Suomalaisen tv-historian synkin salaisuus: Miksi Salkkareita on pakko katsoa?

Ensiksi haluan kuvata numeerisesti omaa Salkkari-historiaani. Salatut elämät on kuulunut vähemmän salaiseen elämääni 200 kuukautta. Tähän päivään mennessä olen katsonut ohjelmaa yhteensä 85 860 minuuttia. Se tarkoittaa 59,5 päivää. Tosin kerran sain alakoulussa äidiltäni vuoden kiellon ohjelman katsomiselle, mutta pysyin tapahtumissa mukana ystäväni referoinnin ansiosta.

Salkkarit

Yhdestä sumuisesta vuodesta huolimatta pystyn vastaamaan otsikon kysymykseen. Varsin akateemiset päätelmäni voit lukea seuraavaksi.

Rentoutuminen
Koska elämässä tapahtuu muutenkin tarpeeksi kurjia asioita väistämättä, täytyy osata rentoutua. Välillä se voi tarkoittaa myös älyllistä haastetta todellisten kulttiteosten parissa, mutta kukapa ei kaipaisi hetkeä, jolloin ei tarvitse ajatella. Miksi sitä ei voisi tehdä kotimaisen sarjan parissa, jolla on poikkeuksellisen merkittävä rooli tv-historiassamme? Älä narise siitä, etteivät näyttelijät ole tarpeeksi taitavia. Mene itse tekemään kohtauksia liukuhihna-aikataululla miljoonayleisölle. Ai, eikö siitä tullutkaan kansallisteatterijälkeä?

Rutiinin omaksuminen
Ihmiset pitävät rutiineista. Ne rytmittävät päiviä ja ylläpitävät turvallisuuden tunnetta. On helpompi jaksaa paremmin, kun on jotain, mitä odottaa. Itse ainakin odotan joka päivä sitä, että pääsen töitä, saan kulloisetkin kirjoitustyöt valmiiksi, ja pääsen katsomaan sarjoja. En ole televisioihminen, vaikka tv-sarjoista kirjoitankin paljon. Minä nautin kulttuurista, ja kyllä: se on minulle rutiinia. Ja kyllä, pidän myös Salkkareita kulttuurina.

Ajanhermolla pysyminen
On helpompi ottaa osaa keskusteluun, kun tietää, mistä puhutaan. Ihmiselle on luontaista haluta tulla hyväksytyksi ja kuulluksi. Se ei vaadi sitä, että katsot rapiat 2000 jaksoa Salkkareita, mutta hyvä alku on, jos sinulla on jokin mielipide. Jostain. Esimerkiksi Salkkareista. Voi sitten työpaikalla kinata siitä, BB:stä ja Lapin poliiseista. Onko Ismo kuitenkin kuumin?

Samastuminen
Havahduin bussissa kiitäessäni Pispalanharjua pitkin kotiin ajattelevani Esko Koveroa. Ajattelin myös graduaiheita. Onko Ismo Laitela suomalainen kansallissankari, Väinämöisen jälkeläinen? On. Häneen on helppo samastua. Koska olen toistaiseksi säästynyt suurilta ongelmilta, en ole joutunut hakemaan päivittäissaippuasarjasta tarttumapintaa, mutta jos minulla olisi murheita, hukuttaisin ne Salkkareihin. Yrittäisin katsoa omaa, televisiossa rekonstruoitavaa tilannettani ulkopuolisen silmin. Olo helpottaisi; pahemminkin voisi olla.

Rajojen rikkominen
Toista perässä: Salatut elämät on fiktiota, ja fiktiossa voi tapahtua mitä tahansa. En ole koskaan ymmärtänyt nurisemista siitä, että Salkkareissa tapahtuu asioita, jotka eivät voi olla totta. Taru sormusten herrastako on totta? Vaikka ihmishahmot kävelevät oikealla kadulla ja asuvat kerrostalossa, ei se ole lupaus siitä, että päivittäisdraaman pitäisi olla totta. Draama ei voi enää rikkoa rajoja esittämällä tv:ssä asioita, jotka ovat absoluuttisen tosia, koska kaikki vaiettu on jo sanottu. Kuolleista heräämiset ehkä kannttaa jättää rapakon taakse, mutta itse ainakin sallin tuotantotiimin tarinaryhmän kirjoittaa kaikesta, mikä voisi olla totta.

Myönnätkö katsovasi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s