Elossa

On hetkiä, joissa tuntee olevansa poikkeuksellisella voimakkuudella elossa. Sunnuntai ei lukeudu niihin, mutta ainahan niitä voi viikon päätteeksi muistella, kun ei muutakaan ole taskussa.
DSC_0109Con te partirò, paesi che non ho mai. Silloin maailma pysähtyi. Ainakin ensimmäiset unihiekan rippeet karisivat silmistä ja vaikku ropisi korvista, kun naapurin täti lauloi karaokessa Bocellin Con te partiròn. Tuntui kuin jokin mystinen puhuri olisi riehunut ympäri kuppilaa. Siinä on todellinen taiteilijasielu, jos pystyy vetämään oopperaa keskellä hikistä juottolaa. Kirkkain äänin. Pidän siitä, kun ihmiset tekevät juuri sitä, mistä eniten nauttivat.

Lumihiutaleet tippuivat hiljaa kadulle. Sulivat hetkessä siihen paikkaan. Valomerkki oli jo tullut. Odottelin kumppaniani lähikapakasta. Mentäisiin siitä yhdessä kotiin. Kaksi keski-ikäistä, siististi pukeutunutta miestä saapui ulos baarin ovesta. Toinen avasi suunsa: ”Äitiäskö sä siinä odotat?” Suutuin aivan käsittämättömän paljon. Ei tarvitse omaa äitiä odotella baarista, eikä ole koskaan tarvinnutkaan, mutta kaikilla ei ole samanlainen tilanne. Siksi kiehuin, sillä tiedän myös, että näytän nuoremmalta kuin olen, sellaiselta äidin odottajalta. Miltä tuntuisi kuulla kyseiset tökeröt sanat, jos oikeasti odottaisi äitiään pakkasessa baarin ulkopuolella?

Sviitin parvekkeen lattialaatat olivat melkein tulikuumia keskipäivän auringon porotuksen jälkeen. Phan Xi Păng kohosi jylhänä edessä. Yhtäkkiä vuoristo katosi. Sumu vyöryi vuorilta laaksoon niin rajusti, että se tunki parvekkeelle peittäen näkyvyyden täysin. Tuntui kuin olisi keskelle jättimäistä pilveä joutunut lentokone paitsi, että seisoi paikoillaan parvekkeella. Oli kylmä. Yhtäkkiä kirkastui, ja hetken päästä kaikki oli kuin muutamia minuutteja aiemmin. Sumu vetäytyi vuorille kuin pyytäen anteeksi äskeistä kohtaustaan.

Flow, joka kirjoittaessa tulee, herättää eloon. Aina ei kulje, mutta silloin, kun luistaa, tuntuu siltä, ettei mikään ole tiellä. Tuntuu kuin Finlandia-palkinto olisi jo käsissä, vaikka samalla pelkää Aleksis Kiven kohtaloa. Tosin eipä kirjoittamisesta tarvitse palkintoja saada; riittää, että nauttii itse ja tuntee elävänsä.

Kun kaikkensa antaneena voipuu sänkyyn. Mutta sitten ei nukutakaan. Vielä parempi, jos saa aamulla kääntää kylkeä ja halutessaan raottaa silmäluomia sen verran, että tutkii heräilevää kaupunkia. Harvoin tällainen arpajaisvoitto osuu kohdalle, ja siksi se voitolta tuntuukin. Huomenna taas uusi yritys.

Milloin tunnet olevasi elossa – sellaisella poikkeuksellisella tavalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s