoillut kaapissani jo reilut puoli vuotta. Sen palauttaminen vain on aina unohtunut, vaikka olemme nähneet paljon. Juttelemme. Ja juttelemme. Nenäliinavuoreni keskellä. Päiväkodissa töissä oleva serkkuni uskoo, ettei häneen voi enää mikään tauti tarttua. Olen täysin syyntakeeton, jos hän makaa pian lenssun kourissa.

21.45 Aivastuttaa. Nöyryyttävintä flunssassa on jatkuva aivastelu. Sen edessä on niin voimaton. Se ei pyydä anteeksi, se vain tulee. Okei, en kuvaile enempää sitä, kuinka kauas aivastuksen pärskeet voivat kantaa.

22.23 Makoilen sängyssä ja luen Murha.infoa, vaikka pidänkin sitä osin epäeettisenä foorumina. Luen sitä silti. Pohdin samalla, kuinka sairaana oleminen on muuttunut aikojen saatossa. Nykyään saatetaan hakea sairauslomaa koiran kuolemasta, ennen ihmisten kuolemat olivat arkipäivää. Mietin itseäni alakoulussa. En halunnut koskaan olla poissa. Menin salaa jopa kuumeessa kouluun. Halusin lähteä opintielle, vaikka kuumemittari paukkui ja nenä vuosi. Pelkäsin menettäväni jotakin. Luulin, että opettaja pudottaa numeroitani. Kukaan ei vaatinut minulta mitään sellaista, ei opettaja tai vanhemmat. Minä vain halusin suoriutua kaikesta. Täydellisesti.

23.40 Nukuttaa. Näiden sairauspäivien aikana olen tottunut nukkumaan noin neljän tunnin päiväunet. Tänään selvisin jo ilman niitä, mutta uni tulee kuin pienellä vauvalla. Kuinka ihanaa on nukkua keskeytyksettä, ilman yhtäkään niiskutusta, aivastusta tai epätoivon hetkeä. Myönnän nimittäin, että silloin kun jokin tauti minuun iskee, heittäydyn erittäin lapselliseksi, ja koko maailman olisi silloin syytä pyöriä kurjan oloni ympärillä.

Yritän kehittyä.

Minkälainen sairastaja sinä olet? Mitä teet päivänä, jolloin et oikeastaan koe tekeväsi mitään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.