Matkalla on pakko luottaa

Miten ihmeessä tuntemattomaan turvaaminen onnistuu maailmassa, jossa on niin paljon pahaa ja pahoja ihmisiä? Pimeys peittää monesti alleen valtavasti hyvää.
ChongqingMaailmassa on ollut aina kurjuutta ja pahuutta. Myös ennen Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä murhia. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että vaarat konkretisoituvat aivan uudella tavalla, kun ne tulevat lähelle. Viime viikon tapahtumien vuoksi olen laittanut myös reissukäytäntöni tarkasteluun. Miten onkaan ollut tähän asti niin hyvä tuuri, ettei mitään ole sattunut?

Vaarat eivät ole pelkästään terrorismihirmutekoja, vaan todellinen riski etenkin Kaakkois-Aasiassa ovat luonnonvoimat, joiden kanssa ei voi neuvotella sitäkään vähää kuin mitä julmien ihmisten kanssa mahdollisesti pystyy. Luonnonvoimia ei voi viedä oikeuteen tai tuomita. Yksi katastrofi ei estä toista, vaikka esimerkiksi turvajärjestelyitä parannettaisiin onnettomuuksien jälkeen.

Kaakkois-Aasiassa on turvallista matkustaa, jos tekee järkeviä valintoja. Vaan eipä sattuma kysele järjen perään. Etukäteen on vaikea aavistaa yllättäviä väkivallantekoja tai maanjäristyksiä. Toki sen verran voi tehdä itse, ettei mene alueille, joiden ilmapiiri on kiristynyt tai jossa on ennen koettu toistuvia luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Vaikka jokin kaupunki olisi kuinka kiehtova tahansa, se ei ole niin arvokas näky, että paikkaan kannattaisi huristaa rämäbussilla mutavyöryn armoilla olevaa tietä pitkin.

Virittynyt maailmanpoliittinen tilanne on saanut minut entistä enemmän varpailleni. En ole ennenkään pystynyt luottamaan reissun päällä keneen tahansa, mikä tosin on ihan oikeasti järkevää. Nyt lähteminen ja luottaminen tuntuvat vielä vaikeammilta toteuttaa. Jo se, että Kiinan vuoristoissa kuljetaan yleensä jaetuilla takseilla, ahdisti aikoinaan itseäni paljon. Että pitäisi tuntemattomien kanssa hypätä samaan autoon!

Ensimmäisellä pätkällä autossa oli meidän lisäksemme munkki ja kiinalaisturisti. Jollain oudolla tavalla munkin läsnäolo rauhoitti, vaikka ei hän eronnut muista muuten kuin vaatetukseltaan. Samsung kävi kuumana ja energiajuomaa kului hänelläkin. Paluumatkalla vuoriston syrjäkylästä kyytiin istahti yhdysvaltalainen vuoristohostelliyrittäjä ja hänen lapsensa. Pikkuinen tyttö, joka asui Kiinan vuoristossa, puhui virheettömällä USA:n aksentilla englantia ja nauroi äidilleen, joka ei osannut lausua tiibetinkiinaa täydellisesti, toisin kuin hän isänsä ansiosta. Taksimatkalla herännyt yhteenkuuluvuuden tunne oli oikeastaan melko omituista, koska Suomi on yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Kiinasta. Länsimaalaisuus yhdistää.

Alas vuoristosta saavuttuamme matkasimme Leshanin kaupunkiin, jota vartioi maailman suurin Buddha-patsas. Koko kaupunki rahastaa Buddhalla, ja niinpä päädyimme Buddha-pubiin, vaikka ajatus kiinalaiseen yöelämään sukeltamisesta pelotti. Pubin tiskillä hääri vaalea mies. Tomakseksi esittäytynyt mies kertoi olevansa Pohjois-Norjasta, mutta muuttaneensa Kiinaan vuosia sitten. Asiallisesta baarista sai olutta ja viiniä, jota ei muuten saa Kiinasta kovin helposti. Tuli tunne, että tässähän ollaan melkeinpä naapurin kanssa juttusilla. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Vaikka omat esimerkkikokemukseni turvallisuudesta näyttävät linkittyvän länsimaalaisuuteen – havaitsin tämän nyt muuten ensimmäistä kertaa asioita auki kirjoittaessani – se ei tarkoita, että toiseus reissun päällä tekisi olon turvattomaksi tai luottamisesta vaikeaa. Toki kielimuuri ja sen aiheuttama keskinäisviestinnän kuilu voi olla yllättävän suuri ja vaikeuttaa saatuun apuun luottamista. Kohdekulttuurista riippumatta tutut järkeilyt pätevät luottamiseen kaikkialla maailmassa: keneltä ja missä asiassa kannattaa pyytää apua. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa on tartuttava mihin tahansa käteen, ja silloin ei voi kuin toivoa parasta, koska itsepähän on matkalle lähtenyt.

Pelko kaikkien maailman kauheuksien jälkeen on inhimillistä. Kannattaako enää matkailla? Mihin enää uskaltaa lähteä? Lähteminen tarkoittaa aina jonkin asian taakseen jättämistä. Jos nyt lähden, en välttämättä enää koskaan voi palata siihen, mistä lähdin. Se ei aina ole omissa käsissä, sillä mitä tahansa voi sattua. Suomen tapahtumat ovat saaneet miettimään myös lähimatkoja. Työmatkaa, hotellilomia pääkaupungissa ja huvitapahtumia kotikaupungissa.

Kuinka pitkälle ajatus siitä, että olemme yhtä, voi kantaa?

Teetkö matkoilla riskialttiita valintoja? Uskallatko luottaa muihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s