Se, joka olen tänään

Miehen oikea käsi, jumalatar vai outolintu? Miehen kanssa matkustaessa länsimaalaiset käsitykset sukupuolten välisestä tasa-arvosta on pakko unohtaa hetkeksi, vaikka se käsittämättömältä kuulostaakin.
DSC_0743Seisoimme rähjäisen kiinalaisen nuudeliravintolan salissa, jonka laidalla nuoret tytöt kikattivat katsoen miestäni. Kun kiherryksestä ei tullut loppua, takahuoneesta porhalsi paikalle herra, joka tiedusteli, mitä meille saisi olla. Tai siis, mitä mieheni haluaisi meille tilata, sillä häneltä asiaa kysyttiin. Hänhän sen päättää, ja varmasti maksaa, ajatteli koko keittokojun kööri.

Minua kiehutti ja huvitti. Hauskaa, mutta samaan aikaan ei todellakaan yhtään ratkiriemukasta. Vaikka Kaakkois-Aasia ei turistin silmin näytä kovin epätasa-arvoiselta ainakin matkailijoille sallitun vapaan käytöksen vuoksi, vanhat kulttuuriin liittyvät lainalaisuudet ovat edelleen olemassa varsinkin korpiseuduilla. Ne näkyvät arjen pienissä kohtaamisissa, joissa miestä puhutellaan ensin olettaen hänen tekevän päätökset ja joissa naista kunnioitetaan kenties siksi, että jollakin tavalla hänet nähdään miehen omaisuutena, tai ainakin alempana yksikkönä.

Länsimaisessa tasa-arvokehdossa – jossa on vielä valtavasti työnsarkaa – elävänä neitinä tuntuu aika pahalta, että joku toinen arvottaa paikkani selvästi: osoittaa rajani ilman, että pystyn kertomaan havaitsemastani epäkohdasta. Ongelman ydin ei ole se, että joutuu kohdelluksi miestään alempiarvoisena henkilönä, vaan ylipäätään se, että ihmisten välille asetetaan hierarkia. Hierarkisointia tapahtuu aivan kaikkialla – myös unelmayhteiskunnassamme, mutta ainakaan omassa arjessani ihmiset eivät järjesty sukupuolen tai muiden intersektionaaliseen syrjintään johtavien ominaisuuksien mukaan.

Vahingossa tapahtuvalla alistamisella on myös vastakohtansa. Varaukseton ihailu, joka yleensä liittyy vaaleuden ihannointiin ja erilaisuuden kokemiseen. En tiedä, pitäisikö ihmettely ottaa kunnioituksena, jos se saa ahdistumaan. Syrjäisissä kolkissa matkustaessa oljenvaalea hattaratukka herättä hämmästystä. Ymmärrettävästi tietenkin, mutta on vain käsittämättömän kiusallista, millaiseen patsasasemaan joutuu. Ehkä tilanne tuntuu sietämättömältä siksi, ettei itse koskaan aseta niin sanotusti erilaista tai erinäköistä ihmistä samaan asemaan.

Pitäisikö nuudelikojulla sitten saada se kuuluisa kohtaus? Kohtaus tosin on käsittämätön termi, jota käytetään yleensä ilmaisemaan jonkin ihmisen turhaa narinaa asiasta, jota vastapuoli ei koe yhtä tärkeäksi. Otetaanpa siis uudelleen. Pitäisikö nuudelikojulla sitten kertoa kokemastaan vääryydestä? Ei yhteistä kieltä, kova nälkä ja mahdoton savotta edessä. Jollakin tavalla näen sen myös paikallisten ihmisten ja paikallisen kulttuurin kunnioittamisena, että osoittaa tyytyväisyytensä ruokaan eikä valita pienistä. Ei maailman tasa-arvotilanne tai naisten asema ole kiinni yhdestä tai muutamasta pieleen menneestä tapaamisesta. Tosin kun niitä on tarpeeksi monta, alkaa sillä olla jo merkitystä.

On hirveän helppo köllötellä vuorenrinteessä sviitissä, ja pahottaa mielensä ravintolassa käydessään, kun on saapunut ottamaan irti vain parhaimman vieraasta kulttuurista. Alhaalla kadulla ihmiset myyvät mitä tahansa ansaitakseen elantonsa: hedelmiä, punottuja kukkaroita tai itseään. Asiat ovat meillä aika hyvin, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kehityksen pitäisi pysähtyä. Ennemminkin pitäisi miettiä, miten tasa-arvoa voisi kehittää koko maailmassa. Haiskahtaa tosin hieman kulttuuri-imperialistiselta käydä sanelemassa vuoristokylässä, miten asioiden pitäisi olla.

Jos aloittaisi vaikka siitä, että ostaisi rumanvärisen lompakon katumyyjältä, joka on roikkunut kintereillä jo tovin. Se auttaisi häntä talouden itsenäisessä pyörittämisessä ilman kyseenalaisia keinoja. Se tekisi hänestä yhteiskunnan tasa-arvoisen jäsenen jonakin päivänä. Sen, joka minä olen jo tänään.

Millaisia kohtaamisia tai arvojärjestyksiä olet havainnut ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yhdeksän joulun ihmettä

Todellisuudessa ihmeet ovat jättäneet taakseen monet kodit. Miksi juhlapyhät ovat niin vaikeita?
DSC_0057.JPGYhdessäolon taikaa. Niinpä niin. Tarvitaanko siihen aina jokin juhlapyhä? Jos nyt ei vuoden jokaisena päivänä, niin melkein jokaisena pitäisi pysähtyä ja viettää aikaa lähimmäisten kanssa. Surullista on, että vain vuoden viimeisenä kuukautena antaudutaan yhteisöllisyydelle ja ihmetellään porukalla tonttuja, joita ei ole olemassakaan.

Joululahjakulttuuri ja ruuhkat kaupoissa. Yhdessäolon kauniista ajatuksestahan kaikki lähtee, mutta touhu muuttuu nopeasti hermojen kiristymiseksi. Koskettavat teemat unohtuvat kassajonossa ja kaupan hyllyjen välissä. On hyvä vakuutella, että tekee vain järkeviä lahjahankintoja ja arvostaa itse tehtyä, mutta silti lahjoja ostetaan päättömästi pankkitilin saldo ja hermot apua huutaen.

Hyi, mitä ruokaa! Perinteet ja uudet kokeilut roskiin. Laatikkoruoat ovat pahoja, ja mitään seitankinkkua ei todellakaan voi laittaa joulupöytään. Mieluummin pikalihotettu pikkupossu, joka on elänyt elämänsä ulosteessaan piehtaroiden. Siinä vasta juhla-ateria! Sivuruokalajeiksi tehtaassa pakattuja lootia, jotka ovat periytyneet pöytään pula-ajalta. Ja silti mitään uutta ei voi kokeilla.

Tontturenkutukset särkevät päätä. Jos ei vielä tarpeeksi kyrsinyt, kannattaa kaivaa raivostuttavin joulu-cd-levy 1990-luvulta. Vähän sama kuin kuuntelisi sastamalalaista karaokekisaa. Uusia lauluja ei ainakaan voi kuunnella. Eikä mieluiten mitään riemukasta. Parempi turvautua syviin vesiin vievään Loiri-tulkintaan siitä varpusesta, jolla oli hieman ankea aattoaamu.

Lumeton joulu pilaa juhlafiiliksen ja masentaa. Kaikki on muuten kunnossa, mutta viimeinen silaus puuttuu. Ikkunasta kurkistaa musta katu ja karahkalta näyttävä pihapuu, jota on yritetty elvyttää jouluvaloilla. Nekin todennäköisesti joutuvat oikosulkuun ja sytyttävät puun palamaan. Ainakin osan oksista. Miten joulun tärkein teema voi olla perhe, jos koko juhla on pilalla lumettoman maan vuoksi?

Hiljaisuus syö riemun. Koska musta maa ei ole tarpeeksi harmaa, on hyvä jo ihan omallakin toiminnalla pitää huoli siitä, ettei kaduille ainakaan pääse elämää. Jouluna voi ihan hyvillä mielin kääriytyä peittoon villasukat jalassa, mutta ei sentään erakoitua tarvitse. Hiljaisuus on kaunista, mutta kuollut ilmapiiri karsea ja kaukana yhteisöllisyydestä.

Yhdessäolon juhla on monelle yksinäisyyttä. Ja ahdistusta. Kaikeksi onneksi sentään kuppilat ovat auki, ja nykyään jokunen kauppakin saattaa olla. Heikompia ajatuksen tasolla muistaminen ei kuusen alla auta, mutta vaatii paljon ryhtyä toimiin.

Viranomaistehtävätilastot näyttävät surullisilta vuoden hartaimman juhlan jälkeen. Joku syyhän sille täytyy olla, että rötöstelyitä, itsemurhia ja surmia tapahtuu niin paljon juhlapyhinä. Kai olemme siihen kaikki tavallaan syyllisiä.

Miksi joulun pitäisi olla täydellinen – mitä ikinä se tarkoittaakaan? Koko juhla olisi kevyempi, jos uskaltaisi vain olla. Ja unohtaisi sen, että on joulu. Sanan voisi korvata ihan vain läheisten kanssa vietetyllä ajalla. Säästyisi ehkä ihmishenkiä tai ainakin hermoja.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Mikä joulussa on pielessä? Voihan tätä käsitellä myös positiivisesti: kerro, mikä joulussa on oikeasti parasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parasta palvelua Tampereella

Eikö joulukuu olekin kiittämisen aikaa? Tässä julkinen kiitokseni muutamalle yritykselle, jonka palvelua ihailen niin, että toivoisin monen muun ottavan mallia näistä liikkeistä.
DSC_0131K-Supermarket Kuninkaankulma
Huvittavaa, kuinka kansan voi jakaa kahtia se, minkä yhtymän kaupassa pitäisi käydä. Ehkä nuorempi sukupolvi osaa jo ottaa vähän rennommin kaupassa käynnin suhteen. Valikoima, helppous ja palvelu ratkaisevat, ei logo ovessa. Minä luotan nykyään siihen, missä on paras kasvisvalikoima. Arvostan myös ekologista ja laajaa tarjontaa. Hyvä palvelu on ekstraa, koska harvoin on aikaa keskittyä siihen. Olen kuitenkin valmis maksamaan siitä enemmän kuin mihin keskimääräiset hinnat asettuvat, koska erot ovat kuitenkin loppujen lopuksi todella pieniä. Siksi suosikkikaupakseni onkin muodostunut Kuninkaankulma. Salaattibaari, palvelutiski, vegevalikoima, vihannekset, erikoisoluet, vegepakasteet ja päivittäistuotteiden saatavuus ovat hurmanneet minut. Ennen kaikkea Kuninkaankulman erottaa muista kuitenkin palvelu. Kauppiaslähtöisyys on K-ketjun etu, ja Kuninkaankulmassa näkyy se, että henkilökunta pitää työstään. Sitä on ilo katsella. Suuri marketti on onnistunut tavoittamaan osan siitä, mitä vanhat kivijalkakaupat tarjosivat puoli vuosisataa sitten.

Amurin Helmi
Vanhan ajan kahvila on hieno satsaus kaupungilta. Amurin Helmi toimii työläismuseokorttelin yhteydessä, ja luottaa yksinkertaisiin itse tehtyihin tuotteisiin. Muuta ei tarvita, jos konsepti on oikea. Syön harvoin leipää, mutta silloin, kun touhuun ryhdyn, haen Helmestä luomukauraleipää. Vastapaistettua ja kuohkeaa. Jos on iltapäivällä liikenteessä, tuotteet ovat jo huvenneet. Se täytyy vain hyväksyä, sillä itse asiassa kyseessä on hieno opetus yltäkylläiselle sukupolvelle. Entisaikaan leivät olivat vastapaistettuja, ja kun ne loppuivat, ne todella loppuivat. Nykyajan kiireinen elämä vain ei oikein tue vanhaa kulttuuria. Onneksi aina voi tehdä aikamatkan menneeseen Helmessä.

Stag’s Head
Olisinpa asunut Kalevassa silloin, kun Stag’s Headin kultakausi alkoi. Hyvässä baarissa yhdistyy kattava valikoima, kohtuullinen hintataso ja loistava palvelu. Tässäkin tapauksessa erityisesti palvelu ratkaisee. Vaatii sisua pitää suosittua juottolaa, ja vieläpä siten, että tekee sen tyylillä. Baarin viihtyvyyttä kuvaa se, ettei sieltä haluaisi lähteä. Sisustuksesta mainittakoon se, että yleisilme noudattaa kotoisalla tavalla pubihenkeä lautapeleineen ja biljardipöydän kera. Tiskille on helppo mennä, sillä asiakasta todella palvellaan. Tasavertaisesti, nopeasti ja suosituksia tarjoten.

Kenelle annat julkisen kiitoksen hyvästä palvelusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tämä pitäisi tietää 100-vuotiaasta

Satavuotias on valtioiden historian mittakaavassa pojankoltiainen. Tänä vuonna 6. joulukuuta muistuttaa siitä, millaisen taipaleen olemme onnistuneet kulkemaan pärepirteistä teknologian ja sananvapauden huippumaaksi.
DSC_0050Minun Suomessani…

Kaduilla on niin turvallista kävellä, ettei vaara uhkaa mihinkään vuorokaudenaikaan. Järkeä täytyy silti käyttää täällä, mutta periaatteessa ja käytännössäkin on turvallista. Maailma on täynnä pahoja, arvaamattomia ihmisiä ja heidän tekojaan, mutta täällä kaiken lumen ja puhtaan luonnon keskellä ei tarvitse miettiä – toivottavasti – räjähteitä ja kuolemaa.

Lumi on tärkeä kansallinen symboli. Surullista, että talvet ovat yhä mustempia. Lapsuudessa se olisi ollut katastrofi. Minun elinaikanani ensimmäinen musta joulu saapui vuonna 2006. Kun ensilumi tänä vuonna lokakuun loppupuolella satoi maahan, siitä innostuivat eläkeläisetkin niin, etten edes muista, kuinka moni mamma alkoi työmatkallani jutella minulle.

On mahdollista suorittaa yliopistotutkinto alle 600 eurolla. Lukuvuosimaksu tosin nousee lähes joka vuosi, mutta laskeskelin, että sellaiset vajaat 600 euroa kului kaikkineen lukuvuosimaksuihini. Sen lisäksi ostin omasta tahdostani muutaman opuksen ja käytin YTHS:n palveluita, joista maksoin kaikkine hoitoineen vajaat 100 euroa. Lopulta sain JOKESin opiskelijastipendin 900 euroa pro graduani varten, joten oikeastaan koko tutkinto tuli ilmaiseksi. Stipendin kera tai ilman tämänhintainen opiskelu on lottovoitto. Pelkään pahasti, että jonakin päivänä tällainen auvo viedään vielä pois.

Blogia ja muidenkin medioiden sisältöä voi kirjoittaa vapaasti ilman, että joku estää pääsyn niihin tai alustoille, joilla niitä voi tuottaa. Jos kaipaa aitoa some-taukoa, kannattaa reissata Kiinaan, jossa sosiaalisen median hurvitteluihin ei niin vain, jos ollenkaan, klikata itseään. Monissa muissakin maissa saa toivoa parasta, ettei blogialusta tärkeänä päivänä ole blokattu.

Voi ihan hyvin tehdä itsenäisyyspäivänä vietnamilaisia kesärullia. Tässä maassa sitä paitsi tehdään niin ahkerasti töitä, ettei oikein muulloin kuin vapaapäivänä olisi edes aikaa pitkätöiseen rullailuun. Minun Suomeeni mahtuu monia ruokakulttuureita, ja siksi kesärullat keskellä talvea eivät ole yhtään sen epäsuomalaisempaa kuin karjalanpaistikaan. (No ehkä vähän, mutta ajatus on tärkein.)

Tietovisan voi satavuotiaasta kotimaastamme voi tehdä Ilta-Sanomien sivuilla. 100 kysymystä Suomesta -visa kertoo hyvin siitä, mikä katsotaan ainakin näennäisesti oleelliseksi tiedoksi. Oikeasti tärkeät teemat ovat jotakin ihan muuta.

Tänään juhlitaan, mutta huomenna on taas aika jatkaa kehittymistä. Kaikista hienoista saavutuksista huolimatta on vielä paljon tehtävää.

Kerro kommenteissa tuloksesi. Minä sain 91. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

15 000 paria kuuroja korvia

Isoisäni asteli sotatantereelta pois minun ikäisenä – kun sota päättyi. Aika hurjaa, jos itse olisi kuluttanut yliopistovuosien sijaan aikansa rintamalla. Ei ihme, että vaarilla alkoi suu vähän napsata ja korkki poksua. Eikä niin vähääkään. Viisi vuotta kuolemaa joka päivä. Siinä alkaa näyttää maailma lasipullon pohjasta katsottuna edes hieman kirkkaammalta. Pulloon hukkui vaiettu arvostus, joka nyt raikuu kahdelle prosentille elämänsä uhranneista.
DSC_0020.JPG
Lapsuudessani veteraanit saivat maksuttoman lounaan lähikouluissa. Mieskööri tuli aina ruokailun päätyttyä ja viihdytti siivousvuoroon joutunutta luokkaa. Tämän puolesta kaikki, ajatteli äijäporukka. Tai sitten he eivät edes miettineet mennyttä, koska olivat kenties oppineet, ettei se kannata. Pytinki pystyyn valtion ohjaamalle tontille, maa jaloilleen, työputkeen ja lopulta eläkkeelle. Toiset ehjänä, osa aivan rikkinäisinä. Julkinen kiitos saapui myöhään vasta vuosituhannen loppupuolella, kun sotiemme veteraaneja alettiin tuoda entistä laajemmin esiin mediassa. Syksyllä 2017 veteraaneja on elossa noin 15 000, ja he ovat keskimäärin 93-vuotiaita (Veteraanit.fi 3.12.2017).

Täytyy tietysti muistaa, ettei yksioikoinen palvominen ja veteraanihehkutus ole ollut täysin ongelmatonta silloin, kun todellisuudessa olisi ollut sen aika. Syy ei ole tarkoituksellinen ilkeys, vaan valinneet poliittiset olosuhteet. Oli parempi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. En myöskään usko, että yksilötasolla sodan vatvominen ja siinä vellominen olisi auttanut, vaikka sitä ei voi kiistää, etteikö apua olisi tarvittu. Se käy ilmi Ville Kivimäen (2013) Tieto-Finlandia-palkitussa Murtuneet mielet -teoksessa. Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarja (2017) puolestaan tuo esiin yhden ensimmäisistä huumausaineaalloista: torilla pyörivät narkomaanit, jotka olivat sodasta tulleita miehiä. Ongelma ei olisi ratkennut mitaleilla, mutta oikeanlaisella avulla kyllä. Vaikeneminen on huono lääke.

Suomen veteraanit eivät ole poikkeuksia niin kunniallista kuin heidän toimintansa onkin ollut. Maailma on täynnä veteraaneja, ja koska sotia käydään edelleen, tulee myös uusia veteraaneja. Veteraani käsitteenä lihallistui koskettavasti vieraillessani Vietnamissa, jossa alle 50 vuotta sitten päättyneen sodan vuoksi on edelleen runsaasti veteraaneja. Heistä ei huudella kaduilla, mutta kasvoista näkee sotahistorian, vaikkei rinnassa riipu mitalimerkkejä. Paikallisen Bia Hoi -kojun nurkalla notkuvat miehet ovat arpisia ja likaisia, surullisiakin. Sodan julmuudet ja kenties rakkaustarinat näkyvät myös heissä, jotka selvästi ovat puoliksi länsimaalaisia. Niitä sodan aikana syntyneitä. Kun kohtaa erilaisuutta, sodan julmuus tulee paremmin esiin. Kotipuolessa veteraanit ovat tavallisia isoisiä ja naapureita, ja usein ylistyssanojen alle katoavat ne oikeat muistot rintamalta.

Sotiin osallistui Suomessa 600 000 miestä ja 100 000 naista, eli kaksi prosenttia (15 000) heistä on elossa 100-vuotisjuhlavuonna. Tuntuu tosin aavistuksen esineellistävältä käsitellä veteraaneja tilastoina. Ennen kaikkea he olivat  – ja ovat – ihmisiä, jotka uhrasivat elämänsä parhaat vuodet sotaan ja näkivät asioita, joita kukaan ei haluaisi nähdä. Vaihtoehtoja ei ollut. Ei valintaruutua, jonka olisi voinut ruksia tai jättää tyhjäksi. Oli mentävä.

Isoisästä olisi ehkä tullut jalkapalloilija. Siitä hän haaveili Pispalan kentillä. Maailma päätti toisin. Sota tuhosi haaveet, ja elämä päättyi lopulta turhan varhain vähän 60-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Ei tullut Ronaldon esikuvaa hänestä, sillä jalkapalloura rajoittui sodan jälkeen lähinnä kioskin kulmalla päissään tehtyyn vakioveikkaukseen. Siinä syy poismenolle. Ei hän olisi arvostuksella pelastunut, mutta tuntuu silti väärältä, että niin moni hänen kohtalontoverinsa kuljetetaan reporankana etunenässä linnan vastaanotolle. Monta vuosikymmentä myöhässä.

Kiitokset kaikuvat nyt korville, jotka eivät kuule. Korville, joille olisi pitänyt kuiskia sillloin, kun ääniviestit menivät vielä perille. Mullan alle tai kuurolle korvaparille on vaikea viestiä. Särkyneistä mielistä vaiettiin väärään aikaan, ja linnaan roudattiin puhvihihaiset etikettitaitajat ja komentajat niiden sijaan, jotka jäätyivät lumihankeen ase kourassa. Sen isänmaan puolesta, jonka 100-vuotistaivalta muistetaan tällä viikolla.

Minkälaiselle Suomelle sinä osoitat kiitoksesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa