Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s