Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Summer bucket list pilaa kesän

Ollakseni aika suorituskeskeinen ja ahkera yksilö vihaan yllättävän paljon pakollisia vapaa-aikaan liittyviä tehtävälistoja. Sitä hiivatin summer bucket listiä erityisesti. Kuka haluaisi suorittaa kesää? Miksi palkallisesta lomasta pitäisi tehdä esterata?
DSC_0002.JPGEihän se mennyt sinne päinkään. Kirjoitin blogiin viime vuoden heinäkuussa kesäni tavoitteet. Listan pahimmat pohjanoteeraukset olivat sen viimeiset kohdat: varaa näöntarkastusaika ja osta värikasetti tulostimeen. Ostin muutama viikko sitten huhtikuussa kyseisen värikasetin, ja silmälasit saapuivat itse asiassa pari päivää sitten Silmäasemalle, josta noudan ne heti alkuviikosta. Olin siis myöhässä noin yhdeksän kuukautta. Kulunut aika ei suinkaan ollut toimetonta vetelehtimistä, vaan normaalin arjen lisäksi viimevuotisessa kesälistassa mainittu romaanin ideointi muuttui vuoden kuluessa käsikirjoitukseksi, josta työstän proosateosta.

’Summer bucket list’ lienee jo jonkinlainen someilmiö, joka näkyy blogiteksteissä ja YouTube-videoissa. Kesä-ämpärilista, hirveä nimi ja kamala idea sen takana. Kamala siksi, että lomaa ei kannata suorittaa. Vuosi on raatamista kaikkina muina päivinä, joten olisi vähintäänkin kohtuullista rauhoittaa loma. Ehkä kesäsuunnitelmien laatimisen taustalla lymyää pelko siitä, ettei ainoasta lämpimästä vuodenajasta muistaisi nauttia, mutta listausten tuijottaminen voi pahimmillaan ajaa siihen, ettei saa oikein mitään aikaiseksi tai sitten suorituspaineet pilaavat leppoisan arjen. Sitä paitsi huumaava kesätunnelma kumpuaa jostakin ihan muusta kuin kankeista tehtävälistoista. Onnistunut kesä on kasa mansikoita, yllätyksiä ja sitä, ettei ole pakko mennä mihinkään.

”Nyt jos kysyt, mulle käy mikä vaan” laulaa Olavi Uusivirta Kesäyön uni -kappaleessaan. Olkoon se alkaneen kesäloman ohjenuora. Saatan lähteä vaikka yllätyspiknikille tai uintireissulle naapurikuntaan. Mitä tällainen villikko nyt keksiikään loputtomalla vapaa-ajallaan!

Saavatko tehtävälistat sinut toimimaan ripeämmin? Nautitko silloin enemmän vai hiipuuko keskittyminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mihin jäi vegetarjonta, Periscope?

Ratinan kauppakeskuksen ylimpiin kerroksiin avautuneessa Periscopessa näköalat ovat kiistatta kaupungin parhaimmat. Lasiseinien suojissa tarjotaan tarkasti valittuja makuja, mutta menu keskittyy palvomaan vain sekasyöjiä.
DSC_0001 (2)DSC_0019 (3)DSC_0009 (4)DSC_0008 (4)DSC_0018 (2)DSC_0013 (3)DSC_0017 (2)DSC_0011 (2)DSC_0003 (3)Äitienpäivää edeltävänä lauantaina Tampereella on kuuma. Kesä on saapunut lupia kyselemättä ja tuikannut päälle helteen, joka saa hien valumaan. Poikkeuksellinen sää tuntuu myös kauppakeskus Ratinaan avautuneessa Periscopessa. Täynnä olevassa ravintolassa on kuuma, mutta valtavista ikkunoista näkyvät maisemat antavat parastaan: Tampere näyttää poikkeuksellisen vehreältä ja auringonsäteiden hellimältä.

On onni, että olen muistanut tehdä pöytävarauksen. Muuten ruokailu olisi varmasti siirtynyt toiseen ravintolaan, sillä lähes jokaisessa pöydässä istuu seurue, ja tyhjätkin pöydät odottavat saapuvia ryhmiä. Pöytiin ohjaus tapahtuu tuttuun tapaan heti oven suussa, johon muodostuu tauotta ruuhkaa, sillä pikkuruisessa tilassa vaeltavat ristiin niin terrassille siirtyvät siemailijat, vessassa kävijät, lähtevät asiakkaat ja tarjoilijat kuin saapuvat ruokailijat. Tunnelma on siis tiivis ja melutaso melkoinen.

Ruuhkaisen käytävän päässä avautuu huoliteltu ruokailusali valtavine ikkunoineen. Periscopen sisustus on yksinkertaisen tyylikäs ja korostaa onnistuneesti tamperelaisuutta. Voi tosin olla, että tehdashenkisyys assosioi seurueellamme poikkeuksellisen vahvasti kotikaupunkiin. Oli miten oli, sisustusvalinnat luovat hienostuneen ja sijaintiin sopivan kokonaisuuden, joka ei sorru turhaan pöyhkeilyyn. Sellaisesta tulisi vain vaivaantunut olo. Ravintola voi olla kaunis ja fiini ilman, että kynnys saapua ruokaileman kasvaisi.

Tarjoilija saapuu ripeästi luoksemme ja antaa heti perusteellisen selvityksen menusta. Hänen mukaansa ideana on valita listalta 6–10 annosta, jotka voi jakaa, tai vaihtoehtoisesti voi tilata itselleen yhden suuremman annoksen lisukkeineen. Päädymme seuralaiseni kanssa ottamaan omat 10 euron annokset ja jaettavaksi neljä lisuketta (5 €/kpl). Tilaan palsternakkaa kolmella tavalla (10 €), seuralaiseni valitsee härkätartarin (10 €) ja lisukkeiksi valitsemme yhdessä listalta avokadoa ja tomaattia (5 €), Asian slaw -salaatin (5 €), belgialaiset perunat aiolilla (5 €) ja bataattisipsejä ja lehtikaalia (5 €). Kympin maksavat annokset ovat melko pieniä, joten myös niistä voisi koota maistelukokonaisuuden, mutta meidän nälkätasoomme ja ruokavalioihimme kahden pienen annoksen ja neljän lisukkeen tilaus on oikein sopiva.

Pottulohtua ruokailun lopuksi

Periscopen listalla ei ole yhtäkään vegaanista annosta. Lähimmäksi pääsee kolmella tavalla valmistettu palsternakka, mutta siinäkin mukana on hunajamarinadi. Annoksen voisi mahdollisesti saada pyytämällä vegaanisena, mutta tuntuu siltä, että Periscope ei ole sellainen ravintola, jossa annoksia voi säädellä mielensä mukaan. Makumaailmahan siinä kärsisi. Annan siis anteeksi itselleni hunajan, ja toivon, että se on kotimaista luomuhunajaa.

Erikoista on se, että tehdessäni pöytävarausta kaksi viikkoa ennen ruokailuhetkeä listalla oli kaksi muuta vegaaniselta vaikuttavaa, ainakin juustotonta, annosta. Varauspäivänä listalla oli jäljellä pahuksen palsternakka ja sen lisäksi lihaton vuohenjuustoannos. Menu on selvästi tehty sekasyöjille, jotka eivät maitotuotteita tai viljoja karta. Tästä päästäänkin ruokatrendien ikuisuuskysymykseen: Pitääkö kaikkien ravintoloiden huomioida erityisruokaliot?

Kaikkien ravintoloiden ei tarvitse erikoistua kasvisruokaan tai gluteenittomuuteen, mutta pidän silti kummallisena sitä, että Periscope sivuuttaa erityisruokavaliot lähes kokonaan. Vielä kummallisempaa se on, kun puhutaan Tampereen lippulaivaravintolasta, jonka tarkoitus on houkutella myös turisteja ja palvella monipuolisesti makumatkalle lähtijöitä. Ei sitä paitsi voi väittää, että esimerkiksi vegaaniruoan tekeminen vaatisi paljon. Olisi ilo nähdä listalla muun muassa rapeaksi paistettua tofua.

Auringonpaiste näyttää olevan armoton Periscopen valtaville ikkunoille, sillä ne selvästi kaipaisivat pesua, minkä valo paljastaa. Ruoka kuitenkin saapuu kohtuullisessa ajassa, joten tuhruisia laseja ei tarvitse tuijottaa kauaa. Annokset tuodaan pöytään lankulla ja niistä jokainen tarjoillaan kauniissa astiassa, joka sopii täysin annoksen henkeen, esimerkiksi perunat on aseteltu pronssinväriseen pikkukoriin. Kahden hengen pöydässä tosin tulee jo hieman ahdasta, sillä annokset ja lankku vievät tilaa jo valmiiksi täydessä pöydässä, jota koristavat vesi- ja viinilasit, vesikannu ja kynttilät.

Aloitan kolmella tavalla – suolakuoressa kypsennettynä, rakuunahunajalla maustettuna ja karamellisoituna – valmistetusta palsternakasta. Annos on raikas, ja siinä totisesti on sitä, mitä luvataan: palsternakkaa. En vain näe syytä maksaa juureksesta kymmentä euroa. Seuralaiseni härkätartar on kuulemma suussasulavaa ja liha erityisen mureaa.

Yhdessä nautittavat annokset löytävät nopeasti paikkansa pöydässä. Minä keskityn Asian slaw -salaattiin, jonka nimi on trendikäs muunnos coleslawista eli kaalisalaatista. Asian slaw’hon aasialaisuutta tuovat soijakastike, seesaminsiemenet ja chili. Jälkimaku on raikas, mutta ei voi sanoa, että maku pelehtisi palsternakan kanssa riemukkaasti kielellä.

Seuralaiseni ihastuu heti avokadoon ja tomaattiin, vaikka annoksen luomisessa onkin mielikuvitus jäänyt matkasta. Mitä sitä toisaalta aina pröystäilemään, tarjolle on kuitenkin asetettu lupausten mukaisesti avokadoa ja tomaattia, vieläpä erittäin mehukkaita sellaisia. Bataattisipsit ja paahdettu lehtikaali taasen ovat kaukana mehukkaasta. Ne ovat  niin kuivia, ettei niitä saa edes haarukkaan, eikä Periscope ole ravintola, jossa niitä voisi rapistella sormin.

Bataattipettymyksen korvaavat onneksi savusuolatut belgialaisperunat eli siis maustetut lohkoperunat. Ne ovat aivan mielettömiä. Täydellisiä perunoita: rapeita, maukkaita ja sopivan napakoita. Jos joskus palaan Periscopeen, teen sen perunoiden vuoksi. Ne tarjoillaan valkosipuliaiolin kanssa, joka ei oletuksena ole vegaaninen, mutta kenties sen voisi pyytää sellaisena. Ainakin toivottavasti myöhemmin.

Hieno ja kohtuuhintainen

Periscopen hintataso riippuu täysin siitä, mitä tilaa. Erinomaisen ruokailukokemuksen voi saada todella edullisesti, mutta menuihin ja laajoihin maistelukokonaisuuksiin sekä viineihin saa kyllä tarvittaessa palamaan rahaa. Meidän ruokailumme loppulasku Tampere tunnetuksi -passin alennuksen jälkeen on 35 euroa. Voi siis todeta, että huolellisesti tehdyistä maisteluruoista, sopivan täydestä vatsasta ja upeista maisemista se on varsin pieni hinta. Hinta sisältää myös kahden hengen kuplavedet. Viiniä emme juoneet.

Ravintolassa näkyy vielä vierailupäivänäkin, liki kolme viikkoa avaamisen jälkeen, uutuudenviehätys, mikä aavistuksen häiritsee ruokailua. Ihmiset kuvaavat estoitta ja ravaavat näköalaikkunoilla. Minä tosin kamerani kanssa en ole oikea henkilö kuvaamisesta valittamaan, mutta sentään yritän olla taltioimatta ihmisiä. Häiritsevintä on se, että innokkaimmat räpsijät kiipeävät ravintolan yläkertaan kuvaamaan salia ja ruokailijoita, mutta toisaalta olisi myös älytöntä kieltää kuvaaminen nykyaikana.

On hienoa, että Periscope tarjoaa kauniin ympäristön ja kohtuuhintaista herkkuruokaa harkituilla yksityiskohdilla, mutta harva haluaa nauttia ateriansa kiireessä, melussa ja salamavalojen välkkeessä. Luulen, että kaikki saavat Periscopessa ruokailemisesta enemmän irti, kun ravintola on ehtinyt pitää oviaan testikäyntiä pidempään auki. Kenties silloin on ollut myös enemmän aikaa kehittää menua, joka toivottavasti palvelee tulevaisuudessa entistä laajemmin erilaisia ruokavalioita.

Tampere tunnetuksi -mobiilipassilla saa Periscopen annoksista 20 prosenttia alennusta. Alennus on henkilökohtainen, joten sen saa vain passin haltija, vaikka hän maksaisikin koko porukan laskun. Passin tarjouksesta tämä ei valitettavasti käy ilmi.

Oletko jo ehtinyt käydä Periscopessa? Tekikö menu sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Äiti, joka ihaili Teuvo Tuliota mutta rakasti minua

Meillä on ikäeroa 31 vuotta 10 kuukautta ja 26 päivää. Voitko uskoa? Se tuntuu niin kovin suurelta, mutta kun ajattelee ihmiselämän avainlukuja, se asettuu melkein keskiarvoihin, vaikka eihän niillä ole mitään merkitystä.
äiti1.jpgJoskus minä luulin, ettei kenenkään äiti voi olla niin ikäloppu, että olisi mennyt ja täräyttänyt lapsen pihalle niinkin vanhana kuin 31-vuotiaana. Myöhemmin ymmärsin, että se on oikein hyvä ikä tulla äidiksi, vaikkei siihenkään ole varmasti säädettyä suositusikää, jos säädettyjä lakeja ei oteta huomioon.

Lähetit minulle hirvittävän kasan kuvia tätä kirjoitusta varten. Pyysit, etten ainakaan laittaisi sitä kuvaa, jossa toinen silmäsi näyttää ihan kamalalta. Siinä kuvassa, jossa olet juuri tullut saunasta. Minä olen todennäköisesti kiukutellut ja lopulta rauhoittunut unille syliisi. Katsos, viime vuosituhannella piti kuvat ikuistaa filmikameralle ja toivoa parasta, kun rulla tuli kehityksestä. Sen sinä kyllä muistat. Minä välillä unohdan sen. Tuntuu oudolta, että asun nyt seudulla, jossa sinä kasvoit. Keräsit tammenterhoja ja teit pahvista sandaalit. Läiskyttelit menemään pitkin naapurikatua.

Aiot siirtyä älypuhelinaikaan tänä vuonna. Se vasta kiukuttaakin sinua, tiedän. Joudut myöntymään niin kovin paljon halveksumasi nykyajan edessä. LG:n luuri odottaa jo kaapissa malttamattomana. Ajattele, miltä tuntuu, kun voi lukea Facebook-kommentin kauppareissulla tai lenkillä. Jännityshän siinä tietysti menee eikä enää saa mitään nautintoa siitä, kun vihdoin ehtii istahtaa koneelle Facebookin ääreen. Minulla on yksi toive liittyen älyaikaan siirtymiseesi: älä laita mitään hirveän tyhmiä kuvia joka tuuttiin. Instagram ei ole sinun paikkasi. Tai mistä sitäkään tietää. Ehkä innostut siitä. Sinähän olet paatunut toisinajattelija, vaikka olet sitä mieltä, että nuorten hömpötykset saavat jäädä ihan muille.

Luulet edelleen, että Teuvo Tulion, siis Theodor Tugain niin kuin aina muistutat, ohjaukset kantavat näihin päiviin asti. Ei niistä ihan oikeasti saa kukaan enää katselunautintoa! Paitsi sinä. Niin kuin isäkin sanoo, olit varmasti 80-luvun lopussa ainoa 60-luvulla syntynyt, joka ei yhtään jaksanut Europea, vaan halusi kuunnella Georg Otsia. Voin kuvitella, kun kaivoit laukustasi rämisevän kasetin matkalla isäni vanhemmille. Nykytermein sanottuna se oli noloa. Vaan sepä ei sinua kiinnostanut silloin eikä kiinnosta vieläkään.

Viljelet usein kuluneita fraaseja, kuten ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, ”ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä” ja ”ei auta itku markkinoilla”. Myönnetään. Totta ne ovat. Varsinkin, kun sinä sanot ne, sillä tarkoitat kaikkea, mitä sanot. Olen omaksunut miltein täysin elämänfilosofiasi, vaikka saatan nykyään ajatella, että olet monessa asiassa liian ehdoton. Koska en ole yhtä tulisieluinen kuin sinä, annan sinun vaahdota. Puhinat täytyy puhista.

Minulle sinä olet sankari, taistelija. Se, joka on aina heikomman puolella. Enkeli, niin kuin Kuninkaankadulla istuva pultsari sanoi. Äiti, joka välittää aina. Ja soittaa varmistaakseen, sujuiko 20 minuutin bussimatka turvallisesti.

Minä olen sinä.

Mitä haluaisit sanoa äidillesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mikä on kukkasi suosikkilimonadi?

”Sprite!” vastasi Lidlistä ostettu kolmen euron krysanteemikimppuni. Jätin kimpun Sprite-kylpyyn keittiön pöydälle.

DSC_0005 (3).JPG
Kaikki lähti Youtuben typeristä limonadiniksivideoista. Ostimme kaksi tölkkiä sokerikokista vessanpöntön puhdistukseen ja yhden Sprite-tölkin kukkamaljakon vettä raikastamaan. Lopputulos: Vessanpönttö on likaisempi kuin aiemmin, mutta keittiön pöydän kukilla menee paremmin kuin olisin voinut uskoa.

Kiikutin krysanteemit kotiin torstaina 3. toukokuuta. Lauantaina 12. toukokuuta ne näyttävät edelleen yhtä hyviltä kuin ostopäivänä. Ainoastaan muutaman nuupahtaneen lehden olen poistanut tehostaakseni terhakkaa ulkonäköä, mutta kukinnot ovat tismalleen samannäköiset kuin yli viikko sitten. Jos kukoistus on Spriten ansiota, kannattaa euron tölkki todella ostaa. Kertokaa ihmeessä, kuinka kauan krysanteemit yleensä kestävät hyvännäköisinä!

Täytyy tosin myöntää, ettei tämä limpparisekoilu oikein sovi elämäntyyliini ja arvoihini. En ole pihi, mutta tuntuu tuhlaamiselta ostaa limpparia kukille. Toisaalta se voi tuottaa jopa säästöä, jos kasvit kestävät oletettua pidempään. Voisi myös kysyä, onko leikkokukkia pakko ostaa. Ei varmasti, ja pitäisi sitä paitsi pitää huolta, että kukat olisivat eettisesti tuotettuja ja olisi hyvä tukea pienyrittäjiä suurien markettien sijaan.

Kaikista älyttömin mieleen noussut kysymys oli syvästi eettinen: Onko limonadin juottaminen kasville sen kaltoinkohtelua? Onneksi krysanteemit eivät osaa puhua.

(Ihan vähän muuten nolottaa, jos kuvassa ei olekaan krysanteemi.)

Kasvitieteilijät, onko tässä mitään järkeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa