Kaikki mitä minusta piti tulla

Reilut viisi vuotta ja 302 opintopistettä myöhemmin yksi elämänvaihe päättyy, kun postista kilahtaa tutkintotodistus byrokratiajylläyksen jälkeen. Miten tässä näin kävi?
DSC_0036Juhlat on juhlittu, mutta valmistuminen yliopistosta tuntuu todelliselta vasta nyt, kun katselen painettua pro graduani. Tutkintoon vaadittavat opintosuoritukset ovat olleet rekisterissä jo kauan. Vastaanotin opiskelupaikan 20-vuotiaana, juhlistin sitä railakkaasti jo kuopatun yökerhon vaahtobileissä ja astelin innoissani syksyllä 2012 unelmieni alalle parhaaseen mahdolliseen oppilaitokseen.

Minulla ei ole koskaan ollut perinteisiä ammattihaaveita. Aika monethan kertovat lapsena haaveikseen yhteiskuntaa pystyssä pitäviä perusammatteja, kuten poliisin, palomiehen, lääkärin tai opettajan. Tiesin jo silloin, ettei minusta olisi niihin. Ei poliisiksi, koska juoksisin karkuun. Ei palomieheksi, sillä en uskalla käyttää edes tulitikkuja, eikä lääkäriksi, koska olen jo tarpeeksi huolestunut omasta terveydestäni ja jo korvavaikun näkeminen saa kakomaan. Opettajahaaveetkin kuolivat yläkoulussa paikallisia viidakonlakeja todistaessa.

Ei minusta tosin tullut myöskään taiteilijaa – sitä, joka minusta nimenomaan lapsuuden haaveiden perusteella piti tulla, ennen kuin huomasin, etten ole Picasson lapsenlapsi, ja tajusin myös, että ilmeisesti aikuisten täytyy ansaita rahaa, joten taiteen tekeminen ei ole kovin kannattava valinta. Enpä päätynyt matemaatikoksikaan. Sekin minusta piti tulla, mutta innostus lopahti jo ennen toisen asteen yhtälöitä.

Inhimoni heijastelivat koulupolulla vaihtelevasti suosikkioppiaineitani. Halusin opiskella ruotsia mahdollisimman pitkälle ja päätyä myös historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Välillä surffailin käsityötunnin innoittamana silloisen Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, ja piirsin vihkoni täyteen vaatteita ja ompelin niitä. Jossain taustalla kuitenkin jyskytti tieto siitä, etten päätyisi näille aloille. Kaikkien sekalaisten ajatusten alla oli huomaamatta kytenyt ilmiselvä valinta, jota en ollut edes ajatellut, koska se oli niin kiinteä osa elämääni. Arkea.

Uraputkeen ilman mystiikkaa

Olen kirjoittanut aina. En toki ihan aina. Vasta joulukuusta 1999, jolloin ilmaisuni alkoi olla sen verran selväpäistä, että sillä sai tarinan aikaiseksi maailman rumimpaan muistivihkoon, joka oli tullut postimyyntitilauksen kaupantekijäisinä. Kirjoitin tarinoita yleensä Tiimarista hankittuihin vihkoihin, loin jatkokertomuksia koulussa tehdyille kirjoitelmille ja toimitin kuvitteellisia lehtiä, joista mainittakoon Rupukorven Sanomat (!!). Teknologian saapuessa osaksi arkea novellituotanto pääsi kunnolla käyntiin tietokoneella. Runokirjojakin syntyi kaksi. Niiden nimiä en kehtaa edes kertoa.

Ja sitten äitini kehtasi ehdottaa viestintälukioon hakemista, vaikka olin kovaa vauhtia pyrkimässä taidelukioon jostakin syystä. Kurkkasin kuitenkin alkeellisille nettisivuille, ja seuraavana päivänä ilmoitin yläkouluopolleni hakevani Messukylän lukion (nyk. Sammon keskuslukio) viestintälinjalle, jolta muuten juuri vietiin valtakunnallinen viestinnän erityistehtävä. Ensimmäisen viestintäkurssin jälkeen selvisi se, että minusta tulee toimittaja. Sen päivän jälkeen ei tarvinnut stressata sitä, mihin matka jatkuisi lukion jälkeen. Miksi en tekisi elantoani sillä ainoalla asialla, joka on oikeasti intohimoni?

Yhteiskunnan taloudellinen tilanne ei tee työllistymisestä helppoa, eikä tutkinto takaa töitä, mutta toivon, että oikealla intohimolla on vielä merkitystä. Toivon, että se johtaa paikkaan, jossa voin hyödyntää journalistisia tekotapoja mahdollisimman luovasti. Kirjoittaa ilman rajoja kuitenkin rönsyilyä välttäen.

Kirjoittaminen ei ole lahja, joka on annettu, vaan taito, jonka on ottanut osaksi elämäänsä sattumalta tai tietoisesti. Sen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa mihinkään. Voi vain nauttia. Olisi myös älytöntä sanoa, että kirjoittaminen yksinomaan johdatti minut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja kirkasti uravalintani. Olenhan kuitenkin itse raivannut tieni seuraamatta jotakin mystistä tähteä. Elämä on loppujen lopuksi aika tavallisten valintojen tekemistä, ja juuri siksi kirjoittaminen on niin mahtava ammatti: sen luoma maailma on rajaton.

Mitä sinusta piti tulla ja mitä tuli?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

2 vastausta artikkeliin “Kaikki mitä minusta piti tulla

  1. Onnea valmistumisen johdosta!

    Juuri olen pyöritellyt näitä asioita paljon mielessä, hauska sattuma! Täällä yksi media-assari, josta piti tulla bio-kemisti, opettaja, lastenhoitaja ja mitä vielä. En kyllä oman alani hommia tee tällä hetkellä. Kirjoittaminen on ainoa ihtohimoni, mutta en tiedä olisiko minusta tekemään sitä työkseni. Osaisinko? Pystyisinkö?

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos paljon! 🙂 Luulen, että aika moni miettii iästä riippumatta sitä, mihin päätyi ja mihin haluaa vielä päätyä. Minusta vanhoja haaveammatteja on kiva pohtia ja lukea muilta, koska ne kertovat ihmisestä yllättävän paljon. Aika hauska toi biokemisti tuolla välissä. Muut sentään linkittyvät jotenkin yhteen! Kirjoittamaan oppii kuitenkin vain kirjoittamalla, ja siinä mielessä uskon koulutukseen, että sillä saa ammatillisen statuksen, uskoa itseensä ja oikeasti hyödyllisiä ja pikkutarkkoja oppeja, jotka nostavat kirjoittamisen uudelle tasolle!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s