Laman lapsi muistaa vain Chilla chillat ja Richard Scarryn

Havahduin Ilta-Sanomien 1990-lukuliitteen ilmestyttyä siihen, että oma lapsuuteni on nykyään historiaa. On syntynyt jo uusi sukupolvi, joka ei tiedä siitä mitään, ja moni ajan elänyt on kuollut. Lapsuusaikani tekniikka on täysin käyttökelvotonta, ajan mediatuotteet auttamattoman vanhannäköisiä ja useat kulutushyödykkeet kadonneet markkinoilta kauan sitten, koska kukaan ei niitä enää tarvitse.
yhdeksänkymmentälukuIlta-Sanomien tuottaman vuosikymmenittäin etenevän Suomen koko tarina -juhlaliitesarjasta on tullut suosittu. Tällä hetkellä myynnissä on 7.9.2017 ilmestynyt 1990-luku, eikä vanhempia vuosikymmenliitteitä saa enää mistään paperisena, mutta maksullisesta nettipalvelusta ne voi lukea. Viime vuosituhannen päättänyt vuosikymmen kuvataan IS:n kertomana pääosin kolmesta kulmasta: lamasta, jääkiekkovoitosta ja EU:hun liittymisestä. Mutta eihän se ole koko totuus 90-luvusta.

Minä olen laman lapsi. Syntymävuoden mukaan oikein ehta lamapakkaus, joka saapui valtavaksi kulueräksi pahimpaan mahdolliseen aikaan. Sen ajan lapsena maailmankuvani oli kuitenkin varsin vääristynyt, sillä asuimme alueella, jossa oli lähinnä vain valtion työsuhdeasuntoja. Kaikkien lasten vanhemmat olivat – tai ainakin toinen heistä oli – samassa paikassa töissä, ja kaikki, jotka siellä asuivat, kävivät töissä. Elämä rullasi mukavasti, eivätkä talouskirot ja työttömyys ulottuneet koivujen ja mäntyjen saartamalle leikkikentälle, jossa piileskeltiin vadelmapuskassa ja pyydystettiin kivikosta sammakoita. Äitini kuvaili myöhemmin, että lamasta puhuttiin, ja moni menetti paljon, mutta se ei näkynyt meidän elämässämme. Elämä oli tavallista, mutta ajan henkeen nähden ilmeisen onnekasta. Historia tarkastelee lähinnä vain taloustyrmäystä, vaikka 1990-luku oli pullollaan tavallista elämää.

Minun tavalliseen elämääni kuuluivat päiväkotipäivät, joiden jälkeen loikoilin kotona keltaisella matolla, virittelin pinteleitä Grand Champions -hevosille, odotin päivällisen valmistumista, ja sitten pitikin suunnata jo Pikkukakkosen pariin. Parasta olivat ehdottomasti animaatiosarjat ennen Pikkukakkosta, sillä Eila-tädin, Jyrkin ja Neposen jorinoita en aina jaksanut kuunnella. Ehdottomia animaatiosuosikeita olivat Richard Scarryn touhukas maailma ja Muumit.

Kuusivuotiaana putosin päiväkodin kiipeilytelineestä, mutta löysin tömähdettyäni maahan ison palan katinkultaa. Se tuntui lottovoitolta. Samana päivänä juhlittiin vielä syntymäpäiviäni, ja sain tädiltäni violetin Chilla chilla -olion, jonka korvat heiluivat kuin suurella valehtelijalla ja jonka silmäluomia pystyi liikuttelemaan. Varsinainen jamittelukausi alkoi Nylon Beatin ja Spice Girlsien nousukiidon aikaan. Kaikki CD:t piti saada ja myös teemaan sopivat Barbie-nuket, joita minulla oli viitisenkymmentä. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjännyt.

Havahduin ensimmäistä kertaa jonkin olevan muuttumassa, kun Teletappi-lelut alkoivat yleistyä päiväkotitaipaleeni loppuvaiheessa. Niissä huhuttiin olevan vaarallista pinnoitetta, ne pitivät outoja ääniä ja kuuluivat selvästi nuorempien leikkeihin. 2000-luku kolkutti jo ovella, vaikka yhdeksänkymmentälukua oli vielä joitamia vuosia jäljellä.

Ilta-Sanomien vuosikymmenliitejuhlasarjassa on edetty nyt vuosikymmeneen, joka muistetaan kirkkaasti ja joka on kenties liian lähellä, jotta siitä olisi helppo kertoa kiinnostavasti. Kertojat ovat hengissä, mutta eivät pysty toteamaan muuta kuin sen, mitä olemme jo kuulleet. Kun kantaa mukanaan omaa aikalaistarinaa, muiden muistelot eivät kuulosta historian siipien rapinalta.

Yhdeksänkymmentäluku päättyi juhlavasti vuosituhannen vaihtuessa. Ihmiset astuivat tiedostaen uuteen. Ehkä kaikki edellisen vuosisadan sodat, taantumat, pettymykset ja ristiriidat jätettiin vihdoin taakse. Alkoi Suomen ensimmäinen itsenäinen vuosisata ja -tuhat. Minä kävelin käsi kädessä äitini kanssa pihamaalla katselemassa raketteja. Hanki oli korkea ja kimalsi kauniisti. Naapurin parvekkeelta kuului humalaista hihitystä; Joku porukasta vinkkasi, että tänä yönä Mars näkyy taivaalla erityisen hyvin. Katsoin punaista planeettaa taivaalla, ja tuntui oikeasti siltä, että jokin oli muuttunut.

Minkälaisia muistoja sinulla 1990-luvusta? Mikä on mielestäni ollut unohtumattomin vuosikymmen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s