Kunniatehtävä vai kasa kuraa?

Kymmeniä työtunteja, käskytystä ja kompromisseja ilman palkkaa. Iltapäivälehtien lifestyle-osuudet ovat täynnä kauhutarinoita häistä. Facebookissakin on ilmeisesti ryhmä, jossa jaetaan huonoja kokemuksia polttareista ja muusta kaasotoiminnasta. Minä olin tänä kesänä ensi kertaa kaasona. Ja nyt kerron, miten se meni kuuluisasti noin niin ku omasta mielestä rehellisesti. Keskivertokaaso keskivertohäissä.

DSC_0982

Minä olen avioliittoinstituutiota vastustava kirkkoon kuulumaton nainen. Siitä huolimatta oli selvää, että tulisin olemaan ystäväni kaaso. Hän ei pyytänyt minua, sillä minä ehdin ilmoittaa ensiksi, että olen hänen kaasonsa. Välillä ihmettelen itsekin, miksi näin tein. Ajoiko ystävyys poliittisten periaatteideni edelle?

Sen muistan häistä, että olin aivan hirvittävän väsynyt. Kovan luokan nukkujana monen yön valvominen tuotti tuskaa, mutta toisaalta yritin suhteuttaa sen siihen, miten pienen vauvan äiti, naimisiin menevä ystäväni joutuu toimimaan; naida nyt mies silmät ristissä kuukausien valvomisen jälkeen. No, ja monen yhteisen vuoden jälkeen. Muistan myös, kuinka laskin tuusannuuskana olevat varpaani lattiaan 10 tunnin korkokenkärääkkäyksen jälkeen. Kuinka kaaduin sänkyyn. Kuinka sitä ennen napostelin virolaisia nesteherkkuja. Olin onnellinen suorituksestani. Ne olivat hirmuisen lämpimät häät.

Verrattuna siihen, mitä moni kaaso joutunee tekemään, pääsin vähällä. Päästä on sitä paitsi näissä hommissa tulenarka, mieltä pahoittava verbi. Korjaan siis. Työtehtäviä oli sopiva määrä, ja se on muuten totta. Taitoin hääkirjan, tein haastattelut, juonsin häät, autoin ja askartelin. Yritin olla läsnä. Organisoin. Rohkaistuin. Vannoin kuitenkin, etten ole kaaso enää koskaan, kunnes aloin miettiä muita ystäviäni. En mene koskaan naimisiin, mutta häistä minä nautin. Minä haluan olla hyvä ystävä. Edellä oleva virke kiteyttää ehkä ydinajatukseni; haluan olla läsnä, osoittaa sitoutuneisuuteni ystävyyteen, auttaa ja uhrata omat periaatteeni ystävyyden edelle.

DSC_0994

Pohdintani jälkeen joudun kuitenkin väistämättömän eteen. Miksi ihmiset menevät naimisiin? Onhan niitä selityksiä kuultu. Sen vuoksi kerronkin oman näkemykseni, miksi en mene naimisiin. Ensiksi täytyy selventää sen verran, etten kuulu siihen leiriin, jotka ovat eronneet evankelis-luterilaisesta yhdyskunnasta Räsäsen, Virtasen, Niemisen, Mikkosen tai Makkosen vuoksi, sillä minua ei ole kastettu koskaan. Uskon nimittäin uskonvapauteen, ja siihen uskoi myös Raamattua tutkinut äitini, ja isäni, jolla ei ollut sanansijaa.

Minulle ainoa syy mennä naimisiin on leskeneläke ja perintöoikeus. Tästä voidaankin päätellä, että en välttämättä mene koskaan naimisiin, ja jos menen, niin toivon todella tekeväni sen järkisyistä. Tällaisia syitä eivät ole rakkauden vannominen ties kenenkä edessä, vihki-Raamatun saaminen tai suuren päivän viettäminen. Minulle suuri päivä on se, kun saan jakaa sen minulle tärkeän ihmisen kanssa esimerkiksi lähiräkälässä mehukkaan pizzan ääressä. Minulle suuri päivä on se, kun tunnen toisen olevan läsnä, ihan seinän takana katsomassa typeriä dokumentteja. Siksi myös minä aion olla kaikkien niiden kaaso, jotka minut haluavat tähän tehtävään. Vaikka muiden suuri päivä olisi toisenlainen kuin minun. Kun on.

Askartelutalkoita odotellen.

Yksi vastaus artikkeliiin “Kunniatehtävä vai kasa kuraa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s