15 000 paria kuuroja korvia

Isoisäni asteli sotatantereelta pois minun ikäisenä – kun sota päättyi. Aika hurjaa, jos itse olisi kuluttanut yliopistovuosien sijaan aikansa rintamalla. Ei ihme, että vaarilla alkoi suu vähän napsata ja korkki poksua. Eikä niin vähääkään. Viisi vuotta kuolemaa joka päivä. Siinä alkaa näyttää maailma lasipullon pohjasta katsottuna edes hieman kirkkaammalta. Pulloon hukkui vaiettu arvostus, joka nyt raikuu kahdelle prosentille elämänsä uhranneista.
DSC_0020.JPG
Lapsuudessani veteraanit saivat maksuttoman lounaan lähikouluissa. Mieskööri tuli aina ruokailun päätyttyä ja viihdytti siivousvuoroon joutunutta luokkaa. Tämän puolesta kaikki, ajatteli äijäporukka. Tai sitten he eivät edes miettineet mennyttä, koska olivat kenties oppineet, ettei se kannata. Pytinki pystyyn valtion ohjaamalle tontille, maa jaloilleen, työputkeen ja lopulta eläkkeelle. Toiset ehjänä, osa aivan rikkinäisinä. Julkinen kiitos saapui myöhään vasta vuosituhannen loppupuolella, kun sotiemme veteraaneja alettiin tuoda entistä laajemmin esiin mediassa. Syksyllä 2017 veteraaneja on elossa noin 15 000, ja he ovat keskimäärin 93-vuotiaita (Veteraanit.fi 3.12.2017).

Täytyy tietysti muistaa, ettei yksioikoinen palvominen ja veteraanihehkutus ole ollut täysin ongelmatonta silloin, kun todellisuudessa olisi ollut sen aika. Syy ei ole tarkoituksellinen ilkeys, vaan valinneet poliittiset olosuhteet. Oli parempi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. En myöskään usko, että yksilötasolla sodan vatvominen ja siinä vellominen olisi auttanut, vaikka sitä ei voi kiistää, etteikö apua olisi tarvittu. Se käy ilmi Ville Kivimäen (2013) Tieto-Finlandia-palkitussa Murtuneet mielet -teoksessa. Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarja (2017) puolestaan tuo esiin yhden ensimmäisistä huumausaineaalloista: torilla pyörivät narkomaanit, jotka olivat sodasta tulleita miehiä. Ongelma ei olisi ratkennut mitaleilla, mutta oikeanlaisella avulla kyllä. Vaikeneminen on huono lääke.

Suomen veteraanit eivät ole poikkeuksia niin kunniallista kuin heidän toimintansa onkin ollut. Maailma on täynnä veteraaneja, ja koska sotia käydään edelleen, tulee myös uusia veteraaneja. Veteraani käsitteenä lihallistui koskettavasti vieraillessani Vietnamissa, jossa alle 50 vuotta sitten päättyneen sodan vuoksi on edelleen runsaasti veteraaneja. Heistä ei huudella kaduilla, mutta kasvoista näkee sotahistorian, vaikkei rinnassa riipu mitalimerkkejä. Paikallisen Bia Hoi -kojun nurkalla notkuvat miehet ovat arpisia ja likaisia, surullisiakin. Sodan julmuudet ja kenties rakkaustarinat näkyvät myös heissä, jotka selvästi ovat puoliksi länsimaalaisia. Niitä sodan aikana syntyneitä. Kun kohtaa erilaisuutta, sodan julmuus tulee paremmin esiin. Kotipuolessa veteraanit ovat tavallisia isoisiä ja naapureita, ja usein ylistyssanojen alle katoavat ne oikeat muistot rintamalta.

Sotiin osallistui Suomessa 600 000 miestä ja 100 000 naista, eli kaksi prosenttia (15 000) heistä on elossa 100-vuotisjuhlavuonna. Tuntuu tosin aavistuksen esineellistävältä käsitellä veteraaneja tilastoina. Ennen kaikkea he olivat  – ja ovat – ihmisiä, jotka uhrasivat elämänsä parhaat vuodet sotaan ja näkivät asioita, joita kukaan ei haluaisi nähdä. Vaihtoehtoja ei ollut. Ei valintaruutua, jonka olisi voinut ruksia tai jättää tyhjäksi. Oli mentävä.

Isoisästä olisi ehkä tullut jalkapalloilija. Siitä hän haaveili Pispalan kentillä. Maailma päätti toisin. Sota tuhosi haaveet, ja elämä päättyi lopulta turhan varhain vähän 60-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Ei tullut Ronaldon esikuvaa hänestä, sillä jalkapalloura rajoittui sodan jälkeen lähinnä kioskin kulmalla päissään tehtyyn vakioveikkaukseen. Siinä syy poismenolle. Ei hän olisi arvostuksella pelastunut, mutta tuntuu silti väärältä, että niin moni hänen kohtalontoverinsa kuljetetaan reporankana etunenässä linnan vastaanotolle. Monta vuosikymmentä myöhässä.

Kiitokset kaikuvat nyt korville, jotka eivät kuule. Korville, joille olisi pitänyt kuiskia sillloin, kun ääniviestit menivät vielä perille. Mullan alle tai kuurolle korvaparille on vaikea viestiä. Särkyneistä mielistä vaiettiin väärään aikaan, ja linnaan roudattiin puhvihihaiset etikettitaitajat ja komentajat niiden sijaan, jotka jäätyivät lumihankeen ase kourassa. Sen isänmaan puolesta, jonka 100-vuotistaivalta muistetaan tällä viikolla.

Minkälaiselle Suomelle sinä osoitat kiitoksesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s