Valkopunaisia aitoja, kalliita raitioteitä ja auki revittyjä ojia. Tampereen arkea hallitsevat valtavat rakennustyömaat, joiden alta katukivetys ja puut ovat saaneet väistyä. Silti joka kolmas haluaa muuttaa tänne.
DSC_0016DSC_0010DSC_0008DSC_0014Sen lisäksi, että itse asiassa enemmän kuin joka kolmas (37 %) voisi ajatella muuttavansa tietyömaakaaoksen keskelle, Tampere on myös ehdoton mielikuvasuosikki, selviää Taloustutkimuksen tekemästä Muuttohalukkuus kaupunkeihin 2018 -tutkimuksesta, joka toteutettiin osana Suomi tänään -kirjekyselyä. Tampereen mainoskuvissa käytettäneen Näsinneulaa, ostosmahdollisuuksia, rauhallista luontoa ja hyviä palveluita sen sijaan, että kerrottaisiin muutosten keskellä kelluvan kaupungin loskaisesta arjesta. Kukapa imagoa rakentaisi tarkertumalla poikkeustilan aiheuttamaan kaaokseen.

Asukkaiden näkemykset arjesta näkyvät tilastoissa. Muutoksia on tapahtunut, sillä Tampereen voittokulku viiden suurimman suomalaiskaupungin asukastyytyväisyystähtenä katkesi viime vuoden tuloksiin Helsingin kurvatessa hyvän matkaa ohi, mikä käy ilmi EPSI Ratingin Kuntarating 2017 -asukastyytyväisyyskyselystä. On tietenkin pelkkien lukujen perusteella mahdotonta sanoa, mistä tyytymättömyys johtuu, mutta olettaa saattaa, että ilmapiiriä ovat kiristäneet viimeaikaiset, jatkuvat muutokset, jotka nyt näkyvät jokapäiväisessä elämässä kaoottisena liikenteenä ja loputtomalta tuntuvana rakennusaikatauluna. Ettei vain kävisi niin kuin länsimetrolle, jupisi tietäväinen mummeli bussissa.

Rottarallista ratikkaan

Kaupungin kehittyminen ja uudisrakentaminen on väistämätöntä. Muutenhan täällä kuljettaisiin edelleen hevosvankkureilla ja painittaisiin rottaongelmien kanssa samalla, kun piipahdettaisiin ulkohuussissa ja nyrkkipyykillä. Rakentaminen vaatii sekasorron kestämistä, mutta on turha kieltää sitä, etteivätkö joka päivä vaihtuvat liikennejärjestelyt, jäljelle jääneet pikkuruiset kulkuväylät ja masentavan paljaaksi ajeltu keskusta raivostuttaisi ja turhauttaisi.

Keskusta-asujan ongelmat poistuvat, kun työmaat siirtyvät pois silmistä lähemmäksi päätepysäkkejä, mutta jonkun taakaksi ne taas muodostuvat. Tosin täytyy tietysti muistaa, että kaikki uudet liikennevälineet ja muut suuret rakennustyöt ovat aiheuttaneet keskeneräisinä arkiharmia, vaikka nyt katukuvassa myllertävät ratikkakiskot ovat aiheuttaneet poikkeuksellisen paljon keskustelua.

Tallatessaan kiertoteitä ja metrinlevyistä väliaikaisreittiä tulee väistämättä mieleen, yritetäänkö suurkaupungin liikenne väkisin ahtaa pieneen kylään. Joku viisas on ilmeisesti laskenut, että kaupungin vetovoima kasvaa, vaikka rakennusvaiheessa pienet putiikit kärsivät ja kulku on hankalaa niin autoilijoille, pyöräilijöille kuin apostolinkyytiläisille. Mitä siitä, kuiskii ahneus.

Erikoisia aikoja, kaupunkilaiseni

Ihmisellä on erikoinen taipumus ajatella, että koetut vääryydet ja kohdatut muutokset olisivat jotenkin poikkeuksellisia, mutta toisaalta taas on vaikea nähdä omana elinaikanaan muutosten suuria linjoja. Elo yleensä mukautuu aikaan ja niin hyvät kuin huonot mullistukset on vain kestettävä. Sen kestää elämällä elämää.

On hölmöä kiukutella muutamasta raitiotielinjasta ja päivitellä sen vaikutuksia arkeen, vaikka toisinkin olisi voitu tehdä: jättää koko homma sikseen ennen kuin edes alkoi. Vielä hullummalta marmattaminen tuntuu, kun vertaa sitä koko kaupungin ja edellisten sukupolvien kokemiin muutoksiin viimeisen sadan vuoden aikana. Ei aiemminkaan kannattanut rähistä siitä, mihin pollen saa laittaa parkkiin, mihin autokaistoja avataan ja istuuko rahastaja enää bussissa. Pitäisi olla jalomielisesti tyytyväinen siihen, että kaupungin ylösalaisin kääntäneessä ratikassa ei sentään tarvitse enää ruumiita kuljettaa pestäväksi ja haudattavaksi. Jossakin päin maailmaa näin on edelleen – kuten oli myös meillä vielä viime vuosisadalla.

Historiakontekstissa uudistuksille voi siis myhäillä tyytyväisenä, mutta ei ihan kaikkea tarvitse silti myllätä ja jyrätä uudisrakentamisen tieltä. On uskallettava nauttia jo olemassa olevasta ja tehdä siitä vielä parempi. Vehreät puistot odottavat kauhulla, milloin muutoksen veitsi leikkaa vaahterat ja lehmukset nurin, ja tilalle lykätään valkoisia, kasvottomia pytinkejä. Minä toivon viisautta ja aitoa halua säästää historiallisesti merkittävät rakennukset ja erityisesti keskustan puistot. Olen kuullut huhua, että puut estävät meluhaittoja ja lisäävät happea, koska kasvit yhteyttävät. Oliskohan siinä edelleen perää?

Minun Tampereeni on paljon muuta kuin ahneita päätöksiä ja hankalaa luikkimista työmaakoneiden keskellä. Se on auringonlaskuja Mustalahden satamassa, hiessä pyöräiltyjä harjuja Pyynikillä, nilkkoja muljauttelevia mukulakiviä ja eväsretkiä Näsinpuiston valtavien puiden alla. Ne ovat nähneet enemmän kuin kukaan meistä kaupunkilaisista ja enemmän kuin ratikan nokka tulee koskaan näkemään.

Minkälaista tulevaisuutta ennustat Tampereelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.