Viimeksi minä

Ihana palata blogin pariin! Kaksi hiljaista päivää tuntuu ikuisuudelta – kenties siksi, että viikonloppuna sain rajun allergisen reaktion, joka vei voimani toviksi. Aloitankin viikon suositulla blogihaastella, jossa pohditaan viimeksi tehtyjä asioita.

viimeksikunKuva: Heidi Piittinen 2013.

…nauroin tänään monta kertaa. Heräsin tänään aivan uutena ihmisenä päivään, sillä vihdoinkin kehossani jylläävä allerginen reaktio näyttää parantuvan hurjaa vauhtia, ja sain siihen myös lääkärin armahduksen reseptin lisäksi. Nauroin tänään katketakseni monen arkihumoristisen jutun vuoksi, mutta niitä en luonnollisestikaan voi tähän kirjoittaa. Oli ihana huomata, että tänään jo nauratti, vaikka otin laikukkaan kehoni aika vakavasti ja suunnittelin suurin piirtein omia hautajaisiani. No, perjantaina haudataan mummi, ei minua.

…itkin sitä, että käteni turposivat turpoamistaan ja kehoni peittyi laikkuihin. Itkin sitä, etten tiennyt, mikä minua vaivaa, vaikka tiesin, että henki pihisee eikä varsinaista hätää ole. Itkin lähinnä turhautumistani. Mietin usein sitä, kuinka helppoa olisi olla lääkäri ja tietää heti, mikä vaivaa. Mutta lisäisikö tieto tuskaa?

…suutuin, kun jouduin soittelemaan useaan paikkaan allergiani vuoksi, ja jonotin joka ikiseen paikkaan yli 10 minuuttia. Tiedän, että se on aika vähän, mutta näinkin pienen hädän hetkellä ihminen kuvittelee olevansa erityinen. Siispä kiukuttelin myös kotona eikä mikään huvittanut.

…harmistuin asiasta, jota en kehtaa edes sanoa. No, siitä syystä, ettei allergiaoireet kadonneet yhtä nopeasti kuin olin ajatellut. Harmitti myös, että yöt ovat olleet levottomia ja raskaita, mutta kuten sanoin, olen noussut syvästä ja kutisevasta suosta.

…häkellyin oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin sain todella kauniita ja viisaita kommentteja kirjastani kertovaan blogijuttuun. Oli mukava huomata, että aihe kiinnosti niin lukukertojen kuin kommenttien perusteella. Toiseksi häkellyin katsoessani vanhoja kuviani. Aiemman elämäntaparemontin vuoksi painoni putosi reippaasti, mutta silti näin itseni isokokoisena. Katsoin nyt niitä kuvia ja huomasin, kuinka sopusuhtainen olinkaan (kts. kuva). Oli häkellyttävää huomata, kuinka ankara olinkaan ollut itselleni.

…kokeilin maapähkinävoisalaatinkastiketta, mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, ja siitä minua muistuttavat ne punaiset läikät kehossani. Mutta koska kukaan ei jaksa lukea allergiajuttujani varmasti kovin pitkään, totean, etten edes muista, milloin olisin kokeillut jotakin uutta. Ehkä pitäisi ja pian!

…urheilin viime lauantaina yli 10 000 askeleen lenkin ystäväni kanssa. Oli ihana tarpoa lumisessa harjussa ja tutkia asuinalueita, joita ei ollut koskaan edes nähnyt. En uskonut, että sellaisia voi löytää alle kahden kilometrin säteellä omasta kodista.

…luin Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018). Minulla on yllättävän paljon sanottavaa kirjasta, ja kirjoitankin siitä pian.

…söin vaivoin Kokkikartanon falafelpihviaterian, sillä se ei vaikuttanut sisältävän mitään, mille mahdollisesti saatan olla allergisoitunut. Vaivoin siksi, että allergian vuoksi ruokahaluni on ollut huolestuttavan alhaalla.

…herkuttelin makealla joulun aikaan ja suolaisella uutenavuotena. Minä nimittäin olen aloittanut aivan uuden elämän 8.1.2019. Lupaus on pitänyt.

…ostin allergialääkkeiden lisäksi B12-vitamiinia. Sen voinee laskea ostokseksi, sillä se ei ole aivan pakollinen ostos, vaikka onkin toki tarpeellinen vegaaneille. Oikeastaan vapaavalintainen välttämätön. Viimeinen railakas shoppailuostokseni oli urheiluliivit Prismasta joskus alkuvuodesta.

…tapasin viimeksi vanhempani, jos työkavereita, lääkäreitä ja omaa puolisoa ei lasketa. Tunnelma oli riehakas, ja saimme paljon hupia junalipuista.

…päätin aloittaa terveellisen elämän ja syödä erinomaisen hyvin. Meni hyvin niin kauan, kunnes allerginen reaktio puski päälle. Senkin jälkeen olen syönyt hyvin, mutta ei se samalta tunnu, kun on muuten kurja olo.

…inspiroiduin kirjoja lukiessani, sillä se saa minut inspiroitumaan yhä enemmän myös omasta teoksestani. Luovuus ruokkii luovuutta. Inspiroidun myös päivittäin uskomattoman kauniista talvesta, vaikka minun teokseni sijoittuukin kevääseen ja kesään. Loppukeväästä tapahtuu nimittäin kummia…

Miltä sinun viimeisten juttujen listasi näyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ne ihan oikeat uudenvuodenlupaukset

Olen hyvä pitämään sovituista asioista kiinni, mutta huono lupaamaan itseeni liittyviä asioita. On helpompi pettää itsensä kuin muita. Siksi en enää lupaa mitään, mutta haluan silti kaikenlaista.
dsc_0026Kirjoitin kauniisti vuoden ensimmäisessä jutussa siitä, mitä toivon tulevalta vuodelta. Se oli hyvin kaunopuheinen jaarittelu menneestä ja tulevasta. Ei tämäkään postaus mikään raatorehellinen vuodatus ole, mutta ainakin kerron ihan konkreettisista toiveistani ilman löperöä höpöttelyä.

Uudenvuodenlupauksista tai tulevan vuoden toiveista puhuminen on vähän turhaa, sillä toive ja lupaus ovat aika huonoja sanoja. Eiväthän asiat toivomalla muutu. Eikä lupaaminenkaan johda mihinkään. Pidemmälle kantaa halu. Tahto.

Haluan nähdä ystäviäni enemmän ja useammin. En ole ollut kovin kummoinen ystävä, sillä viime vuosina olen ollut aika väsynyt miljoonasta eri palasta koostuvan arjen vuoksi. Vaikka haluan nytkin elämässäni eteenpäin ja saavuttaa työasioissa paljon, on elämä silti toisella tavalla tasaista kuin mitä se oli vielä opiskellessa. Haluan vastata myöntävästi, kun minua pyydetään lenkille tai afterworkille. Haluan tehdä hetken mielijohteesta yhteisen ostosreissun tai piipahtaa illalla kylässä. Koska se on mahdollista.

Haluan säästää mahdollisimman paljon rahaa tinkimättä elintasostani. Olen kyllästynyt ostamaan kaikkea turhaa, joten ohjanuoraksi riittänee varmasti se, että jätän tänä vuonna kaiken turhan ostamatta, mutten halua nuukailla, sillä siihen elämä on mielestäni aivan liian lyhyt.

Haluan laihtua. Tätä ei varmaan saisi sanoa ääneen, sillä se ei kuulosta terveeltä. Tai ainakin sillä on monesti kurja kaiku. Minä olen kuitenkin ihan järjissäni ja hyvinvoiva ihminen, jonka vararengas vain nyt sattuu olemaan siinä kunnossa, että se on aika viskata veteen. Tein todellisen elämäntaparemontin vuonna 2011, ja vaivihkaa siitä on kulunut aikaa sen verran, että kepeä suhtautuminen ruokaan ja etenkin liikuntaan on alkanut näkyä.

Haluan syödä enemmän pähkinöitä ja hyviä rasvoja. Haluan syödä useammin pinaattia. Voi olla, että ulospäin näyttää siltä, että syön terveellisesti ravintolakäyntejä lukuun ottamatta. Tavallaan syönkin. Syön puhdasta kasvisruokaa, mutta ruokarytmini ja ateriakokoni on monesti pielessä, enkä ihan oikeasti ole suonut ravintoarvoille kovin suurta ajatusta, jos perusjärkeilyä ei oteta huomioon. En haluaisi myöskään tuhlata päiviäni ruokien miettimiseen, mutta taitaa olla pakko. Olenkin tiistaina 8. tammikuuta aloittanut uuden elämän.

Haluan pitää parempaa huolta ihostani. Ihoni on kuiva ja poskeni punoittavat talven runtelemina, vaikkei talvi ole edes ohi. Olen onnekas, sillä minulla on yleisesti ottaen hyvä iho, mutta tiedän, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nahkaa pitäisi hoivata. Samaan aikaan tuntuu vähän turhalta läträtä rasvojen kanssa, mutta onneksi jo ruokavalio ja liikunta kantavat pitkälle. Ja joku söpö ja tehokas purnukka.

Haluan lukea enemmän. Välillä pelkään, että muiden teosten lukeminen pilaa kirjoitusurakkani, mutta eihän se niin ole, vaan todennäköisesti aivan toisin päin. Viime vuosi oli lukemisen suhteen surkea. Pöydälläni oli monta mielenkiintoista opusta, mutta en vain saanut tartuttua niihin. Luulen, että kirjoitustulppani pääsi paisumaan kirjallisuustulpaksi. Korkki auki! Paitsi viinipullossa.

Mitä sinä ihan oikeasti haluat alkaneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotimaan matkapäiväkirja: Kokkola

Olin kuvitellut, että tammikuinen Kokkola näyttää autiolta, jollakin tapaa hylätyltä. Mikään merellinen ihmemaa ei minua ollut vastassa, mutta mieltäni lämmitti se, että Keski-Pohjanmaan keskus vaikutti viikonloppuna yllättävän vilkkaalta, paikoin jopa ruuhkaiselta. Se on nimittäin elintärkeää pienille kaupungeille. Tervetuloa seuraamaan matkapäiväkirjaani!
dsc_0001dsc_0010dsc_0008dsc_0007dsc_0014dsc_0018dsc_002110:55 Odotan kärsimättömänä junaa. Pelkään, että se on myöhässä. Niinhän se onkin lopulta huikeat seitsemän minuuttia. Junassa istumme kahden hengen työskentelyhytissä, joka on aivan mahtava keksintö. Kuuntelisin kuitenkin mielelläni muiden keskusteluja, sillä niistä saa monesti erinomaista inspiraatiota, mutta lasikopissa on mukavasti tilaa.

13:23 Lähestymme kahden tunnin ja viiden minuutin junamatkan jälkeen Kokkolaa. Uskomatonta, että juna taittaa yli 300 kilometrin matkan parissa tunnissa. Olemme lähellä keskustaa, vaikka ikkunasta näkyy vielä vanhoja aittoja ja lumista peltoa.

13:45 Olemme jo saapuneet mummille. Tai eihän tämä enää ole mummin koti. Vain tyhjä asunto, jossa kaikki on niin kuin ennenkin. Vain mummi puuttuu. Katson kaikkea niin asunnossa kuin ulkona eri tavalla kuin ennen. Ihmettelen vieressä nököttävää vanhaa huvilaa. Lapsena kuvittelin, että siellä asuu aaveita. Kokkola on oikeastaan aika mukava kaupunki, vaikken koskaan haluaisi asua täällä.

15:07 Kirjaudumme hotelliin. Voisimme hyvin yöpyä Sirkkalaksi kutsutussa mummin asunnossa, mutta olemme jo maksaneet hotellihuoneen, eikä sitä voi perua. Enkä välttämättä haluaisi edes yöpyä täydessä mutta silti aivan tyhjässä asunnossa. Otan sitä paitsi vierailut kotikaupungin ulkopuolella hotelliloman kannalta. Elämässä pitää olla vähän luksusta. Mitähän muita kliseitä tähän keksisi?

16:30 Majapaikaksemme on valikoitunut Original Sokos Hotel Kaarle, joka sijaitsee kauppatorin laidalla. Alakerrassa on Amarillo ja Night Club Calle, jossa en ole koskaan käynyt. Pidän Sokos-hotellien varausjärjestelmän helppoudesta ja luotettavuudesta. Kaarle on uusinut ilmeensä vähän aikaa sitten, ja huoneet ovat oikeasti tyylikkäitä. Rakastan auringonlaskumaisematapettia, vaikken koskaan haluaisi sellaista kotiini. Aamupalalla on aina huomioitu vegaanit, ja odotan nytkin seuraavan aamun vegepyöryköitä, kauramaitokahvia ja Kaarlen omaa sinappia.

18:00 Herään, sillä olen huomaamattani vaipunut uneen. Onnittelen itseäni kohtuullisista päiväunista. Kipaisemme hakemaan hotellin kulman takaa Punjap Grilliltä kasvisruoka-annokset. Emme ole aiemmin käyneet Punjapissa, mutta kikhernecurry ja peruna-pinaattimuhennos houkuttelevat paikalle. Suosittelen lämpimästi Punjapia. Paikka näyttää tavalliselta grillipizzerialta, mutta oikeasti sieltä saa myös erinomaista intialaista ruokaa ja paikan päällä tehtävää naanleipää. Peruna-pinaattimuhennos on kerrassaan herkullinen, mutta aivan mieletön on kikhernecurry, jonka mieheni tilaa erittäin tulisena. Toive ymmärretään ja toteutetaan täydellisesti. Annokset maksavat muuten 9,90 euroa, ja erikseen tilattava naanleipä maksaa 3,50 euroa. Hinta-laatusuhde on yhdellä sanalla sanoen täydellinen, ja on mukavaa, että naanleivän voi halutessaan tilata erikseen, sillä kaikki eivät sitä halua syödä tai kaipaa niin tuhtia ateriaa.

19:53 Mietin, voiko loma-arki muuttua tätä paremmaksi. Istun hotellin sängyllä syli täynnä Trivial Pursuit -kortteja, pelikiekostani kolme lokeroa on täytetty värikkäillä siivuilla ja yöpöydällä on maltillinen lasi valkoviiniä. Vieressä hyvää seuraa, ja alla hotellin sänky, joka on oikeasti mukava, vaikka seuraavana aamuna kuulenkin, kun joku asukas valittaa tiskillä selkäkipuaan ja pyytää hotellin henkilökuntaa testaamaan sängyn. On ihmisillä murheet, mutta sitähän minä en mieti vielä edeltävänä iltana.

00:35 En muista, koska olisin viimeksi jaksanut lähteä erikseen oikein pubiin. Olemme hurjalla tuulella, ja käväisemme alakerran Amarillon karaokepuolella klassisilla yksillä. On mukava mennä ravintolaan, johon pääse sisätiloista ilman takkia. Innokas aasialainen mies laulaa monta kappaletta Backstreet Boysia, ja muut intoutuvat tanssimaan hitaita, vaikkei kello ole lähelläkään pilkkua.

8:45 Heräämme aamupalalle. Tuntuu ylelliseltä kävellä valmiiseen pöytään, sillä meillä harvoin on kotonamme valmiina oikeastaan yhtään mitään. Aamu alkaa usein lähikahvilaan tai K-Markettiin ravaamisella. Mutta ei nyt. Syön leipää, vegepyöryköitä Kaarlen salaisella sinapilla ja salaatilla ja juon kahvia kolme kupillista. Vegejuustoja ja -jogurtteja olisi tarjolla, mutta ne eivät tällä kertaa maistu minulle. Lueskelen Österbottningenia, vaikka puhelimesta näkisi tuoreimmat uutiset.

12:15 Aamu on kulunut nukkuessa vähän lisää ja epämääräisesti sähläämällä. Hotellin luovuttamisen jälkeen on jo kiire. Etsimme kuumeisesti R-Kioskia tai kahvilaa ennen junan lähtemistä. Eikö Kokkolassa ole Ärrää? No, joka tapauksessa juomme yllättävän kohtuuhintaiset kahvit Kulmassa, jossa on täysi tohina päällä. Tampereella kahvit maksaisivat kahvilassa paljon enemmän, joten ei voi olla kuin tyytyväinen, vaikka jono tiskille on aikamoinen. Kahvilassa suomen ja ruotsin kielet sekoittuvat toisiinsa ihanasti. Minähän olen aina ollut ruotsin kielen ihailija, wannabe. On inspiroivaa elää kahden kielen keskellä, ja siksi otan siitä aina kaiken irti Kokkolassa käydessäni.

Oikeastaan olen aika yllättynyt, että Kokkola vaikuttaa näin eloisalta varhain lauantaina. Ehkä kaupunki on kehittynyt aivan lähivuosina, sillä palvelut lähipitäjistä kuolevat, mikä on sääli, mutta on tietysti mukavaa, että kaupunki kasvaa ja kehittyy. Kun minä olin lapsi ja vierailin mummillani, ei keskustassa ollut kuin Anttila, Halpa-Halli ja Citymarket, jonka takaovea mummi kutsui peräaukoksi. Nyt Anttila ja mummi ovat poissa. Citymarketkin on muuttanut johonkin mystiseen Heinolan kaareksi kutsuttuun paikkaan, jos oikein olen ymmärtänyt. Keskustaa hallitsee ostoskeskus Chydenia, jossa on ihan sopiva määrä liikkeitä. En kuolisi kulutushysteriassani, jos asuisin Kokkolassa. Kun H&M tuli Kokkolaan, vielä silloin elossa ollut vaarini antoi minulle 50 euroa, ja menin oitis ostamaan vaaleanpunaisen hupparin. Siitä tuli yläasteaikainen suosikkipaitani. Lopuilla rahoilla ostin Citymarketista englannin- ja ruotsinkielisiä julkkislehtiä. Celebrities, you know.

14:37 Juna kiitää hurjaa vauhtia kohti Seinäjokea. Se on ainoa pysähdyspaikka ennen Tamperetta. Mietin paljon Kokkolaa, joka yhtäkkiä tuntuu niin tyhjältä. Enää ei ole kiire. Ei ole kiire mummille, jonka luona en tosin muistanut vierailla tarpeeksi usein. On vain kaupunki, joka tuntuu tutulta, mutta josta en oikeasti tiedä oikein mitään. Edelleen kummitushuvila näkyy mummini parvekkeelta, jolla pian seisoo uusi asukas. Hän aikanaan ihmettelee tien toiselle puolelle nousevia luhtitaloja ja toisilleen tööttäileviä autoja. Kun juna saapuu Tampereelle, poistan mummin numeron puhelimestani. En minä koskaan oikein osannut soittaa, mutta nyt ei enää edes voi.

Olen aiemmin kirjoittanut kesäisestä ja syksyisestä Kokkolasta.

Suositko kotimaan matkailua? Mikä on suosikkisi Suomen kaupungeista, jos suuret kaupungit jätetään pois laskuista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa