Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 4

Olen sellainen musiikin kuuntelija, jonka mielestä suurin piirtein kaikki epämieluisa kuulostaa vain epämääräiseltä pimputukselta. Olohuoneessamme on jälleen kuunneltu jotakin sellaista, mitä en osaa edes tulkita.
sonnyrollins

Sonny Rollins – Saxophone Colossus

Kuka? Sonny Rollins (s. 1930)

Mikä? Saxophone Colossus (Prestige 1956)

Miksi? Hard bop -jazzin ehdottomia kulmakiviä. Rollins levytti urallaan useita jazz-klassikkoalbumeita, mutta Saxophone Colossus edustanee hänen tuotantonsa parhainta antia.

Mikä oli musiikin paras vuosikymmen vai luotatko nykytuotantoon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hyvän tuulen kirjoituspäivä

Ottaen huomioon kuinka vaikealta kirjoittaminen on tuntunut viime päivinä olen saanut tänään aikaan enemmän kuin miesmuistiin. Samalla tarmolla olen pohtinut myös työtä, rahaa ja yrittäjyyttä.
DSC_01429.52 Herään pakottavaan kirjoitushätään. Näitä aamuja ei ole kovin usein, vaikka rakastan kirjoittamista. Avaan tietokoneen ja isken selaimeen ainakin viisi välilehteä tekstiluonnoksia. Jätän myös proosateostiedoston auki odottamaan päivän inspiraatiota.

10.38 Lähetän kirjoitustöihin liittyviä sähköposteja. Niitä on tämän luokan blogisti–toimittajalla oikein kaksin kappalein heti aamusta. Saan samalla tarmonpuuskan hoitaa talousasioita ja pieniä roikkumaan jääneitä hommia. Maksan laskut, ja täytän kalenteriini tulevan kuukauden menot. Vasta alkanut syksy on kohta ohi!

11.47 Juon onnellisena kahvia työpisteeni ääressä myöhäisen aamupalan jälkeen. Maha täynnä en jaksakaan enää kirjoittaa samalla innolla kuin aiemmin. En ole ansainnut vielä euroakaan tänään kirjoitustöilläni, eikä sinänsä siis tarvitse, koska onhan minulla päivätyöni. Aamulla lähetetyt sähköpostit tosin saattavat vielä poikia mammonaa. En voi olla ajattelematta sitä, että tämä päivä puhteineen voisi olla arkeani. Sitä, jolla kustannan elämäni. Ongelma vain on siinä, etten ole yrittäjätyyppiä. Pidän yrittäjän elämästä mutten epävarmuudesta. Olen kai piinkova palkollinen, sellainen tehokas oikea käsi jollekin. Onhan se silti hölmöä, että jo ennen puolta päivää olen tehnyt paljon sellaista, jolla voisi ansaita rahaa. Rakkaudella.

13.08 Siirryn asiatekstien pariin. Tutkin sivustoja ja suunnittelen tulevaa. Huomaan olevani tehokkaampi töissä. Kun johonkin on sitoutunut, on se hoidettava vaikka väkisin. Vapaana ja talousnäkökulmasta harrastelijakirjoittajana mikään ei ole pakollista, joten tahti on verkkainen eikä yhtään tyypillinen itselleni. Olen yleensä todella nopea. Ilmeisesti tarvitsen siis auktoriteettejä ja tietynlaista panoptikonia suorittaakseni hirmutahdilla hommia.

14.20 Päivä-äkäily alkaa nostaa päätään, sillä olen inasen väsynyt. Päätän väistää päiväunet lähtemällä asioille. Hassu ja vanhanaikainen ilmaisu! Teen pienen kävelylenkin syksyisessä lähipuistossa, järkytyn vähän siitä, että Väinö Linnan puisto onkin päivällä täynnä elämää ja energiajuomia juovia teinejä. Ne puhuvat täydellistä amerikanenglantia, ovat palaamassa kansainvälisestä koulusta. Kyykin aikani jalkapallokentän laidalla ottamassa blogiin kuvituskuvaa, kunnes tulee valmista ja pääsen jatkamaan matkaani kauppaan.

Vapaapäivinä kuluu hirveästi rahaa. Tekee mieli tilata ruokaa, hakea tuoteuutuuksia, kun ei niitä minulle vielä pahemmin lähetellä, ostaa puuttuvia tarvikkeita kuivakaappiin ja hamstrata syysvaatteita, vaikka juuri niihin liittyviä laskuja naputtelin maksuun aamulla. Ostan kuuliaisesti vain soijarouhetta, kurkkua ja nyhtökaurakiusausta sekä pienen valkoviinipullon risottoa varten. Tämä on ihan hyvä päivä, sillä pidän viikon turhuusrahapäiväkirjaa, josta julkaisen myöhemmin tekstin. Raha tuntuu pyörivän mielessäni melko paljon.

Matkalla kotiin istahdan Gopaliin kahville. Ei tee mieli syödä eikä myöskään ostaa herkkuja. Kaivan laukussani kulkevan muistion esiin ja hetken kuvittelen kirjoittavani ylös jotakin tärkeää proosateosta varten. No, en saa aikaiseksi mitään. Juon kahvit, nappaan kuvan ja loppumatkan kotiin pohdin – en edes muista mitä. Ehkä pyöräilijöiden väistämistä ja syksyn tuoksua.

16.07 Oikoluen päivän tekstejä ja ideoin tulevaa blogiviikkoa ja -kuukautta. Katselen YouTube-videoita ja Instagramin tarinoita. Juon kaksi kuppia kahvia, viimeinen tosin jää kesken. Ei pysty enää. En olisi uskonut, että päivän kahvikiintiö voi tulla näin helposti täyteen.

18.30 Kirjoitan yhdeltä istumalta tämän tekstin valmiiksi. Eihän se tosin ihan hirveästi vaadi. Niin kuin olen aiemminkin todennut, en ihan ymmärrä, miten yhden tekstin kirjoittamiseen saisi uppoamaan tunteja. No, kaikki eivät ole tunnekonekirjoittajia. Se on noin puoli minuuttia sitten keksimäni termi, joka viittaa paljon, nopeasti ja sydämellään kirjoittavaan henkilöön. Luovuus ei vaadi kynttilänvaloa, ullakkoasuntoa ja keskiyötä.

Loppuillan vietän televisiota katsellen. Tai enhän minä sinänsä televisiota katso, vaan netin suoratoistopalvelusta ennakkoon hömppäsarjan jaksoja. Sen jälkeen avaan vielä aamulla koneen alapalkkiin kiinnitetyn proosateostiedoston ja painan vaikka väkisin läpi kohtauksen, johon olen jäänyt jumiin. Nukahdan todennäköisesti hyväntuulisena, sillä olen koko päivän saanut tehdä asioita, joista nautin. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Millainen kirjoittaja sinä olet? Oletko tehokkaampi itsesi herrana vai jonkun alaisena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aamuäreästä aamujen rakastajaksi

Viikon aloitusaamu oli ihana – ja siksi niin poikkeuksellinen. Kaikki muut aamuherätyksiä vaativat päivänsarastukset ovat nimittäin olleet lähes poikkeuksetta kurjia eikä alkava syksy ainakaan helpota synnynnäisaamuäreän arkea.
DSC_0158Tässä aamussa oli taikaa. Heräsin itsekseni ennen kellon soittoa, kuuntelin sadetta ja lueskelin uutisia. Olo oli virkeä ja kuin elokuvassa napsautin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle, minkä jälkeen jo nautinkin höyryävän kuumaa sumppia katsellen sadetta ja kadulle putoavia lehtiä.

Olen yleensä herätessäni väsynyt ja äkäinen, jos ylös nouseminen ei satu tapahtumaan sisäisen kelloni mukaan. Minulle ei kannata puhua aamuisin, saatan olla aika kamala ihminen silloin. En kuitenkaan ole sellainen unikeko, joka vaatii silmien ummistusta iltapäivään saakka ollakseen virkeä, mutta äreys ilmaantuu heti, jos joudun nousemaan epämieluisaan aikaan. Ja sitähän tapahtuu noin viisi kertaa viikossa, mutta olen nykyään jo aika hyvä herääjä. En edelleenkään pulputtava ilopilleri, mutta saatan jopa hymyillä ja sekä jaksan että ehdin syödä aamupalan.

Aloin tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni vasta työelämässä, sillä töissä käydessä aamuista oli pakko alkaa nauttia, jos aikoi ehtiä elämään. Muutos ei toki tapahtunut hetkessä, sillä vielä yliopistoaikoina en aina päässyt ylös edes aamukymmenen luennolle, vaikka kuvitelmissani olisin halunnut istua yliopiston maistuvalla aamupalalla ennen päivän opintoja. Todellisuudessa olin se, joka haki pikasämpylän kahvilasta ja yritti mutustaa sen paikallaan mahdollisimman hiljaa. Osa-aikaisia töitä tehdessä tarvitsin päiväunet kahdeksan aamuina. Se oli palkinto aikaisesta heräämisestä.

En edelleenkään nauti aamuheräämisestä erityisemmin, mutta siitä huolimatta rakastan aamujen tunnelmaa ja yritän parhaani jokaisena aamuna. On ihanaa katsella, kun ihmiset vaeltavat töihin, vievät koiriaan aamulenkille ja kun ensimmäiset mummot syöksyvät lähikauppaan heti avaamisen jälkeen. Olen kai viehättynyt siitä, että saan nähdä kaiken heräävän ja nousevan loistoonsa. Ongelma vain on siinä, että harvoin aamuista ehtii nauttia. Se on edelleen minulle ennätys ja erityisen hyvä aamu, jos saan aikaiseksi syödä ja juoda kahvin. Ihan samaan en pysty kuin isäni, joka herää viiden jälkeen lukeakseen Aamulehden ja katsoakseen aamu-tv:tä samalla, kun hän syö ruhtinaallista aamupalaansa. Kaiken tämän jälkeen hänelle jää vielä luppoaikaa, vaikka hän kurvaa töihin etuajassa.

Odotan kauhulla pimeitä aamuja, jotka sulkevat silmäni entistä pahemmin viimeisinä unitunteina. Herääminen on varmasti pitkälti asenteesta kiinni, ja uskonkin, että jos aamuja ei pelkää ja nauttii sen jälkeen edessä olevista puhteista, saattaa kehittyä aika ihanaksikin aamuihmiseksi. Sen tosin tiedän, että Berocca-mainoshahmon kaltaista energiapakkausta minusta ei tule ikinä. Eikä sellaista mummoa, joka herää itsekseen aamukuudelta.

Millainen herääjä olet? Oletko aamuäreä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa