Ulrika katosi Ahvenanmaalla

Sukututkimus rakastaa draamaa. Äitini tivaa usein itsekseen, miksei taaskaan löydy mitään mielenkiintoista. Toimintaa ja vaaraa. Ei ulkomaalaisia tai sairaita. Seiliin joutuneita tai rikollisia. Vaan ihan tavallisia hämäläisiä ja sen ajan sotilaita. Mitä sukututkimus kertoo meistä?
sukututkimus_1Äitini on hurahtanut sukututkimukseen. Harrastus orasti jo vuosituhannen taitteessa, mutta ruuhkavuosinaan hän sai aikaan vain soiton kirkkoherranvirastoon. Vilskeen laannuttua alkoi tapahtua. Minunkin juureni on jäljitetty alle vuoden kestäneellä nettisurffauksella ainakin 1500-luvulle. Apunaan äitini on käyttänyt joulupukin viime vuonna tuomaa Sukututkijan tietokirjaa (Lauri Karskela 2013), sukututkimusportaali Geniä ja muita maksutta saatavia nettilähteitä.

Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella 1500-lukua. Tunnen kyllä Suomen ja koko maailman historian, mutta omien juurien hahmottaminen yli 500 vuoden taakse on vaikeaa. Välissä ei ole edes valtavaa määrää sukupolvia, sillä ilmeisesti suvussani on päädytty hankkimaan lapset tavallista varttuneempina, tai sitten se ainoa eloon jäänyt lapsi on ollut nuorin, joka aikanaan on saanut lapsia sukupolvikuilun ollessa jo varsin lavea. Melkoinen harppaus tulee jo siinä, että isomummoni on syntynyt 1800-luvun puolella, sillä äitini isä on tullut isäksi melko vanhana. On kiehtovaa, että ihminen, jonka teoriassa olisin voinut ehtiä tavata, on syntynyt vuosisadalla, joka on tuttu kellertavistä ja tuhruisista otoksista historian kirjan sivuilta. Ihminen, joka on nähnyt neljä sotaa ja sotinut yhdessä niistä. Ihminen, joka on elänyt teollisuuden vallankumouksen ja paiskinut hommia Tampereen suurimmilla tehtailla. Niissä, joita me käymme ikuistamassa graffiteihin peittyneinä ja joiden perustuksissa sijaitsevat aikamme elokuvateatterit ja kahvilat.

Sukututkimus muovaa identiteettiä. Jos ei ole koskaan tiennyt, mistä on kotoisin, nousee merkitykselliseksi se, mitä on ollut kauan sitten. Todennäköisesti sukututkimus on oleellista nykyisten aikuisten vanhemmille ja isovanhemmille, koska heidän vanhempansa ja isovanhempansa saattoivat olla täysin tietämättömiä toisesta vanhemmastaan – yllättäen yleensä isästä – mikä jättää melkoisen aukon sukuhistoriaan. Isättömyys ei todellakaan ollut harvinaista. Nykypäivän isyystunnustus puristetaan ulos sanallisesti ja geneettisesti vaikka väkisin, eikä siitä useinkaan tarvitse käydä oikeutta, sillä DNA-testi hoitaa varmennuksen kyläläisten lausuntojen puolesta. Ei tarvitse enää olla aitan pielessä kytiksellä piian ja rengin touhujen varalta.

Jokin juurettomuuden tunne herää ihmisessä lähellä kuolemaa tai ainakin vanhetessa. Iltapäivälehdet kirjoittavat viikottain auliisti henkilöistä, jotka etsivät kadonnutta vanhempaansa. Kyseessä on tavallisesti isä, koska he tietystä syystä pääsivät hieman helpommalla jälkiä jättämättä vanhemmuuden kantamisen vastuusta. On toki adoptioon lapsensa antanutta äitiäkin etsitty. Käännetty myös ylösalaisin pääkaupunkiseudun bussikuskit ja rahastajat, Floridaan muuttaneet sairaanhoitajat, saksalaiset ja venäläiset sotilaat sekä rintamalla ristiin rastiin vaeltaneet asemamiehet. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta mielestäni on käsittämätöntä, että isättömyydestä uskaltaa puhua vasta, kun noutaja kolkuttaa jo ovea. Ajat ja asenteet olivat toki kovat muutama vuosikymmen sitten, mutta on surullista, että suku toimii suljetusti, katkerasti ja halveksuen. Jos jotain olen oppinut omasta suvustani, on se, että me emme pelkää outoja rippikirjamerkintöjä, ennen vanhaan syntinä tunnettuja tekoja tai elämää, joka heittelehtii laidasta laitaan. Harmiksemme kirkonkirjat ovat kuitenkin olleet aika tylsää luettavaa. Ei mielisairaita, ulkomaalaisia tai valtavia tragedioita.

Äitini puhuu paljon Matildasta, Josefista ja Karoliinasta. Hän on heidän kanssaan tekemisissä päivittäin. Tietää puolisot, lapset, kuolemat ja erot. Äpärät, urat ja onnenhetket. Äitini on oman elämänsä salapoliisi, joka selvittää kadonnutta aikaa. En ole edes varma, kuka Matilda oli, mutta ilmeisesti hän oli isoisomummoni. Se ei totisesti ole edes kovin kaukainen sukulainen. Varsinkin, jos mitataan omalla mittapuullani. Pikkuruiseen sukuuni kuuluvat vain vanhempani, tätini ja serkkuni jälkikasvuineen. Joillekin he voivat olla kaukaisia sukulaisia, mutta minulle maailman lähimpiä.

Jos ei tiedä suvustaan, voi olla teoriassa naimissa sukulaisensa kanssa. Onnekseni en ole naimissa, mutta tosin avoliitossa. Uskon vakaasti, että kyseessä on täysin eri perimästä tuleva henkilö, mutta mistä sitä ikinä tietää, kun suvussani on paljon isättömyyttä ja karjalaisuutta samoilta seuduilta. Entä jos isovanhempamme olivatkin sisarpuolia? Mitä geneettiselle jatkuvuudelle tekee se, että on tietämättään yhdessä sukulaisensa kanssa? Minkälaisia päätöksiä täytyy tehdä, jos onkin yhdessä pikkuserkkunsa kanssa?

Viime aikoina sukututkimus on alkanut kiinnostaa minua etenkin sairauksien kannalta. Rintasyöpä, Alzheimer ja mielenterveysongelmat. Rintasyöpäkuolema löytyy, mutta entä sitä kylvävä geeni? Alzheimerista on aikalaiskertomuksien huhuja. Mielenterveysongelmia ei tiettävästi ole, mutta entä jos ne hyppivät sukupolvien yli? Tiedän itse säästyneeni, mutta sitä en voi tietää, miten seuraavan sukupolven käy.

Sukututkimusta ei tarvitse tehdä sen jälkeen, kun sukulinja on saatu selvitettyä some-aikaan asti. Internetin tarjoaman tiedon määrä on valtava. Serkkujeni lastenlasten ei tarvitse vaivautua 100 vuoden päästä kaivelemaan Sisä-Suomen poliisin asiakirjoja hankalasti tulkittavasta arkistosta, sillä kaikki taltioidaan nettiin. Mistä sitäkään tosin tietää, jos nyt elämämme virtuaalitodellisuus vielä tuhoutuu, mutta tähän mennessä sen on uskoteltu olevan ikuista. Vaikka oikeasti mikään ei ole ikuista. Ei mikään.

Seuraavaksi täytyy selvittää, mitä tapahtui Ulrikalle, joka nuorena tyttönä lähti hämäläisestä pitäjästä Ahvenanmaalle, eikä hänestä ole sen jälkeen merkintöjä. Tällaiset historian pohdinnat lienevät niitä syitä, miksi sukututkimus on niin kiehtovaa. Se elää mysteereistä, jotka odottavat selvittäjäänsä. Miten Ulrika uskalsi lähteä? Osasiko hän edes ruotsia? Naiko hän sotilaan? Hukkuiko hän?

Vaikka suhtaudun sukututkimukseen hyvin geenilähtöisesti, en malta odottaa, mitä kaikkea paljastuu, kun 1900-luvun alun kirkonkirjat aukeavat internetiin. Siinä voivat mennä monen suvun salaisuuden verhot nurin.

Mitä suku merkitsee sinulle? Kuinka hyvin tai pitkälle tunnet oman sukusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

2 vastausta artikkeliin “Ulrika katosi Ahvenanmaalla

  1. Joskus Kadonnutta etsimässä -sarjaa katsoessa on tullut ihmeteltyä, miten joku voikin päästä aikuisikään tuntematta esimerkiksi koko isän puoleista sukua ollenkaan. Kas kummaa, jos ei tunne itseänsäkään. Kun sitten näkee isovanhemmistaan kuvan ja kuulee tarinaa, mieli kuvittaa loput. Pian sitä onkin ihmisenä ehyempi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s