Marttyyri kaatui sänkyyn

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. Siihen on vakava syy. Niin vakava, että elämä on taas saanut uudet mittasuhteet. Eikö olekin ihan typerää valittaa turhasta?
DSC_0009.JPGTiedän, että on olemassa melkoinen kirjo vakavampiakin sairauksia kuin poskiontelotulehdus, joka imaisi minut kouriinsa viikko sitten keskiviikkona. Vertasin itseäni suohaudasta nostettuun Kyllikki Saareen, ja melko lailla näytinkin siltä, kun takana oli viisi päivää nenän nirhaamista ja silmien vuotamista. Siitä alkoi valituskierre. Oikein hävettää katsoa kaikkia yksityiskeskusteluitani. Ei taida olla yhtäkään viestiketjua, jossa en olisi parkunut vointiani. Kenen elämän keskipiste se ei olisi!

Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten minulle voi käydä näin. (Mitenköhän? Jos nenä on ollut tukossa kaksi kuukautta, takana on äkisti noussut kuume ja karmea päänsärky, ei liene ihme. Siinä vaiheessa on hyvä sairastaa kunnolla tauti pois.) Teki mieli hokea, etten ole koskaan kuumeessa, enkä varsinkaan ole joutunut syömän antibiootteja tai joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa liki kymmeneen vuoteen. Ihan kuin se kiinnostaisi ketään tai muuttaisi mitään. Siispä yritin nukkua räkä poskella, ja sen ajan, kun jaksoin pitää silmiäni auki, kurkin sarjoja Areenasta. En edelleenkään muista, mihin jaksoon ja sen kohtaan jäin Downshiftaajissa.

”Tietsä hei mitä? Mä nään heti hei, että sulla on nyt kova tulehdus”, sanoi omintakeiseen tyyliin puhunut lääkäri. No niinpä! Ei tässä turhaan ole valitettu ja voivoteltu liki viikkoa! Kun kaksi ensimmäistä antibioottia oli popsittu, olo alkoi parantua kohisten. Korvissakin suhisi ihan kirjaimellisesti. Parin päivän nukkumisen jälkeen tuntui siltä, että olin vihdoin syntynyt uudelleen. Sitten alkoi hävettää aiempi itkun tihrustaminen ja vaikerointi siitä, etten paranisi ikinä.

Nyt, kun olen kyllästänyt kehoni vasta-aineilla, tuntuu siltä, että olen valmis mihin tahansa. Puhtain poskionteloin uhmaan pientä pakkasta ja jatkan elämääni jälleen tehokkaana omana itsenäni. Näin pitkän pakkolevon ja inhottavan – joskaan ei maailman vakavimman – taudin jälkeen tekee mieli tehdä vaikka mitä lupauksia ja parannuksia, mutta taitaa olla parempi olla lupaamatta mitään. Sen tosin vannon, etten enää palelluta varpaitani niin pahasti, että niitä täytyisi sulattaa patterilla.

Lupaan myös nauttia loppuviikosta, ihan tavallisista puuhista, puhtaasta ruoasta, hyvästä seurasta ja kävelylenkeistä.

Muututko marttyyriksi sairastaessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s