Matkalla on pakko luottaa

Miten ihmeessä tuntemattomaan turvaaminen onnistuu maailmassa, jossa on niin paljon pahaa ja pahoja ihmisiä? Pimeys peittää monesti alleen valtavasti hyvää.
ChongqingMaailmassa on ollut aina kurjuutta ja pahuutta. Myös ennen Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä murhia. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että vaarat konkretisoituvat aivan uudella tavalla, kun ne tulevat lähelle. Viime viikon tapahtumien vuoksi olen laittanut myös reissukäytäntöni tarkasteluun. Miten onkaan ollut tähän asti niin hyvä tuuri, ettei mitään ole sattunut?

Vaarat eivät ole pelkästään terrorismihirmutekoja, vaan todellinen riski etenkin Kaakkois-Aasiassa ovat luonnonvoimat, joiden kanssa ei voi neuvotella sitäkään vähään kuin mitä julmien ihmisten kanssa mahdollisesti pystyy. Luonnonvoimia ei voi viedä oikeuteen tai tuomita. Yksi katastrofi ei estä toista, vaikka esimerkiksi turvajärjestelyitä parannettaisiin onnettomuuksien jälkeen.

Kaakkois-Aasiassa on turvallista matkustaa, jos tekee järkeviä valintoja. Vaan eipä sattuma kysele järjen perään. Etukäteen on vaikea aavistaa yllättäviä väkivallantekoja tai maanjäristyksiä. Toki sen verran voi tehdä itse, ettei mene alueille, joiden ilmapiiri on kiristynyt tai jossa on ennen koettu toistuvia luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Vaikka jokin kaupunki olisi kuinka kiehtova tahansa, se ei ole niin arvokas näky, että paikkaan kannattaisi huristaa rämäbussilla mutavyöryn armoilla olevaa tietä pitkin.

Virittynyt maailmanpoliittinen tilanne on saanut minut entistä enemmän varpailleni. En ole ennenkään pystynyt luottamaan reissun päällä keneen tahansa, mikä tosin on ihan oikeasti järkevää. Nyt lähteminen ja luottaminen tuntuvat vielä vaikeammilta toteuttaa. Jo se, että Kiinan vuoristoissa kuljetaan yleensä jaetuilla takseilla, ahdisti aikoinaan itseäni paljon. Että pitäisi tuntemattomien kanssa hypätä samaan autoon!

Ensimmäisellä pätkällä autossa oli meidän lisäksemme munkki ja kiinalaisturisti. Jollain oudolla tavalla munkin läsnäolo rauhoitti, vaikka ei hän eronnut muista muuten kuin vaatetukseltaan. Samsung kävi kuumana ja energiajuomaa kului hänelläkin. Paluumatkalla vuoriston syrjäkylästä kyytiin istahti yhdysvaltalainen vuoristohostelliyrittäjä ja hänen lapsensa. Pikkuinen tyttö, joka asui Kiinan vuoristossa, puhui virheettömällä USA:n aksentilla englantia ja nauroi äidilleen, joka ei osannut lausua tiibetinkiinaa täydellisesti, toisin kuin hän isänsä ansiosta. Taksimatkalla herännyt yhteenkuuluvuuden tunne oli oikeastaan melko omituista, koska Suomi on yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Kiinasta. Länsimaalaisuus yhdistää.

Alas vuoristosta saavuttuamme matkasimme Leshanin kaupunkiin, jota vartioi maailman suurin Buddha-patsas. Koko kaupunki rahastaa Buddhalla, ja niinpä päädyimme Buddha-pubiin, vaikka ajatus kiinalaiseen yöelämään sukeltamisesta pelotti. Pubin tiskillä hääri vaalea mies. Tomakseksi esittäytynyt mies kertoi olevansa Pohjois-Norjasta, mutta muuttaneensa Kiinaan vuosia sitten. Asiallisesta baarista sai olutta ja viiniä, jota ei muuten saa Kiinasta kovin helposti. Tuli tunne, että tässähän ollaan melkeinpä naapurin kanssa juttusilla. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Vaikka omat esimerkkikokemukseni turvallisuudesta näyttävät linkittyvän länsimaalaisuuteen – havaitsin tämän nyt muuten ensimmäistä kertaa asioita auki kirjoittaessani – se ei tarkoita, että toiseus reissun päällä tekisi olon turvattomaksi tai luottamisesta vaikeaa. Toki kielimuuri ja sen aiheuttama keskinäisviestinnän kuilu voi olla yllättävän suuri ja vaikeuttaa saatuun apuun luottamista. Kohdekulttuurista riippumatta tutut järkeilyt pätevät luottamiseen kaikkialla maailmassa: keneltä ja missä asiassa kannattaa pyytää apua. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa on tartuttava mihin tahansa käteen, ja silloin ei voi kuin toivoa parasta, koska itsepähän on matkalle lähtenyt.

Pelko kaikkien maailman kauheuksien jälkeen on inhimillistä. Kannattaako enää matkailla? Mihin enää uskaltaa lähteä? Lähteminen tarkoittaa aina jonkin asian taakseen jättämistä. Jos nyt lähden, en välttämättä enää koskaan voi palata siihen, mistä lähdin. Se ei aina ole omissa käsissä, sillä mitä tahansa voi sattua. Suomen tapahtumat ovat saaneet miettimään myös lähimatkoja. Työmatkaa, hotellilomia pääkaupungissa ja huvitapahtumia kotikaupungissa.

Kuinka pitkälle ajatus siitä, että olemme yhtä, voi kantaa?

Teetkö matkoilla riskialttiita valintoja? Uskallatko luottaa muihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Wheatyn seitanmakkara kannattaa kääriä itse tehtyyn hodarisämpylään

Street food -paikat tarjoavat gourmet-hodareita, mutta pieneen kerrostalokeittiöönkin saa pienellä vaivalla kotitekoisen hotdog-tehtaan. Vegaanin parhaan makkaratäytteen valmistaa Wheaty, joka on selviytynyt voittajaksi kaupan hyllyltä pitkällisten, joskin subjektiivisten tutkimusten jälkeen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tykkäisi einesvihaaja tästä. Hys siis! Kävi niin, että eräänä heinäkuisena lauantaina maistoin sattumalta työkaverini eväsrepertuaarista seitanmakkaraa. Sitä ennen kokemukseni seitanista oli rajoittunut itse tehtyyn jouluseitaniin, eikä kosketuspintaa mihinkään vegemakkaraan ollut lainkaan. Pieni makupala jäi kummittelemaan mieleen, ja vähän päästä olin tonkimassa marketin vegaanimakkarahyllyä lihaosaston keskellä.

Kaikista vegaanimakkaroista, joita olen päässyt tutkimaan, Wheatyn Merguez-seitanmakkara on osoittautunut parhaimmaksi valinnaksi, josta einesvihaajakaan ei ota ainakaan kovin pahasti nokkiinsa. Seitanmakkarassa ei ole lisäaineita, ja tuote on luomua. Kaikki muut, siis ihan oikeasti kaikki muut, makkarat, joita olen tarkastellut lukuisissa marketeissa, sisältävät E-koodeja. Eihän niihin kuole, mutta edelleenkin olen mieluusti syömättä niitä.

Merguez-seitanmakkara on aavistuksen tulinen, hyvin mausteinen makkara, joka haisee makkaralle tyypillisesti oudolta, vaikkei siinä lihaa olekaan. Merguez on hyvin suolaista, ja vähän suolaa käyttävän makuhermoja korkea suolaisuusaste voikin kipristellä. Kipristellä voi myös kukkaroa, sillä viiden melko ohuen seitanmakkaran paketti maksaa noin 4,50 euroa. Melkoinen hinta jauhopötköistä verrattuna saman hyllyn lihatovereihin. Toisaalta luomu maksaa, ja maksan siitä mieluusti.

En voi kieltää, etteivätkö vegaanimakkarat olisi käteviä mökkikäyttöön, ja siihen olenkin sallinut ne itselleni. Arjessa en koe mitään tarvetta ostaa niitä, koska mielestäni tällaisten tuotteiden ei pidä kuulua päivittäiseen ruokavalioon. Ilman vegaanimakkaroita voi elää, mutta aikaa ja vaivaa ne säästävät, kun grillin ympärillä ei tarvitse alkaa kasata esimerkiksi korealaisia tempenyyttejä. Sitä paitsi makkaran grillaaminen tuntuu valtavan nostalgiselta, kun sitä ei ole voinut tehdä vuosiin.

Toinen asia, josta einesvihaaja antaisi noottia, olisi tämän viikonlopun hodaritäytteet. Että piti vielä vegaanimakkaran lisäksi alkaa läträtä valmiskastikkeilla, jotka eivät kuulu ruokaideologiani rakennusaineksiin. Vegaani-Merguezit saivat kaverikseen sämpylän väliin näet Jokaiselle-chilimajoneesia, dijonsinappia ja Saarioisten uutuusyrttisalsaa. Sinapista en kovin välitä, mutta kyllä se vain toimii hotdogissa. Majoneesin käyttö ruokavaliossa on täysin turhaa, mutta toki Jokaiselle-majoneesia piti testata. Tuomio: kermainen koostumus, ei kovin tulinen. Ruoan voi kosteuttaa jollain muulla, mutta ymmärrän, että monet saattavat Jokaiselle-merkin vegeneeseihin ihastua.

Viimeisenä valelin hotdogin päälle Saarioisten yrttistä salsaa, johon on tuupattu niin paljon sokeria, että on parempi, etten edes vilkaise tuoteselostetta. Sokeri maistuu salsassa, mutta niin maistuvat myös yrtit ja chili. Oikein kelpo ja maukas valmissalsa, vaikka sokerilla onkin terästetty. Miksi muuten?

Hotdog-sämpylät

7 kpl

6 dl luomuvehnäjauhoja | 2,5 dl vettä | 0,25 dl öljyä
1 pussi kuivahiivaa | 0,5 tl suolaa | 1 tl sokeria 

Täyte-ehdotus

Wheatyn Merguez-seitanmakkara | ituja | chilimajoneesia (esim. Jokaiselle)
yrttisalsaa (esim. Saarioinen) | dijonsinappia

1. Mittaa melko kuumaa vettä kulhoon. Lisää kuivahiiva, ja sekoita huolellisesti. Lisää vielä öljy, suola ja sokeri.
2. Sekoita jauhot taikinaan. Vaivaa niin kauan, että taikina irtoaa melko hyvin sormista. Anna kohota kulhossa 30 minuuttia liinan alla.
3. Muotoile täytemakkaran pituisia kapeita sämpylöitä taikinasta pellille. Peitä liinalla, ja anna kohota 30 minuuttia.
4. Paista sämpylöitä 225-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Meillä meni ainakin 14 minuuttia. Tarkkaile sämpylöitä, ja ota ne pois uunista, kun pinta alkaa ruskistua vienosti.
5. Viimeiseksi: täytä hotdog.

Mitä mieltä olet vegaanisista makkaroista? Mistä saa kaupungin parhaat vegaanihodarit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan käsi ja aivan sanaton

Loppuviikon tapahtumat Turussa asettavat melko monta murhetta uuteen mittakaavaan. Tuntuu mitättömältä kertoa kaupungin parhaasta salaatista, blogietiikasta ja vegaanihodareista, joista aion kirjoittaa pian. Näppäimistö on yhtä raskas kuin mieli. Elämä kuitenkin jatkuu. Tänä iltana korvissa soi Olavi Uusivirta samalla, kun kerron toisen erän asioita, joissa olen ihan surkea.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAsioiden ja aiheiden rajaaminen
Puhun toisinaan kuin eräs Johan Runeberg. Koen, että lyhytkin tarina täytyy taustoittaa. Olen perusteellinen ihminen. Yleensä jutun hauskuus piilee siinä, kuinka sen kertoo ja mitä tarinan taustaan liittyy, mutta ymmärrän, että kaikki eivät jaarittelua jaksa kuunnella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yritän tiivistää, koska tiedän, että kaikki eivät jaksa höristää korviaan läpätyksen ajan, mutta samalla kehitystä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Ei kiinnosta. Nyt puhun ja muut saavat kuunnella, aivan kuin itsekin kuuntelen muita. Gradussa rajausongelma näkyy kymmeninä alalukuina, jotka täytyy suosilla deletoida roskakoriin. Onhan se kuitenkin vain gradu.

Siivoaminen
Täti sanoi, että lapset, jotka pakotetaan siivoamaan kotonaan, alkavat kapinoida itsenäisessä elämässään ja elävät läävässä. Olen malliesimerkki ajatuksesta. Minua ei todellakaan pakotettu puunaamaan huonettani. Äiti otti kierroksia sotkusta, mutta hyvin onnistui elo lattialla olevien tavararöykkiöiden kanssa. Innostuin kyllä muutaman kerran vuodessa suursiivoukseen. Lopusta piti huolen äiti, joka poisti villakoirat viikottain. Vastoin siis varhaista käyttäytymismallia minusta tuli oikein siivo yksilö. Toki ensimmäinen yksiöni hukkui lattialle kerääntyneisiin vaatteisiin ja tiskeihin, mutta niin kai kuuluukin ensimmäisessä kodissa. Nyt elän siivousfanaatikon kanssa, ja koti näyttää aina kivalta. Annan myös oman osani siisteyteen, mutta tekninen osaamiseni imurin ja mopin kanssa on olematonta.

Väärässä oleminen
Kyse ei ole siitä, että olisin ylimielinen tai että kritiikin sietokykyni olisi olematon. Tällä alalla on pakko sietää arvostelua. Minulla vain on usein kovin vahva usko omaan tekemiseeni ja näkemys siitä, että olen oikeasti oikeassa. Jotenkin vilpittömästi. Uskon oman mielipiteeni oikeellisuuteen, mutta osaan kuitenkin tarvittaessa myöntää, että nyt meni metsään. Väkisin ei tarvitse sanoa viimeistä sanaa, mutta ehkä omaa uskoa oikeassa olemiseen täytyisi silti arvioida uudelleen. Usko itseen on kuitenkin positiivinen ominaisuus, kunhan on mukana terve näkemys siitä, mihin perustaa omat totuutensa.

Yleisurheilu
Kuten arvata saattaa, en ole varsinainen aituri. Muutenkin aika kaukana Boltista. Jos kouluajoista pitäisi sanoa jokin traumaksi kutsuttava kokemus koulukiusaamisen lisäksi, se olisi ehdottomasti yleisurheilu. Liikunnan numeroni oli kiitettävä, mutta se oli vähiten yleisurheilun ansiota. En osaa juosta varsinkaan lujaa, en työntää kuulaa, hypätä korkeutta tai pituutta. Pallo ja keihäs tyssäävät hetkessä. Siitä huolimatta minut pakotettiin yläkoulussa koulun omiin kilpailuihin sadalle metrille. Se oli kamalaa, ja jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä en rimpuillut tilanteesta pois tai äärimmilleen vietynä ollut yksinkertaisesti koulusta pois. Mitä kiltimpi, sitä enemmän hommaa keksitään, koska ”ei tähän ketään muutakaan ole”. Itse asiassa olen vuosien jälkeen aika vihainen minut siihen pakottaneelle opettajalle, joka tiesi, etten todellakaan ole yleisurheilija ja juoksen varmasti hitaammin kuin Hippo-kisojen 3-vuotiaat. Miltä se tuntuu, kun koko yläkoulu istuu katsomossa tuijottamassa juoksua, joka päättyy kaksi kertaa myöhemmin kuin muiden? En ihmettele, että koululiikuntaa vihataan, jos se lähtökohtaisesti johtaa nöyryytykseen.

Ensiaputaidot
Painalluksia? Puhalluksia? Haavan painamista? Älä kääntele kolarissa jumiin jäänyttä. En yleensä arkielämässä jäädy, mutta tiedän jo valmiiksi, että muutun heinäseipääksi fyysisessä kriisitilanteessa. Tiedän sen kokematta yhtäkään oikeaa pelastusoperaatiota. Pitkälti siksi, että ensiaputaitoni ovat heikot. Osaan soittaa hätäkeskukseen ja kertoa, missä olen ja antaa muut tarvittavat tiedot, mutta ihmishenkien pelastaminen onkin jo toinen juttu. Mitä vähemmän osaan, sitä enemmän arvostan hoitoalalla työskenteleviä. Turun tapahtumat ovat saaneet myös miettimään poliisien työtä. Sitä, että elämä on vaarojen kohtaamista päivästä toiseen. Ei olisi pahitteeksi, jos ensiapukurssi olisi kaikille pakollinen.

Nämä arkielämän tragediat ovat mitättömiä. Hirmutekoja tapahtuu kaikkialla maailmassa joka päivä. Yhtäkään blogikirjoitusta ei voisi tehdä, jos käytäntö olisi se, että hiljentyy, kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta paha hiljentää. Eikä sille voi mitään, että niin käy etenkin, kun se osuu lähelle. On luonnollista lamaantua silloin, sillä vaikka kuinka syleilisi koko maailmaa, mitä kauempana muut ovat, sitä voimakkaampi kokemus toiseudesta on. Ja se ohjaillee tunnereaktoita.

Se, että pelkää tai ei pelkää, ei muuta mitään, vaan muutos lähtee yhteiskunnassa käytännössä päättäjistä ja päätöksistä, joiden pitäisi olla järkeviä monessakin suhteessa. Sen enempää en aihetta blogissani kommentoi, koska tämä ei ole paikka, jossa näitä asioita käsitellään tätä syvemmin.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Mitä et edelleenkään osaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pysähdy.

Kiirekroonikolla on harvoin aikaa, mutta seuraavaksi sitä pitäisi nipistää siihen, että oppii pysähtymään. Sen ei tarvitse olla syväluotaavaa itsetutkiskelua. Ihan arkinen puistohetki riittää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen ihminen, jolla on aina kiire. Se, joka harvoin ehtii yhtäkkiä lounaalle. ”Et sä varmaan ehdi, kun sulla on kaikenlaista menossa”, kuulen. Alituinen meno on tosin ihan ymmärrettävää päivätöiden, sivutöiden ja gradun vuoksi. Mutta silti, oli kellonaika mikä tahansa, olen kiireinen. Osa kiireestä johtuu myös siitä, että haluan kotiin rauhoittumaan. Eihän kukaan ole ikiliikkuja.

Jatkuva tunne siitä, että pitäisi aina olla jo muualla tekemässä jotakin muuta, ei kanna kovin kauas. Siksi olen järjestellyt elämäni niin, että se on mielekästä ja koostuu vain osista, jotka pysyvät hyvin hallinnassa. Pidän siitä, että päädyn erilaisten kirjoitusprojektien pariin, mutta kohtuus kaikessa. CV ja rahapussi rakastavat työsumaa, mutta jatkossa aikataulutan elämäni niin, että aikaa jää myös siihen, että joskus voi vain pysähtyä.

Ihan oikea pysähtyminen ei edes vaadi suuria raivauksia arkeen. Kiire on tunne, ei aina mikään pakko. Pyöräilen työmatkalla monen kauniin puiston läpi. Katselen niitä ja mietin, kuinka kaunis kotikaupunkini onkaan. En koskaan jarruta ja istahda puistonpenkille, vaikka siihen olisi oikeasti aikaa. Alle tunti on aika vähän elämästä. Sen sijaan, että viuhdon hikisenä ja nälkäisenä kotiin, voisin hyvin ostaa läheisestä Manoushesta ruokaa ja syödä sen puistossa kaikessa rauhassa.

Viime viikolla Robbie Williams konsertoi Ratinassa. Pyöräilin ohi ja ihastelin tunnelmaa. Ei tullut mieleenkään pysähtyä, vaikkei ollut kiire mihinkään. Ei mitään, mitä olisi pitänyt vielä aivan pakosti tehdä. Samalla viikolla shoppailureissulla ystäväni kanssa hätkähdin vaatekaupan myyjän kommenttia todetessani ohimennen ystävälleni meidän olleen erityisen tehokkaita tänään. Myyjä ehdotti, että menisimme kahville. Ei ollut tullut mieleenkään, sillä piti suorittaa ja löytää tarpeelliset ostokset. ”Menkää ja ostakaa jotkut herkkulattet”, sanoi myyjä paketessaan ostoksiamme. Niin teimme. Mikä sitä paitsi olisi tärkeämpää kuin istua alas ja jutella? Ihan vain olla.

Riuhdon välillä niin vimmatusti jopa kameran kantohihnaa, että kamera napsaisee kuvan vahingossa. Eikä oikeasti ole mihinkään kiire. Samalla hetkellä otetuissa kuvissa asuu oikeasti rauha.

Osaatko sinä pysähtyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rapeat ruskeapapupyörykät kotikonstein

Pieni surautus sauvasekottimella, mausteet kyytiin ja vähän korppujauhoja. Mutta miten ihmeessä pehmeästä papumassasta saisi rapsakoita pyöryköitä ilman rasvakylpyä?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAPapujen ja linssien käytöstä kertovasta tekstistäni tuli yllättäen erittäin luettu, mikä teki kaltaiseni papusaarnaajan iloiseksi. Mutta millainen saarnamies on sellainen, joka ei tarjoa käytännön vastinetta opetuksilleen! Kokeile siis jo tänään ruskeista pavuista tehtäviä pyöryköitä. Pullukat pavut on helppo soseuttaa, eikä luvassa ole läheskään yhtä uuvuttavaa taistoa kuin kikherneiden kanssa.

Ruskeiden papujen pehmeä maku antaa hyvin tilaa mausteille, joilla luodaan hallitseva maku pyöryköihin, koska pavut eivät maistu miltään, varsinkaan käsiteltyinä pyöryköissä tai pihveissä. Raskaan sarjan vegaanin ei kannata säikähtää sitä, että pyörittelyvaiheessa raa’at pyörykät näyttävät vaaleasta jauhelihasta tehdyiltä teollisuuspalloilta. Mielikuvat piiloon ja paistelemaan!

Ruskeapapupyörykät

n. 20 kpl

2 tlk ruskeita papuja (esim. Pirkka) | 1 dl korppujauhoja | 3 rkl öljyä
2 rkl sitruunanmehua | loraus vettä | tuoretta korianteria tai persiljaa
yksi pieni punasipuli  yksi valkosipulinkynsi | juustokuminaa | suolaa | mustapippuria halutessasi harissaa tai tomaattipyrettä

1. Huuhdo kevyesti ruskeat pavut siivilässä. Niistä ei tarvitse tulla täysin puhtaita.
2. Kaada pavut erilliseen astiaan, lisää tilkka vettä ja soseuta sauvasekottimella melko sileäksi massaksi. Joitakin sattumia voi jättää.
3. Yhdistä korppujauhot, öljy ja sitruunanmehu. Sekoita hyvin ja anna seoksen turvota hetki. Kaada sitten korppujauhot paputahnaan. Sekoita erittäin hyvin.
4. Silppua punasipuli erittäin hienoksi. Purista valkosipulinkynnet, ja hienonna valitsemasi tuoreyrtti.
5. Yhdistä sipulit ja yrtit massaan. Sekoita huolella. Lisää kuivamausteet ja maista.
6. Lisää vielä halutessasi harissaa tai tomaattipyrettä. Harissa antaa mukavaa pientä tulisuutta ja punaista väriä pyöryköihin. Tomaattipyre tuo väriä ja hennon maun ilman tulisuutta. Sekoita.
7. Kastele kädet kylmällä vedellä ja pyörittele pikkuruisia pyöryköitä pellille. Halutessasi voit vielä pyöritellä pallukat seesaminsiemenissä. Itse jätin sen tällä kertaa tekemättä.
8. Sitten onkin kypsentämisen vuoro. Tavoitteenani oli saada aikaan mahdollisimman rapeita pyöryköitä ilman rasvakeitintä, jota minulla ei tosin edes ole. Paistoin pyöryköitä ensiksi 225-asteisessa uunissa keskitasolla, kunnes pinta näytti rapealta. Sitten siirsin pyörykät paistinpannulle. Paistoin kauniit pinnat kummallekin puolelle. Tämän jälkeen paahdoin pyöryköitä vielä ensimmäisen paistoerän asentoon nähden toisin päin uunissa melkein 250 asteessa, kunnes pinta näytti kunnolla rapealta. Jälkikäteen ajateltuna paistinpannuvaihe oli täysin turha: paahtaminen uunissa molemmin puolin riittää. Lämpöä kannattaa lisätä paiston loppuvaiheessa.

Mikä on sinun suosikkivegepyörykkä- tai pihviresepti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa