Suomen täytyi olla aivan hirvittävän ankea paikka sotien jälkeen, jos Mikko Ylikankaan Rikosmuseon arkistoja avaavaa Rikosmuseo kertoo -teosta (Crime Time 2018) on uskominen. Kirjassa esiteltävät tapaukset tuovat kateelliset, ahdasmieliset ja julmat terveiset viime vuosisadalta.
DSC_0025 (3).JPGRikosmuseo kertoo johdattelee lukijan alusta alkaen Poliisi-tv-tyyliseen tunnelmaan raportoivalla otteellaan. Kirja esittelee museoarkistosta kymmenen rikosta, joista vanhin on 1800-luvun lopusta ja tuorein 1950-luvulta. Kirjailija, poliisi Ylikangas pohjaa teoksen tapaukset keskusrikospoliisin tutkimusapulaisen Ville Wathénin muistiinpanoihin. Wathén huolehti uransa aikana rikosmuseosta, johon vain harvoilla on pääsy, sillä se on tarkoitettu lähinnä ammattikunnan omaan käyttöön. Museon yleisörajaus näkyykin kirjan rikostapauksissa, sillä karkeasti yleistäen tapaukset ovat vähemmän tunnettuja. Ainakaan niillä ei toistuvasti repostella lehtien rikosklassikkopalstoilla.

Teoksessa esiteltävät tapaukset liittyvät hämmentävän paljon räjähteisiin. Näistä esimerkkejä ovat Espoon kirjapommi, Sipoon pommimies ja dynamiittimiehet. Samoin myös useita henkiä vieneet rikokset korostuvat: seitsemän ihmisen kirvessurma Nurmijärvellä, Taavetin pankkiryöstö, Soson asemaryöstö ja -murhat sekä Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkareiden tempaukset. Pohjanmaan häjyt jäävät tosin kirjassa hieman irralliseksi tarinaksi, sillä kaikki muut rikokset sijoittuvat selvästi 1920–1950-luvuille, kun taas puukkohippojen loppukahinat käytiin jo 1800-luvun lopussa ilmiön kukoistuskauden – jos niin voi edes sanoa – ollessa jo kaukana takana.

Vanha Suomi näyttäytyy siis Rikosmuseon kertomana varsin synkkänä paikkana, jossa kirves heilui aitassa ja asemalla, kun toisaalla perintöriitoja yritettiin ratkaista räjäyttämällä riitelykumppanin talo. Ylikangas toteaakin rahan, kateuden, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden olleen usean rikoksen perimmäinen motiivi, mikä ei kovinkaan eroa siitä, mitä nykyaikana todetaan oikeuden loppulausunnoissa.

Pommit onneksi paukkuvat hieman harvemmin nykyään toisin kuin 1900-luvun alun ja puolivälin tienoilla. Teoksesta ei selviä, onko tarinat tarkoituksella teemoiteltu räjähteisiin, mutta itse asiassa ne kertovat osuvasti viime vuosisadan ahdingosta ja käänteistä niin hyvin, että niiden painottaminen on perusteltua. Toisen maailman sodan jälkeen Suomessa oli paljon räjähdetaitureita, ja ainekset kotitekoisiin pommeihin löytyivät helposti. Sodan jälkimainingeista jäi myös käteen paljon katkeruutta ja mielenterveysongelmia, mikä teki osansa rikostilastoihin. Toisaalta osa Rikosmuseo kertoo -kirjassa esitellyistä tapauksista on aiheiltaan hyvin universaaleja ja aikaan sitoutumattomia. Perintöriidat eivät ole poistuneet vieläkään, ja kateus on edelleen jostakin sisimmästä kumpuava kurja tunne. Kirveskin on valitettavasti heilunut menetetyn parisuhteen vuoksi myös 2000-luvulla.

Rikosmuseon kertomuksista käy hyvin ilmi myös asenneilmapiirin muuttuminen. Vieläpä kovin lyhyessä ajassa! Ylikangas esittelee kirjan lopussa myös poikkeuksellisen puoskarointitapauksen, jossa nuori nainen kuoli laittoman sikiönlähdetyksen (nyk. abortin) tuoksinnassa 1940-luvun lopussa. Tuntuu järjettömältä ajatella, että vielä reilut 50 vuotta sitten on täytynyt turvautua palloruiskuun, sukkapuikkoon ja katetriin päättääkseen itse elämänsä suurimmasta valinnasta.

Ylikankaan kirjoitustyyli on hyvin selkeä ja toteava, mikä sopii kontekstiin, muttei varsinaisesti tarjoa lukuelämystä. Lukukokemusta häiritsee myös se, ettei tapauksissa kerrota, miten osallisille lopulta kävi. Rikosmuseo kertoo ei kuitenkaan ole poliisiasiakirja, vaan kokoelma tarinoita, jotka ovat totta. Silloin olisi kohtuullista antaa tarinalle sen ansaitsema päätös: selkeä loppuratkaisu. Voi tietysti olla, että Ylikangas on halunnut kohteliaisuussyistä olla puuttumatta tekijöiden myöhempiin vaiheisiin, sillä esimerkiksi 1950-luvusta ei ole vielä kulunut niin kauan aikaa, että omaiset olisivat jo varmuudella poistuneet keskuudestamme.

Rikosmuseo kertoo ei ole ylettömän raakaa luettavaa, muttei teos kevyestä dekkarisessiostakaan mene. Viimeistään Nurmijärven armottoman rengin tarinan kohdalla voi alkaa heikottaa. Kirjan luettua mielessä on oikeastaan vain yksi kysymys: Oliko Suomi todella niin ankea ja katkeroitunut kuin kirja antaa ymmärtää, vai onko Ylikangas tarkoituksella kehystänyt Rikosmuseon arkistot niin, että jäljelle jäävät vain räjähteet ja väkivalta?

Minkälaisia ajatuksia rikoskirjallisuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.