Ihan käsi ja aivan sanaton

Loppuviikon tapahtumat Turussa asettavat melko monta murhetta uuteen mittakaavaan. Tuntuu mitättömältä kertoa kaupungin parhaasta salaatista, blogietiikasta ja vegaanihodareista, joista aion kirjoittaa pian. Näppäimistö on yhtä raskas kuin mieli. Elämä kuitenkin jatkuu. Tänä iltana korvissa soi Olavi Uusivirta samalla, kun kerron toisen erän asioita, joissa olen ihan surkea.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAsioiden ja aiheiden rajaaminen
Puhun toisinaan kuin eräs Johan Runeberg. Koen, että lyhytkin tarina täytyy taustoittaa. Olen perusteellinen ihminen. Yleensä jutun hauskuus piilee siinä, kuinka sen kertoo ja mitä tarinan taustaan liittyy, mutta ymmärrän, että kaikki eivät jaarittelua jaksa kuunnella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yritän tiivistää, koska tiedän, että kaikki eivät jaksa höristää korviaan läpätyksen ajan, mutta samalla kehitystä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Ei kiinnosta. Nyt puhun ja muut saavat kuunnella, aivan kuin itsekin kuuntelen muita. Gradussa rajausongelma näkyy kymmeninä alalukuina, jotka täytyy suosilla deletoida roskakoriin. Onhan se kuitenkin vain gradu.

Siivoaminen
Täti sanoi, että lapset, jotka pakotetaan siivoamaan kotonaan, alkavat kapinoida itsenäisessä elämässään ja elävät läävässä. Olen malliesimerkki ajatuksesta. Minua ei todellakaan pakotettu puunaamaan huonettani. Äiti otti kierroksia sotkusta, mutta hyvin onnistui elo lattialla olevien tavararöykkiöiden kanssa. Innostuin kyllä muutaman kerran vuodessa suursiivoukseen. Lopusta piti huolen äiti, joka poisti villakoirat viikottain. Vastoin siis varhaista käyttäytymismallia minusta tuli oikein siivo yksilö. Toki ensimmäinen yksiöni hukkui lattialle kerääntyneisiin vaatteisiin ja tiskeihin, mutta niin kai kuuluukin ensimmäisessä kodissa. Nyt elän siivousfanaatikon kanssa, ja koti näyttää aina kivalta. Annan myös oman osani siisteyteen, mutta tekninen osaamiseni imurin ja mopin kanssa on olematonta.

Väärässä oleminen
Kyse ei ole siitä, että olisin ylimielinen tai että kritiikin sietokykyni olisi olematon. Tällä alalla on pakko sietää arvostelua. Minulla vain on usein kovin vahva usko omaan tekemiseeni ja näkemys siitä, että olen oikeasti oikeassa. Jotenkin vilpittömästi. Uskon oman mielipiteeni oikeellisuuteen, mutta osaan kuitenkin tarvittaessa myöntää, että nyt meni metsään. Väkisin ei tarvitse sanoa viimeistä sanaa, mutta ehkä omaa uskoa oikeassa olemiseen täytyisi silti arvioida uudelleen. Usko itseen on kuitenkin positiivinen ominaisuus, kunhan on mukana terve näkemys siitä, mihin perustaa omat totuutensa.

Yleisurheilu
Kuten arvata saattaa, en ole varsinainen aituri. Muutenkin aika kaukana Boltista. Jos kouluajoista pitäisi sanoa jokin traumaksi kutsuttava kokemus koulukiusaamisen lisäksi, se olisi ehdottomasti yleisurheilu. Liikunnan numeroni oli kiitettävä, mutta se oli vähiten yleisurheilun ansiota. En osaa juosta varsinkaan lujaa, en työntää kuulaa, hypätä korkeutta tai pituutta. Pallo ja keihäs tyssäävät hetkessä. Siitä huolimatta minut pakotettiin yläkoulussa koulun omiin kilpailuihin sadalle metrille. Se oli kamalaa, ja jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä en rimpuillut tilanteesta pois tai äärimmilleen vietynä ollut yksinkertaisesti koulusta pois. Mitä kiltimpi, sitä enemmän hommaa keksitään, koska ”ei tähän ketään muutakaan ole”. Itse asiassa olen vuosien jälkeen aika vihainen minut siihen pakottaneelle opettajalle, joka tiesi, etten todellakaan ole yleisurheilija ja juoksen varmasti hitaammin kuin Hippo-kisojen 3-vuotiaat. Miltä se tuntuu, kun koko yläkoulu istuu katsomossa tuijottamassa juoksua, joka päättyy kaksi kertaa myöhemmin kuin muiden? En ihmettele, että koululiikuntaa vihataan, jos se lähtökohtaisesti johtaa nöyryytykseen.

Ensiaputaidot
Painalluksia? Puhalluksia? Haavan painamista? Älä kääntele kolarissa jumiin jäänyttä. En yleensä arkielämässä jäädy, mutta tiedän jo valmiiksi, että muutun heinäseipääksi fyysisessä kriisitilanteessa. Tiedän sen kokematta yhtäkään oikeaa pelastusoperaatiota. Pitkälti siksi, että ensiaputaitoni ovat heikot. Osaan soittaa hätäkeskukseen ja kertoa, missä olen ja antaa muut tarvittavat tiedot, mutta ihmishenkien pelastaminen onkin jo toinen juttu. Mitä vähemmän osaan, sitä enemmän arvostan hoitoalalla työskenteleviä. Turun tapahtumat ovat saaneet myös miettimään poliisien työtä. Sitä, että elämä on vaarojen kohtaamista päivästä toiseen. Ei olisi pahitteeksi, jos ensiapukurssi olisi kaikille pakollinen.

Nämä arkielämän tragediat ovat mitättömiä. Hirmutekoja tapahtuu kaikkialla maailmassa joka päivä. Yhtäkään blogikirjoitusta ei voisi tehdä, jos käytäntö olisi se, että hiljentyy, kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta paha hiljentää. Eikä sille voi mitään, että niin käy etenkin, kun se osuu lähelle. On luonnollista lamaantua silloin, sillä vaikka kuinka syleilisi koko maailmaa, mitä kauempana muut ovat, sitä voimakkaampi kokemus toiseudesta on. Ja se ohjaillee tunnereaktoita.

Se, että pelkää tai ei pelkää, ei muuta mitään, vaan muutos lähtee yhteiskunnassa käytännössä päättäjistä ja päätöksistä, joiden pitäisi olla järkeviä monessakin suhteessa. Sen enempää en aihetta blogissani kommentoi, koska tämä ei ole paikka, jossa näitä asioita käsitellään tätä syvemmin.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Mitä et edelleenkään osaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s