Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s