Pysähdy.

Kiirekroonikolla on harvoin aikaa, mutta seuraavaksi sitä pitäisi nipistää siihen, että oppii pysähtymään. Sen ei tarvitse olla syväluotaavaa itsetutkiskelua. Ihan arkinen puistohetki riittää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen ihminen, jolla on aina kiire. Se, joka harvoin ehtii yhtäkkiä lounaalle. ”Et sä varmaan ehdi, kun sulla on kaikenlaista menossa”, kuulen. Alituinen meno on tosin ihan ymmärrettävää päivätöiden, sivutöiden ja gradun vuoksi. Mutta silti, oli kellonaika mikä tahansa, olen kiireinen. Osa kiireestä johtuu myös siitä, että haluan kotiin rauhoittumaan. Eihän kukaan ole ikiliikkuja.

Jatkuva tunne siitä, että pitäisi aina olla jo muualla tekemässä jotakin muuta, ei kanna kovin kauas. Siksi olen järjestellyt elämäni niin, että se on mielekästä ja koostuu vain osista, jotka pysyvät hyvin hallinnassa. Pidän siitä, että päädyn erilaisten kirjoitusprojektien pariin, mutta kohtuus kaikessa. CV ja rahapussi rakastavat työsumaa, mutta jatkossa aikataulutan elämäni niin, että aikaa jää myös siihen, että joskus voi vain pysähtyä.

Ihan oikea pysähtyminen ei edes vaadi suuria raivauksia arkeen. Kiire on tunne, ei aina mikään pakko. Pyöräilen työmatkalla monen kauniin puiston läpi. Katselen niitä ja mietin, kuinka kaunis kotikaupunkini onkaan. En koskaan jarruta ja istahda puistonpenkille, vaikka siihen olisi oikeasti aikaa. Alle tunti on aika vähän elämästä. Sen sijaan, että viuhdon hikisenä ja nälkäisenä kotiin, voisin hyvin ostaa läheisestä Manoushesta ruokaa ja syödä sen puistossa kaikessa rauhassa.

Viime viikolla Robbie Williams konsertoi Ratinassa. Pyöräilin ohi ja ihastelin tunnelmaa. Ei tullut mieleenkään pysähtyä, vaikkei ollut kiire mihinkään. Ei mitään, mitä olisi pitänyt vielä aivan pakosti tehdä. Samalla viikolla shoppailureissulla ystäväni kanssa hätkähdin vaatekaupan myyjän kommenttia todetessani ohimennen ystävälleni meidän olleen erityisen tehokkaita tänään. Myyjä ehdotti, että menisimme kahville. Ei ollut tullut mieleenkään, sillä piti suorittaa ja löytää tarpeelliset ostokset. ”Menkää ja ostakaa jotkut herkkulattet”, sanoi myyjä paketessaan ostoksiamme. Niin teimme. Mikä sitä paitsi olisi tärkeämpää kuin istua alas ja jutella? Ihan vain olla.

Riuhdon välillä niin vimmatusti jopa kameran kantohihnaa, että kamera napsaisee kuvan vahingossa. Eikä oikeasti ole mihinkään kiire. Samalla hetkellä otetuissa kuvissa asuu oikeasti rauha.

Osaatko sinä pysähtyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s