Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Saunaillan lohtupiirakka

Myönnetään, että viime aikoina olen mennyt ruokapöydässä monesti siitä, mistä aita on matalin, vaikka arkiruoissa olenkin ryhdistäytynyt oikein kunnolla. Viime viikonloppuna herkuttelin ystäväni kanssa ihanan suolaisella vegepiirakalla, joka lohduttaa ja lämmittää vuoden pimeimpään aikaan.
DSC_0169 (2)Olen saattanut saada aivotärähdyksen. Olen koko elämäni inhonnut juustoa ja vältellyt sen kaiken maailman korvikkeita. Vähän aikaa sitten tein itse cashewjuustoa, ja nyt kokkasin oikein perinteisen saunaillan piirakan vegaanisena versiona. Kai ihminen pitää aina siitä, mitä ei ole saanut tarpeeksi. Saman kuherrusvaiheen elin nimittäin pizzan kanssa, sillä en lapsuudessani saanut sitä. Heh, kuulostaa kurjalta, mutta kyse oli ihan omasta nirsoudestani. Ei sitä viitsinyt pelkkää pohjaa ja tomaattimurskaakaan syödä.

Vegejuustopiirakka

Vegaaninen valmispiirakkapohja (esim. Rainbow) | 1 prk Oatly iMatia | iso sipuli | iso paprika | tuoreyrttiä oman maun mukaan | kasviproteiinivalmistetta (esim. Elovenan kauramurua tai Verso Foodin Härkistä | vegaanista juustoraastetta (esim. Violife tai Porlammin Vege | suolaa ja mausteita oman maun mukaan

Sulata piirakkapohja ohjeen mukaan ja painele se vuoan pohjalle. Esipaista piirakkapohjaa 200 asteessa noin 10 minuutin ajan tai unohda kyseinen työvaihe kokonaan ja toivo sitten parasta, ettei se vaikuta piirakan koostumukseen.

Silppua kasvikset ja yrtit. Kuullota niitä pannulla kevyesti. Lisää joukkoon kasviproteiini ja ruskista se.

Kaada kulhoon Oatly iMat -kaurafraiche ja mausta se suolalla ja mausteilla. Lisää joukkoon kasvis-kasviproteiinisekoitus, ja sekoita tasaiseksi. Lisää joukkoon kourallinen vegejuustoraastetta, ja kaada seos piirakkapohjan päälle. Ripottele pinnalle vegejuustoraastetta. Paista piirakkaa 225 asteessa noin 30 minuutin ajan.

Suolainen vegepiirakka täytyy nauttia rottinkituoleilla vanhan talon kirjastohuoneessa, jonka keskipisteenä nököttää ruskeista tiilistä tehty takka. Huoneessa, jossa tuoksuu puu ja sauna. Kun rottingista ja lasista tehdylle pöydälle laskee piirakkalautasen, kuuluu tuttu kolahdus. Huoneessa, jossa ei oikein osaa sanoa, mitä onni on.

Mikä on sinun lohturuokasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei mitään sotkanmunia ja rahamasiinaryöstöjä – vain aitoa Suomen kansaa

Vuoden kansanmusiikkilevy 2017 -tunnustuksella palkittu Kalevauva.fi esiintyi Linnan juhlien jatkoilla laulaen presidentistä, siittämisestä ja synnytystalkoista, mutta silti kohun aiheutti ainoastaan Sannin v-alkuinen kirosana. Yhtyeelle ei nimittäin voi suuttua, sillä sanat tulevat kansan suusta.
kalevauva_linnanjatkot_areena Kalevauva.fi kerää laulujensa sanat vauva.fi-keskustelupalstalta, mistä on peruja myös kansanmusiikkiyhtyeen nerokas nimi. Paremmin ei voi yhdistää kaikenlaiseen jauhantaan keskittynyttä palstaa ja perinteikkyyttä edustavaa kansalliseepostamme Kalevalaa. Ei siis ole uutinen, että Kalevauva.fi:n Aapo Niinistä ja Kimmo Nummista sanotaan uuden ajan Elias Lönnroteiksi.

Yhtyeen kappaleet ovat sopivalla tavalla todella sopimattomia. Olin tosin aivan varma, että sonta osuu kanteleeseen, kun Kalevauva.fi avasi esityksensä Linnan jatkoilla Synnytystalkoot 2.0 (Ihana presidentillinen esimerkki) -kappaleella, joka yltyi hallituksen syntyvyyspohdinnoille irvailusta hurjaksi tarinaksi Sauli Niinistöstä ja Jenni Haukiosta. Voimia Lennulle!

Seuraavana päivänä nettilehdissä keskusteltiin kuitenkin lähinnä vain samoissa juhlissa esiintyneen Sannin Mitähän vittua -kappaleesta, jossa v-sanan rooli on keskeinen. Parasta tietysti olisi, jos kenelläkään ei näin pienestä pipo kiristyisi, mutta pidän silti vähän erikoisena, että perisuomalainen kirosana kauhistuttaa itsenäisyyspäivänä enemmän kuin presidenttiparin siittämistouhuista kertova värssy. No, pahahan se on suuttua keskustelupalstan anonyymeille runosankareille.

Linnan jatkoilla Kalevauva.fi keräsi lähetyksen aikana tehdyistä tviiteistä uuden #Linnanjuhlat-kappaleen, joka parodioi itsenäisyyspäivän spektaakkelia mainiosti. Kaikkihan juhlia katsovat, mutta vuodesta toiseen kirjoitetaan samat marinat internetiin, ja siksi kyytiä saivatkin jonottaminen, keski-ikä, somettaminen, puvut ja verorahojen käyttö. Lennosta syntynyt kappale toi tilaisuuteen kaivattua, hyväntahtoista itseironiaa.

Henkilökohtaisesti olen eniten viehättynyt Kalevauva.fi:n kaupunkikappaleista, joista toistaiseksi on ilmestynyt Jyväskylä, Vantaa ja Kouvola. Ne onnistuvat kiteyttämään erinomaisesti mielikuvat maamme eri kolkista, eikä se toisaalta ole ihme. Se, mitä kappaleissa sanotaan, edustaa ainakin näennäistä yleistä mielipidettä. Sitä, joka parhaiten saa äänensä netissä kuuluviin. Kaikki tietävät, että Kouvolassa on betonia, Vantaa on vähän heikompi Helsinki ja Jyväskylä muualta muuttaneiden maalaisten keskuspaikka – näin kovin kärjistetysti.

Kalevauva.fi:n kappaleet naurattavat yksinkertaisesti siksi, että ne ovat totta. Keskustelunaiheista, joihin lyriikat perustuvat, voi olla mitä mieltä tahansa, mutta ne ovat silti totta: jonkun julkaisemia keskusteluksi muuttuneita sanoja ja lauseita. Suuttuminen on mahdotonta, sillä me olemme yhtä kuin Kalevauva.fi:n kappaleet. Se nähtiin myös Linnan juhlien jatkoilla.

Olemme itse asiassa paljon enemmän osa Kalevauva.fi:n tuotantoa kuin Kalevalan runoja. Vai samastuuko joku ihmeisiin pystyvään sotkanmunaan ja kummalliseen mieheen, joka herää henkiin, kun hänen ruumiinsa palat haravoidaan joesta ja parsitaan takaisin yhteen?

Kalevauva.fi:n nimikkoalbumi on saatavilla Spotifyssä, mutta YouTubesta voi kuunnella vielä laajemmin yhtyeen tuotantoa.

Kumpi kertoo paremmin suomalaisuudesta: Kalevala vai Kalevauva.fi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 14

Musiikkimatka jatkuu tällä kertaa Yhdysvaltoihin, jonka tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä on taltioitu myös soul-klassikoihin.
donnyhathaway

Donny Hathaway – Everything is everything

Kuka? Donny Hathaway (19451979)

Mikä? Everything is everything (ATCO Records 1970)

Miksi? Hienon soul-artistin debyyttialbumi. Yksi genren kaikkien aikojen lahjakkaimmista musiikkitaiteilijoista. Albumilla kuuluu vieno gospel-tausta, joka yhdistyy urbaanin Amerikan tarinoihin.

Mitä sinä kuuntelet juuri nyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minun Suomi-hetkeni

Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla (2018) inspiroi minua pohtimaan minun kaikista suomalaisimpia hetkiä. Wiskarin tuotanto jakaa varmasti mielipiteitä, mutta Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen sanoitukset kannattaa lukea.
DSC_0055Wiskari piikittelee osuvasti kappaleessaan Suomen urheiluhistoriaa: ”Entä jos lääkelaukkua ei ois Shellille unohdettu?” Samalla hän liittää jääkiekon merkityksen kansallisidentiteettiin: ”Olisko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?” Minä en muista Suomen hiihtomenestyksestä mitään. Päin vastoin. Muistan etäisesti doping-kohun ja Mika Myllylän kuoleman. Jääkiekosta muistan hyvin hämärästi MM-kullan 1995, vuoden 2011 vähän paremmin ja niiden lisäksi Patrik Laineen pettyneen ilmeen pari vuotta sitten.

Oli aika tavallisen suomalaista tai ehkä vähän edellä käymistä jopa, että sain ensimmäisen puhelimeni 8-vuotiaana. Se ostettiin heti ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen. Oli aika siirtyä astetta itsenäisempään elämään, ja se vaati luuria. Suomalaista laatua. Nokian puhelinta. Sellaista, johon sai vaihtaa kuoria niin usein kuin halusi. ”Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä, jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä?” Wiskari kysyy. Niinpä!

Tuskin ymmärsin, kuinka suomalaisesta hetkestä oli kyse, kun juhlimme railakkaasti 19-vuotissyntymäpäiviäni eräänä toukokuisena lauantaina kauan sitten. Tanssimme mökin pirttipenkeillä ja kuuntelimme kevään jääkiekkomusiikkia. Suomi oli voittanut maailmanmestaruuden. Mertarannan ääni kuului kaiuttimista ja me juhlimme. Juhlimme ja juhlimme. Uimme, vaikkei järvi ollut vielä kunnolla lämmennyt.

Onhan Suomi tietysti muutakin kuin urheilutuskaa ja teknologiavuoristorataa. En taatusti arvannut, kuinka suomalaista olikaan se, että katsoin jo lapsena Linnan juhlia ja piirsin nähtyjä pukuja paperille. Ei tällaista ole ehkä muualla. Myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa koko juhlien järkevyyden, mutta ehkä niilläkin on päämääränsä. Toivottavasti hyvä sellainen.

Tunsin valtavaa onnea ja iloa luonnosta kävellessäni kouluun aamuina, jolloin paksu lumi oli kuorruttanut oksat. Kun kävelimme ystäväni kanssa rannassa ja näimme, kuinka kallioita pitkin valunut vesi oli muuttunut jääksi ja tehnyt valtavasta kalliosta suuren veistoksen.

Kuinka suomalaiselta tuntuikaan kävellä vapun jälkeen vanhaa kotitietä pitkin, nyrpistellä nenää tielle hylätyille serpentiineille, etsiä kuumeisesti ensimmäisiä silmuja puista ja nähdä, kuinka oma isä ajaa mopedilla vastaan. Takana mökkireissu, edessä ostokset jättimarketissa.

Puhuessani suomea kiinalaisille kandingilaisessa vuoristoyökerhossa tunsin olevani muukalainen, suomalainen. Turvauduin suomeen, sillä minulle puhuttiin kiinaa, eivätkä he ymmärtäneet englantia. Tapasin myös Leshanissa norjalaismiehen, joka oli asunut vuosia Kiinassa. Puhuimme ruotsia. Sekin tuntui suomalaiselta. Tuntui siltä, että olemme naapureita, samasta maasta, vaikka niin ei ollutkaan.

Kaikista eniten tunnen itseni suomalaiseksi silloin, kun kirjoitan. Suomi on minun äidinkieleni. Tunnekieleni. Mikään kieli, jota osaan tai ehkä opin joskus ei koskaan voi voittaa suomea. Siksi palaankin vielä lopuksi Arttu Wiskariin, joka kiteyttää Suomen muotoisen pilven alla -kappaleen lyriikoissa hienosti suomalaisuuden raadollisuuden. Sen, mitä meistä uskotaan ja johon me itsekin joskus uskomme.

”Parannetaan maailmaa keittiössä tissuttelemalla,
tupakoidaan ketjussa hajonneen liesituulettimen alla
Ja aamuviideltä, kun naapureidenkin viinat on juotu, on hyvä mennä nukkumaan, kun uusiks maailma on luotu.”

Minä rakastan sanoja. Lauseita, virkkeitä ja niiden luomia merkityksiä. Suomi teki minusta minut, ja suomen kieli luo minut uudelleen joka päivä.

Mikä on sinun Suomi-hetkesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa