Piti kirjoittaa kirjahaaveista, mutten voi kertoa niistä. Minulla ei ole enää haaveita – vaan tekoja, jotka toteutan.
kolme.JPGAjatus proosateoksen kirjoittamisesta syntyi eräässä graduohjaustapaamisessa yliopiston alakuppilassa. Hutera Juvenes-muki oli läikyttänyt puolet sisällöstään tarjottimelle ja epätoivoiselle suunnitelmalleni. Odottelin kiltisti minut pitkältä ajalta tuntevan ohjaajan tuomiota läpyskästäni. Hän sanoi ensimmäiseksi: ”Sun kannattaa ehdottomasti vielä palata luovaan kirjoittamiseen.” Ottaen huomioon gradun idean ajattelin, että nyt olen kirjoittanut tieteen sijasta satuja pakolliseen opinnäytteeseen. Ohjaajani ei onneksi tarkoittanut sitä, vaan viittasi tekstini luonteeseen.

Päätin, että kun yliopisto on paketissa, kirjoitan kirjan. Itsessäänhän se ei vielä johda mihinkään, sillä olenhan hokenut sitä siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Tähän mennessä pisin proosateokseni on 30-sivuinen eleetön draama, joka perustuu lähes 100-prosenttisesti omaan elämääni, eikä todellakaan ole julkaisukelpoinen sen vuoksi. Eikä kyllä minkään muunkaan ominaisuuden takia. Pinnistelin gradutapaamiset, pakolliset tarkastukset ja byrokraattiset kiemurat läpi, ja haudoin ideaa. Ajatus harhaili välillä pahasti representaatiotutkimuksesta ja mediamaantieteestä suoraan draamajorpakkoon, mutta selvisin. On oikeastaan aika mahtavaa tuntea, kuinka luovuus puristaa rintaa niin, ettei osaa päättää, mistä ja milloin sen päästäisi pihalle.

Teininä ajattelin, että pyöräytän kirjan milloin tahansa. Halusin olla mahdollisimman nuori esikoiskirjailija. Hyvin nuori. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Elämään melko realistisesti suhtautuvana kirjailijahaihattelijana ymmärsin lopulta, että kirjan aihe ja siihen tarvittava elämänkokemus syntyy kyllä aikanaan ja tulee ulos, kun on kypsä. Ja nyt me molemmat, minä ja aika, olemme kypsiä, vähintään mediumeja.

Kirjan kirjoittamisesta kertovat jutut ovat ärsyttäviä, jos niissä ei tarjoa mitään konkreettista pysyen vain mahtipontisissa romanttisissa tarinoissa siitä, kuinka omalla työllä ja historialla on merkitystä. Siksi sanon nyt ääneen, mitä aion tehdä, vaikka haluaisin hautoa sitä sisälläni ikuisuuksiin odottaen, että yhtäkkiä kaupan hyllyillä makaisi teokseni. Edes alelaarissa. Teokseni työnimi on Kolme, ja se on perhedraama, jolla on kaksi kertojaa. Siinä elämä on kuorrutettu briejuusto, jonka päältä hunaja valuu jääkaapin hyllylle.

Pelkään, ettei kirjallani ole merkitystä, vaikka samaan aikaan mietin, miksi kaikella pitäisi olla jokin suuri merkitys. Onhan viihdearvokin jo saavutus. Olen joutunut kyseenalaistamiskierteeseen, mutta se kai kuuluu tähän matkaan. Kaikkeahan kutsutaan nykyään matkaksi, ja siksi reissussa onkin herännyt liikaa ajateltavaa, vaikka aikaa ei ole. Mitä kirjalla ylipäätään pitäisi saavuttaa? Miten kertoisi elämästä ja ajankohtaisaiheista fiktion avulla? Pitäisikö fiktion sanoman olla yhteiskunnallisesti merkittävä, vaikka se olisikin draamakertomus?

Proosanivaskani tiellä päivänvaloon on enää 32 lukua ja hukassa oleva kustantaja.

Oletko haaveillut joskus kirjan kirjoittamisesta tai peräti kirjoittanut jo sellaisen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksi vastaus artikkeliiin “Sano ääneen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.