Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s